Avainsana: trilleri

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Sayen (2023)

Ohjaus: Alexander Witt
Käsikirjoitus: Patricio Lynch, Julio Rojas, Carla Stagno
Tuotantomaa: Chile
Kieli: mapudungun, espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: tammikuu 2024
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Luonto on uhattuna ja riistokapitalistit tulouttavat riihikuivat veroparatiisien kirstuihin pölyttymään. Jättiyhtiöiden häikäilemätön köyhien maiden riistäminen ja rehottavan korruption aulis ruokinta ovat tuiki tavallisia aiheita nykyjännäreissä ja miksei osassa toimintaelokuviakin. Ekologisesti herkkien alueiden tuhoaminen mammonan alttarilla tarjoaa teemana mukavan selkeän ja mustavalkoisen näkökulman riiston mekanismeihin. Näitä mekanismeja on sitten kiva paheksua oman olohuoneen rauhassa vaikka televisiosta, jonka valmistaminen on osaltaan ollut kuivattamassa maankuorta harvinaisista maametalleista ja siten juurikin tämän mainitun riiston mekanismin osanen. Erityisen tyypillistä ekotrillerien lajityypille on se, että niissä usein yksi puuhastelija aloittaa pahasti alakynnessä totaalisen ylivoimaista vihollista vastaan ja päätyy jollakin epätyydyttävällä tavalla sankarin viittaa marttyyrimaisesti kantaen Pyrrhoksen voittoa mukailevaan lopputulemaan. Näin tälläkin kertaa.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Sayen ottaa kovin yksipuolisen asennoitumisen sinällään vakavaan luonnon riistoa ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevään tematiikkaan. Elokuvan tekijät maalaavat, ihan tietoisesti ja tahallaan, mapuche-alkuperäisväestön edustajat jonkinlaisiksi rauhaa rakastaviksi luonnon kanssa täydellisessä symbioottisessa ja hengellisessä harmoniassa eläviksi heterogeenisiksi ihannehipeiksi, joiden ihanteellisen elämänmuodon ainoana haitallisena esteenä ovat valkoiset miehet. Huomaamatta jää, että mapuche-alkuperäisväestön pitkään jatkunut väkivaltainenkin – ja kyllä, ihan oikeutettukin – vastarinta Chilen hallintoa ja erityisesti kotimaisia metsäyhtiöitä vastaan on synnyttänyt Chilen Araucanian alueelle myös kokonaisia huumekartelleja ja vaikutusvaltaisia rikollisliigoja, joiden johdossa on nimenomaan mapuche-alkuperäisväestön edustajia. Siitäkin porukasta, kuten kaikista porukoista kautta maailman, löytyy se myrkyllinen osanen, joka ottaa itselleen mieluummin kuin laittaa yhteiseen nuotioon. Tekijät myös jättävät kokonaan avaamatta sen, miksi perinteistäkin elämää vaaliville intiaaneille tuntuvat kelpaavan moottoripyörät, tietokoneet, tuliluikut ja kännykät. Pääasia on, että niiden valmistamiseen käytettävät materiaalit tulevat sieltä mystisestä jostakin muualta eikä omalta takapihalta.

Juonitiivistelmä

Mapuche-vähemmistöön kuuluva nuori nainen Sayen (Rallen Montenegro) palaa kotiseudulleen opiskeltuaan urbaanissa ympäristössä. Sattumoisin samoihin aikoihin Sayenin isoäitiä (Teresa Ramos) lähestytään aikeissa ostaa naisen omistamat maa-alueet. Alkuperäisväestön ikiaikaiset asuinseudut ovat uhattuna, kun eurooppalaisen jättikonsernin GreenCorp:n tytäryhtiö Araucorp on aikeissa aloittaa koboltin louhimiseen tähtäävän kaivostoiminnan vielä luonnontilaisella alueella. Yhtiö haluaa saada alueet hallintaansa keinoja kaihtamatta ja pian Sayen löytää itsensä sissisotilaana taistelemassa yhtiön raakoja keinoja vastaan tavoitteenaan kosto ja korruptoituneen mädän järjestelmän paljastaminen salaliittoineen päivineen.

