Avainsana: iso-britannia

Split Second (1992)

Ohjaus: Tony Maylam / Ian Sharp
Käsikirjoitus: Gary Scott Thompson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ~5 miljoonaa puntaa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.12.1992

Johdanto

Ei tullut näytteljä Harrison Fordista sitten tämän elokuvan tähteä vaan rooli ujutettiin Rutger Hauerille, jonka tähtistatus oli vielä 90-luvun alussa tarpeeksi suuri ollakseen hyvä vetonaula miljoonien puntien brittiläiselle tieteiselokuvalle. Epäilemättä Hauerin palkkakuitti olikin paljon vähäisempi kuin mitä Fordille olisi jouduttu pulittamaan.

Split Second on kantavalta teemaltaan selkeästi ns. kyttäkamu -leffa, jossa kovaotteisen, sääntöjä tottelemattoman yksinäisen suden työpariksi laitetaan toinen jepari toiselta äärilaidalta ideana saada railakkaampi jamppa vähän tasoittumaan ja tästä ristiriitaisen parin dissonanssista saadaan elokuvaan virkistävää kipinöintiä. Teeman kantaisäksi ilmoittautuu käsi pystyssä itse Akira Kurosawan rikosjännäri Nora inu (Kulkukoira, Stray Dog) vuodelta 1949, mutta lähempänä Split Second -elokuvan geeniperimää vaikuttaisivat kuitenkin olevan Split Second -elokuvaa edeltävän kymmenen vuoden aikana julkaistut kansainvälisen jättisuosion saaneet teeman elokuvat, kuten 48 Hrs. (Walter Hill, 1982) ja jatko-osansa Another 48 Hrs. (Walter Hill, 1990), Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984) jatko-osineen, Running Scared (Peter Hyams, 1986), Lethal Weapon (Richard Donner, 1987) jatko-osineen, Tango & Cash (Andrei Konchalovsky, 1989) sekä The Last Boy Scout (Tony Scott, 1991), joissa kaikissa tätä tematiikkaa pyöriteltiin enemmän tai vähemmän samankaltaisten kuvioiden kautta ja lipputuloja kauhottiin ympäri maailman isoilla saaveilla. Noissa kyttärooleissa nähtiin niin ikään kovia kasaritähtiä vetonauloina: Bruce Willis, Nick Nolte, Sylvester Stallone, Kurt Russell, Eddie Murphy, Mel Gibson, Danny Glover etc. Teema on niin toimiva, että se ei ole sittemminkään mennyt pois muodista, mutta siinä määrin kovasti sen ympärillä 1980-luvulla kohkattiin, että John McTiernam töräytti 1993 ilmoille satiirisen parodian koko teemasta elokuvallaan Last Action Hero tähtenään itse Arnold Schwarzenegger.

Kuten odottaa saattaa, kyttäkamut teemana villitsi myös pienempien budjettien tekijöitä ympäri maailman saaden näitä oikeastaan kopioimaan suoraan ideoita ja jopa maneereita noista ylläolevan listan jättisuosion saaneista elokuvista. Myös Split Second -elokuvan käsikirjoitus ei kaihda eikä kavahda ryöstöviljellä teemaa, mutta tuo sentään rahtusen omaperäisyyttä, kun isojen johtajien kuvitelma omapäisen sekopääkytän rauhoittamiseen tarkoitetusta partnerista johtaakin kokolailla päinvastaiseen lopputulemaan.

Juonitiivistelmä

Nopeasti etenevä ilmastonmuutos on muuttanut vuoden 2008 Lontoon tulvivaksi kaatopaikaksi, jossa sateisessa harmaassa dystopiassa lainehtivilla kaduilla paarustavat ihmiset yrittävät keksiä keinoja ratkaista normaalien elämiseen liittyvien ongelmien lisäksi hurjaksi äitynyttä rottaongelmaa. Näitä ongelmia ratkotaan mm. hämyisillä klubeilla vähäisissä nahkavaatteissa bilettämällä kuin viimeistä päivää (joka ei toki välttämättä ole niin kovin kaukana elokuvan premissi huomioiden). Lontoon poliisilla riittää työsarkaa muutenkin, mutta sitä lisää äärimmäisen kenkku sarjamurhastelija, jonka brutaalit murhat järkyttävät poliisikuntaa. Erityisesti tikun nokassa on sarjamurhaajaa väsymättä jahtaava – suklaalla ja kahvilla hengissä pysyttelevä – etsivä Harley Stone (Rutger Hauer), jonka työparin samainen sarjamurhaaja murhasi vuosia aiemmin ja jonka vaimo Michelle (Kim Cattrall) siirtyikin Stonen naisystäväksi ilmeisesti jo ennen työparin murhaa. Stone on vakuuttunut siitä, että hänellä on henkilökohtainen psyykkinen yhteys murhaajaan ja että murhaaja ei ole enää ihminen, jos on koskaan ollutkaan. Stonen henkinen epävakaus, röyhkeä suoruus, asenne ja pakkomielle saavat poliisijohdon työntämään tämän pariksi etsivä Dick Durkinin (Alastair Duncan), joka sinnikkäästi pysyttelee hankalasti käsiteltävän ja kaikelle vastahankaisen Stonen parina läpi vaikeidenkin hetkien, kunnes itsekin joutuu allekirjoittamaan ainakin osan Stonen näkemyksistä muuksikin kuin mielikuvituksen tuotteiksi. Siitä onkin sitten aika rientää hankkimaan järeämpää aseistusta, kun pari jäljittää hirviöksi paljastuvan sarjamurhaajan pesäänsä Lontoon hylättyihin ja tulvien täyttämiin metrokäytäviin.

