Avainsana: jännitys

Hush (2008)

Ohjaus: Mark Tonderai
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Mark Tonderai
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: hieman alle mijoona puntaa

JUONITIIVISTELMÄ

hush-posterNuoripari Beth ja Zakes ajelevat M1 valtatiellä Englannissa huoltoasemalta toiselle, koska Zakesin työ on vaihtaa huoltoasemien mainosplakaatteja. Beth on työreissulla mukana pitämässä seuraa ja toivoessa yhteisen ajan pelastavan heidän jo rakoilevan suhteensa. Yht’äkisti Zakes näkee vilauksen edellä ajavan kuljetusauton taakse, jossa on nuori nainen häkkiin teljettynä. Alkaa kuumeinen ihmettely, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Kuinka ollakaan kuljetusauto tekee sattumalta pysähdyksen samalle huoltoasemalle, johon Zakes kärrynsä keulan suuntaa …

KOMMENTIT

Mark Tonderain kirjoittama ja ohjaama tiivis trilleri keskittyy öisen ja sateisen valtatien takaa-ajon kuvaukseen huolella. Erittäin onnistuneesti kuvattu elokuva vuorottelee pimeydessä kiiluvien takavalojen ja huoltoasemien kirkkaiden keinovalojen välillä luoden eteeristä momenttia kauhun suuntaan niiaaville trilleriaineksilleen. Juonellisesti elokuva varioi australialaisen Richard Franklinin erinomaista ja selkeän ylivertaista Roadgames (1981)-elokuvaa, Steven Spielbergin ikonista takaa-ajoelokuvaa The Duel (1971), Robert Harmonin liftarikuvioita The Hitcher (1986)-elokuvasta ja kauhua ammennetaan Greg McLeanin Wolf Creek (2005) -elokuvan suunnalta. Tonderai käyttää Franklinin Roadgames -elokuvan kanssa jopa lähes identtistä motivaattoria ja juonenkuljetuksen keinojakin, joten tietty tuttuuden tunne on väistämätön.

Hyvin tiiviin kerronnan taika särkyy kuitenkin elokuvan pituuteen. Noin 90 minuutin pituus on kuitenkin juurikin sen vartin liian pitkä ja ohjaaja on siksi ottanut mukaan tarpeettomia sivujuonteita ja turhia käänteitä, jotka eivät puolusta paikkaansa lopullisessa paketissa. Erityisen epämääräinen on eräs pitkähkö maaseututaloon sijoittuva kokonaisuus, joka tuntuu aivan täysin irralliselta ja jonka taustaa tahi syitä ohjaaja ei vaivaudu lainkaan avaavan. Turhien rönsyjen karsiminen olisi jättänyt selkeämmän ja tiiviimmän kokonaisuuden. Vaikka näinkin elokuva on juonellisesti suoraviivainen ja kursailematon, tekijöiltä on silti lipsahtanut mukaan turhan paljon luvattoman typeriä juonellisia aukkoja. Tuttuja kliseitäkin pääsee joukkoon ja erityisesti jatkuvat kännykkäkentän ja tyhjäksi käyvän akun kanssa pelleilyt turhauttavat tavanomaisuudellaan. Mutta siinä missä juonellisesti elokuva jättää toivomisen paraa, antaa ohjauksen tiiviys ja tyyli paljon anteeksi. Raikkaaksi tai erityisen innovatiiviseksi trillerin ohjausta ja kuvausta ei sanoa voi, mutta kokolailla onnistuneeksi kuitenkin. Tätä täydentävät mukana olevien varsin harvojen näyttelijöiden suoritukset. Elokuvan antagonistille – sateisen ja pimeän valtatien saalistajalle – ei kuitenkaan anneta persoonallisuutta, kasvoja eikä edes identiteettiä; varmaankin siksi, että huppariin naamansa kätkevä mies kuvastaa sellaista ”ihan tavallista tyyppiä”, joka osoittautuu häijyksi murhaajaksi. Valtatien saalistaja voi siis olla kuka tahansa – pitkä hujoppi, lyhykäinen kalju pullukka, nuori tai vanha tai jostain siitä väliltä.

