Avainsana: 2020-luku

Disclosure Day (2026)

Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Steven Spielberg, David Koepp
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2026
Arvioidun version pituus: 146 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2026

Johdanto

Tieteiselokuvien kirjavaan joukkoon mahtuu jos jotakin erinäistä käsitystä siitä miltä avaruusolennot näyttävät, mitä ne haluavat, miten ne kommunikoivat tai lisääntyvät, miksi ne ovat täällä tai miten niistä päästään eroon. Matkaa on taitettu 1950-luvun invaasioelokuvista (allegorioita amerikkalaisten paranoidisesta kuvitelmasta kommuninismin laajenemista) ydinsodan pelkojen kautta robottien ja tekoälyn siivittämänä aina kaiju-olentoihin ja kasvottomiksi jätettyihin materiaaliryöstelijöihin saakka unohtamatta niitä tarinoita, joissa ihmiskuntakin on vain muinaisen geneettisen viljelyn lopputuote.

Tässä Steven Spielbergin teoksessa esitetään tuttuja ja turvallisia ns. harmaita – pallosilmäisiä isopäisiä humanoideja. Niiden asia on ihmiskunnan pelastaminen, mutta ne ovat kohdanneet ihmisten julmuuden, väkivallan, ahneuden ja salailun muurin. Hyvällä – tai nyt vähintäinkin harmittomalla – asialla olevat avaruusolennot ovat tieteiselokuvissa olleet pitkään vakiomateriaalia. Robert Wisen ajanmukaisesti poliittisesti värittynyt The Day the Earth Stood Still (Uhkavaatimus maalle, 1951) esitteli meille Klaatun, joka saapui varoittamaan, että ihmiskunnan pitäisi elää sopuisammin. Klaatu kohtaa välittömästi väkivaltaa, siihenhän ihmiskunta tuntuu turvautuvan ensimmäisenä työkaluna tuntematonta kohdatessaan. Se samalla verhoaa pelastuksen löytyvän tieteiden kautta, mutta vain kun siihen kytketään uskonnollinen viitekehys; teema joka on ollut mukana invaasioelokuvissa aivan kiusaksi asti näihinkin päiviin asti eikä siitä päästä eroon tässäkään Spielbergin elokuvassa. Spielbergin omassa elokuvassa Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977) vieraiden yhteysyrityksiä yritetään pelkojen takia salailla. John Carpenterin elokuvassa Starman (1984) Voyager-luotaimen kutsuun vastannut ystävällinen vierailija haaksirikkoutuu planeetalle, mutta huomaa joutuvansa pakenevansa Yhdysvaltain armeijan yrityksiä vangita hänet tutkimuksia varten. Nicolas Roegin elokuvassa The Man Who Fell to Earth (Mies toisesta maailmasta, 1976) vettä kuolevalle planeetalleen etsimään saapuva vierailija joutuu – kas yllättäen – Yhdysvaltain hallituksen kaappaamaksi. Ron Howardin elokuvassa Cocoon (Cocoon: Nuoruudenlähde, 1985) ystävälliset vierailijat tulevat hakemaan aikaa sitten planeetalle jääneitä tovereitaan, mutta ihmisten itsekäs ahneus meinaa maksaa olentojen hengen. James Cameronin elokuvassa The Abyss (Syvyys, 1989) meren pohjalle asettuneet vierailijat ovat oiva kohde ydinsukellusveneen harhaiselle komentajalle. Greg Mottolan elokuvassa Paul (2011) maassa ihmiskuntaa pitkään auttanut rento avaruusjäbä joutuu huomaamaan, että salaiset agentit haluavat hänen aivonsa kokeitaan varten. Brad Birdin animaatioelokuvassa The Iron Giant (Rautajätti, 1999) ulkoavaruudesta maahan pudonnut herkkä ja ystävällinen robotti joutuu pelottavan ulkonäkönsä vuoksi välittömästi tuhoamistoimien kohteeksi. Iain Softleyn elokuvassa K-PAX (2001) kaukaiselta planeetalta kotoisin olevan Protin tarinaa ei uskota ja hänet suljetaan mielisairaalaan. Denis VIlleneuven elokuvassa Arrival (2016) muukalaisilla on tarkoitus tarjota ihmiskunnalle tiedon lahjaa, mutta vastassa ovatkin heti hävittäjät, sotalaivat ja panssivaunut. Neil Blomkampin elokuvassa District 9 (2009) pakolaisina maapallolle saapuneet olennot suljetaan erilaisuutensa vuoksi ankeisiin ghettoihin. Jack Arnoldin elokuvassa It Came From Outer Space (Vieraat ulkoavaruudesta, 1953) maahan reunakylille haaksirikkoutuneet vierailijat haluaisivat vain korjata koneensa ja häipyä, mutta paikallinen sheriffi kokoaa joukon kyläläisiä aikomuksenaan tappaa kööri. Ja sokerina pohjalla tietenkin se Spielbergin E.T. – The Extra-Terrestrial (1982), jossa eksynyt vierailija haluaa vain kotio, mutta hallituksen kätyrit haluavat otuksen hyppysiinsä tutkimuksia varten.

