Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Kiiltävää valokuvakartonkia. A lobby card set from France. Glossy photographic cardboard.
Maléfique (2002)
Kategoria: elokuvat
The Faculty (1998)
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Varsin kiiltävää valokuvakartonkia. A lobby card set from France. Pretty glossy photographic cardboard.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin tukevaa ja hieman kiiltävää paperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Pretty sturdy and somewhat glossy paper. Size is A4.
[Rec] (2007)
Japanilainen aulajuliste (chirashi). Poikkeuksellisesti kartonkia. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan (chirashi). Unusually this is printed on cardboard. Scanned both sides of the flyer.
Copycat (1995)
Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. A lobby card set from the USA. Sturdy cardboad.
Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Elokuvajulisteiden sarja Ranskasta. Kyseessä on täysi sarja, vaikka kuvia on poikkeuksellisesti vain kuusi kappaletta. Kiiltävää valokuvakartonkia. Koko on epätyypillinen 28,5cm x 22,2cm. A lobby card set from France. It’s a full set of only six cards. Glossy photographic cardboard. Size is also atypical for French lobby cards at 28,5cm x 22,2cm.
Point of No Return (1993)
Australialainen aulajuliste. Tukevaa julistepaperia. A movie poster (day bill) from Australia. Sturdy movie poster paper.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko on A4, paitsi kaksi isompaa julistetta koossa 41,8 cm x 29,7 cm. A complete lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper. Size is A4 except there are two bigger cards sized at 41,8 cm x 29,7 cm.
Saksalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko on 30 cm x 40 cm. A movie poster from Germany. Regular poster papeṛ. Size is 30 cm x 40 cm.
Espanjalainen kaksipuolinen elokuvaesite. Keskivahvaa päällystettyä paperia. Koko on hieman A4:ää suurempi. Skannattuna esitteen molemmat puolet.
A two-sided movie herald from Spain. Medium-strength coated paper. Size is slightly bigger than A4. Scanned both sides of the herald.
Atomic Blonde (2017)
Japanilainen elokuvaesite (chirashi). Skannattuna nelisivuisen esitteen kaikki sivut. A movie flyer (chirashi) from Japan. The flyer has four pages all of which are scanned here.
Espanjalainen nelisivuinen ohjelmalehdykkä. Hieman A4:ää suurempi. Tukevaa, UV-lakattua pahvia. Skannattuna kaikki sivut.
A four-page movie program from Spain. Slightly larger than A4. Very sturdy, UV-lacquered cardboard. Scanned all pages of the program.
Suicide Squad (2016)
Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: elokuu 2016
Budjetti: 175 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016
Kieli: englanti
Johdanto
Eipä tainnut Robert Aldrich arvata 1967 elokuvansa The Dirty Dozen ensi-illassa miten suosittu tulisikaan olemaan tuossa elokuvassa käytetty idea kiristää vankeudessa riutuvia pahantekijöitä – todellisia tai syyttöminä vangittuja – suorittamaan vaarallista itsemurhatehtävää. Aldrich ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä asialla, sillä Roger Corman ehti tehdä käytännössä saman jo vuonna 1964 elokuvallaan The Secret Invasion. Ja Sergio Leonen A Fistful of Dollars samalta vuodelta käyttää sekin samaa mekanismia (oudosti kuitenkin asia tuli itse ohjaajalle yllätyksenä, sillä kiristyskuvio lisättiin jälkikäteen tiedottamatta pääosaa näytellyttä Clint Eastwoodia tai ohjaaja Leonea!). Samaa mekanismia on sittemmin hyödynnetty ahkerasti elokuvissa kautta myöhempien vuosikymmenten. Useimmiten tarjousta esitetään yksinäiselle sudelle (vaikkapa Glaserin Running Man (1987)[x]), Carpenterin Escape from New York (1981) tai jopa Luc Bessonin Nikita (1990)[x]), mutta toisinaan isommillekin ryhmille (vaikka Castellarin The Inglorious Bastards (1978), de Tothin Play Dirty (1969) tai Ray:n Mercenaries (2014)). Varsin sotaisista lähtökohdista ponnistavaa mekanismia on hyödynnetty lukuisissa elokuvan lajityypeissä jopa komedioihin saakka (vaikkapa Mike Judge:n Idiocracy (2006)). Usein rikollisen tai rikollisjoukon pakotusta tehtäväänsä vielä tehostetaan esimerkiksi vaikkapa räjähtävillä implanteilla tai kaulureilla. Ja niin tälläkin kertaa: David Ayerin Suicide Squad -elokuvassa puuhastellaan mainitun mekanismin puhtaassa ytimessä ja ainoa uusi jippo vanhoihin verrattuna on, että tällä kertaa kaulaan istutetut implanttiräjähteet laukaistaan kännykkäsovelluksella. Kyseessä on siis sellainen killer app.
