Avainsana: elokuva

The Predator (2018)

Ohjaus: Shane Black
Käsikirjoitus: Fred Dekker, Shane Black
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 14.9.2018
Arvioitu: 15.9.2018
Budjetti: noin 88 miljoonaa USD

Johdanto

Frapredator_primary.jpgnchise. Siinäpä samalla kertaa sekä kirosana, rahakone että joskus harvoin toimiva kokonaisuus, kun puhe on elokuvista. Tieteis- ja kauhuelokuvien puolella franchise on tärkeä lähtökohta, jonka avulla suuret studiot pystyvät tuottamaan suuren määrän elokuvia ilman tarvetta kehitellä joka kerta uusia taustoituksia ja saadakseen aikaan pitkien jatkumoiden kokonaisuuksia, jotka kiehtovat fanikuntia. Harmi vain, että aniharvoin franchisejä työstävät ja ryöstävät tahot välittävät tuon taivaallista selkeistä ja johdonmukaisista kokonaisuuksista ja huomattavan usein päätyvät vain ratkaisuihin, joiden ainoana tavoitteena on imuroida franchisen fanikunnalta pennosia.

George Lucas (kuuluisalla elokuvallaan Star Wars (1977), tietenkin) oli niitä ensimmäisiä, jotka ymmärsivät konseptin tehokkuuden, vaikka esimerkiksi Franklin J. Schaffnerin Planet of the Apes (1968) olikin tuossa vaiheessa jo poikinut sekalaisen joukon seuraajia. Lucas onnistuikin rakentamaan kokonaisen elokuvaimperiumin Star Wars -franchisen ympärille. 1970-luvun loppumetreillä, 1980- ja 1990-luvuilla sitten käynnistyikin kokonainen leegio tieteis- ja kauhuelokuvien sarjoja, jotka osoittivat sekä huonossa että hyvässä miten franchiset voidaan saada kukoistamaan ja miten ei. Ridley Scottin Alien (1979)[x] poiki vuosikymmenien pituisen elokuvien sarjan, jonka yksittäisten teosten laatu vaihteli huomattavasti. James Cameronin Terminator (1984) osoitti, miten kukoistava franchise voidaan rakentaa yhden näyttelijän leveiden harteiden varaan. Paul Verhoevenin RoboCop (1987)[x] olisi lopulta tarvinnut kovempaa vauhtia paremmista käsikirjoituksista. Robert Wisen Star Trek: The Motion Picture (1979) aloittama ja vahvasti edelleen polskiva Star Trek-elokuvien sarja kärsi myös alusta alkaen umpisurkeista käsikirjoituksista. John Carpenterin Halloween (1978) muuttui genreä määrittäväksi ilmiöksi ja tätä kirjoitettaessa vaihtelevan laatuisia elokuvia on franchisessä jo toistakymmentä. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984) -elokuvat poikivat nekin kymmenkunta elokuvaa. Niin ikään Sean S. Cunninghamin kriitikoiden syvästi vihaama elokuvasarja Friday the 13th (1980)[x] on ehtinyt nähdä pitkän litanian elokuvia. Steven Spielbergin aloittama Jurassic Park (1993) -franchise on edelleen vuonna 2018 hengissä ja niin ikään myös John Underwoodin aloittama sarja Tremors (1990)[x], Ivan Reitmanin Ghostbusters (1984), Roger Donaldsonin Species (1995)[x], Russell Mulcahyn Highlander (1986), George Millerin Mad Max (1979), Steve Barronin Teenage Mutant Ninja Turtles (1990), Clive Barkerin aloittama Hellraiser (1987), Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997), David Cronenbergin Scanners (1981), Paul Verhoevenin Starship Troopers (1997)[x], Ronald Emmerichin Universal Soldier (1992) ja saman miehen Stargate (1994) ja mikäpä jottei ihan vuosituhannen vaihteen nurkilla alkunsa saanut Wachowskien The Matrix (1999)[x]. 2000-luvulla sci-fi -franchise onkin sitten jo vakioitunut kiinteäksi osaksi elokuvateollisuutta: lähes mistä tahansa lähdeteoksesta posahtaa nykyisin suoranainen sarja elokuvia, jotka usein vieläpä kuvataankin samoihin aikoihin ja samoilla resursseilla.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoinen on kuitenkin John McTiernanin aloittama Predator (1987)[x] -franchise, joka McTiernanin ja Stephen Hopkinsin (Predator 2 (1990)[x]) viitoittaman vahvan alun jälkeen karahti meteoriparveen Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predator (2004)) ja Strausen veljesten (Alien vs. Predator 2 (2007)) surkeilla suorituksilla. Pieni valonpilkahdus franchisessä nähtiin Nimród Antalin elokuvalla Predators (2010), mutta tämä valonpilkahdus taisi kuitenkin olla se kuuluisa junan valo tunnelissa, kun Shane Black sai valmiiksi elokuvasarjan uusimman kammotuksen: The Predator (2018), joka vain vaivoin pystyy nousemaan Strausen veljesten ala-arvoisen kuonan yläpuolelle.