Kommentit

Ohjaaja Witt ymmärtää kyllä, että elokuvallisessa kerronnassa filosofisesti mustavalkoisen materiaalin kanssa on paljon helpompi tehdä työtä kuin harmaan eri sävyjen kanssa. Siispä välttääkseen ajamasta elokuvan protagonistia Sayenia liiaksi ekoterroristin muottiin istuvaksi, Sayenille annetaan primääriseksi motivaattoriksi vanha kunnon verikosto. Koston ja vähemmistön oikeuksien puolustamisen yhdistäminen yhdeksi motivaattoriksi tekee Sayenin matkasta niin paljon helpommin samastuttavan, ymmärrettävän ja hyväksyttävämmän. Koston keskiössä ovat hämärän jättiyhtiön häikäilemättömät kätyrit ja käskyttäjät kuin parhaimmassakin John Wick -tarinassa konsanaan, mutta elokuvallinen lopputulos on toki merkittävästi vaatimattomampi kuin tuossa mainitussa elokuvasarjassa. Koston matkaan lähtevä Sayen ei juuri saa apuja omalta heimoyhteisöltään, joka seikka herättää katsojassa oitis kummeksuntaa. Eikö Sayenin vastarinta edustakaan koko yhteisön yhteistä hyvää, kuten tekijät yrittävät melodraamankin keinoin osoittaa? Ristiriitojen ja kummeksuntaa aiheuttavien tapahtumien aallokkoon kasautuu hyvinkin nopeasti elokuvan edetessä jos jotain hämmästeltävää sekä Sayenin tarinan avautuessa että pahisten kuorolaisten määrän vähentyessä Sayenin käsittelyssä. Tekijät avaavat kaikenlaisia sivupolkuja (esimerkiksi kohtaukset Sayenin perinneaseiden valmistus- ja käyttötaidoista tai apurina toimivan veljen mediayhteyksistä), mutta sitten nämä esitellyt asiat oudosti vain putoavat pois jälkiäkään jättämättä. Sayenin toiminnalliset episodit ja tappelukoreografiat herättävät hieman jopa myötähäpeää jenkkielokuvien vastaavia kohtauksia epäonnistuneesti kopioimalla. Selvää on se, että tekijät ovat erilaisissa takaa-ajokohtauksissa nieleskelemässä aivan liian suuria kakun palasia. Kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja teknisesti elokuva näyttää muutoinkin hyvin köyhältä. Juonen juoksutus on töksähtää useampaankin kertaan metsähippailun tuoksinassa ja ns. viime hetken pelastuksia nähdään niitäkin lopulta enemmän kuin lääkäri on määrännyt yhteen puoltoistatuntiseen. Toisaalta sitten taas Sayenin hahmo toimii yllättävän hyvin Rallen Montenegron käskytyksessä. Yltiöfeministinen hentoinen misu vetää turpaan kaikkea ilman hikikarpaloita -asenne ei tee itseään tykö joka kohtauksessa ja selvästi mukana on ripaus kovasti genressä kaivattua realismia, kun kaksimetrinen venäläinen ammattitappajakatujyrä ei suostukaan kuukahtamaan ensimmäisestä henkäyksestä. Vaikka toimintaroolin pääosassa on nainen, eivät tekijät ole halunneet viedä sankaritartaan sarjakuvalliseen ilmaisuun. Kaukana on se maailma, jossa hentoinen spagettiranteinen nainen pikkaisen pyörähtää ja johan jok’ikinen vastaan asteleva äijyli on oitis kanveesissa (kuten esimerkiksi Sasha Luss Luc Bessonin elokuvassa Anna (2019), Kim Ok-Bin Jung Byung-gilin elokuvassa The Villainess[x] (2017), Kate Beckinsale Tanya Wexlerin elokuvassa Jolt (2021), Karen Gillan Navut Papushadon elokuvassa Gunpowder Milkshake (2021) tai vaikka Mary Elizabeth Winstead Cedric Nicolas-Troyanin elokuvassa Kate (2021)). Näyttelijäpuolella vanhempi nainen, Sayenin isoäitiä esittävä, Teresa Ramos vie aivan pystyyn kaikki ne vähäiset kohtaukset, joissa hän on mukana, mutta muutoin elokuvan näyttelijöiden roolitukset ja suoritukset pysyvät kautta linjan varsin staattisina ja televisiotuotantomaisina. Elokuvan ääniraitaa erityisesti toimintakohtauksissa sävytetään harvinaisen ärsyttävillä ja huonosti kohtauksien tunnelmaan sopivilla mapuche hip-hop -tyylisuuntaa edustavilla antifa-ideologioita ylistävillä räppäysralleilla. Ylituotettu sähköisyyttä ja tietokoneilla automaattikorjattua laulantaa korostava valinta on erityisen outo, koska tekijät kuitenkin lähtökohtaisesti lähtivät liikkeelle alkuperäisväestön perinnekulttuurin säilytys mielessään.