YHTEENVETO

Brittiläisen Mark Tonderain esikoisohjaus omasta käsikirjoituksestaan osoittautuu varsin oivalliseksi pikkutrilleriksi Hitchcockin jalanjäljillä. Trilleri kiristyy kauhun suuntaan, mutta ei varsinaisesti jätä tiiviin trillerin kuosia lopussakaan. Valitettavasti kuitenkin ohjaajan ote lipsuu keskimmäisessä puolituntisessa ja mukaan tunkee kiusallisia turhuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vielä tiiviimpi paketti olisi toiminut paremmin, mutta erinomainen ohjaus, kelvot näyttelijät, sujuva kuvaus ja maltillinen leikkaus pelastavat paljon.

5/10

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10

Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10

 

The Most Dangerous Game (1932)

Ohjaus: Irvin Pichel, Ernest Shoedsack
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: James Ashmore Creelman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 63 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $0,2 miljoonaa

Johdanto

Tämä Richard Connellin novelliin pohjautuva elokuva on ihmismetsästys -teeman ensimmäinen filmatisointi ja edelleen monella tapaa luokkansa valioita. Hullun herttua Zaroffin metsästys verikoirineen päivineen on 2000-luvulla edelleen ajankohtainen – jopa omaa aikaansa ajankohtaisempi – ja suora esikuva ties kuinka monelle kymmenelle myöhemmin tulleelle kauhu- ja myös toimintaelokuvalle, joita myöhemmät sukupolvet pitävät kovin omaperäisinä ja hurjina. Eikä pelkästään elokuvaviihde ole ottanut elokuvasta mallia: värikuulapelin keksiminen 70-luvulla sai inspiraationsa samasta novellista, mihin elokuvakin perustuu ja yhdysvaltalainen sarjamurhaaja Robert Hansen tiettävästi toteutti elokuvaa oikeassa elämässä 80-luvulla! Elokuvien puolella toisinaan keskeinen Bobin hahmo on Jaun-Claude van Damme (John Woon elokuva Hard Target vuodelta 1993), toisinaan John Ashley (Eddie Romeron The Woman Hunt vuodelta 1973), toisinaan Jay Hernandez (Eli Rothin Hostel vuodelta 2005). Ja nykyään Bob voi olla vaikka nainenkin: Henriette Bruusgaard norjalaisessa Patrick Syversenin teemavariantissa Rovdyr (2008) tai vaikkapa Kelly Reilly erinomaisessa brittiläisessä variantissa James Watkinsin elokuvassa Eden Lake (2008). Esimerkkejä löytyy kyllä lukuisia jokaiselta vuosikymmeneltä. Ensimmäinen uudelleenfilmatisointi, Robert Wisen ohjaama A Game of Death tehtiin sekin jo vuonna 1945. Jos joku siis kuvitteli, että Eli Rothin Hostel availi kauhun rintamilla uusia jännittäviä ovia, niin todellisuudessa Hostel on pitkälti verinen muunnelma 1930-luvulla siitetystä arkkityypistä – hullun herttua Zaroffin kuolematon perintö näkyy Hostel-elokuvissa jopa Elite Hunting -järjestön jäsentatuoinnissa ja ”metsästäjien” palkintohuoneessa (Hostel II) saakka.

