Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)^[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.

Orbiter 9 (2018) [Orbita 9]

Ohjaus: Hatem Khraiche
Käsikirjoitus: Hatem Khraiche
Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdanto

Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrofin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)^[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)^[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997)^[x] maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.

Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.

Juonitiivistelmä

Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.

Kommentit

Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.

Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.

Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.

Yhteenveto

Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.

6/10.

The Strangers (2008)

Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti

JOHDANTO

”Tositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita! The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.

JUONITIIVISTELMÄ

Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.

KOMMENTIT

The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.

Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.

YHTEENVETO

The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.

5/10

Kaw (2006)

Ohjaus: Sheldon Wilson
Käsikirjoitus: Benjamin Sztajnkrycer
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Arvioidun version pituus: 88 min.
Arvioitu: 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Ohjaaja Alfred Hitchcockin nerous johtui varmaan osaltaan siitä, että hän kykeni näkemään tavallisten ja normaaleina pidettyjen asioiden taakse kätkeytyvän kokonaisen kaaoksen ja tuhon maailman ja käyttämään tätä hyväkseen luodessaan piinaavan jännityksen tunnelmaa. Tähän maailmaan kurkkaavat monet Hitchcockin jännäreistä, mukaanlukien Hitchcockin eräs parhaimmista kauhuelokuvista, The Birds vuodelta 1963. On mielenkiintoista ajatella, että lähtökohdiltaan typerryttävän yksinkertaisesta ajatuksesta saadaan erinomaisessa ohjauksesssa aikaiseksi puistattavan tehokasta jännitystä. Hitchcockin on ollut varmaan aikanaan melkoisen vaikea myydä hyökkäävien lintujen konseptia rahoittajille, eikä se varmaan olisi onnistunutkaan ilman Hitchcockin aiempia näyttöjä. Sheldon Wilsonin köyhä Hitchcock-ripoff on kaksin verroin suurempi pettymys, kun muistaa, että Wilson yllätti positiivisesti vimmaisen tehokkaalla kauhuesikoisellaan Shallow Ground vuodelta 2004. Halpispätkäksi Kaw yrittää aivan liikaa ja Wilson pyrkii luottamaan aivan liiaksi perin kökköjen efektien tehoon ja todellinen tunnelma elokuvasta katoaa taivaan tuuliin kuin parvi korppeja.

JUONITIIVISTELMÄ

Elokuvassa eristyneen ja riutuvan syrjäseudun kyläyhteisöä alkaa riivata yhä kasvava korppien parvi. Korpit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun nokkien, silpoen ja murhaten kyläyhteisön jäseniä. Murhanhimoisten korppien parvi organisoituu pian parviälyksi, joka alkaa käyttää apunaan myös työkaluja suojautuvien ihmisten kimppuun pääsemisen helpottamiseksi. Ihmispolot pyrkivät pitämään kinni henkirievuistaan miten parhaiten kykenevät.