Juonitiivistelmä

Yhdysvaltain hallinnon salainen agentuuri pitää huolta siitä, että Yhdysvaltain hallinnon keräämät todistusaineistot ulkoavaruuden janttereista pysyvät tiukasti valvottuina ja poissa julkisesta tietoisuudesta. Agentuurista kuitenkin salaliiton ansiosta katoaa kaikki 79 vuoden aikana kerätty materiaali, kun Daniel Kellner (Josh O’Connor) pakkaa kaiken reppuunsa aikeissa luovuttaa materiaali globaalia julkistusta varten nähtyään videon avaruusolennoille suoritettavista laboratoriokokeista. Kellner joutuu agentuurin jahtaamana pakosalle naisystävänsä (Eve Hewson) kanssa samalla kun Kansas Cityn televisiokanavan sääjuontaja Margaret (Emily Blunt) alkaa yllättäen puhua outoa naksuttelukieltä kesken televisiolähetyksen ja herättää huomiota niin Kellnerissä, tämän apureissa kuin agentuurissakin. Margaretin maailma tuntuu mullistuvan, kun hänen osaamisvalikoimaansa yllättäen ilmestyy kielillä puhumisen taito, kyky lukea ihmisten mieliä, historiaa ja tulevaisuutta sekä selittämätön vaisto hakeutua itselleen aiemmin tuntemattoman Kellnerin luokse. Seuraa moninaisia takaa-ajoja pääasiassa automobiileilla ja ulkoavaruuden olentojen teknologian paljastumista, joka lopulta kulminoituu kaiken ufomateriaalin globaaliin julkistukseen just soppevasti ennen kuin maailma on tuhoutumassa kolmannessa isossa rähinässä. Ei ole ”spoileri” tämä, koska se lukee hitsi vie ihan elokuvan nimessäkin.

Kommentit

Ohaaja, käsikirjoittaja, tuottaja Steven Spielberg oli relevantti vuosikymmeniä sitten. Hän teki nuorena visionäärinä vaikutuksen ensimmäisenä kuvauspäivänään televisiosarja Columbon kuvauksissa, jäi kauhu- ja jännityselokuvien historian kirjoihin elokuvillaan Duel (Kauhun kilometrit, 1971) ja Jaws (Tappajahai, 1975), teki saman tieteis- ja seikkailuelokuvien saralla elokuvillaan Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977), Raiders of the Lost Ark (Kadonneen aarteen metsästäjät, 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) sekä seikkailu- tieteis- ja hirviöelokuvan amalgaamilla Jurassic Park (1993) ja niin edelleen. Mutta ei suinkaan ad nauseum. Spielberg on toki yrittänyt pysyä relevanttina 2010- ja 2020-luvuillakin, mutta saalis on jäänyt laihaksi. Ongelmaksi on muodostunut se, että hänen käytössään on liikaa rahaa ja kun rahasta ei tarvitse taistella keksiäkseen luovia vaihtoehtoja asioille, joita ei voi näyttää, elokuvista tuppaa tulemaan lihavia, itseään toistavia klisee-kikkareita, joiden omahyväisellä vuorella voi omassa kuplassaan paistatella Hollywood-kultin auringossa. Kukaan ei kiistä Spielbergin merkitystä elokuvien historiassa, mutta relevanttina pysyminen pitkään vaatii muutakin kuin rahaa; se vaatii myös jatkuvaa taiteellista luovuutta ja rohkeutta tehdä asioita uusiksi, vaihtaa näkökulmia, haastaa itseään ja yleisöjään ja ennen kaikkea ymmärrystä sen elokuvankävijän – ei siis elokuvan tekijän – mielenmaisemasta, joka muuttuu ajan funktiona. Tätä elokuvaa katsoessa tajuaa, miten kauas menneisyyteen Spielberg on jumiutunut tätä elokuvaa suunnitellessaan. Se ei ole enää tämän vuosikymmenen – tai edes vuosisadan – elokuva.

