Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Steven Spielberg, David Koepp
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2026
Arvioidun version pituus: 146 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2026

Johdanto

Tieteiselokuvien kirjavaan joukkoon mahtuu jos jotakin erinäistä käsitystä siitä miltä avaruusolennot näyttävät, mitä ne haluavat, miten ne kommunikoivat tai lisääntyvät, miksi ne ovat täällä tai miten niistä päästään eroon. Matkaa on taitettu 1950-luvun invaasioelokuvista (allegorioita amerikkalaisten paranoidisesta kuvitelmasta kommuninismin laajenemista) ydinsodan pelkojen kautta robottien ja tekoälyn siivittämänä aina kaiju-olentoihin ja kasvottomiksi jätettyihin materiaaliryöstelijöihin saakka unohtamatta niitä tarinoita, joissa ihmiskuntakin on vain muinaisen geneettisen viljelyn lopputuote.

Tässä Steven Spielbergin teoksessa esitetään tuttuja ja turvallisia ns. harmaita – pallosilmäisiä isopäisiä humanoideja. Niiden asia on ihmiskunnan pelastaminen, mutta ne ovat kohdanneet ihmisten julmuuden, väkivallan, ahneuden ja salailun muurin. Hyvällä – tai nyt vähintäinkin harmittomalla – asialla olevat avaruusolennot ovat tieteiselokuvissa olleet pitkään vakiomateriaalia. Robert Wisen ajanmukaisesti poliittisesti värittynyt The Day the Earth Stood Still (Uhkavaatimus maalle, 1951) esitteli meille Klaatun, joka saapui varoittamaan, että ihmiskunnan pitäisi elää sopuisammin. Klaatu kohtaa välittömästi väkivaltaa, siihenhän ihmiskunta tuntuu turvautuvan ensimmäisenä työkaluna tuntematonta kohdatessaan. Se samalla verhoaa pelastuksen löytyvän tieteiden kautta, mutta vain kun siihen kytketään uskonnollinen viitekehys; teema joka on ollut mukana invaasioelokuvissa aivan kiusaksi asti näihinkin päiviin asti eikä siitä päästä eroon tässäkään Spielbergin elokuvassa. Spielbergin omassa elokuvassa Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977) vieraiden yhteysyrityksiä yritetään pelkojen takia salailla. John Carpenterin elokuvassa Starman (1984) Voyager-luotaimen kutsuun vastannut ystävällinen vierailija haaksirikkoutuu planeetalle, mutta huomaa joutuvansa pakenevansa Yhdysvaltain armeijan yrityksiä vangita hänet tutkimuksia varten. Nicolas Roegin elokuvassa The Man Who Fell to Earth (Mies toisesta maailmasta, 1976) vettä kuolevalle planeetalleen etsimään saapuva vierailija joutuu – kas yllättäen – Yhdysvaltain hallituksen kaappaamaksi. Ron Howardin elokuvassa Cocoon (Cocoon: Nuoruudenlähde, 1985) ystävälliset vierailijat tulevat hakemaan aikaa sitten planeetalle jääneitä tovereitaan, mutta ihmisten itsekäs ahneus meinaa maksaa olentojen hengen. James Cameronin elokuvassa The Abyss (Syvyys, 1989) meren pohjalle asettuneet vierailijat ovat oiva kohde ydinsukellusveneen harhaiselle komentajalle. Greg Mottolan elokuvassa Paul (2011) maassa ihmiskuntaa pitkään auttanut rento avaruusjäbä joutuu huomaamaan, että salaiset agentit haluavat hänen aivonsa kokeitaan varten. Brad Birdin animaatioelokuvassa The Iron Giant (Rautajätti, 1999) ulkoavaruudesta maahan pudonnut herkkä ja ystävällinen robotti joutuu pelottavan ulkonäkönsä vuoksi välittömästi tuhoamistoimien kohteeksi. Iain Softleyn elokuvassa K-PAX (2001) kaukaiselta planeetalta kotoisin olevan Protin tarinaa ei uskota ja hänet suljetaan mielisairaalaan. Denis VIlleneuven elokuvassa Arrival (2016) muukalaisilla on tarkoitus tarjota ihmiskunnalle tiedon lahjaa, mutta vastassa ovatkin heti hävittäjät, sotalaivat ja panssivaunut. Neil Blomkampin elokuvassa District 9 (2009) pakolaisina maapallolle saapuneet olennot suljetaan erilaisuutensa vuoksi ankeisiin ghettoihin. Jack Arnoldin elokuvassa It Came From Outer Space (Vieraat ulkoavaruudesta, 1953) maahan reunakylille haaksirikkoutuneet vierailijat haluaisivat vain korjata koneensa ja häipyä, mutta paikallinen sheriffi kokoaa joukon kyläläisiä aikomuksenaan tappaa kööri. Ja sokerina pohjalla tietenkin se Spielbergin E.T. – The Extra-Terrestrial (1982), jossa eksynyt vierailija haluaa vain kotio, mutta hallituksen kätyrit haluavat otuksen hyppysiinsä tutkimuksia varten.