KOMMENTIT

Sheldon Wilsonin ankea näkymä syrjäisestä kylästä lupailee hyvää, mutta pian suspensio romahtaa ja korppien hyökkäilystä tulee rutiinimaista tappamista, jossa ei oikeastaan näytetä paljoa mitään ja sekin vähä mitä näytetään, on kovin kehnosti toteutettua ja ontuvasti realisoituvaa. Tarinan pahimpia pohjakosketuksia voi hakea näyttelijöiden suoritteista ihan yhtä lailla kuin surkeista efekteistäkin. Elokuvan henkilöhahmoista kokonaisuutena ei muodostu kyläyhteisön tuntua eikä hahmoille anneta tilaa kehittyä tarinan edetessä saatikka tutkailla ihmeemmin näiden taustoja. Pahvimaiset hahmot kohkaavat tohkeissaan kohtauksesta toiseen ja loppupelissä kostautuu myös elokuvan piskuinen budjetti, sillä koko kyläyhteisöä riivaava ongelma kulminoituu vain muutamaan keskeiseen hahmoon ja muutamaan kuvauspaikkaan. Wilson ei pysy raiteilla kuvauksen ohjauksesta ja jättää samalla myös armotta näyttelijänsä palloilemaan hukassa tai kulmia kurtistelemaan. Kaw tarjoilee tympeän yksitotisen puolitoistatuntisen ilman rihmaakaan omaperäisyyttä. Harmillisesti myös efektien osalta Kaw yrittää haukata liian suuren palan, sillä elokuvan CGI-efektien huonous on merkillepantavaa. Siellä missä tietokone-efekteillä ei ole varaa pelata, pyritään maskaamaan tuotannon rajoja aggressiivisen nopeatempoisella leikkauksella. Siinäkin onnistutaan vain osittain, sillä illuusio kokonaisen parven aiheuttamasta paniikista, uhasta ja pelosta ei pääse vaikuttamaan keskittymällä vain yksittäisten lintujen nokkimisen hätäiseen tarkasteluun. Suurin ongelma elokuvassa paljastuu kuitenkin loppua kohti tultaessa, kun lintujen oudon käytöksen syy lopulta paljastetaan ja väännetään r-a-u-t-a-l-a-n-g-a-s-t-a. Ratkaisu on pahalta maistuva ja todellinen anti-kliimaksi, joka siivittää elokuvan lopun täydelliseen mahalaskuun. Se mätkähtää kuin ammuttu korppi räpistelemään omissa korinoissaan, jonka lopputekstit armollisesti päättävät.

YHTEENVETO

Kaw on kuin Alfred Hitchcockin The Birds-elokuvan köyhä ja sivistymätön maalaisserkku, joka kaupunkivisiitillä hämillään seuraa, miten hip ja pop cityhipsteri käy vähän laskettelemassa miljoonakaupungin yöelämässä ja maistelemassa ehdan baristan laskemaa kofeiinitonta mokkalattea ennen kuin juna takaisin perähikiälle tuuttaa lähdön merkiksi. Koko elokuvan juttu rakentuu kokonaisuudessaan vain yhden typerän koukun varaan. B-elokuvan leimaa yritetään hätistää satsaamalla pikku roposia efektitekniikkaan, mutta vääjäämätön epäonnistuminen paljastuu armotta siivekkäiden tietokonelintujen digitaalisessa kömpelyydessä. Mitäänsanomaton ohjaus ja kuin krapulassa hortoilevat näyttelijät yhdistyvät tehottomiin efekteihin ja kasassa on taas yksi tavanomainen peruskauhistelu, joka erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Aineksia trillerissä ei juuri enempään tosin olisikaan.

2/10

Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois Lanea – Teräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10

4 mosche di velluto grigio [Four Flies on Grey Velvet] (1971)

Ohjaus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Dario Argento, Luigi Cozzi, Mario Foglietti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia/englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: 2012

