Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Varsin kiiltävää valokuvakartonkia. A lobby card set from France. Pretty glossy photographic cardboard.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin tukevaa ja hieman kiiltävää paperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Pretty sturdy and somewhat glossy paper. Size is A4.
Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. A lobby card set from the USA. Sturdy cardboad.
Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Elokuvajuliste (chirashi) Japanista. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Elokuvajulisteiden sarja Ranskasta. Kyseessä on täysi sarja, vaikka kuvia on poikkeuksellisesti vain kuusi kappaletta. Kiiltävää valokuvakartonkia. Koko on epätyypillinen 28,5cm x 22,2cm. A lobby card set from France. It’s a full set of only six cards. Glossy photographic cardboard. Size is also atypical for French lobby cards at 28,5cm x 22,2cm.
Australialainen aulajuliste. Tukevaa julistepaperia. A movie poster (day bill) from Australia. Sturdy movie poster paper.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko on A4, paitsi kaksi isompaa julistetta koossa 41,8 cm x 29,7 cm. A complete lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper. Size is A4 except there are two bigger cards sized at 41,8 cm x 29,7 cm.
Saksalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko on 30 cm x 40 cm. A movie poster from Germany. Regular poster papeṛ. Size is 30 cm x 40 cm.
Espanjalainen kaksipuolinen elokuvaesite. Keskivahvaa päällystettyä paperia. Koko on hieman A4:ää suurempi. Skannattuna esitteen molemmat puolet.
A two-sided movie herald from Spain. Medium-strength coated paper. Size is slightly bigger than A4. Scanned both sides of the herald.
Ohjaaja: Sergio Stivaletti
Käsikirjoittaja: Dario Argento, Lucio Fulci, Daniella Stroppa
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Arvioidun version pituus: 98 min
Arvioitu: kesäkuu 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Budjetti: noin 1-2 miljoonaa USD Kieli: italia
JohdantoKyllähän se aikanaan nosti kiihkosta sydämen pumppaustahtia, kun kuulimme, että vihdoinkin italialaisen kauhuelokuvan kaksi keskeistä tekijää Dario Argento ja Lucio Fulci lyövät hynttyynsä yhteen yhteisen elokuvan merkeissä. Ja kun vielä tarkoitus oli toisintaa muunnelma goottikauhun yhdestä merkittävästä merkkipaalusta eli Vincent Pricen mestarillisesti tähdittämästä Andre de Tothin vuoden 1953 elokuvasta House of Wax, odotukset vielä kipusivat entisestään, että jospa saapasmaan 1990-luvulla pahasti näivettynyt kauhuelokuvien rintama saataisiin uuteen nousuun. Pientä skismaa syntyi heti kärkeen, kun Argento halusi ohjata elokuvaa huomattavasti verisempään suuntaan kuin goottihenkistä tunnelmapalaa ajatteleva Fulci. Pitkäksi venähtäneen esituotantovaiheen aikana Lucio Fulci kuitenkin menehtyi ja Dario Argentolla piti kiirettä muiden projektien kanssa. Argento hankki ohjaajaksi lopulta pitkäaikaisen tuttunsa, monissa liemissä ja lukuisien italialaisten ohjaajien alaisena keitetyn efektispesialistin Sergio Stivalettin esikoiskokopitkäänsä ohjaamaan. The Wax Mask -elokuva noudattelee alkuperäisen teemaa kohtuullisen tarkasti, mutta esikoisohjaustaan tekevä Sergio Stivaletti muokkasi lopulta elokuvasta erikoisen hybridin – yhtäältä tunnelmallisen, jopa romanttissävytteisen goottikauhuelokuvan, ja toisaalta tyylin etusijalle asettavan tuhdin verimässäilyn. Oudosti käsikirjoitukseen on hiipinyt myös suoraan steampunk-lajityypin kuvastoa, joka ehkä käy yhteen elokuvan sarjakuvamaisen ilmiasun kanssa, mutta joka tuntuu aavistuksen päälle liimatulta.