Juonitiivistelmä

Joukko miehiä joutuu haaksirikkoon etäiselle viidakkosaarelle, koska turvallisesta reitistä kertovat avustavat valopoijut on siirretty paikoiltaan. Vene uppoaa ja miehistä vain yksi – kokenut suurriistanmetsästäjä Bob – jää henkiin. Bob rantautuu saarelle ja yllättäen löytää sieltä vanhassa remontoidussa portugalilaisten aikanaan perustamassa linnoituksessa elävän venäläistä alkuperää olevan herttua Zaroffin. Zaroff ottaa tulijan vastaan avosylin ja valittelee, ettei voi tarjota Bobille matkaa mantereelle ennen kuin saaren ainoa vene on korjattu käyttökuntoiseksi. Zaroffilla on vieraina vielä edellisestäkin haaksirikosta eloonjääneitä, mutta näiden joukkon on selittämättömästi harventunut viime päivien aikana. Zaroff on itsekin kokenut metsästäjä, mutta kyllästyttyään ”tavanomaiseen” suurriistaan, Zaroff on alkanut metsästää ihmisiä…

Kommentit

The Most Dangerous Game-elokuvan ohjaajakaksikko Irving Pichel ja Ernest B. Schoedsack työskentelivät seuraavana vuonna julkaistun suurtuotanto King Kong:in kanssa ristiin käyttäen samoja lavasteita, samoja näyttelijöitä, samoja vaatteita ja jopa samoja kameroita. King Kong ajoi aina tuotantona ohitse ja tätä pienemmän budjetin kauhua tehtiin öisin ja studion ollessa muutoin hiljainen King Kongin jäljiltä. Halvan tuotantokustannuksensa ansiosta elokuva tuotti lopulta studiolleen huomattavasti enemmän maallista mammomaa kuin kehuttu suurtuotanto King Kong. Ja vaikka molempien elokuvien naispääosassa ollut Fay Wray joutui työskentelemään putkeen huikean pitkiä päiviä, Wrayn suoritus on aivan yhtä erinomainen tässä pienemmässä tuotannossa kuin siinä varsinaisessa. Herttua Zaroffia näyttelevä Leslie Banks suoriutuu häikäisevän hienosti roolistaan hulluna ihmismetsästäjänä. Banksin Zaroff-hahmon esittämä dialogi on legendaarista materiaalia ja elokuvan tenho on yhä edelleen tallella varsin pitkälti Banksin realisoiman eksentrisen julmurin ansiosta.

Elokuva juoksee lyhyen kestonsa (nykyisin 63 minuuttia) terhakkaan pirteänä ja letkeästi toteutettu editointi ei moitetta saa. Elokuvasta tehtiin aluksi 76-minuuttinen versio, jossa kauhuefektejä (mm. ”palkintohuoneen” makaaberia ihmisistä koostuvaa sisustusta ja haiden ja verikoirien hyökkäilyä) oli runsaammin. Valitettavasti kuitenkin elokuvan tuottajat suunnittelivat sen King Kongin ”esinäytännöksi” ja siksi sen pituutta piti karsia. Ohjaajat tuhosivat kiukuissaan(?) tämän pidemmän version negatiivit, joten nykykatsoja ei pääse enää tuohon suunniteltuun versioon tutustumaan, sillä tiettävästi siitä ei ole olemassa yhtään kopiota. Eipä silti, luodin lailla etenevän kerronnan lomassa katsoja tässä lyhemmässäkin versiossa päästetään pikaisesti näiden makaaberimpien efektien kanssa tutuksi. Eivät ne nyt tietenkään tämän päivän efekteihin rinnastettuna ihmeitä ole, mutta sopivat tähän tuotantoon täydellisesti luoden puitteille juuri oikean tunnelman.

Yhteenveto

Kauhun saralla erittäin tärkeä merkkipaalu on kaikkien ”manhunt”-elokuvien Grand Old Man ja pystyy yhä edelleen pistämään kampoihin uusille tulokkaille sen tunnelman, hyvän näyttelijätyön, sopivien lavasteiden ja erittäin vetreän kerrontansa ansiosta. Monelle nykyohjaajalle ei tekisi ensinkään hallaa tutustua The Most Dangerous Game-elokuvan rytmityksen rakentamiseen, joka ei hetkeksikään jää vellomaan joutavien epäolennaisuuksien kuoppiin. Aikaa kestävä, teemaltaan edelleen ajankohtainen ja kuvauksellisesti edistyksellinen elokuva toimii yhä edelleen tänä päivänä aivan yhtä mallikkaasti kuin aikoinaan 30-luvulla pre-code -aikakaudella. Aikansa kaunis scream queen Fay Wray vielä sopivasti vähentää jo muutoinkin kireää asustustaan elokuvan edetessä, joten herkullinen eksploitatiivinen maustekin vielä löytyy. Nykymittareilla mitattuna toki liki veretön, mutta rivakkaasti etenevä tarina on moderninkin kauhutarinoinnin vakioteemoja, joten siksi tätä voi varauksetta suositella nimenomaisesti kauhuelokuvien harrastajille.