Yhteenveto

Ekotrilleriksi naamioituva poliittisesti latautunut kostojännäri Sayen ottaa tieten varsin yksipuolisen katsantokannan sinällään vakavaan aiheeseen poliittisesta korruptiosta sekä jättiyhtiöiden moraalisista, eettisistä ja ekologisista selkänojista tai niiden täydestä puuttumisesta. Elokuva ottaa hyvin tyypillisen, vihaisen nationalistisen introvertin asenteen: oman maan epäluotettaviin poliiseihin, poliitikkoihin ja virkamiehiin on helppo vaikuttaa rahalla ja taustalla häärivät aina ulkomailta käsin operoivat mistään piittaamattomat hämäräperäiset korruptiolla juhlivat tahot. Jännäri polkee osan ajastaan paikoillaan ilman suuntaa metsähippailun merkeissä ja antautuu tämän tästä kliseisten hahmojen paraatimarssiksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tasapaksu perusjännäri, mutta sentään tällä kertaa ihan kiehtovassa ympäristössä näin pohjoismaalaisittain pällisteltynä.

4/10.

Constantine (2005)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Kevin Bridbin, Frank Cappello
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin sata miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2012, (uudelleen kesä 2025)
Arvioidun version pituus: 121 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 4.3.2005

Johdanto

Enkeleitä on moneen junaan. Arkkienkeli Gabriel kuuluu kristinuskossa enkelien valtaa kuvaavan kastijärjestelmän (joka varhaisella keskiajalla määritettiin teoksessa De Coelesti Hierarchia) alimpaan kolmannekseen, islaminuskossa ei valta-asteikkoja ole sinällään määritelty ja taas juutalaisuudessa Gabrielin valta ja rooli vaihtelee vähän riippuen siitä, keneltä kysytään. Yhtä kaikki, kaikki nämä isot uskonnot – ainakin jossain määrin – yhtyvät siinä käsityksessä, että arkkienkeli Gabriel on sellainen korkeamman jumaluuden äänitorvi, viestintuoja ja sanansaattaja – niin hyvässä kuin pahassa ihmisten kannalta. Tämän lisäksi Gabrielille on soviteltu roolia myös yhtenä enkeliarmeijoiden johtajista sotisovassaan, mutta toisaalta esimerkiksi mormonit mieltävät Gabrielin olevan kuolevaisen ja ihmiselämän eläneen profeetta Nooan taivaallinen nimi. Kristinuskon monissa suuntauksissa Gabrielin ajatellaan olevan viestintuojan roolissa myös se, joka paaluttaa tuomiopäivän pasuunallaan sen viimeisen lurituksen merkiksi lopunajasta, jolloin kuolleet kiipustavat takaisin haudoistaan ja kaikkea muutakin kummaa ja ihmeellistä alkaa tapahtua. Gabriel on heittänyt erilaisissa rooleissa keikkaa siis juutalaisten kirjoituksissa, kristittyjen kirjoituksissa, muslimien kirjoituksissa ja ilmeisesti myös zarathustralaisen uskonnon kirjoituksissa, jota kautta enkelien käsite on mahdollisesti kulkeutunut edellä mainittuihin uskontoihin. Gabrielin nimen etymologiassa on tulkinnanvaraisuutta toki, mutta aika vahvalta vaikuttaa sen alkuperä heprean kielestä, jossa se voidaan ajatella yhdelmäksi miestä ja jumalaa (”jumalan mies”).