Juonitiivistelmä
Joukko superpahiksia värvätään Amanda Wallerin johdolla hallituksen hommiin salaiseen The Suicide Squadiin, jonka ainoana tehtävänä on mennä sinne, minne tavallisia ihmisiä ei oikein pysty lähettämään, mutta jonne sitten kuitenkin päästä pitäisi hallituksen hommia edistämään. Tällaisten tallaajien hallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja eipä aikaakaan, kun yksi Wallerin suojateista intoutuu pyristelemään irti Wallerin ikeestä ja pistää pystyyn sellaisen shown, että koko planeetan tulevaisuus asettuu vaakalaudalle. Hip ja hop, Waller lähettää paikalle loput kööristään laittamaan jauhot suuhun riehujalle.
Kommentit
David Ayerin massiivisella 170 miljoonan jenkkitaalan budjetilla toteuttama toimintapläjäys skippaa tarpeettomana ryhmän yhteenhitsautumista saman teeman elokuvissa yleensä olevalla koulutusosiolla ja heittää heebot suoraan selleistään temmellyskentille painimaan ja paukuttelemaan. Briiffauskin jää puolitiehen, mutta kaipa olettamana sitten on, että pahikset ne kyllä osaavat pistää haisemaan ilman opastustakin kuin luonnostaan. Elokuvassa käytetään kyllä tovi aikaa superpahisten pikaiseen esittelyyn taustoittavine katkelmineen päivineen, mutta ongelmaksi muodostuu tässä se, että hahmoja on liikaa näin käsiteltäväksi ja kovin vähäisillä ennakkotiedoilla katsoja joutuu rakentamaan mielikuvansa hahmoista. Koska elokuvassa siirrytään rekrytoinnista suoraan tositoimiin ilman uusien työntekijöiden perehdyttämistä, hahmojen motivaatioihin, persooniin, maailmankatsomuksiin ja kokemuksiin ei ehditä paneutua riittävästi. Onneksi hahmoihin saadaan edes haihtuva haituva syvyyttä muutamien suvantokohtausten ja takaumien avulla.