Johdanto

4 Flies on Grey Velvet -elokuvan oli tarkoitus lopettaa Dario Argenton giallo-elokuvat kokonaan ollen samalla Argenton ns. eläintrilogian päätösteos. Argento itse oli elokuvan teon aikana suurissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa: hänellä oli uusi tyttöystävä, avioero meneillään, uuteen asuntoon muutto ja suuri ulkoinen paine sekä faneilta, tuottajilta, rahoittajilta että muilta italialaisilta giallo-elokuvien ohjaajilta. Argento piti aikaa erityisen stressaavana, sillä hänen aiempien giallojensa The Bird With The Crystal Plumage (1970) ja The Cat O’Nine Tails (1971) suosio oli nostanut miehen koko Italian ja Euroopan elokuvamaailman seuratuimpien persoonien joukkoon. Argento ei pidä itseään monipersoonahäiriöstä kärsivänä henkilönä, mutta on myöntänyt, että hänen taiteellinen minuutensa poikkeaa huomattavasti arkiminuudesta ja elokuvien teon aikana näiden kahden minuuden konflikti aiheuttaa miehelle suurta stressiä, mutta myös tuottaa hienoja lopputulemia. Myöhemmin Argento on muistellut juuri tämän elokuvan aikana kokeneensa vaikeimpia hetkiään näiden persoonallisuuksien ottaessa jatkuvasti yhteen. Onneksi mies päätti kuitenkin vielä jatkaa giallo-elokuvien parissa, sillä tässähän meillä on nyt käsissämme sekä mestariteos Profondo Rosson (Deep Red, 1975) arkkityypillinen pohjustus että päähenkilöille tapahtuva transitiivinen siirtymä tapahtumien keskiöön sattumalta nousevista viattomista sivustaseisojista tarinan aktiivisiksi toimijoiksi. Elokuvan taustalla oli myös taiteellisia ristiriitoja: Argento olisi halunnut rock-yhtye Deep Purplen teoksensa ääniraitaa tekemään, mutta aikatauluvaikeuksian vuoksi päätyi lopulta Ennio Morriconeen tämän suostuessa vastahakoisesti myös rock-musiikin tekemiseen juuri tätä elokuvaa varten. Morriconen ja Argenton riidat ääniraidasta johtivat lopulta siihen, että herrat työskentelivät yhdessä seuraavan kerran vasta neljännesvuosisata myöhemmin Argenton elokuvassa The Stendhal Syndrome (1996). Italiassa ristiriidat nuoren ohjaajaklopin ja jo mainetta niittäneen maestron välillä aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin, jota lehdissäkin reviteltiin ja lopulta Morricone käveli ulos tuotannosta pakottaen Argenton itsensä säveltämään keskenjääneet osat loppuun. Niin tai näin, tähän elokuvaan Ennio Morricone kuitenkin pystyi rakentamaan jotakuinkin elokuvaa tukevan ja pelkoa tihkuvan ääniraidan.

Juonitiivistelmä

Roberto Tobias on rock-muusikko, joka joutuu omituiseen välikäteen kohdatessaan häntä (ilmeisesti) jahdanneen miehen. Kohtaaminen johtaa miehen kuolemaan. Hylätyssä rakennuksessa tapahtuman todistaa maskiin sonnistautunut mies, joka valokuvaa tapahtuman ja Roberto pakenee paikalta epäillen joutuvansa murhasta syytetyksi ja samalla kiristyksen kohteeksi. Robertoa kalvaa kummallinen tapahtumaketju ja pian hän löytää tapahtumasta otettuja valokuvia asunnostaan samalla, kun käy ilmeiseksi, että asunnossa vierailee jokin tuntematon taho. Tilanne kärjistyy ja kummallistuu pian hyvin omituisiin suuntiin, kun ruumiita alkaa ilmaantua lisää. Roberto päättää palkata avukseen homon yksityisetsivän, mutta tämäkään suunta ei tuota veretöntä lopputulemaa. Murhatun sisäkön silmän verkkokalvolta lasersäteillä taltioidut johtolangat kuolemaa edeltäneestä näkymästä tarjoavat ensimmäiset konkreettiset vinkit, mitä Roberton ympärillä oikein tapahtuu…