Kommentit

Ekologista sormienheiluttelua, kyttäkamu -teemaa, hirviön metsästystä, tieteisdystopiaa, raakaa väkivaltaa, telepatiaa, eksploitaatiota, antisankaritematiikkaa … Tony Maylamin ohjaaman elokuvan käsikirjoitukseen on upotettu jos kohta kaikenmoista piratoitua materiaalia vaikka ja mistä muualta. Kaikki on sullottu isoon iloiseen tehosekoittimeen ja pieraistu filmille vailla rahtuakaan järkeä juonenkuljetuksessa, ilman selkeitä loogisia jatkumoita tahi mitään tolkkua esitetyissä tapahtumissa. Aivan täydellistä B-luokan kulttikamaa pitäisi siis olla tämä! Vaan ei ole tämä sitä nyt sitten kuitenkaan. Lieneekö kukaan akateemisesti edes tutkinut, miksi jotkut elokuvat saavuttavat tietynlaisen kulttistatuksen ja toiset eivät. Miksi ohjaaja Richard Stanleyn kyberpunkelokuva Hardware (1990) on kulttimaineessa, mutta Split Second on vajoamassa unholaan sivulauseena Rutger Hauerin uralla? Tämän pohtimiseen ei tässä nyt sen enempää kuitenkaan lähdetä, mutta eiköhän tarkkaavainen lukija jotain osviittaa saa omaan pohtimiseensa jatkamalla lukemista.

Elokuvan käsikirjoitus meni uusiksi moneen otteeseen ja sitä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen jo kuvausten alettuakin ja myös itse Hauer halusi käsikirjoitukseen sitä sun tätä lisäystä. Suunta ja päämäärä ei ollut selvillä juuri kenelläkään osallistuneista ja siksi monissa elokuvan kohtauksissa on vallan kummallisia käänteitä ja ideoita, joita ei sitten enää käsitellä mitenkään tai avata ollenkaan. Asioita vain ilmaantuu ja katsojaparka kummastelee, että mitäköhän tässä nyt oikeastaan tapahtuu! Jopa elokuvan nimi muuttui muutamaankin kertaan eikä yhteisymmärrystä tekijöiden kesken syntynyt edes siitä, minkälainen mörkö on elokuvan sarjamurhaajahirviö tavoiltaan, luonteeltaan, psykologialtaan tai edes ulkonäöltä. Olennon suunnittelijalle, taitavalle erikoistehostevelho Stephen Norringtonille, jäi lopulta vain päiviä aikaa kehittää kaikki tarvittava ja sehän menikin sitten aivan katastrofaalisesti pieleen. Kokonaan avoimeksi jäi miksi mörköön kerääntyy sen uhrien DNA:ta ja mitä sillä on edes merkitystä tarinan kannalta. Tai miksi ja miten mörkö telepaattisesti sydämen tykytystään jakelee muiden tietoisuuteen tai miksi mörkö on kiinnostunut juuri siitä uhriensa ruumiinosasta, jota elokuvassa se nauttii. Sekoilu juonen, hirviön suunnittelun ja kuvausten kanssa meni lopulta niin pitkälle, että Tony Maylam pisti hanskat naulaan ja vetäytyi koko projektista kesken kuvausten. Tuotanto ajettiin kuitenkin loppuun ja elokuvan viimeiset kohtaukset ohjasi Ian Sharp. Maylamilla kesti liki vuosikymmenen palata takaisin elokuvien pariin.

Mielenkiintoisesti elokuvan näyttelijäkaarti hoitaa omat tehtävänsä varsin mallikkaasti. Hauer on tässä se yksinoikeutettu kohtausten varastaja, mutta sivurooleissa tapahtuu silti mukavasti. Pete Postlethwaite, Alastair Duncan ja Kim Cattrall esiintyvät edukseen ja näistä yhtä aivan tarkoituksellisesti esitellään yläosattomissa sopivan pitkässä suihkukohtauksessa – eikä tämä ole Pete saatikka Alastair. No riippumatta siitä mistä syystä Kim Cattrall on tuotantoon palkattu, hän hoitaa sivuroolinsa hyvin ja ontumatta kuten myös Postlethwaite ja Duncan. Elokuvan keskeiseksi pinnalla pysymisen moottoriksi muodostuu lopulta Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin välinen kemia, joka kunnioittaa kivasti kaikkia kyttäkamu-leffojen stereotypioita, mutta samalla siinä on tarvittavaa kipinöintiä ja taitavien näyttelijöiden ajastukset yhteisissä kohtauksissa onnistuvat vallan mainiosti. Ehkä yksi askel todelliseksi kulttielokuvaksi olisikin tietty onneton kömpelyys tai tahaton pörhistely näyttelijöiden toiminnassa?