Ayerillä on kova, kova kiire kohtauksesta toiseen, mutta vaikka sarjatulella vaihtuvat kohtaukset kiidättävät katsojaa hengästyttävällä vauhdilla, on ne sentään pyritty pitämään kuvauksen ja leikkauksen osalta suht koht selkeinä. Usein toiminnallisissa elokuvissa hiljaksiin elokuvan kuluessa kasvava tempo tuottaa tyydyttävämmän kliimaksin, mutta Ayerin elokuva nylkyttää kiimaisen koiran maanisella tahdilla ihan ensitahdeista lopputeksteihin. Mukaan mahtuu vain muutama rauhallisempi ja menoa tauottava kohtaus. Ilahduttavasti pääosassa heiluva, superpahis Deadshottia näyttelevä, Will Smith ei varasta aivan koko elokuvaa nimiinsä ja tilaa tarjoutuu maltillisesti myös muille superpahisten näyttelijöille. Hihitystä toki aiheuttaa se, että – aivan kuten Sylvester Stallone Danny Cannonin ohjaamassa Judge Dredd (1995) -elokuvassa – Will Smith ei suostu pitämään näyttelemänsä Deadshottin maskia tuokiota pidempään koko elokuvassa eli ihan niin suurta valtaa ei Ayerilla ole ollut, että superpahista näyttelevää supertähteä olisi saanut ruotuun. Elokuvan rakenne on hyvin yksioikoinen ja yllätyksetön. Esimerkiksi superpahis Slipknotin kohtalo on katsojalle päivänselvä samalla hetkellä, kun hänet esitellään. Odottamattomia yllätyskäänteitä ei löydy ja yksiä kiskoja pitkin puksuttava juoniveturi päätyy luonnollisesti sille ikiaikaiselle tietokonepeleistä tutulle Level Boss -asemalle, jossa pääpahiksesta piestään karvaiden vastoinkäymisten jälkeen ilmat pihalle. Tällä kertaa vastuullisen homman hoitaa toki seurueellinen ”hyvispahiksia”, joten pieni variaatio kaavaan sentään saadaan luontaisesti siitä. Yllätyksetöntä ja kaavamaista juonenkulkua onneksi sentään ryyditetään sekä hyvillä irtiotoilla näyttelijäntyössä että varsin kelvollisilla efekteillä kautta linjan. Toki on selvää, että isoilla pennosilla saa isoja efektejä, mutta jättimäisestä budjetista huolimatta Ayer on antanut tilaa ja vapauksia näyttelijöilleen ja efekteistä huolimatta näyttelijäntyö näkyy ja kuuluu edukseen kaiken tulituksen ja jyskeen keskellä. Eritoten Jokerin roolia näyttelevä Jared Leto astahtaa vallan moitteetta ikonisen pahiksen saappaisiin, mutta eivätpä Margot Robbie Harley Quinninä tai Jay Hernandez El Diablona jää pahasti jälkeen. Suuri määrä hahmoja verottaa kuitenkin elokuvaa kovasti ja eritoten hahmojen käyttäytymisen muutokset elokuvan edetessä motivointeineen päivineen tuntuvat liian hätäisesti mietityiltä ja jopa tarkoitushakuisilta (Gasp!). Harmillisesti pahisten joukko muuntuu aivan liian helposti ja tekopyhästi suorastaan sankarimaisiksi, vaikka mikään elokuvassa esitetty kannuste ei sinällään tunnu motivoivan paatuneita rikollisia pyyteettömiksi auttajiksi. Loppukohtauksen käänteet ovat toki arvattavia ja puhkikaluttuja, mutta erityisesti loppukohtauksessa sankarijoukkoa on vaikea mieltää pahimmista pahimmiksi superpahiksiksi, joita pahempia ei kuulemma missään muualla ole. Pikaista maailmanloppua kaavailevan Level Bossin nitistämiseksi lähetetään ensimmäiseen yhteiseen tehtäväänsä joukko rikollisia, joka seikka herättää tietenkin myös luontaisesti kiintoisan kysymyksen siitä, että kesälomallako kalastelemassa ja kaljaa juomassa ovat ne oikeat DC:n multiversumin supersankarit, jotka normaaliarkipäivinä hoitelevat tällaiset apokalyptiset superkriisit?