Juonitiivistelmä

Yhdysvaltain hallinnon salainen agentuuri pitää huolta siitä, että Yhdysvaltain hallinnon keräämät todistusaineistot ulkoavaruuden janttereista pysyvät tiukasti valvottuina ja poissa julkisesta tietoisuudesta. Agentuurista kuitenkin salaliiton ansiosta katoaa kaikki 79 vuoden aikana kerätty materiaali, kun Daniel Kellner (Josh O’Connor) pakkaa kaiken reppuunsa aikeissa luovuttaa materiaali globaalia julkistusta varten nähtyään videon avaruusolennoille suoritettavista laboratoriokokeista. Kellner joutuu agentuurin jahtaamana pakosalle naisystävänsä (Eve Hewson) kanssa samalla kun Kansas Cityn televisiokanavan sääjuontaja Margaret (Emily Blunt) alkaa yllättäen puhua outoa naksuttelukieltä kesken televisiolähetyksen ja herättää huomiota niin Kellnerissä, tämän apureissa kuin agentuurissakin. Margaretin maailma tuntuu mullistuvan, kun hänen osaamisvalikoimaansa yllättäen ilmestyy kielillä puhumisen taito, kyky lukea ihmisten mieliä, historiaa ja tulevaisuutta sekä selittämätön vaisto hakeutua itselleen aiemmin tuntemattoman Kellnerin luokse. Seuraa moninaisia takaa-ajoja pääasiassa automobiileilla ja ulkoavaruuden olentojen teknologian paljastumista, joka lopulta kulminoituu kaiken ufomateriaalin globaaliin julkistukseen just soppevasti ennen kuin maailma on tuhoutumassa kolmannessa isossa rähinässä. Ei ole ”spoileri” tämä, koska se lukee hitsi vie ihan elokuvan nimessäkin.

Kommentit

Ohaaja, käsikirjoittaja, tuottaja Steven Spielberg oli relevantti vuosikymmeniä sitten. Hän teki nuorena visionäärinä vaikutuksen ensimmäisenä kuvauspäivänään televisiosarja Columbon kuvauksissa, jäi kauhu- ja jännityselokuvien historian kirjoihin elokuvillaan Duel (Kauhun kilometrit, 1971) ja Jaws (Tappajahai, 1975), teki saman tieteis- ja seikkailuelokuvien saralla elokuvillaan Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977), Raiders of the Lost Ark (Kadonneen aarteen metsästäjät, 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) sekä seikkailu- tieteis- ja hirviöelokuvan amalgaamilla Jurassic Park (1993) ja niin edelleen. Mutta ei suinkaan ad nauseum. Spielberg on toki yrittänyt pysyä relevanttina 2010- ja 2020-luvuillakin, mutta saalis on jäänyt laihaksi. Ongelmaksi on muodostunut se, että hänen käytössään on liikaa rahaa ja kun rahasta ei tarvitse taistella keksiäkseen luovia vaihtoehtoja asioille, joita ei voi näyttää, elokuvista tuppaa tulemaan lihavia, itseään toistavia klisee-kikkareita, joiden omahyväisellä vuorella voi omassa kuplassaan paistatella Hollywood-kultin auringossa. Kukaan ei kiistä Spielbergin merkitystä elokuvien historiassa, mutta relevanttina pysyminen pitkään vaatii muutakin kuin rahaa; se vaatii myös jatkuvaa taiteellista luovuutta ja rohkeutta tehdä asioita uusiksi, vaihtaa näkökulmia, haastaa itseään ja yleisöjään ja ennen kaikkea ymmärrystä sen elokuvankävijän – ei siis elokuvan tekijän – mielenmaisemasta, joka muuttuu ajan funktiona. Tätä elokuvaa katsoessa tajuaa, miten kauas menneisyyteen Spielberg on jumiutunut tätä elokuvaa suunnitellessaan. Se ei ole enää tämän vuosikymmenen – tai edes vuosisadan – elokuva.