Elokuvan kohtaukset ovat yhtä sekaista sillisalaattia, sen värimaailma on sentään yhteneväisen harmaa läpi elokuvan kulun ja epäuskottava dialogi saa kuitenkin välillä hyvästikin kierroksia ja erityisesti Alastair Duncanin hahmon täyskäännös – niin epäuskottava kuin se onkin – Rutger Hauerin hahmon puolelle on kyttäkamu-leffoissa sentään suht uniikkia. Harmillisesti elokuvan hirviö on lopulta vain erittäin kömpelösti realisoituva Alien-variantti eikä lunasta lainkaan niitä lupauksia, joita sekä elokuvan premississä että elokuvan keskivaiheen kohtauksissa olennolle asetetaan. Mahalaskun täydentää joutava okkultistinen symboliikka horoskooppeineen ja kiinalaisine viittauksineen, jotka eivät millään muotoa tarkennu hirviön paljastuessa pelkäksi kynsiviilakammoiseksi mieheksi kumipuvussansa.

Yhteenveto

Split Second on dystooppista tieteiselokuvaa, ekoheristelyä, kyttäkamuilua, hirviönmetsästyshippaa ja sikarinsavuista hörhöilyä isolla rahalla (brittiläisittäin siis) tuotetussa B-tuotannossa. Elokuvalle ostettiin isosti näkyvyyttä globaalisti, mutta se sakkasi lopulta pahasti lippuluukuilla eikä syynä varmasti ollut jouluun sijoittuva aikataulutus vaan kyllä elokuvan suosion ongelmien lähteet tuottajat ja rahoittajat voivat löytää katsomalla peiliin. Pääasiassa muualta ongituista kierrätysosista koottu käsikirjoitus on pahasti levällään ja ohjaajan pallilla paininut Tony Maylan toki ei varmaan mitään ole sille voinut, että tuotannon ongelmat tekivät koherentin kokonaisuuden kuvaamisesta täysin mahdotonta. Elokuva pysyy snorkkelin avulla hengissä vain Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin pääroolien dynamiikan ansiosta, mutta se ei lopulta riitä muuhun kuin nostamaan elokuva ulos kaikkein syvimmästä epäonnistumisen kuopasta.

4/10.

Gemma Arterton

Gemma Arterton on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti elokuvauransa 2000-luvulla aluksi pienimuotoisissa elokuvatuotannoissa. Nousua avittivat roolitukset sekä Guy Ritchien rikoskomediassa (mm. Idris Elban, Tom Hardyn ja Gerard Butlerin tähdittämässä) Rock’n’Rolla (2008) ja pian sen jälkeen ns. ”Bond-tyttönä” Marc Fosterin elokuvassa (mm. Judi Denchin, Daniel Craigin ja Olga Kurylenkon tähdittäessä) Quantum of Solace (2008). Pian oli vuorossa naispääosa J Blakesonin erinomaisen virkeässä neo-noir rikostrillerissä The Disappearance of Alice Creed (2009). Gemman nousun tähdeksi varmaankin sementoi päärooli Stephen Frearsin romanttisessa komediassa Tamara Drewe (2010) ja sittemmin rooleja on riittänyt sekä isoissa että pienemmissä tuotannoissa.

Gemma Arterton tässä blogissa:

Gemma Arterton is a British actress. She started her career in films in the 2000’s first in smaller productions. Her rise to stardom was helped with minor roles in both Guy Ritchie’s Rock’n’Rolla (2008) alongside stars Gerard Butler, Idris Elba and Tom Hardy and as a ”Bond-girl” in Marc Foster’s Quantum of Solace alongside stars Daniel Craig, Judi Dench and Olga Kurylenko. Soon a leading female role followed in J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009). Her road to stardom was surely cemented by a leading role in Stephen Frears’ international hit, romance comedy Tamara Drewer (2019). Since then she has been in high demand both internationally and in her home country, the UK.

Gemma Arterton in this blog:

Eddie Marsan

Eddie Marsan on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti uransa jo 1980-luvun loppupuolella. Pitkään Marsan esitti rooleja brittiläisissä televisiotuotannoissa, mutta vuosituhannen vaihteen tienoilla hän löysi itsensä yhä useammin sivurooleista elokuvissa. Tämän blogin teemojen kannalta kiintoisia sivurooleja Marsanilla on ollut lukuisissa elokuvissa. Roolit ovat olleet kuitenkin vähäisiä eikä Marsania ole vielä nähty selkeässä pääroolituksessa tämän blogin kannalta mielenkiintoisissa elokuvissa. Lähimmäksi pääsevät J Blakesonin erinomaisen virkeä neo-noir rikostrilleri The Disappearance of Alice Creed (2009) sekä ohjaaja Kristina Buožytėn liettualais-ranskalais-belgialainen tieteiselokuva Vesper (2022).

Eddie Marsan tässä blogissa:

Eddie Marsan is a British actor. He began his acting career in the late 1980’s but was mainly seen in television productions until about the turn of the century from which point on he has had a bunch of interesting roles in films of interest to this blog. His roles have, disappointedly, remained as relatively supporting roles although there are two roles of interest that come close to co-leading roles as opposed to definitively supporting ones. These are J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009) and director Kristina Buožytėn’s Lithuanian-French-Belgian science fiction film Vesper (2022).

Eddie Marsan in this blog:

Danny Boyle

Danny Boyle on brittiläinen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Boyle aloitti ohjaajana television puolella. Ensimmäinen varsinainen elokuvaohjaus oli erinomaisen onnistunut ja edelleen vaikuttava rikosjännäri Shallow Grave (1994). Boyle on tullut tunnetuksi laajemmille yleisöille lähinnä hänen draama- ja elämäkertaelokuvistaan, mutta tämän blogin kannalta kiinnostavien lajityyppien kohdallakin Boylen pitäisi olla tunnettu nimi. Vai mitä sanotte elokuvista 28 Days Later (2002), Sunshine (2007) ja Trance (2013)?