Kommentit

Elokuvan käsikirjoituksen vaikutteita löytyy Alfred Hitchcockilta (Torn Curtain (1966)) ja Jacques Tournierilta (The Leopard Man (1943)), mutta Argentomaisiin giallo-maisemiin istutetut tapahtumat maskeeraavat kaiken konseptuaalisen yhteneväisyyden vaivatta. Argenton tekninen rohkeus ja ennakkoluulottomuus saa elokuvassa uskomattomia suuntia, kun sen ajan maailman kehittyneintä tieteelliseen käyttöön tarkoitettua kameratekniikkaa (Pentazet) hyödynnetään luodin lentoradan seuraamisessa ja hämmästyttävän upeasti kuvatussa ja samalla lohduttoman karussa auto-onnettomuudessa. Nykyisin toki ns. bullet time – ja time slice -efektit toteutetaan kivuttomimmin tietotekniikkaa hyödyntäen. Michelangelo Antoniani ehti jo käyttää samaista kamerakalustoa elokuvassa Zabriskie Point (1970), mutta vasta tässä Argenton elokuvassa kalusto pääsi todella oikeuksiinsa. 1000 kuvaa sekunnissa ottavalla kalustolla Argento teki (mahdollisesti ensimmäisenä elokuvatekijänä?) luodin lentorataa seuraavan kohtauksen. Tämä yhdistettynä epäsovinnaiseen leikkaukseen saa aikaiseksi hätkähdyttävän toimivan kokonaisuuden, jossa katsojan emotionaalinen vaste tapahtumiin rikotaan juuri oikeaan aikaan luoden epätodellisen paranoidaalisen tunnelman. Argento tiedosti onnistumisensa ja teki vastaavan tempun myöhemmin elokuvissa The Stendhal Syndrome (1996) ja Opera (1987). Huikein kohtaus on kuitenkin elokuvan loppukohtaus – autokolari, joka taltioidaan sekunnin sadasosien tarkkuudella päättyen kuljettajan pään irtoamiseen. Ääniraita komppaa täydellisesti kohtauksen melankolista tuhoa ja parikymmentä sekuntia kestävän kohtauksen tekninen ja taiteellinen taituruus on alansa huippua – ja yhä edelleen digitaalisen elokuvan jälkikäsittelyn aikakautenakin vaikuttava suoritus. Kohtauksen purkituksessa tuhottiin 12 identtistä autoa, joten kyllä siihen sitten aikaa ja vaivaa aikanaan uhrattiinkin. Ääniraidalla pyörii lastenlaulun variaatio, joka samalla sitoo hienosti murhaajan lapsuuden kokemukset murhatöiden taustavaikuttajiksi. Keino, jota Argento käytti onnistuneesti myöhemminkin elokuvassa Profondo Rosso (Deep Red, 1975).

Usein naisvihamieliseksi syytetty Argento sai tästäkin elokuvasta jälleen lokaa niskaansa ja hänen epäiltiin Italian lehdistössä jopa olevan klaustrofobinen homoseksuaali, joka purkaa naisvihamielisyyttänsä elokuviensa kautta. Melkoista hölynpölyä tietenkin, mutta vettä myllyyn löytyi jälleen Argenton näyttäessä taloudenhoitaja Darian kuoleman – nainen valuu pitkät portaat ylhäältä alas pää edellä kameran taltioidessa jokaisen porrasaskelman iskun takaraivoon ja tajunnan rajamailla olevan uhrin viimeisten ilmeiden taltioituessa murhaajan veitsen terän heijastumina. Vuosia myöhemmin slasher-elokuvien aikana tämäkin temppu – heijastumat murhaajan teräaseesta – tuli suorastaan kliseeksi. Ei tätä silti proto-slasheriksi oikein kutsua voi, mutta tulevien vuosien slashereissä temppua kopioitiin ihan jo riesaksi asti.