Yhteenveto
Viihdyttävä, mutta kovin kiireinen sarjakuvafilmatisointi sarjakuvayhtiö DC:n multiversumin muutamista superpahiksista yhdessä ja samassa paketissa riehumassa. ADHD -väki varmaan tykkää kovasti, koska kahteen tuntiin ehtii mahtua aikamoinen läjä pauketta ja pärinää, mutta vapaasti hengittävien henkilöiden on vaikea pysyä perässä kaiken kiireen, jytinän ja hätiköinnin keskellä. Hieman yllättäen kuitenkin elokuva on melko totista puurtamista ja komedialliset aspektit on tieten sysätty hyvin vaatimattomiksi – jopa taka-alalle. Hersyvät, nauruhermoja koetteleviksi tarkoitetut kokonaiset kohtaukset loistavat poissaolollaan, vaikka otollisia kohteita tässä skenaariossa olisi ihan jonoksi asti. Edes kilpailevan talon Marvelin normituotannon (Avengers, Iron Man, Thor, Captain America…) teosten huumoritasolle ei oikein tunnuta päästävän. Totisuus hieman kismittää ja väkisinkin jää sellainen tunne, että DC:n superpahikset eivät saa pitää hauskaa, koska olisi liian epäkorrektia sellainen meno. ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä” -mottoa olisi voinut enempikin noudattaa; kyllä kaiken tärinän ja pärinän sekaan olisi mahtunut muutakin kuin pellin taivutusta räjähteillä ja tulitukiaseilla.
5/10
The Wax Mask (1997)
Ohjaaja: Sergio Stivaletti
Käsikirjoittaja: Dario Argento, Lucio Fulci, Daniella Stroppa
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Arvioidun version pituus: 98 min
Arvioitu: kesäkuu 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Budjetti: noin 1-2 miljoonaa USD Kieli: italia
Johdanto
Kyllähän se aikanaan nosti kiihkosta sydämen pumppaustahtia, kun kuulimme, että vihdoinkin italialaisen kauhuelokuvan kaksi keskeistä tekijää Dario Argento ja Lucio Fulci lyövät hynttyynsä yhteen yhteisen elokuvan merkeissä. Ja kun vielä tarkoitus oli toisintaa muunnelma goottikauhun yhdestä merkittävästä merkkipaalusta eli Vincent Pricen mestarillisesti tähdittämästä Andre de Tothin vuoden 1953 elokuvasta House of Wax, odotukset vielä kipusivat entisestään, että jospa saapasmaan 1990-luvulla pahasti näivettynyt kauhuelokuvien rintama saataisiin uuteen nousuun. Pientä skismaa syntyi heti kärkeen, kun Argento halusi ohjata elokuvaa huomattavasti verisempään suuntaan kuin goottihenkistä tunnelmapalaa ajatteleva Fulci. Pitkäksi venähtäneen esituotantovaiheen aikana Lucio Fulci kuitenkin menehtyi ja Dario Argentolla piti kiirettä muiden projektien kanssa. Argento hankki ohjaajaksi lopulta pitkäaikaisen tuttunsa, monissa liemissä ja lukuisien italialaisten ohjaajien alaisena keitetyn efektispesialistin Sergio Stivalettin esikoiskokopitkäänsä ohjaamaan. The Wax Mask -elokuva noudattelee alkuperäisen teemaa kohtuullisen tarkasti, mutta esikoisohjaustaan tekevä Sergio Stivaletti muokkasi lopulta elokuvasta erikoisen hybridin – yhtäältä tunnelmallisen, jopa romanttissävytteisen goottikauhuelokuvan, ja toisaalta tyylin etusijalle asettavan tuhdin verimässäilyn. Oudosti käsikirjoitukseen on hiipinyt myös suoraan steampunk-lajityypin kuvastoa, joka ehkä käy yhteen elokuvan sarjakuvamaisen ilmiasun kanssa, mutta joka tuntuu aavistuksen päälle liimatulta.