Danny Boyle tässä blogissa:

Danny Boyle is British director, screen writer and producer. While he started doing television productions, he made a serious impact with his film debut as director in the thrilling crime film Shallow Grave (1994). For wider audiences Boyle is probably most well known for his drama and biography films. Regarding the themes and interests of this particular blog, Boyle has also delivered. Or what say you when it comes to films like 28 Days Later (2002), Sunshine (2007) and Trance (2013)?

Danny Boyle in this blog:

Scott Adkins

Scott Adkins on brittiläinen kamppailulajitaitaja, näyttelijä ja tuottaja. Adkins on kerännyt kokemusta suuresta joukosta kamppailulajeja ja lopulta tämä taitokimara siirsi Adkinsin elokuvamaailmaan. Aluksi Adkins lähti tekemään stuntteja Hong Kongiin muun muassa Corey Yuenin, Sammo Hungin ja Jackie Chanin elokuviin ja lopulta hän päätyi itsekin näyttelemään elokuvissa. Läpimurtorooliksi voinee mieltää Isaac Florentinen toimintaelokuvan Undisputed II: Last Man Standing (2006) ja roolit irtosivat myös elokuvasarjan seuraavista kahdesta elokuvasta. Sittemmin Adkins on saanut näytellä kymmenissä elokuvissa, joiden lajityyppi on useimmiten ollut tieteistoiminta tai kamppailulajien ympärille kietoutuva toiminta. Joitakin rooleja Adkinsillä on ollut myös isoissakin tuotannoissa (esim. Paul Greengrassin The Bourne Ultimatum (2007), Gavin Hoodin X-Men Origins: Wolverine (2009), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Scott Derricksonin Doctor Strange (2016), J.J.Perryn Day Shift (2022) ja Chad Stahelskin John Wick: Chapter 4 (2023),) mutta isommat sekä pääosaroolit ovat olleet pientuotannoissa esim. Dolph Lundgrenin, Michael Jai Whiten, Jean-Claude van Dammen tai Donnie Yenin kaltaisten kaverien tähdittämissä leffoissa.

Scott Adkins tässä blogissa:

Scott Adkins is an British Martial Artists, actor and producer. He has experience in a vast number of Martial Art disciplines and this experience eventually guided him to the world of movies. First as a stunt man working in Hong Kong with such legends as Corey Yuen, Sammo Hung and Jackie Chan and eventually he started to pick up actual acting roles. His break out movie might be Isaac Florentine’s action film Undisputed II: Last Man Standing (2006) and as a result he was cast in the two subsequent films of that action film franchise. Since then Adkins has been acting in dozens of mainly science fiction action and Martial Arts-associated action films. He has had some minor supporting roles in bigger productions (such as Paul Greengrass’ The Bourne Ultimatum (2007), Gavin Hood’s X-Men Origins: Wolverine (2009), Simon West’s The Expendables 2 (2012), Scott Derrickson’s Doctor Strange (2016), J.J.Perry’s Day Shift (2022) and Chad Stahelski’s John Wick: Chapter 4 (2023)), but most of his leading and supporting lead roles have been in smaller productions opposite to stalwart genre veterans such as Dolph Lundgren, Michael Jai White, Jean-Claude van Damme and Donnie Yen among others.

Scott Adkins in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Triple Threat (Jesse V. Johnson, 2019)
  • Movie review (in Finnish only): The Tournament (Scott Mann, 2009)

Sophie Skelton

Sophie Skelton on brittiläinen näyttelijä. Tanssijana ja musiikkinäytelmien parissa uransa aloittaneena ja siitä televisiotuotantoihin siirtyneenä Skelton on oikeastaan vasta aloittelemassa roolejaan elokuvien puolella. Päärooli löytyy kuitenkin Hèctor Hernández Vicensin kaikin puolin surkeasta zombieviritelmästä Day of the Dead: Bloodline (2017). Jatkoa on ollut tarjolla naispääosassa Nicolas Cagen vastavoimana York Alec Shackletonin toimintajännärissä The Bank Heist (2018).

Sophie Skelton tässä blogissa:

Sophie Skelton is an British actress. She started as a dancer and acting in musical stage plays and moved on to television productions. In fact, she is just starting out in feature films. She has one leading role in the systematically awful zombie horror Day of the Dead: Bloodline (Hèctor Hernández Vicens, 2017). She has also had a female lead opposite to Nicolas Cage in York Alec Shackleton’s action thriller The Bank Heist (2018).

Sophie Skelton in this blog:

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

Tomorrowland (2015)

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Brad Bird, Damon Lindelof
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Espanja, Ranska, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska, japani
Budjetti: karvan vajaa 200 miljoonaa USD
Arvioitu: kesä 201
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.5.2015

tomorrowland_primaryJohdanto

Ihmiskunnan kohtalo lienee taputeltu; kysymys on lähinnä siitä, miten pitkään kykenemme pyristelemään kuolonkouristuksissamme. Tällaisen fatalismin kampittamiseen elokuvien maailmassa tähtäävät tieteiskuvaukset pyrkivät antamaan meille katsojille mahdollisuuden kuvitella avarammin mahdollisia reittejä lajimme selviytymiseen. Ne pyrkivät antamaan toivoa. Toivo ei ole ehtymätön, itsekseen puissa kasvava luonnonvara, jonka olemassaolo on itsestäänselvää ja sisäänrakennettua ihmisyyden ytimeen. Ihmisyksilöiden välillä on tietenkin suuria eroja, mutta toivottomuuden ja pessimistisen fatalismin siemen ei kovin paljon tarvitse itääkseen elinvoimaiseksi versoksi.