Disclosure Day on ammottava katastrofaalinen epäonnistumisen kraateri. Elokuvan käsikirjoitus tuntuu siltä, että se olisi kuvausvaiheessa vielä aivan täysin kesken tai jopa lähtömateriaalin raakaversio. Elokuvassa premississä hyväntahtoiset avaruusolennot ujuttavat kahden 10-vuotiaan lapsen mieliin ja muistoihin asioita, joiden on tarkoitus pulpahtaa myöhemmin pintaan ja estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan ja maapalloa. Mitä että häh anteeksi ja kuinka? Tässäkö on todella Spielbergin mielestä teknologisesti kauas ihmisten edelle edistyneiden avaruusolentojen Grand Plan, Suuri Hyväntahtoisuuden Suunnitelma? Siinä ei ole kyllä kerrassaan mitään järkeä eikä koko premissin konseptia mitenkään alusteta tai perustella koko elokuvan aikana. Elokuvassa kyllä esitellään kumpaisenkin aikuiseksi kasvaneen lapsen uudet taidot, joilla avaruusolentojen globaali paljastaminen lopulta tapahtuu, mutta juuri mitään näin pölhöä juonikuviota ei tule mieleen hakemallakaan (tai tulee, mutta en oikeasti haluaisi ajatella tarpeettoman pitkään sellaisia elokuvaturahduksia kuin Peter Bergin Battleship (2012), Shane Blackin The Predator (2018) tai Nick Lyonin Bermuda Tentacles (2014)). Mitään tolkun häivää ei ole monessa muussakaan elokuvan kohtauksista ja juonen kulun aukoista voi vaivatta töristellä läpi isommallakin UFO-härvelillä ilman huolia törmäyksistä.

Elokuvan antagonisteihin kuuluu Colin Firthin näyttelemän salaisen valtiollisen agentuurin porukka, joka toimii elokuvan jatkuvien takaa-ajokohtausten toimeenpanevana voimana. Agentuurin surkuhupaisaan valikoimaan kuuluu koko elokuvan ajan vain ne samat about kymmenkunta armoitettua pistoleroa, jotka A) eivät osaa parkkeerata mustia ajoneuvojaan, B) eivät osaa rynnäköidä edes motellihuoneeseen sulkematta takapihan pakoreittiä, C) eivät osaa tai halua käyttää olemassaolevaa huipputeknologiaa (kännykkäseurantaa, drooneja, liikennavalvontakameroita, rahaliikenteen seuraamista…) kohteidensa metsästykseen vaan sen sijaan luottavat tappavan vaaralliseksi havaittuun avaruusolentojen teknologiaan, jossa johtaja itse sukeltaa kohdehenkilön pään sisään saadakseen selville missä tämä majailee ja D) kulkevat tukevat laput silmillään, kun seurattavat henkilöt liikkuvat ihan kirjaimellisesti näiden vieressä. Ai että … tätä typeryyttä on vaikea hahmottaa; eräässäkin kohtauksessa armoitettu sankarimme tyttöystävänsä kanssa pakenee anastamallaan agentin autolla ja sanoo vieläpä kesken pakomatkan, että auto täytyisi vaihtaa, koska siinä on jäljitin. He päätyvät – vaihtamatta autoa siis tietenkin – pakopaikkaansa, mutta ehkä agentuurin Temusta tilattu jäljitin ei sitten tainnut toimia tai agentuurin kesätyöläinen ei osaa sitä jäljittää tai jotain muuta juoniaukkopotaskaa. Agentuurin touhun ilmiömäisen typeryyden ainoana syyksi luettavana tekijänä on se, että seurattavien on päästävä pälkähästä, jotta Spielberg pääsisi näyttämään sen seuraavan eeppiseksi tarkoitetun takaa-ajokohtauksen. Kun se tapahtuu elokuvassa viidennen kerran, voi jo sanoa sen ad nauseum. Eivätkä ne muuten ole kovin eeppisiäkään.