Juonitiivistelmä
1900-luvun alun Pariisissa murhataan nuoripari julmasti. Murhaajana on mystinen maskiin pukeutunut mies, joka repii keinotekoisella kädellä uhrien sydämet suoraan rinnasta. Raakuuksien silminnäkijänä eloon jää vain nuori tyttö. 12 vuotta tapahtumien jälkeen Roomaan avataan uusi vahakabinetti, joka houkuttelee kävijöitä toisintamalla kuuluisia kohtauksia julmista murhista. Kokemuksia hakeva nuori mies jää vedonlyönnin vuoksi vahakabinettiin yöksi, mutta hänen kohtalonsa on tulla murhatuksi yön aikana. Pian kuolema alkaa kylvää satoa Roomassa ja samaan aikaan vahakabinetin vahanukkien määrä alkaa epäilyttävästi kasvaa…
Kommentit
Stivaletti on toiminut useampienkin italoelokuvantekijöiden talleissa (Bava, Argento, Fulci, Soavi…) efektimiehenä. Varsinkin Argenton vaikutus näkyy kuvaustyylissä ehkä jopa hiukan kiusallisestikin imitoimisena. Vaikka sinällään The Wax Mask elokuvana toimiikin ihan kelvosti, ei Stivaletti kuitenkaan kykene tuomaan elokuvaan sellaista latausta ja hurmosta, jotka nostaisivat hänet oppi-isiensä tasalle. Stivalettin itse puuhaamat efektit ovat sen sijaan taattua italohäröilyä limaisimmillaan ja romanttisen goottilaisuuden unohtaa nopeasti, kun veri alkaa virrata vuolaina virtoina. Juonenkuljettajana Stivaletti ei oikein tiedä mihin suuntaan matkaisi ja päätyy lopulta hieman turhankin kärkkäästi käyttämään välähdyksenomaisia takaumia selventääkseen muutoin varsin hämäräksi jäävää tarinaa. Italialaisittain Stivaletti panostaa suurimmat paukkunsa tyyliinsä ja onnistuukin taikomaan tyylillään tenhoa teokseen. Tunnelma tiivistyy paikoin onnistuneesti ja keinoina Stivaletti käyttää jopa tribuutinomaisesti kauhuelokuvan alkuaikojen keinoja ylinäytellyistä kasvokuvista seinille piirtyviin varjoihin. Tyyliltään The Wax Mask muistuttaakin teoksena vahvasti 1900-luvun alun kauhuelokuvia, mikä lienee ainakin osittain tarkoituskin ottaen huomioon itse tarinan epookin. Näyttelijät puskevat rooliensa läpi joten kuten auttavasti eikä kukaan nyt sinällään erotu joukosta edukseen tai haitakseen. Argenton tavoin Stivalettikin on näemmä naisrooliensa valinnoissa keskittynyt keskimääräistä kauniimpiin sukupuolensa edustajiin. Alastomuuttakaan ei elokuvassa toki kaihdeta – jos kohta ei nyt mitenkään erityisesti korostetakaan. Vaikkakin vahakäsittelytuoliin sidottu yläosaton nuori nainen ajaakin aavistuksen elokuvaa eksploitaatiokauhun suuntaan, pääosa elokuvan tunnelmasta ja hengestä tulee kuitenkin muista lähteistä.
Musiikillisesti Stivaletti on elokuvassa sitoutunut vahvasti vanhahtavaan goottilaiseen henkeen ja tukee sinfonisilla äänivalinnoilla elokuvan yleisilmettä oikein hienosti. Jopa mykkäelokuvien aikakausi avautuu elokuvasta välähdyksittäin, mutta toisaalta paikka paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että Stivaletti ei ole aivan kyennyt pitämään sormiaan tarpeeksi kurissa. Nimittäin melankolinen ja melodinen sinfonia ei ole mitenkään hienosti harmoniassa elokuvan ankaramman verisen sisällön kanssa. Niin tai näin niin elokuvan ääniraita tekee elokuvasta huomattavasti kiintoisamman katsottavan. Toki pitää muistaa, että ei tuollaisilla musiikillisilla valinnoilla jännityselementtejä tueta ja siksi katsojalta vaaditaan hieman avarakatseisuutta tai goottihenkisyyttä elokuvaa lähestyttäessä. Varsin kehnosti se siis onnistuu jännitystä luomaan.