Robert Wisen klassisessa sormienheristelyssä The Day the Earth Stood Still (1951) tavoite ja viesti ovat harvinaisen selviä: ydinsota ei ole kiva juttu, älkää tehkö sitä. Toivoakin on. Ihmiskunnalla oli tuohon aikaan kuitenkin kiire pultata lisää pommeja, joten Ishirô Honda puuttui asiaan elokuvallaan Gojira (Godzilla, 1954) ja todellakin valisti kansalaisia, että: eiku ihan tosi, lopettakaa se pommien tekeminen. Ja antoi toivoa. Don Siegel teki elokuvallaan Invasion of the Body Snatchers (1956) kaikille selväksi, että: höpsistä keikkaa, kommunismi on todella paljon ikävämpi juttu, sitä pitää pelätä. Ja antoi toivoa kommunismia vastaan taistelussa. Pöh. Itse asiassa koko pirun tieteiselokuvan lajityyppi perustuu sosiaalisten epäkohtien julkituontiin, huolestuttavaksi katsottujen kehityssuuntien spekulatiivisiin seuraamuksiin, mahdollisten ulospääsyreittien analysointiin, dystopian ja utopian rakentumiseen johtavien polkujen tutkimiseen sekä katsojien evästämiseen siitä, että miksi juuri jokin tietty polku kannattaisi vaihtaa toiseen. Tietenkään kaikissa tieteiskuvauksissakaan ei ole mitään varsinaista sanomaa, mutta aika pahuksen monessa juuri nimenomaisesti sellainen taustalla vaikuttaa ja sen ulostuomisen intensiteetti vain vaihtelee. Parhaimmissa kuvauksissa näkökulma on nesteen lailla käyttäytyvä ja yrittää tarkastella lähestyttävää asiaa kiihkottomasti, mutta eri näkökannat huomioiden. Brad Birdin Tomorrowland ei ole kiihkoton; sen viesti on selvä ja kiveen hakatun järkähtämätön: me olemme oikeassa ja jos ette usko meitä, tämän lajin tarina on tässä. Mutta jos uskotte, meillä on edessämme ihan söpö tulevaisuus.

Juonitiivistelmä

Yhteisen kohtalon etsintään laittavat hynttyynsä yhteen nuori tieteellisesti utelias tyttö Casey (Britt Robinson) ja erakoitunut, kyynisyyteen taipuvainen Frank (George Clooney). Tavoitteena on saavuttaa mystinen paikka, jossakin aika-avaruuden kätköissä lymyilevä kollektiivisen muistin ylläpitämä utopia, Tomorrowland. Matka on täynnä vaaroja eikä vaaroilta voi välttyä perilläkään.

 

Kommentit

Tulevaisuudessa kaikki on hyvin, kunhan vaan menneisyys saadaan pelittämään, julisti yhtä vuotta tätä Disney-studion elokuvaa aiemmin jo Christopher Nolan silmäkarkkipettymyselokuvassaan Interstellar (2014). Samaan tematiikkaan iskee tämä Brad Birdin ohjaama kotkotus Tomorrowland, jonka keskiössä sukkuloidaan eri aikajanoilla tutkailemassa tulevaisuuden maailman ja menneisyyden maailman vuorovaikutusta erilaisia vaaroja ratkoen ja vältellen. Koreaa on ja pitää ollakin toki nykykatsojaa viihdyttääkseen. Elokuva hassaa kosolti minuutteja esitellessään silmiähiveliä efektejä sinne tänne lentelystä erilaisilla ja kokoisilla härpättimillä. Ihan James Cameronin Avatar (2009) -elokuvan näytetäänpä nyt tämmöinenkin vinha liitely hassulla möröllä, kun poijjaat sen meille tietokoneilla nysväsivät -älyttömyyksiin ei ajallisesti ajauduta, mutta kovin, kovin lähellä kuitenkin ollaan. Sisällön kustannuksella, luonnollisesti. Elokuvan sisältö ei mitenkään tue pitkää kestoa. Monet hektisistä toiminnallisista kohtauksista toimivat kuitenkin miten kuten yksinään. Siltkin niiden liimaaminen toisiinsa teippimäisillä ratkaisuilla pitkäksi tylsäksi litaniaksi erilaisten juonikuvioiden iloisesti törmäillessä yhteen tuntuu kuin olisi ajelulla huvipuiston törmäilyautoilla ruuhkaisena kesäpäivänä.