Näin rikkinäisestä elokuvakäsikirjoituksestä ei puristu tälläkään kertaa ehtaa timanttia ulos, jota todistavat monet monituiset elokuvan pikkuruiset kummallisuudet tarinan sisällössä, mutta sitten tulee vielä se iso jytky eli merkittävän heikkotasoiset efektit. Tai oikeastaan osa efekteistä läpäisee modernin perustason seulan, mutta osa on vain hähmäisen umpisurkeita tällaisen budjetin tuotannossa. 115 miljoonaa jenkkitaaluraa tähän on kuitenkin saatu tuhlattua, mutta sillä rahalla ei ole saatu edes yhtä kettua animoitua sellaiseksi, että se ei pläjähtäisi elokuvan yleisilmeeseen sopimattomana silmille. Epäsuhtaa on efektien lisäksi myös muualla sillä Josh O’Connorin ja Emily Bluntin yhteisissä kohtauksissa käy harvinaisen selväksi näyttelijöiden välinen ero – olisi ohjaajan vastuulla huomata tällaiset tai ainakin siirtää kohtausten painopisteitä sellaisiksi, että moiset erot eivät hyppäisi silmille – ja korville. Valitettavasti muutoin aina niin erinomainen Emily Blunt ei kykene yksin tätä katastrofia pelastamaan ja parissa kohtauksessa jopa toivoisi, että Blunt ei olisi koskaan itseään tähän edes kiinnittänyt. Surkuhupaisuuden kruunaa se, miten Emily Bluntin hahmo osaa nähtävästi kaikkia kieliä ulkoavaruuden olentojen naksuttelukieli mukaan lukien, mutta sitten loppukohtauksessa tuo taito tyystin yht’äkkiä katoaa kuin tuhka tuuleen ja siihen ymmärtämiseen tarvitaankin yllättäen tulkki väliin, jotta Josh O’Connorin hahmo ei olisi ihan koko elokuvan kannalta … turha.

Elokuvan tekninen taso on tasapaksua jurnuttamista eikä parannusta tuo edes musiikkimaestro John Williamsin ääniraita. Ääniraita tuntuu vain tylsältä vanhan kierrättämiseltä, joka toki sopii elokuvan teemaan nyt noin muutoinkin. Lavastus, puvustus ja kuvaus ovat tasaisen harmaata massaa, mutta valaistus tuntuu oudon teennäiseltä, ylikorostavalta ja kerrassaan tekotaiteelliselta paikoin. Sinällään kokonaisuus on siis kuitenkin teknisenä suoritteena tavallinen Hollywood-suorite, jonkalainen olisi kyllä suoraan sanoen pitänyt onnistua ihan huomattavasti pienemmälläkin rahakirstulla. Spielberg lähtee jostain käsittämättömästä perseilysyystä rakentelemaan vielä kaiken kukkuraksi filosofista höpinää avaruusolentojen, messias-manifestaation ja jumalmystiikan ympärille, kun ihan yks kaks yllättäen käy ilmi, että ai jaa, tällaisella paljastuksella saattaa olla globaalia sosiaalista vaikutusta. Höpinä ponnistaa tietenkin kristillisistä peruskäsityksistä, mutta lätinä on aivan sellaista monista muista vastaavista tieteiselokuvista tuttua pinnallista silppua, jolla tässä lisäksi yritetään rakentaa vain motivaattoria yhdelle hahmoista, joka ei tiedä mihin uskoa. Spielberg ei myöskään vaivaudu vastaamaan, että mitä paljastus tosiasiassa sitten aiheuttaa vaan heittää ilmoille roikkumaan ajatuksen siitä, että nyt kaikki on hyvin.

Yhteenveto

Ylipitkäksi vesitetty tieteismaustettu takaa-ajokohtausten kavalkadi, joka päättyy otsikon mukaisesti paljastusten päivään. Odottamattoman umpityperien juonikuvioiden pilaama tarinointi tuntuu joko poikkeuksellisen keskeneräiseltä tai muutoin sysisurkealta käsikirjoituksen tasolla. Edes pääosan näyttelijä Emily Blunt ei pysty tätä töttöröö-tauhkaa elävöittämään tarpeeksi. Kauhistuttavia juoniaukkoja ympäriinsä vilisevä tarina valitsee ohjaajansa Steven Spielbergin opastamana kaikki tutut ja turvalliset klisee-kuviot, ei jaksa kiinnostua jännitysmomenttien rakentamisesta tuon taivaallista ja tuuttaa tylsän, ylipitkän, järjettömän kalliin ja huonosti rakentuvan lopputuloksen, jonka ainoa sanoma tuntuisi olevan: Retirement Day for Spielberg.

3/10.