Yhteenveto
Sergio Stivalettin The Wax Mask on vanhanaikaisuutta huokuva goottihenkinen kauhuelokuva, joka ylpeilee tyylillisellä lähestymistavallaan eikä anna periksi modernin elokuvantekemisen tarpeelle painottaa tuotantoarvoja tyyliä tai tarinaa merkityksellisimmiksi. Stivaletti ei kuitenkaan osaa tuoda elokuvassa esille muuta kuin ihan ok osaamista ja siksi The Wax Mask harmillisesti jättäytyy hieman vaisuksi, paikoin teennäiseksi ja vain ihan jees-leffaksi. Eikä Stivaletti selvästikään ole vahvimmillaan näyttelijöiden ohjauksessa – vaikka näyttelijöiden työ ei nyt alan huonoimmistoa olekaan, ei se kyllä ole parhaimmistoakaan. Varsin monissa kohtauksissa tuntuu siltä, että ohjaaja keskittyy mieluummin veristen efektien kanssa läträämiseen kuin näyttelijöiden ohjaamiseen. Liekö sitten syy siinä tai muualla, mutta varsin harvakseltaan Stivalettiä on sittemminkään nähty ohjaajan pallilla.
5/10
Day of the Dead 2: Contagium (2005)
Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti
Johdanto
Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin tullut koko lajityypin kannalta kiinnostavia tapauksia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 1990-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 1980-luvun vaihtuessa 1990-luvuksi ja 1990-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille varsin kuollut jakso, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)[x]) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.
Juonitiivistelmä
Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.
Kommentit
Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien sarjatekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei yksinkertaisesti osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter-komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.
Yhteenveto
Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.
1/10
28 Days Later (2002)
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Alex Garland
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Ensi-ilta Suomessa: 28.2.2003
Arvioidun version pituus: 113 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Johdanto
Kun zombie-kauhun kummisetä ja koko nykyisen zombie-elokuvien kuvaston rakentaja George A.Romero yritti 90-luvulla päästä uudelleen käsiksi zombie-leffojen tekoon, ei hänen soittoihinsa tuotantoyhtiöistä vastattu, kirjeitä ei luettu eikä rahoittajia ilmaantunut. Romero yritti vuosien ajan päästä laajentamaan omaa trilogiaansa laajemmaksi, mutta vallalla olivat uudet tuulet. Ennen vuosituhannen vaihtumista kuitenkin Romerolle olisi avautunut tilaisuus päästä ohjaamaan kokonainen sarja zombie-lajityypin elokuvia japanilaisen peliyhtiö Capcomin suunnitellessa Resident Evil -peleilleen elokuvasovituksia. Se ei kelvannut Romerolle, koska tyyli oli erilainen mitä hän halusi ja taiteelliset erimielisyydet johtivat välien kariutumiseen. Uuden vuosituhannen uudet tuulet pyyhkäisivät Romeron mätänevien paarustajien joukkiot tieltään ja toivat tilalle uudenlaiset zombiet; ei pelkästään ulkonäön ja käyttäytymisen puolesta, mutta myös vertauskuvallisilla tasoilla. Toisaalta mikäs sen hienompaa, kuin että joukkoon synkkään liittyy uusiakin nimiä ja että wanhaa tuuletetaan uusilla tempuilla; sehän vain kertoo lajityypin elinvoimasta ja kyvystä muuttua, kasvaa ja kehittyä. Uutta verta teurastuksen linjastolle tuo tässä Danny Boyle, jonka nopeat ja raivoisat elävät kuolleet edustavat aivan omanlaistansa zombie-elokuvien kaartia silti vertautuen helposti Romeron töihin sisältönsä moniulotteisuuden myötä. Boyle ehti jo aiemminkin urallaan saada aikaan melkoista tutinaa Euroopan markkinoilla vinksahtaneen huumorin elokuvillaan Shallow Grave (1994)[x] ja Trainspotting (1996) vakiinnuttaen asemansa pätevänä ohjaajana. Vuoden 2000 Boylen ohjaus Alex Garlandin romaanin pohjalta, The Beach (2000), sai Garlandin vakuuttuneeksi, että Danny Boyle pitää saada ohjaamaan hänen uusin käsikirjoituksensa zombie-elokuvaksi ja Garland todellakin onnistui tässä tavoitteessaan. Vaikka Boylen elokuvassa 28 Days Later vinksahtanutta vipinää huumorin osaltakin on kyllä olemassa, mikään komedia ei suinkaan ole kysymyksessä. 28 Days Later on samalla myös ensimmäisiä uuden zombie-kerronnan airuita ja pesunkestävä kauhutrilleri, jonka vaikutukset zombie-elokuvien uudessa nousussa 2000-luvulla ovat kiistattomasti nähtävissä.