Kauhu- ja jännitysviihteessa arkkienkeli Gabriel on vieraillut katsojien verkkokalvoilla ainakin muutaman kerran. Gregory Widenin kauhua, fantasiaa ja mustaa komediaa yhdistelevässä elokuvassa The Prophecy (1995) Gabrielin roolissa on Christopher Walken. Siinä Gabriel on maan päällä isosti toteuttamassa lopunajan suunnitelmien kenkkuilua ja uhkuu tappavansa esikoiset äitiensä katsoessa, repien pienten tyttöjen sielut hetken mielijohteesta tai muuttavansa kaupungit suolaksi ilman, että kukaan ymmärtää miksi näin tapahtuu. Saman suuntaista jatkomähinää tihkui Greg Spencen fantasiakauhistelussa The Prophecy 2 (1998) sekä Patrick Lussierin fantasiakauhistelussa The Prophecy 3 (2000). Christopher Walken oli näissä jatko-osissa myös Gabrielina, mutta jännästi arkkienkelille oli siinä elokuvien ilmestymisten väliaikoina tupsahtanut ikääntymisen uurteita ja harmaita hiuksia. Stressistä johtuvaa varmaankin, kun ihmiset onnistuvat jatkuvasti sotkemaan arkkienkelin puuhastelut. Stephen Sommersin synkähkössä fantasiajännärissä Van Helsing (2004) arkkienkelin viitan pukee päällensä Hugh Jackman itse Van Helsinginä. Tätä ei toki suoraan kerrota vaan elokuvassa vain annetaan ymmärtää, että päähenkilö olisi arkkienkelin ruumiillistuma. Shane Abbessin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Gabriel (2007) puolestaan titulaarisen enkelin roolissa painii Andy Whitfield, joka saa tarpeeksensa kiirastulen helvetillisistä valtataisteluista eri enkelien välillä ja tähtää ”suursiivoukseen”, jossa siinä sivussa sielujakin päästäisiin pelastamaan. Scott Stewartin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Legion (2010) Gabrielia näyttelee Kevin Durand. Siinä syrjäinen kahvila muutamine vieraineen joutuu näyttämöksi, kun ihmiskunnan touhuihin kyllästynyt Jumala lähettää enkelien sotajoukot tekemään maan päälle ison luokan siivouksen.

Kaikesta tästä jorinasta voinemme päätellä, että Gabriel tekee ilmestyksen tässäkin elokuvassa ja juuri näin tosiaan tapahtuu – ihme ja kumma. Tällä kertaa roolin tekee Tilda Swinton, jonka ilmaisema Gabriel on kyllä aivan omaa luokkaansa eteerisen (ja samalla outoutta uhkuvan) androgyyninä enkelinä johdannon muihin tapauksiin verrattuna.

Juonitiivistelmä

Rikosetsivä Angela Dodson (Rachel Weisz) kohtaa elämänsä pahimman painajaisen, kun hänen kaksossisarensa itsemurhaksi tulkitun kuoleman tutkinnassa Angela löytää epäjohdonmukaisuuksia eikä vähiten siksi, että Angelan sisko oli harras katolilainen, jolle itsemurha on katalin kaikista kuolemansynneistä. Angela lähestyy asiassa lopulta myös kyynistä manaajaa John Constantinea saatuaan selville, että Johnilla on kokemusta myös yliluonnollisten tapausten kanssa. John Constantine (Keanu Reeves) on itse asiassa demonien metsästäjä, jonka elämäntehtävänä on etsiä ja karkottaa demoniset voimat takaisin toisaalle. Constantine on itse jo kertaalleen käynyt helvetissä ja tietää joutuvansa sinne myöhemmin uudelleen, mutta toivoo hänen maallisten toimiensa vielä sallivan pääsyn taivaaseen. Constantine ryhtyy Angelan kanssa tutkimaan tapausta eikä aikaakaan, kun näille selviää, että he ovatkin nyt napit vastakkain paitsi maan päälle halajavien demonien myös itsensä Saatanan kanssa!

Kommentit

Valitettavasti nykypäivänä (2025) jättiläismäiset sarjakuvafilmatisointien tekijät eivät enää tekisi Constantinen kaltaisia elokuvia. Syy on siinä, että näiden studioiden loputon ahneus saa ne tekemään enää sellaisia elokuvia, joihin voidaan upottaa huomattava määrä piilomainontaa ja joiden asetelma on pedattu sellaiseksi, että jokaisesta sivuhahmosta ja juonenkäänteestä voidaan punoa mukamas samaan jatkumoon uppoutuva uusi rahantekokone. Nyt keskeistä tekijöille on laatia elokuville jo valmiiksi pitkä jatkumo, sitouttaa näyttelijät ja ohjaajat lukuisiin jatko-osiin ja myydä mainostilaa mainostajille useiden elokuvien muodostamiin kokonaisuuksiin. Toki Constantine on huhupuheissa saamassa lisäelokuvan, mutta epäilemättä sen suunnittelussa käytetään aivan toisenlaisia ohjenuoria kuin vuoden 2005 aikoihin, kun Constantine julkaistiin.