8/10

Chicago Massacre (2007)

Ohjaus: Michael Feifer
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Michael Feifer
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $1 miljoona

JOHDANTO

Elokuvan kertoma tapaus on pitkälti autenttinen rekonstruktio vuonna 1966 Yhdysvaltoja kuohuttaneesta massamurhasta, jonka tekijä Richard Speck kuoli myöhemmin vuonna 1991 vankilassa kärsiessään 1200 vuoden pituista tuomiotaan. Oikean elämän kauheudet penetroituvat tavan takaa elokuvailmaisuun. Toisinaan (ja hienoimmillaan) tämä näkyy allegorioina ja metaforeina, toisinaan viiteyhteyksien kautta ja toisinaan – eritoten sarjamurhaajia käsittelevissä elokuvissa – dramatisoituina mukaelmina. Oikeista sarjamurhaajista on tehty satoja kirjoja, elokuvia, esseitä, tutkielmia, lauluja, dokumentteja, veistoksia ja maalauksiakin. Osalle näistä hirviöistä on perustettu omia faniklubeja ja jopa näiden persoonaa tai tekoja ihannoivia tuotteitakin löytyy markkinoilta. Ja siltikin fiktiivisen kauhuelokuvan harrastajakuntaa katsotaan helposti kieroon!

JUONISYNOPSIS

Lapsuudentraumoista kärsivä hyvää vauhtia nuorisorikolliseksi kasvava Richard Speck muuttaa maalta kaupunkiin, jossa avautuu tuutin täydeltä uusia tilaisuuksia sosiopaattiselle mielelle. Eriävien tilanteiden kautta Speck tutustuu viehättävään sairaanhoitajaan, tunkeutuu tämän asuntolaan ja terrorisoi siellä asuvia yhdeksää sairaanhoitajaa murha mielessään.

KOMMENTIT

Tekojen ihannointia löytyy elokuvaviihteen puoleltakin, mutta tässä Michael Feiferin dramatisoinnissa ihannoinnin kaikuja on vaikea nähdä vaikkakin Speckin lapsuuden epämiellyttävyyksiä kuvaavissa takaumissa on ripauksen huolestuttavan ymmärtäväinen sävy. Tyylikseen Feifer on valinnut toteavan, lakonisen ja tarkkailevan dokumentaarisen otteen, jota vielä korostaa niukka ääniraita. Feifer maalaa pintapuolisesti Speckin elämän lapsuusajat korostamaan mieleltään poikkeavan nuoren miehen erikoislaatuisuutta, joka Speckin kuoleman jälkeen todennettiin myös ruumiinavauksessa, jossa hänen aivoistaan löytyi ainutlaatuisia neurologialle ennestään tuntemattomia fyysisiä muutoksia. Feifer tekee pohjustustyön hakien syitä Speckin myöhemmälle väkivallalle ja massamurhalle, mutta ajautuu selvästi vikaraiteille katkoessaan elokuvan kulkua takaumilla lapsuuteen. Elokuvien suhteen sarjamurhaajien teoista pystyisi saamaan hyvinkin paljon irti, mutta liian usein toteutuksissa ei osata tai uskalleta rakentaa riittävää puskuria faktan ja fiktion rajamaastoon. Kyllä onnistuneita toteutuksiakin löytyy, mutta harvemmin tästä joukosta mitään mestariteoksia haaviin jää. Elämäkertaelokuvien taiteellinen rajoittavuus on tietenkin ohjaustyölle vaativa haaste ja varsin usein dramatisointeihin jää soinniton ja jännitteetön jälkimaku, joka johtuu siitä, että tekijät poteroituvat vain tapahtumat toteaviksi tahoiksi. Jännitystä on pääasiassa turha hakea, jos kohta poikkeuksiakin löytyy, kuten nyt vaikka John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), korealaisen kannibaalimurhaajan tarina Hong-jin Nan elokuvassa Chugyeogja (”The Chaser”,2008), kauhuelokuvaksi virittäytyvä Greg McLeanin Wolf Creek (2005) ja herkkusokerina pohjalla tietenkin Alfred Hitchcockin Frenzy (1972). Faktuaalisten tapahtumien sitovuus ja rajoittavuus tuntuu kuitenkin suurinta osaa tekijöistä haittaavan suuresti eikä materiaalista siksi osata muovata jännittävää tavalla, joka saisi katsojankin pauloihinsa.