Disclosure Day on ammottava katastrofaalinen epäonnistumisen kraateri. Elokuvan käsikirjoitus tuntuu siltä, että se olisi kuvausvaiheessa vielä aivan täysin kesken tai jopa lähtömateriaalin raakaversio. Elokuvassa premississä hyväntahtoiset avaruusolennot ujuttavat kahden 10-vuotiaan lapsen mieliin ja muistoihin asioita, joiden on tarkoitus pulpahtaa myöhemmin pintaan ja estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan ja maapalloa. Mitä että häh anteeksi ja kuinka? Tässäkö on todella Spielbergin mielestä teknologisesti kauas ihmisten edelle edistyneiden avaruusolentojen Grand Plan, Suuri Hyväntahtoisuuden Suunnitelma? Siinä ei ole kyllä kerrassaan mitään järkeä eikä koko premissin konseptia mitenkään alusteta tai perustella koko elokuvan aikana. Elokuvassa kyllä esitellään kumpaisenkin aikuiseksi kasvaneen lapsen uudet taidot, joilla avaruusolentojen globaali paljastaminen lopulta tapahtuu, mutta juuri mitään näin pölhöä juonikuviota ei tule mieleen hakemallakaan (tai tulee, mutta en oikeasti haluaisi ajatella tarpeettoman pitkään sellaisia elokuvaturahduksia kuin Peter Bergin Battleship (2012), Shane Blackin The Predator (2018) tai Nick Lyonin Bermuda Tentacles (2014)). Mitään tolkun häivää ei ole monessa muussakaan elokuvan kohtauksista ja juonen kulun aukoista voi vaivatta töristellä läpi isommallakin UFO-härvelillä ilman huolia törmäyksistä.

Elokuvan antagonisteihin kuuluu Colin Firthin näyttelemän salaisen valtiollisen agentuurin porukka, joka toimii elokuvan jatkuvien takaa-ajokohtausten toimeenpanevana voimana. Agentuurin surkuhupaisaan valikoimaan kuuluu koko elokuvan ajan vain ne samat about kymmenkunta armoitettua pistoleroa, jotka A) eivät osaa parkkeerata mustia ajoneuvojaan, B) eivät osaa rynnäköidä edes motellihuoneeseen sulkematta takapihan pakoreittiä, C) eivät osaa tai halua käyttää olemassaolevaa huipputeknologiaa (kännykkäseurantaa, drooneja, liikennavalvontakameroita, rahaliikenteen seuraamista…) kohteidensa metsästykseen vaan sen sijaan luottavat tappavan vaaralliseksi havaittuun avaruusolentojen teknologiaan, jossa johtaja itse sukeltaa kohdehenkilön pään sisään saadakseen selville missä tämä majailee ja D) kulkevat tukevat laput silmillään, kun seurattavat henkilöt liikkuvat ihan kirjaimellisesti näiden vieressä. Ai että … tätä typeryyttä on vaikea hahmottaa; eräässäkin kohtauksessa armoitettu sankarimme tyttöystävänsä kanssa pakenee anastamallaan agentin autolla ja sanoo vieläpä kesken pakomatkan, että auto täytyisi vaihtaa, koska siinä on jäljitin. He päätyvät – vaihtamatta autoa siis tietenkin – pakopaikkaansa, mutta ehkä agentuurin Temusta tilattu jäljitin ei sitten tainnut toimia tai agentuurin kesätyöläinen ei osaa sitä jäljittää tai jotain muuta juoniaukkopotaskaa. Agentuurin touhun ilmiömäisen typeryyden ainoana syyksi luettavana tekijänä on se, että seurattavien on päästävä pälkähästä, jotta Spielberg pääsisi näyttämään sen seuraavan eeppiseksi tarkoitetun takaa-ajokohtauksen. Kun se tapahtuu elokuvassa viidennen kerran, voi jo sanoa sen ad nauseum. Eivätkä ne muuten ole kovin eeppisiäkään.