George Clooney yhdessä pääosista suoriutuu verrattain vetreästi, mitä nyt välillä silmät ummessa, mutta sattuuhan tuota – ikämieshän on jo kyseessä. Itse elokuva on alkupäästään herkullisesti ja ajattomasti rakentuva nuorisoseikkailu ja pitää sisällään kosolti hienoja ideoita. Ehkä liikaakin, sillä yht’äkisti reilun tunnin hienosti rakentunut mysteeri ajautuukin tavanomaisille raiteille puksuttamaan kohti patenttimaisia kohtauksia ja ratkaisuja. Sitä katsoja-parka tajuaa tuijottavansa elokuvaa, jonka on jo monasti ennenkin nähnyt, mutta eri näyttelijöillä ja erilaisilla lavasteilla; Disney ei sitten lopulta ole suvainnut kaavapoikkeamia. Lisäksi elokuvasta kirjaimellisesti loppuu puhti ja loppupuolella onkin sitten tiedossa mielin määrin ah-niin-tunnepitoisia, mutta äärest’ arvattavia ja tylsiä lässyti–lässy -kohtauksia ihka aitoon Disney -henkeen. Epäilemättä taustalla on jonkinlainen kuvitelma siitä, mitä tieteisfiktion pitää pitää sisällään ollakseen haluttu tuote mahdollisimman laajalla maksavien katsojien rintamalla. Ristiriitaa alun verevämpään ja menevämpään menoon on kovasti paljon. Käännekohdan jälkeen elokuvassa nähtävät ratkaisut alkavat ontua, maistua puulta ja lopulta katsojalle rautalangasta väännetään, että tässähän on kyseessä kiusaannuttava sormienheristely siitä, miten kakkatyhmiä ihmiset ovat, kun ajavat katumaastureilla punttisalille ähkäämään, dumppaavat paristot kaatopaikkajätteeseen ja tilaavat netistä muovinpaloja. Sisällyttäminen, hyväksyminen, suvaitsevaisuus, jakaminen ja kierrättäminen ovat kaikki ihania pinkkejä ajatuksia, mutta Disney ihan noin niin kuin aikuisten oikeassa maailmassa edustaa hyvinkin pitkälti omassa liiketoimintaideologiassaan päinvastaisia teesejä. Ah niin paitsi se kierrättäminen, nimittäin ideoiden kierrättäminen, on lafkalle tuttuakin tutumpaa ja peräti tuottavaa puuhaa.

No. Jokainen käsikirjoittajana vuosikaudet toimineen Damon Lindeloffin uraa seurannut elokuvafriikki kyllä tietää, miten vakiopuitteisiin Lindeloff elokuvansa ajaa, jos oikein sille päälle sattuu. Ohjaajana toimivan Brad Birdin ohjaustyö on kyllä suht sujuvaa, mutta kovin tietokone-efektipainotteisena elokuvan syvyys jää hyvin pintakiilteiseksi ja epäaidoksi. Kirkkaita värejä ja valoja paljon käyttävänä tehostepläjäyksenä elokuva pääseekin oikeuksiinsa. Harmillista kuitenkin, että alkupään perusteella elokuvassa olisi paljon potentiaalia nousta nuorisoseikkailuelokuvien eliittiin – sellaiseksi tulevaisuuden Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)-elokuvaksi – , mutta pallon tiputtamisen jälkeen pomput kimpoilevat minne sattuu ja pallon pysähdyttyä käsissä on taas yksi ja sama Disney -elokuva erinäköisillä kuorrutuksilla ja varsin väkivahvalla sormenheristelyllä. Lopun puolituntinen on todella jykevää tuubaa mittasipa sitä ihan millä tahansa mittarilla ja ainakin aikuiset katsojat saa myötähäpeän kyyneliin, koska niin paljon mahdollisuuksia tuli siinä samalla sössittyä. Surkuhupaisan ja masentavan alakulon tuntemuksia herättää se, että loppujen lopuksi kaikesta rauhan ja yhteiselon sössötyksestä huolimatta tekijöiden mielestä ainoa oikea ratkaisu elokuvan loppupuolella kohdattuihin ongelmiin on puhua nyrkeillä ja räjäyttää näyttävästi iso kone. Ai niin ja koska Hollywood, pahis puhuu tietenkin brittiaksentilla. Eikä tämä ole edes kismittävä spoileri, koska useampikin kenkkuilua taitava hahmo tällä myyttisellä puheenparrella laittaa menemään. Kyllä se ihan kelpo piirun verran syö uskottavuutta siitä avartavasta, maailmaa syleilevästä rauhan, harmonian ja yhteiselon sanomasta, kun noinkin karkeilla stereotypioilla sitten kuitenkin pelataan. Vähän väkisinkin tulee mieleen, että elokuvankin tekijöille (kuten oikeassakin maailmassa) harmonia, rauha ja yhteiselo ovat ihan hip ja pop juuri tasan niin kauan, kun ne edustavat sitä juuri ja vain omasta näkökulmasta. Itse asia on toki vakava ja huoli tulevaisuudestamme on helppo jakaa. Eri asia on sitten, voiko tämä Brad Birdin elokuva toimia jollekin sellaisena silmien avaajana, jona tekijät kuvittelevat sen olevan.

Yhteenveto

Koko perheen seikkailuelokuvaksi Tomorrowland antautuu saarnaamaan hyvin järkähtämättömällä vakaudella juuri omaa näkökulmaansa. Ihmiskunnan keskeisiin ongelmiin kuuluukin juuri samainen järkähtämätön oman näkemyssuunnan puolustaminen ja omaan erehtymättömään pyyteettömään hyvyyteen uskominen. Ohjaaja Brad Birdin elokuva ei välttämättä tietenkään väärässä ole ankaralla sormien heristämisellään, mutta hyvinkin tunnetusti esimerkiksi oman maansa sotakoneistoa tukevalta elokuvayhtiö Disneyltä tällainen ulostulo tuntuu jopa luotaantyöntävän teennäiseltä. Kaunista koko perheen katseltavaa kyllä jos kohta ulkoiselta olemukseltaan höyrypunk– ja kyberpunk– tematiikkaa yhdistelevänä elokuvan identiteetti tuntuu ajoittain päälleliimaltulta ja varsin pinnalliselta.