1900-luvun alun Pariisissa murhataan nuoripari julmasti. Murhaajana on mystinen maskiin pukeutunut mies, joka repii keinotekoisella kädellä uhrien sydämet suoraan rinnasta. Raakuuksien silminnäkijänä eloon jää vain nuori tyttö. 12 vuotta tapahtumien jälkeen Roomaan avataan uusi vahakabinetti, joka houkuttelee kävijöitä toisintamalla kuuluisia kohtauksia julmista murhista. Kokemuksia hakeva nuori mies jää vedonlyönnin vuoksi vahakabinettiin yöksi, mutta hänen kohtalonsa on tulla murhatuksi yön aikana. Pian kuolema alkaa kylvää satoa Roomassa ja samaan aikaan vahakabinetin vahanukkien määrä alkaa epäilyttävästi kasvaa…
Stivaletti on toiminut useampienkin italoelokuvantekijöiden talleissa (Bava, Argento, Fulci, Soavi…) efektimiehenä. Varsinkin Argenton vaikutus näkyy kuvaustyylissä ehkä jopa hiukan kiusallisestikin imitoimisena. Vaikka sinällään The Wax Mask elokuvana toimiikin ihan kelvosti, ei Stivaletti kuitenkaan kykene tuomaan elokuvaan sellaista latausta ja hurmosta, jotka nostaisivat hänet oppi-isiensä tasalle. Stivalettin itse puuhaamat efektit ovat sen sijaan taattua italohäröilyä limaisimmillaan ja romanttisen goottilaisuuden unohtaa nopeasti, kun veri alkaa virrata vuolaina virtoina. Juonenkuljettajana Stivaletti ei oikein tiedä mihin suuntaan matkaisi ja päätyy lopulta hieman turhankin kärkkäästi käyttämään välähdyksenomaisia takaumia selventääkseen muutoin varsin hämäräksi jäävää tarinaa. Italialaisittain Stivaletti panostaa suurimmat paukkunsa tyyliinsä ja onnistuukin taikomaan tyylillään tenhoa teokseen. Tunnelma tiivistyy paikoin onnistuneesti ja keinoina Stivaletti käyttää jopa tribuutinomaisesti kauhuelokuvan alkuaikojen keinoja ylinäytellyistä kasvokuvista seinille piirtyviin varjoihin. Tyyliltään The Wax Mask muistuttaakin teoksena vahvasti 1900-luvun alun kauhuelokuvia, mikä lienee ainakin osittain tarkoituskin ottaen huomioon itse tarinan epookin. Näyttelijät puskevat rooliensa läpi joten kuten auttavasti eikä kukaan nyt sinällään erotu joukosta edukseen tai haitakseen. Argenton tavoin Stivalettikin on näemmä naisrooliensa valinnoissa keskittynyt keskimääräistä kauniimpiin sukupuolensa edustajiin. Alastomuuttakaan ei elokuvassa toki kaihdeta – jos kohta ei nyt mitenkään erityisesti korostetakaan. Vaikkakin vahakäsittelytuoliin sidottu yläosaton nuori nainen ajaakin aavistuksen elokuvaa eksploitaatiokauhun suuntaan, pääosa elokuvan tunnelmasta ja hengestä tulee kuitenkin muista lähteistä.
Musiikillisesti Stivaletti on elokuvassa sitoutunut vahvasti vanhahtavaan goottilaiseen henkeen ja tukee sinfonisilla äänivalinnoilla elokuvan yleisilmettä oikein hienosti. Jopa mykkäelokuvien aikakausi avautuu elokuvasta välähdyksittäin, mutta toisaalta paikka paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että Stivaletti ei ole aivan kyennyt pitämään sormiaan tarpeeksi kurissa. Nimittäin melankolinen ja melodinen sinfonia ei ole mitenkään hienosti harmoniassa elokuvan ankaramman verisen sisällön kanssa. Niin tai näin niin elokuvan ääniraita tekee elokuvasta huomattavasti kiintoisamman katsottavan. Toki pitää muistaa, että ei tuollaisilla musiikillisilla valinnoilla jännityselementtejä tueta ja siksi katsojalta vaaditaan hieman avarakatseisuutta tai goottihenkisyyttä elokuvaa lähestyttäessä. Varsin kehnosti se siis onnistuu jännitystä luomaan.