Näin rikkinäisestä elokuvakäsikirjoituksestä ei puristu tälläkään kertaa ehtaa timanttia ulos, jota todistavat monet monituiset elokuvan pikkuruiset kummallisuudet tarinan sisällössä, mutta sitten tulee vielä se iso jytky eli merkittävän heikkotasoiset efektit. Tai oikeastaan osa efekteistä läpäisee modernin perustason seulan, mutta osa on vain hähmäisen umpisurkeita tällaisen budjetin tuotannossa. 115 miljoonaa jenkkitaaluraa tähän on kuitenkin saatu tuhlattua, mutta sillä rahalla ei ole saatu edes yhtä kettua animoitua sellaiseksi, että se ei pläjähtäisi elokuvan yleisilmeeseen sopimattomana silmille. Epäsuhtaa on efektien lisäksi myös muualla sillä Josh O’Connorin ja Emily Bluntin yhteisissä kohtauksissa käy harvinaisen selväksi näyttelijöiden välinen ero – olisi ohjaajan vastuulla huomata tällaiset tai ainakin siirtää kohtausten painopisteitä sellaisiksi, että moiset erot eivät hyppäisi silmille – ja korville. Valitettavasti muutoin aina niin erinomainen Emily Blunt ei kykene yksin tätä katastrofia pelastamaan ja parissa kohtauksessa jopa toivoisi, että Blunt ei olisi koskaan itseään tähän edes kiinnittänyt. Surkuhupaisuuden kruunaa se, miten Emily Bluntin hahmo osaa nähtävästi kaikkia kieliä ulkoavaruuden olentojen naksuttelukieli mukaan lukien, mutta sitten loppukohtauksessa tuo taito tyystin yht’äkkiä katoaa kuin tuhka tuuleen ja siihen ymmärtämiseen tarvitaankin yllättäen tulkki väliin, jotta Josh O’Connorin hahmo ei olisi ihan koko elokuvan kannalta … turha.

Elokuvan tekninen taso on tasapaksua jurnuttamista eikä parannusta tuo edes musiikkimaestro John Williamsin ääniraita. Ääniraita tuntuu vain tylsältä vanhan kierrättämiseltä, joka toki sopii elokuvan teemaan nyt noin muutoinkin. Lavastus, puvustus ja kuvaus ovat tasaisen harmaata massaa, mutta valaistus tuntuu oudon teennäiseltä, ylikorostavalta ja kerrassaan tekotaiteelliselta paikoin. Sinällään kokonaisuus on siis kuitenkin teknisenä suoritteena tavallinen Hollywood-suorite, jonkalainen olisi kyllä suoraan sanoen pitänyt onnistua ihan huomattavasti pienemmälläkin rahakirstulla. Spielberg lähtee jostain käsittämättömästä perseilysyystä rakentelemaan vielä kaiken kukkuraksi filosofista höpinää avaruusolentojen, messias-manifestaation ja jumalmystiikan ympärille, kun ihan yks kaks yllättäen käy ilmi, että ai jaa, tällaisella paljastuksella saattaa olla globaalia sosiaalista vaikutusta. Höpinä ponnistaa tietenkin kristillisistä peruskäsityksistä, mutta lätinä on aivan sellaista monista muista vastaavista tieteiselokuvista tuttua pinnallista silppua, jolla tässä lisäksi yritetään rakentaa vain motivaattoria yhdelle hahmoista, joka ei tiedä mihin uskoa. Spielberg ei myöskään vaivaudu vastaamaan, että mitä paljastus tosiasiassa sitten aiheuttaa vaan heittää ilmoille roikkumaan ajatuksen siitä, että nyt kaikki on hyvin.

Yhteenveto

Ylipitkäksi vesitetty tieteismaustettu takaa-ajokohtausten kavalkadi, joka päättyy otsikon mukaisesti paljastusten päivään. Odottamattoman umpityperien juonikuvioiden pilaama tarinointi tuntuu joko poikkeuksellisen keskeneräiseltä tai muutoin sysisurkealta käsikirjoituksen tasolla. Edes pääosan näyttelijä Emily Blunt ei pysty tätä töttöröö-tauhkaa elävöittämään tarpeeksi. Kauhistuttavia juoniaukkoja ympäriinsä vilisevä tarina valitsee ohjaajansa Steven Spielbergin opastamana kaikki tutut ja turvalliset klisee-kuviot, ei jaksa kiinnostua jännitysmomenttien rakentamisesta tuon taivaallista ja tuuttaa tylsän, ylipitkän, järjettömän kalliin ja huonosti rakentuvan lopputuloksen, jonka ainoa sanoma tuntuisi olevan: Retirement Day for Spielberg.

3/10.