4/10.

 

A Lonely Place to Die (2011)

Ohjaus: Julian Gilbey
Käsikirjoitus: Julian Gilbey, Will Gilbey
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Kieli: englanti, serbia
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdantoalonelyplacetodie_primary

Eräselviytymisteeman ympärille rakennetut kauhutrillerit käsittelevät hyvinkin tavallisesti nuoria kaupunkilaisia, jotka tulevat pienellä joukolla viettämään aikaansa – yleensä lomaa – erämaahan ja kohtaavatkin siellä ei-toivottuja haasteita, jotka kuorivat ryhmän jäsenistä pehmeät kerrokset pois. Vain kovapinteiset ja pelottaviin tilanteisiin mukautuvat yksilöt yleensä jäävät koettelemuksista henkiin. Tarinoita on nähty monia vuosikymmenien mittaan, mutta 2000-luvun aikana tällaisten kauhutrillerien suosio on ilmeisen kovassa nosteessa.

Naisten patikointiretki menee pieleen Rupert Bryanin elokuvassa The Hike (2011). Turistien kauhuelämysretki suolle muuttuu todelliseksi painajaiseksi Adam Greenin elokuvassa Hatchet (2006). Kalliokiipeilyretkellä Ranskan Alpeilla paljastuu muutakin kuin vain vakaata kalliota Jacques-Olivier Molonin ja Pierre-Olivier Thevenin elokuvassa Humains (2009). Turistiryhmä löytää viidakkoreissultaan muutakin kuin kauniita kukkia John Stockwellin elokuvassa Turistas (2006). Toinen turistiryhmä löytää vielä häkellyttävämpiä painajaisia Carter Smithin elokuvasta The Ruins (2008). Yhdysvaltain perukoilta löytyy toinen toistaan ikävämpiä haasteita tuon tuostakin; kuten vaikkapa Rob Schmidtin elokuvassa Wrong Turn (2003)[x] lukuisine jatko-osineen tai Alexandre Ajan elokuvassa The Hills Have Eyes (2006). Naisystävysten luolakiipeilyretki muuttuu äkäiseksi kamppailuksi Neill Marshallin elokuvassa The Descent (2005). Luolaseikkailu käy kohtalokkaaksi myös Alfredo Monteron elokuvassa La cueva (In Darkness We Fall, 2014). Vaarallista kalliokiipeilyreittiä päätetään kokeilla Abel Ferryn elokuvassa Vertige (High Lane, 2009). Hawaijin hiekkaisilla rannoilla murhaajahippaa käydään David Twohyn elokuvassa A Perfect Getaway (2009). Luolamaalauksia Australian erämaahan ihastelemaan lähtevät löytävät jotain ihan muuta Josh Reedin elokuvassa Primal (2010)[x]. Etäisen pampasin tasankoerämaalla olevan tuppukylän pikku hotelliin yöksi pakolla jäävien viiden kaupunkilaistytön yöpyminen ei ole parasta A-ryhmää Adrián García Boglianon kirpeässä elokuvassa Habitaciones para turistas (Rooms for Tourists, 2004) Lumilautailuturistit joutuvat hylättyyn hotelliin loukkuun Roar Uthaugin elokuvassa Fritt Vilt (Cold Prey, 2006). Reppureissaajaturisteille kenkkuillaan niin ikään Greg McCleanin elokuvassa Wolf Creek (2005). Kuten tästä tiiviistä ja toivottaman epätäydellisestä listastakin huomataan, tämän teeman elokuvia tehdään innolla vähän joka maailmankolkassa (Australia, Yhdysvallat, Espanja, Iso-Britannia, Ranska, Norja, Argentiina …).

Juonitiivistelmä

Viisihenkinen ryhmä on viettämässä vuorikiipeilyhenkistä lomaa Skotlannin vuorilla tarkoituksenaan viettää aikaa yhdessä reipashenkisen harrastuksen tiimoilla. Ryhmää johtavat kokeneimmat kiipeilijät Rob (Alec Newman) ja Alison (Melissa George), mutta ilman mutkia ei tämäkään loma sitten suju. Keskellä autiota erämaata ryhmä yllättäen kohtaa suljettuun kuoppaan vangiksi jätetyn nuoren serbialaisen tytön eikä tiedä miten tilanteessa oikein pitäisi menetellä. Kun tytön vanginnut rikollissjoukkio saa selville tytön tilanteen, alkaa armoton ajojahti vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa. Kuka nuori lapsi oikein on ja miksi hänet oli jätetty vangiksi kuoppaan?