Sergio Stivalettin The Wax Mask on vanhanaikaisuutta huokuva goottihenkinen kauhuelokuva, joka ylpeilee tyylillisellä lähestymistavallaan eikä anna periksi modernin elokuvantekemisen tarpeelle painottaa tuotantoarvoja tyyliä tai tarinaa merkityksellisimmiksi. Stivaletti ei kuitenkaan osaa tuoda elokuvassa esille muuta kuin ihan ok osaamista ja siksi The Wax Mask harmillisesti jättäytyy hieman vaisuksi, paikoin teennäiseksi ja vain ihan jees-leffaksi. Eikä Stivaletti selvästikään ole vahvimmillaan näyttelijöiden ohjauksessa – vaikka näyttelijöiden työ ei nyt alan huonoimmistoa olekaan, ei se kyllä ole parhaimmistoakaan. Varsin monissa kohtauksissa tuntuu siltä, että ohjaaja keskittyy mieluummin veristen efektien kanssa läträämiseen kuin näyttelijöiden ohjaamiseen. Liekö sitten syy siinä tai muualla, mutta varsin harvakseltaan Stivalettiä on sittemminkään nähty ohjaajan pallilla.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Hyvin ohutta paperia. Kuvat julkaistu isoilla arkeilla kehnolla perforoinnilla. A lobby card set from Germany. Very thin paper. Issued in one sheet with quite bad perforation between the individual cards.
Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko on 18cm x 13cm. A set of press photos from Germany. Size is 18cm x 13cm.
Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Tukeva valokuvapaperi. Press still photos from the USA. Sturdy photographic paper.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa mattapintaista valokuvapaperia.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Valokuvapaperia. Koko on 32,6 cm x 23 cm. A lobby card set from Spain. Photographic paper. Size is 32,6 cm x 23 cm.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa kiiltävää valokuvapaperia. A lobby card set from France. Medium strength glossy photographic paper.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin tukevaa valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Pretty sturdy photographic paper.
Aulajulisteiden sarja Iso-Britanniasta. Brittiläinen aulajulisteiden sarja on sama kuin mitä yhdysvaltalainen sarja, mutta julistekoko on pienempi. Nämä ovat 20,5 cm kertaa 25,3 cm. Tukevaa kartonkia. Front of house (British lobby cards) set from UK. The UK set is the same as the US set but only the cards are smaller in size (these are 20,5 x 25,3 cm). Sturdy cardboard.
Japanilainen aulajuliste (chirashi). Ohutta paperia. Näytillä julisteen molemmat puolet. A promotional flyer from Japan (chirashi). Scanned both sides of the flyer.
Belgialainen elokuvajuliste (koko 34×50 cm). Hieman tavanomaista ohuempaa julistepaperia. A movie poster from Belgium (sized 34×50 cm). Slightly thinner than usual poster paper.
Lehdistövalokuvien sarja Australiasta. Tukevaa valokuvapaperia. Press photo set from Australia. Sturdy photographic paper.
Yksittäinen lehdistövalokuva Yhdysvalloista (lehdistöpaketista). A single press photo from the US presskit.
Lehdistövalokuvien sarja saksalaisesta lehdistöpaketista. Valokuvapaperia. Press photos from a German press kit. Photographic paper.
Elokuvajuliste Suomesta. Tavanomaista julistepaperia. Noin A2 -kokoinen. A movie poster from Finland. Regular poster paper. Size is about A2.
Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen
Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)), Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.
Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.
Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.
Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.
Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee havainnoimaan.
Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.