Juonitiivistelmä
Joukko eläinaktivisteja vapauttaa laboratoriokokeissa käytettyjä apinoita häkeistään tietämättä mille eläimet on alistettu. Eipä aikaakaan, kun apinoista nopeasti leviävä tauti hyppää ihmisiin ja sotkee Iso-Britannian Lontoon elämän kokonaan muuttaen sen asukkaat raivopäisiksi tappokoneiksi villisti levittäen tartuntaa. Polkupyörälähetti Jim (Cillian Murphy) herää yksin sairaalassa säästyttyään onnekkaasti raivopäiden hyökkäyksiltä ja lähtee tutkimaan autioituneen oloista ympäristöään. Pian selviää, että hän on vain yksi satunnaisista eloonjääneistä koko Lontoon alueella tai kenties jopa koko maassa. Raivopäät eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään; ne metsästävät suoranaisina laumoina vielä elossa olevia antamatta koskaan periksi. Jimin selviytymistaistelu on vasta alussa.
Kommentit
Ohjaaja Danny Boyle vakuuttaa elokuvansa sutkean nopeilla leikkauksilla, kiireisillä kuvakulmilla ja synkeällä atmosfäärillä olevansa tällaisen kipakan trillerin tekijäksi juuri sopiva henkilö. Kun vielä elokuvan äänimaailma tukee ohjausta ja juonta, on erinomaisen tiukka ja tiivis kauhupaketti kasassa. Käsikirjoitus on suorastaan nerokas ja lähtökohtaisesti pakenevien ihmisten psyykeen päästään pureutumaan uskottavasti ja heihin saadaan riittävää syvyyttä tapahtumien taustojen tueksi. Selviytyjien taustoihin ja persooniin uppoudutaan tarpeeksi, jotta näistä hahmoista ja näiden kohtaloista voi välittää. Boyle kuvaa elokuvassaan myös paljon muuta kuin pelkän kuvituksen sinällään erinomaiselle tarinalla. Se ottaa tiukasti kantaa sosiaalisiin ongelmiin ja pureutuu ihmisyyden olemukseen ja ongelmakohtiin. Alussa kuvattu silpomisia, murhia ja tuhoa katsomaan pakotettu apina on suora metafora alimman sosiaalisen luokan vaihtoehdottomuuteen ja niihin keinoihin, joilla tämä yhä kasvava sosiaalinen ryhmä pidetään aisoissa. Kun mikään ei enää riitä, pääsee tuho irti eikä historiassa tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin huomatakseen vertauskuvan osuvuuden nykypäivän yhteiskuntiin. Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan kertautuu osuvasti elokuvan jälkimmäisessä puoliskossa, kun käy ilmi, että raivopäisten tappajien kynsistä pakeneminen sotilaiden turvaamaan linnoitukseen on aivan yhtä huono vaihtoehto kuin joutua villien massojen repimäksi. Selviytyminen ei riitä – perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen nälkä alkaa taas kasvaa vaikka yhteinen vihollinen on kirjaimellisesti aidan takana. Juonen seuraaminen vaatii hieman tarkkaavuutta ja monet asiat katsoja joutuu itse päättelemään. Nuo asiat ovat kuitenkin järkevästi pääteltävissä ja nerokkaasti esitetty vihjeinä katsojille. Juoni kantaa ovelasti loogisten sudenkuoppien ylitse ja Boyle avittaa katsojaa hienovaraisilla vihjeillä kohtauksissa, jotka ehkä alussa tuntuvat turhilta, mutta avautuvat täyteen kukkaansa ajatustyön jälkeen.