Feiferin elokuva jakaa kerrontansa suurin piirtein kahtia. Käsittelyn alla on paitsi kohtalokas yö, jonka aikana Speck surmasi kahdeksan sairaanhoitajaa, myös Speckin taustatarina ja kohtalokasta yötä edeltävät tapahtumat. Jälkimmäinen on hoidettu lähinnä sinne tänne ripotettujen takaumien kautta ja ratkaisu on elokuvan kokonaisuuden kannalta murskaavan surkuhupaisa, sillä nekin pienet jännityksen pilkahdukset, joita tiiviillä kerronnalla voisi saada aikaan, rikkoutuvat armottoman tehokkaasti takaumien ajaksi. Kiusallisesti takaumat rikkovat liian pitkiksi jaksotettuina myös elokuvan rakenteen, sillä ne kukin pitävät sisällään oman pienen fokuksensa eivätkä näin lainkaan tue pääasiallisen tarinankerronnan linjoja. Kymmenet pienet ”lyhytelokuvat” pitäisi siis pystyä sisäistämään takaumina sen sijaan, että nämä olisivat vain temaattisia tuokiokuvia tai visuaalisia vihjeitä Speckin murhayön yksittäisten valintojen ja tekojen taustalla. Lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, kuin ”Chicago Massacre” olisikin pieleen mennyt dokumentti, joka sittemmin on yritetty leikkaamalla pelastaa ”jännityselokuvaksi” murhayön tapahtumista. Niin tai näin, mutta hybridi ei toimi. On melkomoinen saavutus kyllä saada aikaiseksi teos, joka sisällöltään kertoo kahdeksan murhan, pahoinpitelyjen, nöyryytysten ja seksuaalisen väkivallan kyllästämän yön tapahtumat, mutta joka ei ole jännittävä, kauhea eikä edes pelästyksiin tähtääviä elementtejä pysty kannattelemaan.

YHTEENVETO

Chicago Massacre on teemansa huomioiden hämmästyttävän lakoninen ja säyseä. Se jättää uhreille tehdyn seksuaalisen väkivallan mielikuvituksen tasolle ja pitäytyy murhaamisen meiningeissäkin likipitäen turhauttavan verettömänä. On vaikea keksiä syytä miksi näin on, sillä jos tällaisesta aiheesta elokuvan tekee, luulisi näiden väkivallantekojen olevan elokuvan keskiössä tavalla tai toisella. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Richard Speck ollut täysin tunteeton psykopaatti, joka ei edes katunut tekojaan. Harmi vain, että Speckin massamurhan toteuttamista kuvaava elokuva ajelee samoilla tunteettomuuden raiteilla – se ei jaksa herättää juuri mitään muita tunteita kuin kyllästymistä ja pitkästymistä. Yksi piste heruu kuitenkin Richard Speckiä näyttelevälle Corin Nemecille, jonka heiluminen tunteettomana paskiaisena on hyvinkin kohdallaan.

2/10