The Doorman (2020)

Ohjaus: Ryûhei Kitamura
Käsikirjoitus: Lior Chefetz, Joe Swanson, Devon Rose
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Romania, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

John McTiernan ravisteli elokuvamaailman perustuksia vuoden 1988 jättihitillä Die Hard. Tuon elokuvan rakenteista ja teemoista syntyi melkeinpä oma lajityyppinsä toimintaelokuvien lajityypin sisälle. Die Hard -kopioissa on tyypillistä, että yksi (tai joskus kaksikin!) sankari joutuu hankalasti jumiin eristyksissä olevaan kohteeseen terroristien, ryöstäjien tai muutoin kenkkujen ketkujen kanssa. Sankari alkaa pistää kampoihin ketkujen koplalle tyypillisesti nitistäen näitä yksitellen kuin kärpäsiä konsanaan ja lopussa kiitos seisoo. Varsin usein malliin kuuluu vielä se, että ketkujengi onnistuu kiristämään tavalla tai toisella sankaria antautumaan tai ainakin antautumisuhan alle, mutta sankaripa se aina keksii ovelat keinot nollata ketkujen yritelmät.

Andrew Davisin Under Siege (Kaappaus merellä, 1992), Jan de Bontin Speed (Speed -kuoleman kyydissä, 1994), Michael Bayn The Rock (The Rock – paluu helvettiin, 1996), Geoff Murphyn Under Siege 2: Dark Territory (Kaappaus raiteilla, 1995), Renny Harlinin Cliffhanger (1993), Simon Westin Con Air (Con Air – lento vapauteen, 1997), Peter Hyamsin Sudden Death (Äkkikuolema, 1995) ja vaikka Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) siirsivät kaikki onnistuneesti Die Hard -kopionsa teemat ja ideat milloin raiteille, vesille, ilmaan, vuoristoon tai bussiin ja naulasivat tehokkaasti John McTiernanin kehittämät ideat erottamattomaksi osaksi toimintaelokuvien historiaa. Ja nämä esimerkkielokuvat siis kaikki vain muutamien vuosien sisällä alkuperäisestä teoksesta. Sittemmin samaa kuviota on toisteltu ns. ad nauseum eikä merkkejä loppumisesta näy tähänkään päivään mennessä. Jotkut niistä tuoreemmista eivät kuitenkaan onnistu muuta kuin toistelemaan kyllästyneenä papukaijana kymmeniä kertoja nähtyjä juttuja, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet lajityypin kliseiksi. Näin käy myös tällä kerralla, kun muutoin jo kannuksensa aiemmin näyttänyt ohjaaja Kitamura tekee yhden uransa vähäpätöisimmistä tekeleistä.

Juonitiivistelmä

Merijalkaväen sotilas Ali (Ruby Rose) joutuu pois armeijan hommista erään epäonnisen tapahtumaketjun jälkihöyryissä ja palaa takaisin kotiinsa New Yorkiin. Alin setä järkkää tälle duunia ovimikkona Carrington-nimisessä vanhassa ja perinteikkäässä talokompleksissa, joka on juuri menossa peruskorjaukseen. Lähes kaikki asukkaat ovat poistuneet korjaustöiden tieltä, mutta parissa asunnossa on vielä asukkaat paikalla. Talokompleksiin iskee kiinni vanhoja kadonneita aarteita metsästävä retkue, jota johtaa Victor Dubois (Jean Reno), tavoitteenaan etsiä aarteet hyödyntäen rakennuksen vähäistä väkimäärää. Kuinka ollakaan, retkue osuu juuri Alin kuolleen siskon miehen kämppään ja uhkaa koko perheen henkeä ja terveyttä. Alin sotilastaidoille löytyy siviilissä heti oitis kovaa käyttöä.

Kommentit

Australialaismalli/näyttelijätär Ruby Rose on yrittänyt isojenkin toimintaelokuvien (mm. pienet roolit Paul W.S. Andersonin zombietoiminnassa Resident Evil: The Final Chapter (2016), Chad Stahelskin toimintaelokuvassa John Wick: Chapter 2 (2017)[x], D.J. Caruson toimintaelokuvassa xXx: Return of Xander Cage (2017)) sivuroolien kautta saada avatuksi tietä itselleen. No tässä se nyt sitten tapahtuu: Ruby Rosen ensimmäinen varsinainen itsenäinen ja kantavaksi tarkoitettu pääosarooli. Valitettavasti kuitenkin homma menee pieleen. Rose selviää oikein hyvin niin kauan kuin kohtauksissa ei tarvita muuta kuin fysiikkaa: juoksemista, pyssyuhittelua, pikku painia tai poseerausta. Pääroolissa se ei vaan valitettavasti riitä eikä Rose pysty kantamaan tätä elokuvaa omilla harteillaan maaliin saakka. Sitä seikkaa ei helpota ollenkaan se, että Jean Renoa lukuun ottamatta muut elokuvan näyttelijät ovat aivan kahvilla ja Renonkin roolihahmolle on pakotettu dialogiksi sellaista tuubaa, että mies ei oikein tunnu tietävän mitenkä paksulla ranskalaisaksentilla sitä pitäisi ulos suoltaa. Oikeastaan mainitsemisen arvoiseksi nousee vain Aksel Hennie, joka on tässä elokuvassa pääpahiksen psykopaatiksi paljastuva apurikonna ja vaikka hänen hahmonsa on varsin yksiulotteiseksi tärvelty, Hennie hoitaa sen aivan hyvin.