Yleensä aina niin mahtava Mimsy Farmer naispääosassa Ninan roolissa etenee autopilotilla puolet elokuvasta, mutta onneksi riehahtaa railakkaasti ja ilahduttavasti kunnolla liekkiin loppua lähestyttäessä. Ehkäpä jopa räväkkäämpi lopun ote tehostuu alun hillityn vaitonaisuuden vuoksi. Michael Brandon pääosassa rumpali Tobiaksena on hieman jäykkä ja hukassa olevan tuntuinen pääosan elokuvan kestoa ja katsojalle on vaikea iskostaa näiden kahden roolihahmon välisen suhteen nyansseja, kun näyttelijöiden välillä yhteisissä kohtauksissa ei ole lainkaan sitä kuuluisaa kipinää. Alunpitäen nimirooli olikin varattu itselleen Michael Yorkille, mutta muutamaa päivää ennen kuvasten alkua York joutui perumaan meneillään olevan toisen elokuvan kuvausten myöhästymisen vuoksi ja Argento joutui kiinnittämään Brandonin mukaan ns. viime hetkillä. Paramount yritti tarjota rooliin oikeita muusikkoja, James Tayloria, Ringo Starria ja John Lennonia, mutta Argento kieltäytyi kaikista. Lopulta kuitenkin Brandon sattumoisin sopii elokuvan subtekstiin perin hyvin, joka seikka saa insestisiäkin alaviitteitä elokuvan edetessä ja jopa odottamatta sitoo elokuvaa temaattisesti Argenton aiemman The Cat O’Nine Tails (1971)-elokuvan kanssa. Vaikein nieltävä katsojalle on kuitenkin Carlo Pedersolin (tuttavallisemmin Bud Spencer) rooli erakkona jumalhahmona ja Roberton henkisenä mentorina, joka antaa Robertolle ohjeita ja lähettää juopon professorin enkelinä Roberton avuksi. Kristillinen alaviite (vaikkakin miten kenkku, kyyninen ja kuoleman ikonografiaan viehtynyt jumala onkin) on Argenton tuotannossa uniikki veto – pääosinhan Argento on välttänyt sekoittamasta uskontoa elokuviinsa.

4 Flies on Grey Velvet on Argenton elokuvakirjossa vahvasti siirtymäelokuva. Jäsenneltyjen, pohdittujen, suhteellisten pysyvien maamerkkien elokuvat The Cat O’Nine Tails (1971) ja The Bird With The Crystal Plumage (1970) saavat nyt ensi kertaa seurakseen selittämätöntä todellisuuden verkkojen lävitse valuvaa kaaosta ja tähän todellisuuteen tihkuvaa painajaisunien kuvastoa. Kun Argento vuonna 1975 teki Profondo Rosson (Deep Red), siirtymä täydellistyi kokopitkiin painajaisuniin, joiden sisäinen logiikka saa enää vain häilyviä muistoja todellisen maailman kausaliteeteista ja myöhemmin Suspiria (1977) -elokuvassaan Argentolla olikin sitten jo aseet mullistaa elokuvakerrontaa alistamalla perinteisten loogisesti seurattavien juonirakennelmien kudelma painajaismaailman irvokkaisiin todellisen maailman irvikuviin.

Yhteenveto

Dario Argenton teknisesti hyvin aikaansa edellä oleva ja haasteellinen elokuva on samalla väläys niihin taiteellisiin sfääreihin, joihin Argento kiihdytti tulevina vuosina. Surreaalinen mysteeritrilleri upottaa sekaan myös hämmentävää tieteistarinointia ja vie katsojan jatkuvasti ihmetyksen ulapoille kummastelemaan mahdotonta taivaanrantaa. Argenton tyyli saa tässä selvää vahvistusta ja on selkeänä transitiivisena elokuvana Argenton ensimmäisten giallo-elokuvien ja Three Mothers -trilogian elokuvien välillä. Vaikeasti lähestyttävä juoni, innovatiiviset ja oudot visuaaliset ratkaisut sekä Morriconen ääniraidan synnyttämät tunnelmat nostavat teoksen häiritsevää outoutta hehkuvaksi surreaaliseksi palloksi, joka on parhaiten nautittavissa kokonaisvaltaisena kokemuksena enemmän kuin selkeästi seurattavana tarinana. Argenton tyylin muodostavien kamera-ajojen, värienkäytön, kompositioiden ja kuvakulmien nerokkuus on jo rutinoitumassa, vaikkakin näiden taiteellinen kulminaatiopiste löytyykin vasta myöhemmin miehen uralta. Vaikea, mutta tyydyttävä giallo.

7/10.

Linkki elokuvan julkisuusmateriaaleihin

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin – tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”. Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10