Juonitiivistelmä

Avaruuden olio nimeltään Predator syöksyy maahan. Alueella työtehtävissä oleva yhdysvaltalainen sissikapteeni Quinn McKenna (Boyd Holbrook) sattuu paikalle sattumalta ja onnistuu viemään turmapaikalta varusteita, jotka lähettää postissa kotiinsa. Avaruuden veikkonen joutuu Yhdysvaltain hallituksen kiinniottamaksi ja tutkimuspöydälle, kunnes onnistuu vapautumaan kaappaajiltaan ja lähtee hankkimaan takaisin menettämiään varusteita. Sillä välin varusteita on näprännyt Quinn McKennanin nuori osittain autistinen poika Rory (Jacob Tremblay), joka joutuu tahtomattaan avaruuden veikkosen tähtäimeen. Quinn kumppaneineen onnistuu kuin onnistuukin estämään Predatorin aikeet, mutta vasta kun odottamatta apuun saapuu toinen avaruuden mölliäinen, jonka tavoitteena on listiä ensin mainittu. Kun yhdestä on päästy, toinen – ja koko lailla ikävämpi tapaus – olisi sitten vuorossa seuraavaksi!

Kommentit

Shane Blackin ohjaaman elokuvan katselukokemus on oudon kahtiajakoinen; suorastaan skitsofreeninen. Välillä tuntuu siltä kuin katsoisi ihan oikeaa Predator-franchisen elvyttävää ja tiukan toimivaa kauhumaustettua trilleriä ja sitten taas hetken päästä ollaan aivan Hollywood-ulapalla seuraamassa tusinatoimintaelokuvien käsikirjan niksikappaleesta kopattuja kliseitä. Murheellisen sekoituksen ei voi sanoa millään tasoilla toimivan ja aina, kun elokuvassa ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin, verkkokalvoa aletaan kutittaa jollakin tuiki tavallisella tulituskohtauksella, jonka ainoa olemassaolon syy on valmistaa siirtymää seuraavaan tuiki tavalliseen tulituskohtaukseen. Shane Black ei ole kyennyt tai osannut rakentaa elokuvaansa mitään sellaista kuvastoa, joka antaisi elokuvalle omaa identiteettiä vaan joutuu pelaamaan vain eeppisten räjäytyskohtausten ja hypernopeasti etenevien sarjatuliasekohtausten sekaisessa viidakossa. Siirtymät kohtauksista toisiin ovat surkeasti realisoituneita, leikkaukset kohtausten sisällä noudattelevat tuttuja ja turvallisia polkuja ilman häivähdystäkään omaperäisyyttä eikä yhtään sen parempaa ole luvassa kuvauksen tai efektien puolellakaan. Vain muutamissa ensimmäisen tunnin kohtauksissa efektit nousevat sellaiselle tasolle, joita Predator-elokuvalta voisi odottaakin (niin, ihmisiä metsästävistä tappajistahan on puhetta, joten verta ja suolenpätkiä siis!), mutta valtaosa kaikesta muusta on massiivinen budjetti huomioiden varsin huonosti toteutettua CGI:tä. Mukaan lukien monet monituiset Predator-olentojen mätkintäkohtaukset, joiden tietokoneiden syövereistä anastettua taustaa yritetään epätoivoisesti peittää nopeilla leikkauksilla, että katsojaparka ei ehtisi nähdä tarpeeksi tarkkaan. Käsikirjoitus on ihan mitä sattuu tuubaa, jossa vedetään vähän kaikista sokista toivoen, että edes jossakin juonentyngän kranaateista olisi kuivaakin ruutia. Ei ole. Sinne sun tänne päistikkaa säntäilevä kerronta ylittää aidan aina matalimmalta kohdalta. Koko kaksituntisen kestonsa aikana ohjaaja Black ei pysty rakentamaan mihinkään elokuvan kohtauksista yhtään jännitteitä tai tiivistyvää tunnelmaa ja lopulta puolivälin jälkeen heittää suosiolla osaamisen hanskat tiskiin ja antautuu näyttämään vain loputonta sarjatuliaseiden säksätystä ja räjähdyksiä, joita täplittävät tappajaisän kiusallisen teennäisen herkät tuokiot pikkupojan kanssa. Kohderyhmä on kateissa koko seikkailun ajan ja sekamelskasta on vaikea hahmottaa, että mihinkä ryhmiin tätä edes olisi yritetty kohdentaa. Veriset suolenpätkät, ekologinen sormienheristely maailman tilasta, autistisen pikkupojan herkät hetket isukin kanssa, pallon heittely avaruuskoiran kanssa ja ”valtion salainen agentuuri vs. veteraanisotilaiden rytmiryhmä” -asetelma ovat kaikki kuin kokonaan eri lajityypeistä aivan eri kohderyhmille.