Ohjaus: Jan Kounen
Käsikirjoitus: Joël Houssin
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: helmikuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: 12.12.1997 (yhden kopion voimin)
Budjetti: noin 5 miljoonaa euroa
Rikollisjoukkioista kertovia äärimmäisen kireälle viritettyjä ja syvää mustaa komiikkaa kuvastoonsa sulkevia nopeatempoisia rikostrillerien ja toimintaelokuvien hybridejä ei oikeastaan paljoakaan tehty vielä 1970- ja 1980-luvuilla (joitakin äärimmäisen väkivaltaisia italialaisia poliziotteschi-elokuvia ehkä lukuun ottamatta), mutta 1990-luvulta alkaen sitten tämä oma toimintaelokuvien kategoriansa on nähnyt useitakin valiokappaleita. Toki Sam Raimin vuoden 1985 Crimewave on jonkun sortin edelläkävijä, mutta se ei ole erityisen raju, kovinkaan kireälle viritetty ja sen komediakin kumartaa mieluummin Buster Keaton -maisen slapstickin suuntaan kuin Sidney Lumet’n tai Terry Gilliamin absurdiin sysimustaan. Roger Avaryn Killing Zoe (1993) on hyvinkin samanlaisista lähtökuopista ponnistava, mutta pysyttelee kuitenkin lopulta kiltimpänä kuin Jan Kounenin Dobermann. Troy Duffyn The Boondock Saints (1999) puolestaan on hienostuneempi ja älyllisempi kuin Dobermannin nihilistinen maanläheinen rajuus ja Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) taas selkeästi itsetietoisempi ja rauhallisempi kuin Dobermannin moraalista rappiota tuhatta ja sataa viskelevä maaninen sekopäisyys. Tony Scottin True Romance (1993) taasen asettaa katsojille myötätuntoa vikitteleviä tartuntapintoja siinä missä Kounenin Dobermann ei todellakaan sitä tee. Tarantinon Pulp Fiction (1994) ja Reservoir Dogs (1992) ovat toki tämän alalajin valioesimerkkejä, mutta niissä kummassakaan ei keskeistä ole kaasun painaminen pohjaan heti lähtösuoralla vaan hahmojen ja tarinan hienovaraisempi virittäminen lopun kliimaksiin. Guy Ritchien Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998) sen sijaan jakaakin sitten jo enemmänkin yhteisiä muuttujia Kounenin Dobermannin kanssa, mutta pitäytyy kuvauksensa ja tarinan etenemisen suhteen selvästi maltillisempana. Aasian perukoilta John Woon The Killer (1989)[x] ja Hard Boiled (1992)[x] istahtavat Dobermannin kaveriksi helpostikin ainakin temponsa puolesta, jos kohta edes näissä piinkovissa toimintaklassikoissa rikollisia jahtaavat poliisit eivät äiy niin suorasuokaisen ikäviksi hahmoiksi kuin Tchéky Karyon näyttelemä Dobermannin poliisikomisario Christini. 2000-luvun taittuessa käyntiin näiden muutamien esimerkkien tyylisiä elokuvia tulvahti enemmänkin tarjolle eikä merkkejä ole, että loppua olisi näkyvissä. Kyllä tässä ihan perustellusti voidaan nykyisin jo puhua rikostrillerien alla olevasta ihan omasta alalajityypistään.
Kylmäpäinen paatuneiden sosiopaattisten väkivaltarikollisten joukkio johdossaan Yann (Vincent Cassel) suunnittelee ja toteuttaa useita peräkkäisiä ja väkivaltaisia pankkiryöstöjä. Perässään heillä on poliisijoukkio, jonka johdossa on niin ikään väkivaltainen sosiopaatti Christini (Tchéky Karyo), joka on fiksoitunut Yannin jahtaamiseen. Askelmerkit johdattavat molemmat joukkiot samalle yökerholle. Edessä on väistämätön ja verinen yhteenotto.