Elokuvan äänimaailma on surkea. Ääniraidan keskeisen osan muodostaa aivan hirvittävä geneerinen keinotekoinen syntikkapupellus, jonka ainoa funktio on kertoa katsojalle, että hei nyt jotain pirun jännää pitäisi tapahtua, jos et muuten hoksaa. Ääniraidan hirveys korostuu kohtauksissa, joissa hiippaillaan talokompleksin käytävillä ja asunnoissa. Silloin nimittäin ääniraidalta ulostuu geneeristä tietokoneitse randomoitua sykkivää jännitysmökellystä, joka olisi täysin yksi-yhteen vaihtokelpoista tuhansien muiden vastaavien toimintaelokuvakohtausten kanssa. Harmillisesti myös elokuvan muussa tekniikassa on vetelehditty pahasti. Kuvaus, lavastus ja värisuunnittelu ovat vielä menetteleviä, mutta elokuvan leikkaus on vedetty sellaiseksi, että muutoin keskikastin koreografioista ei jää jäljelle juurikaan happamia kuoria enempää. Vaikuttaa aivan siltä kuin elokuvan näyttelijöitä ei olisi uskallettu päästää tekemään mitään fysiikkaa vaativia kohtauksia ja jotta stunt-henkilöiden identiteetti ei paljastaisi liikaa, kohtaukset on jouduttu leikkaamaan sekavasti ja rauhattomasti.

Elokuvan jaksotus ei ole tyydyttävä ja elokuvan juonenkäänteissä sekä tapahtumien uskottavuudessa on isoja ongelmia ja teknisiä aukkoja. Ikään kuin se ei vielä riittäisi, elokuvan hahmojen taustoituskin on varsin ongelmallista. Kaiken kukkuraksi Ruby Rosen näyttelemän sotilashahmon kerrotaan elokuvan alkupuolella kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja syövän lääkkeitä mielenterveytensä tueksi, koska pelkästään taksissa istuminen saa aikaiseksi psykosomaattisia pelkoreaktioita. Sitten yht’äkkiä kun varsinainen toiminta, turpiinveto ja sarjatuliräiskintä alkaa, hahmon kaikki mentaalipuolen ongelmat haihtuvat tipotiehensä kuin taikasauvasta kopaisten vain ja mikään pauke, hätä tai rätinä ei tätiä hidasta. Mitä ihmeen järkeä on ensin kertoa katsojalle yhtä tarinaa ja sitten lakaista kaikki maton alle. Eihän se toki olisi kovin sopivaa, jos sankari jäätyisi sikiöasentoon pyssyn paukkeesta, mutta itsepä tekijät ovat tarinansa hahmon siihen malliin rakentaneet ja sitten vetävät oman tekeleensä vessasta alas. Mitään uutta tai ihmeellistä ei jutussa ilmene, kaikki kuviot ja juonen osat ovat kaavioidun rutiinielokuvan käsikirjasta suoraan ongittuja ja suurin nautinto tulee siitä, että arvaako oikein ketkujen niputusjärjestyksen.

Yhteenveto

Keskimääräistä selvästi surkeampi Die Hard -klooni on vain vähän miellyttävämpää kuin rutiikäynti hammaslääkärissä: siinä penkissä sitä tietää, että ei tämä onneksi enää kauan kestä. Ohjaaja Ryûhei Kitamuran tasainen ja yllätyksetön kliseillä täytetty rutiinipätkä on kaikilta osin tasaisen keskinkertaista höttöä. Ontuvan kehnosti leikattu, melko surkeasti näytelty eikä äänimaailmassakaan ole kehumista. Kitamuran portfolion huomioiden tämä on melko selkeästi sieltä ohjaajan teosten huonoimmasta päästä.

3/10.

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.