Elokuvan hahmojen kehityspolut esittelyineen ovat vertaansa vailla olevan typeriä lähtien koomisista sidekick -hahmoista  ja päättyen Olivia Munnin Casey Breckettin hahmoon. Breckettistä kuoriutuu akateemisesta biotieteiden tohtorista karkaavaa Predatoria pyssyllä jahtaava turpiinvetäjien kerhon puheenjohtaja kirjaimellisesti viidessä minuutissa kulmakarvankaan värähtämättä. Hyvinkin klassisesta A-Teamista lainattuun sekalaiseen Boyd Holbrookin kapteeni McKennan johtamaan sankarien joukkoon kuuluvien hahmojen standardikliseet ja muka-hauska, epäilemättä teinikatsojien hauskuuttamiseen tähtäävä, alapääläppä saavat katsojan parahtamaan ansaitusta kaipuusta John Waynen ja Ray Kelloggin The Green Berets (1968) -elokuvan tai Robert Aldrichin The Dirty Dozen (1967) -elokuvan muistolle toimivista ryminäryhmistä. Ei siinä vielä mitään, että näitä sivuhahmoja riittää McKennanin ryhmässä, mutta käsikirjoituksessa porukkaa lappaa sisään vasemmalta ja oikealta ilman, että juuri kehenkään on vaivauduttu paneutumaan kliseistä pintaesittelyä paremmin (juu siellä on se pakollinen teknolabran johtaja valkoisessa takissaan, salaisen palvelun paha poika, joka ei epäröi teloittaa omiaan ja vielä se huolehtiva äitihahmo, joka yrittää pitää autistisen poikansa elämän tasapainossa). Nuoren Jacob Tremblayn esittämä älykäs, mutta sosiaalisesti kiusattu pikkupoika on repäisty aivan suoraan kuvitteellisesta Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajien Teenage Tech Kids – 100 Tips for Movie Screen Writers -kirjasesta sosiaalisine ongelmineen päivineen ja ylivertaisine kykyineen ratkoa sekä teknisiä että muitakin asioita suit sait sukkelaan ja käden käänteessä. Tiedättehän, sellainen sosiaalisesti rajoittunut nuori nero, joka elokuvamaailmassa pystyy ratkomaan monimutkaisia ongelmia sekunneissa (kuten vaikkapa murtautumaan ulkoavaruuden olentojen avaruusalukseen sisään, kuten tällä kertaa). Sellainen, joita olemme tavanneet tuon tuostakin, kuten Ariana Richardsin Lex-hahmo (”It’s a UNIX system! I know this!”) Steven Spielbergin elokuvassa Jurassic Park (1993), Letitia Wrightin Shuri-hahmo (”Old tech. Functional, but old.”) Ryan Cooglerin elokuvassa Black Panther (2018), Tom Hollandin Peter Parker-hahmo (”Yeah, but I understand that selling weapons to criminals is wrong!”) Jon Wattsin elokuvassa Spider-Man: Homecoming (2017) tai vaikka Justin Longin Matthew-hahmo (”If that guy knew half the shit that I know, his fuzzy little head would explode.”) Len Wisemanin elokuvassa Die Hard 4.0 (2007). Sen sijaan pojan äitiä näyttelevän Yvonne Strahovskin kolkoksi kohtaloksi on kadota mystisesti kuvioista tehtyään yhden salaisia agentteja harhauttavan tempun, joka ei sitten kuitenkaan harhauta salaisia agentteja. Elokuva on täynnänsä keskeneräisyyksiä, juonihilseitä ties mistä päiväunista, mitä uskomattomimpia päättelyketjuja (”Kyllä, se isompi Predator tuli tappamaan pienemmän, koska pienempi oli petturi!”) vailla tolkun häivää, logiikkaongelmia, siirtymäongelmia tapahtumapaikkojen välillä, juonen kuljetuksen ongelmia sekä aivan tajuton määrä selittämätöntä sekaisuutta, joka epäilemättä johtuu siitä, että elokuva on lopulta saatu tehdyksi studion leikkauspöydällä teknisenä harjoitteena eikä taiteellisena visiona.