Danny Boyle näyttää myös kaapin paikan niille tuhansille keskitason ”kauhuohjaajille”, jotka luottavat vain raa’an ja brutaalin kuvan tai efektien voimaan tarkentamatta syitä, seurauksia tai rakentamatta riittävää motivaatiota esitetylle. Hyvin yksinkertaisilla tempuilla Boyle saa nimittäin aikaiseksi poikkeuksellisen hyytäviä kohtauksia ilman pisaraakaan verta tai edes väkivallan uhkaa. Täysin hiljaisen Lontoon kuvaus ja kadonneiden ihmisten omaisten liimaamat laput Piccadilly Circuksella ovat näitä Boylen poikkeuksellisen onnistuneita tehokeinoja, joilla synkkä painostavuus iskostuu mieliin takuuvarmasti. Danny Boyle tekee käsikirjoituksen kauhuskenaariosta monella tasolla toimivan ja kykenee hyödyntämään videolle pääosin taltioidun käsivaraisen kuvauksen alkuvoimaisen tehon ajamatta sitä kuitenkaan liian suureen rooliin. Samalla päästään myös tutkimaan ihmisyyttä vakavammin; yhteiskunnan ja sosiaalisten ongelmien tilaa ja ihmisten vaistojen, perustunteiden ja -tarpeiden luontaisesti synnyttämiä tilanteita. Jimin kasvutarina nuorukaisesta vastuuta kantavaksi aikuiseksi mahdutetaan uskottavasti myös elokuvan raameihin ja kun vielä taudin aiheuttamaan raivon tilaan pääsemiseksi ei lopulta edes tarvitakaan itse tautia, Boyle paukauttaa kunnarin.
Mini-DV-tallenteena käsivaraisella SD-laadun videokameralla monin paikoin kuvattu elokuva on samalla teknisesti taiturimainen. Halvan kuvauskaluston heikon erottelukyvyn ja kehnon väritoiston ominaisuuksia käytetään kiinteänä osana elokuvan visuaalista ilmettä myös psykologisessa mielessä. Ylivalottuneet kohtaukset, suttuinen ja alkukantainen kontrasti sekä ovelat keinot kohtausten valaistuksessa yht’aikaa pitävät yllä illuusiota halvasta, lähes dokumentaarisesta, amatöörituotannosta sekä ylittävät sen tason, johon käsivaraisella videokamerakalustolla normaalisti teknisesti päästään. Haittapuolena digitaalisella videokameralla taltioinnissa on toki se, että lähdemateriaalin digitaalinen resoluutio on automaattisesti lukittuna kaluston tasoon; sitä ei voi teknisesti kasvattaa, joten tulevaisuuden katsojien on aina ja ikuisesti tyydyttävä elokuvan raa’an suttuiseen ilmiasuun.
Yhteenveto
Ihan kaikille katsottaviksi elokuvaa ei voi suositella sen kohtuullisen järkyttävän sisältönsä vuoksi. Visuaalinen sisältö ei ole mitenkään erityisen häiritsevää; tämä järkyttävämpi osasto on psykologisella puolella. Elokuvaa voi varauksetta suositella zombie-elokuvien tai yleisemminkin kauhuelokuvien ystäville; itse asiassa elokuva on modernien pikajuoksija-zombieiden keskeinen teos. Romeron paarustajia Ainoina Oikeina(TM) zombeina pitävät katsojat tietty varovat visusti lokeroimasta tätä zombie-elokuvien kastiin ensinkään, mutta jos örmöjen lähtö- ja liikenopeuden jättää huomiotta, yhtäläisyyksiä genren valioihin ei ole vaikea kaivaa esille. Hirviöelokuvista vähemmän välittävien ja enempi vakavampien aiheiden kanssa viihtyvät katsojat saavat toki hekin varmasti elokuvasta paljon irti, kunhan uskaltautuvat kurkkaamaan kauhun ja hektisesti sykkivän synkemmän sisällön tuolle puolen.
8/10
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.