Sarjakuvafilmatisoinniksi Francis Lawrencen ohjaus on verraton. Sen tyyli, leikkaus, värimaailma, sommittelu ja hahmojen repliikit eivät pelkästään kunnioita sarjakuvien ilmiasua vaan muovaavat elokuvasta taideteoksen, joka antaa nosteen sarjakuvakerronnan siipien alle ja kohottaa sen lentoon. Jopa äänimaailma elokuvassa tukee illuusiota sarjakuvasta. Nimittäin lukuisissa kohtauksissa äänimaailmasta sukeutuu juuri sellainen kuin mitä voisi kuvitella äänimaailmaksi, jos lukisi tarinaa paperilta sarjakuvamuodossa.

Ottamatta kantaa kristittyjen, muslimien tai juutalaisten näkemyksiin uskonnollisista enkelihahmoista, pitää aina muistaa, että tällaista tarinaa lähtökohtaisesti ei ole tarkoitettu teologian oppitunniksi. Enkelit, mystiset viittaukset ja teologisten turinointien oikeellisuus on tässä elokuvassa vain viitekehyksenä sopivan sarjakuvamaisen tunnelman luomistyössä ja sen literaalinen tulkinta tässä kontekstissä ei ole millään mittapuulla mielekästä. Vahvasti kritiikkiä mm. juuri uskonnollisten viitekehyksien epäkorrektiudesta aikanaan saanut elokuva on sittemmin noussut okkulttisten trillerien kärkikastiin, kun ajan armoton hammas on marinoinut elokuvasta suoranaisen kulttielokuvan. Erittäin tärkeinä elementteinä elokuvan onnistumiselle ovat kaikkien pää- ja sivuosanäyttelijöiden roolitukset ja roolisuoritukset rooleissaan. Peter Stormare itsensä Saatanan roolissa on tyrmäävä, Tilda Swinton arkkienkeli Gabrielina on jotakuinkin täydellinen suoritus, Djimon Hounsou voodoopappi Papa Midniten roolissa on unohtumattoman tyylikäs ja tietenkin pääparin Keanu Reevesin ja Rachel Weiszin välinen kemia kohtauksesta toiseen on oivallisen eloisaa ja juuri prikulleen rytmitettyä. Elokuvan visuaalinen ilme efekteineen on vahva ja uniikki ja elokuvan sisäinen valittu ilme pysyy johdonmukaisena läpi elokuvan; vähän samalla tavalla mitä esimerkiksi samana vuonna julkaistun toisen sarjakuvafilmatisoinnin, Sin Cityn (2005, Frank Miller, Quentin Tarantino, Robert Rodriquez) kohdalla kävi. Juonenkuljetus on sujuvaa ja sopivasti rytmitettyä. Kaiken tämän positiivisen suitsutuksen jälkeen pitää kuitenkin nostaa tikun nokkaan se, että elokuvan pituus aiheuttaa sen, että elokuvaan on jätetty kohtauksia, jotka haiskahtavat toisteisilta ja elokuvan loppukliimaksin saavuttaminen ei onnistu ilman välipysähdyksiä turhuuksien rovioilla. Elokuvan kohtauksista osa tuntuu jopa oudosti kliseisiltä, jos on sattumalta nähnyt muitakin alan elokuvia (kuten vaikkapa The Devil Rides Out (Terence Fisher, 1968), The Exorcist[x] (William Friedkin, 1973), The Prophecy (Gregory Widen, 1995), The Ninth Gate (Roman Polanski, 1999), Hellboy (Guillermo del Toro, 2004)).

Yhteenveto

DC Comicsin Hellblazer -sarjakuvasarjaan pohjautuva filmatisointi uhkuu tyyliä ja visuaalista silmää ohjaajansa Francis Lawrencen käsissä. Lawrence ei pelkästään saa tarinaa juoksemaan sarjakuvan ja filmin formaattien amalgaamina vaan onnistuu tekemään sen molempien medioiden taiteellsia aspekteja oivallisesti yhdistäen. Elokuvan tarina ei toki suoraan siirrä sarjakuvan lähdemateriaalin tarinaa filmille, joten juuri tätä elokuvan tarinaa ei suoranaisesti voi paperisivuilta sellaisenaan ahmia. Näyttelijöiden antautuminen rooleihinsa kruunaa teoksen yhtenä okkulttisten kauhutrillerien valioteoksista kautta aikain.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992)[x]. Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asema suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus:  96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

DH_poster_HK copyJohdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian De Palman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981)[x], John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987)[x]. Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013)[x] on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría 
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

eyeforaneye_primary
Johdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971) ja Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry -elokuvasarjan ensimmäinen elokuva Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen toimintaäijien joukon ulkopuolelle (esim. Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesingerin Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta vai antaako sen vain syödä koko sielu?

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Paco Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.