Christiniä näyttelevän Tchéky Karyon hahmon luotaantyöntävä sisäänrakennettu pahuus vetää vertoja Harvey Keitelin näyttelemällä kytälle Abel Ferraran niljakkaassa elokuvassa Bad Lieutenant (1992). Dobermann on kuitenkin nihilistisessä äärimmäisten väkivaltaisten toimintaelokuvien hypernopeassa alakategoriassa omintakeinen tapaus – siinä ei ole lainkaan samastuttavia hahmoja, sen sekopäinen leikkaus hypähtelee sarjakuvaruutumaisesti, sen henkeäsalpaava moraalinen rappio on käsinkosketeltavan luotaantyöntävää. Elokuvan kerronnan tempo on kuin ekstaasia vetäneen ja Prodigyn tahtiin tanssivan 90-lukulaisen yökerhobilettäjän sydämen syke. Ja niinpä muuten elokuvassakin kuullaan Prodigyä 90-lukulaisessa yökerhossa ja eikös vain huumeitahan siellä näytetään vedettävän. Jan Kounenin esikoispitkä on samalla selkeä ensiaskel sellaisille elokuville, joita nykyisin 2010-luvulla kutsutaan termillä New French Extremity. Termin alla on pääasiassa vuosituhannen vaihteen aikoihin ulostulleita elokuvia ja näiden perillisiä, jotka pyrkivät kohauttamaan ja shokeeraamaan tarjoamalla tabuja rikkovaa elokuvataidetta. Vaikka ryhmään luetaan lähinnä kauhun ja eksploitaation piiriin kuuluvia elokuvia, Jan Kounenin Dobermannia ei missään nimessä voi laskea perinteisen ranskalaisen koulukunnan edustajaksi eikä varsinkaan ranskalaisen trillerielokuvan lipunkantajaksi. Kaikki elokuvan osat kiljuvat kovalla äänellä juuri niitä samoja piirteitä mihin yhdistetään nykyisin tietyt Xavier Gensin, Gaspar Noen, Pascal Laugierin tai Alexandre Ajan elokuvat osana New French Extremity -ilmiötä.
Dobermann ei muuten pyytele anteeksi olemustaan eikä hae itselleen tai esittelemilleen kahjouksille synninpäästöä kliimaksiin saapuessaan. Katarsis ei ole Jan Kounenin tarkoitus. Mitään M.Night Shyamalan -maisia outoja loppukäänteitä, hahmojen typerryttävän sosiopatian selittäviä väliepisodeja tahi joukkiota jahtaavien poliisien kyseenalaista suhdetta lakien noudattamisen periaatteille ei tässä elokuvassa tarjota eikä niiden perään haikailla. Osa tumpelopoliisien touhuista otetaan kuitenkin ranskalaisten omasta kulttuuriperinnöstä poliisikomedioiden puolelta, mutta sekin sävytetään niin mustan komedian verhoon, että komisario Clouseauta ei sieltä löydä suurennuslasillakaan. Elokuva juoksee lyhyen kestonsa kuin ekstaasinousuissa itsekin ja jättää suosiolla väliin kokonaan sellaiset kohtaukset, joiden seesteisyydellä yleensä haettaisiin pientä jaksotusta kipakkaan kerrontaan. Kyllähän näitä joitakin hitaamman tempon kohtauksia elokuvaan jätetty on, mutta niiden kohtausten tarkoituksellinen moraalista rappiota korostava niljakkuus ei anna niille tilaa tarjota tarvittavaa hengähdystaukoa. Jaksotus jää näin puolitiehen, sillä elokuvan tempo kostautuu; hyperaktiivisuudellakin on rajansa ennen kuin se alkaa maistua tympeältä toistolta.
Hengästyttävä toimintatrilleri repii katsojiltaan luulot pois heti alkumetreillä ja sitoo nippusiteillä kädet jalkoihin pakottaessaan seuraamaan yksioikoista tarinaa paatuneen rikollisjoukkion surmanjuoksusta. Sarjakuvamaisesti etenevän hyperaktiivisen tarinan kuvaus ja leikkaus ovat vertaansa vailla olevan taiturimaisesti toteutettuja, mutta elokuvan äärimmäisen moraalisen rappion henkinen ilmapiiri ja komedialliseksi kallistuva sysimusta nihilismi ovat paatuneillekin väkivaltaeeposten ystäville kovia paloja nieltäviksi. Kaikki tämä sysimustaan huumoriin viikattuna. Selkeästi tämä elokuva on sellainen, jonka ääreen pitää varta vasten hakeutua eikä vain vahingossa eksyä katselemaan kanavasurffauksen jälkimainingeissa.
Tästä linkistä sivuston artikkeliin, jossa elokuvaan liittyvää promootiomateriaalia.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.