Kommentit

Ohjaaja Julian Gilbeyn edellinen teos, dramatisoitu ja varsin väkivaltainen elämäkerrallinen elokuva urarikollinen Carlton Leachistä, Rise of the Footsoldiers (2007) väläytteli vahvasti ohjaajan elokuvallista silmää, mutta joutui sensuurin hampaisiin vähän siellä sun täällä ja menetti osan puhdistaan leikkaamoiden pöydille. Erittäin tiukan ja realismin sävyttämän kuvauksen maaninen synkkyys lienee ollut osasyy elokuvan heikolle menestykselle. Saman tyylisiä elokuvia, mutta vain komediallisilla vireillä, ohjanneen Guy Ritchien käsissä samasta elokuvasta olisi voinut tulla maailmanluokan menestys, sillä komediallisten elementtien yhdistäminen timmiin väkivaltaan annetaan jostain syystä helpommalla anteeksi kuin niiden upottaminen osaksi dramatisoitua henkilötarinaa. A Lonely Place to Die -elokuvassa on hieman samoja ongelmia: sen intensiiviset ja muutamat pelottavan realistiset väkivaltakuvaukset ovat viittä vaille kauhun lajityypin poteroista ylös kaivettuja, kun taas muutoin elokuvan ilmiasu on perinteisemmän pakene- ja selviydy -trillerin muotoinen ja oloinen. Tiukka ja periksiantamaton meininki toimii kyllä tehokkaasti, mutta vaikka elokuva on selkeästi selviytymisjännärien piikkipaikkalistalla hektisen jännityksen luonnissa ja tunnelman ylläpidossa, ristiriita rosoisemman väkivallan kanssa on kuitenkin olemassa. Railakas väkivalta lienee hieman liikaa perinteisten trillerien katsojakunnalle ja vaikka kauhukansan mielenkiinnon elokuva pitäisikin yllä, sen markkinointi on pyrkinyt tekemään pesäeroa kauhuun lajityyppinä ja siksi elokuva ei ehkä ihan ole löytänyt tietänsä oikeiden henkilöiden verkkokalvoja kutittelemaan. Ristiriitaa on myös elokuvan kulussa ja rakenteessa: elokuvan alku- ja keskivaiheiden erittäin hektinen – suorastaan maaninen – tempo kostautuu elokuvan loppupuolella eivätkä lopun käänteet pysty enää pistämään tukevampaa vaihdetta sisään koneeseen luoden lopetuksesta lievähkösti antikliimaattisen. Mikään pannukakku se ei kuitenkaan ole ja vaikka elokuvan lopun hetket eivät mitenkään olekaan verrannollisia keskivaiheen hurjaan sykkeeseen, eivät ne missään nimessä huonoja ole.

Gilbeyn elokuvan kuvaus on upeaa. Tuntuu kuin Gilbey osaisi näyttää katsojalle juuri oikeita juttuja ja kuvakulmia käsitellessään kalliokiipeilyyn liittyviä kohtauksia ja eräjormailua yleensä. Melkeinpä voisi kuvitella, että ohjaaja on itse kiipeilijä ja pyrkinyt saamaan elokuvaansa vangittua itseään säväyttäviä tilanteita ja hetkiä. Kuvauksen autuus ja laajojen kuvakulmien suhde henkilökuvaukseen ja tapahtumien kuvaukseen tuntuu juuri oikealta ja luo elokuvasta kuvamateriaaliltaan tasapainoisen: mitään ei ole liikaa, mitään ei puutu ja kaikki oleellinen pystytään välittämään elokuvataiteen keinoin. Tekninen taituruus kuvauksen, kuvakulmien, värivalintojen ja leikkauksen lisäksi ei valitettavasti ihan täysin ulotu kuitenkaan äänisuunnitteluun saakka ja erityisesti äänimaailma tapahtumien ympärillä ei innosta eikä tue tarpeeksi visuaalista maailmaa. Vaatimaton ääniraita on erityisen rankka pala, sillä varsinkin elokuvan loppupuolella tempon laskiessa tunnelman ylläpitäminen tuntuu olevan kovin, kovin nihkeää ja tukevampi äänisuunnittelu olisi voinut pelastaa paljon.

Pääosissa pyörivät näyttelijät onnistuvat ihan kelvollisesti; jopa hyvin. Alec Newman kiipeilijäryhmän johtohahmona on varsin vaikuttava ja vakuuttava fyysisessä roolissaan. Melissa George Alison-nimisenä kokeneena kiipeilijänä pystyy hänkin varsin vaivatta siirtämään itsensä uskottavan ulkoilmaihmisen rooliin. Pienemmissä rooleissa esiintyvät selkeästi amatöörimäisemmät näyttelijät luovat toisaalta vähän tarpeettomankin suurta kitkaa samoissa kohtauksissa kokeneempien näyttelijöiden kanssa, joka seikka luo muutamankin kohtauksen ylle jopa tahattoman koomista varjoa muutoin kovin synkeässä tarinassa. Sivuhahmojen kirjo laajenee kuitenkin lopulta melkoisesti elokuvan loppupuolelle saavuttaessa ja kaikista hahmoista ei enää oikein tahdo pysyä kartalla ilman muistiinpanovälineitä.

Yhteenveto

Pätevästi ja reipashenkisesti vaatimattomalla budjetilla toteutettu brittiläinen jännityselokuva väläyttää ohjaajansa Julian Gilbeyn osaavan jännittävien tilanteiden ja kohtausten rakentamisen sekä seesteisen – suorastaan henkeäsalpaavien – kauniiden otosten realisoinnin. Tehokas trilleri kuitenkin hiihtää itsensä hieman turhan nopeasti maitohapoille eikä kykene loppuun tullessaan ihan siihen samaiseen hektiseen tempoon, millä aloitti. Kauhutrillerin ja selviytymisseikkailun elementtien yhdistäminen myös ontuu hieman; perinteiseksi selviytymisseikkailuksi tarinassa on ehkä liiaksikin melko jykevää slasher-elokuvamaista väkivaltaa, joka varmasti karsii lajityyppiuskollisia.

7/10.