Äänimaailmasta sentään on jotain hyvää sanottavaa, vai mitä? No ei ole. Alan Silvestrin ikoninen ääniraita sarjan ensimmäisestä elokuvasta on siellä täällä käytössä, mutta sen käyttö ei ole kehittämässä tunnelmaa eikä jännitystä; ikään kuin äänimaailmaa ei olisi ollenkaan synkronoitu kankaalla silmien eteen avautuvien tapahtumien kanssa. Elokuvan oma äänimaailma Silvestrin teosten rinnalla on tasapaksua halpistasoa ilman ensimmäistäkään mieleenpainuvaa rakennetta. Kuin äänimaailma olisi otettu mukaan jostain hyllylle jätetystä katastrofielokuvasta, jota studio ei katsonut kehtaavansa laittaa levitykseen.

Yhteenveto

Predator-elokuvien jatkumoon sijoittuva kovaääninen ja vittu-mulkku-paska -tyyppiseen kielenkäyttöön keskittyvä mökellys ajautuu varsin nopeasti hyvin tasapaksuksi toimintarytteiköksi, jonka kohtaukset tuntuvat sijoitetun sattumanvaraisesti toisiinsa nähden ilman koherenttia punaista lankaa, joka tyypillisesti edes pikkiriikkisen sävyttää juonivetoista sci-fi toimintaa. Ennalta-arvattavat kuviot seuraavat toinen toistaan kuin missä tahansa Nicolas Cagen tai Bruce Willisin loppu-uran tusinatekeleessä ja mukaan sekoitetun pikkupojan metsästys on niin taattua Hollywood-huttua kuin nyt vain ylipäänsä toimintaelokuvassa olla voi. 88 miljoonaa taalaa … vaikea keksiä mihin kaikkeen tuo raha on mennyt. Muutama ihan kelvollinen väkivaltakohtaus eivät tätä mädäntyneiden perunoiden säkkiä jätemyllyltä pelasta.

3/10.

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.

Zombie 108 (2012)

Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

zombie108_primaryJohdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]. Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008)[x]. Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.

At the End of the Tunnel (2016)

Ohjaus: Rodrigo Grande
Käsikirjoitus: Rodrigo Grande
Tuotantomaa: Argentiina/Espanja
Kieli: espanja
Arvioitu: kesä 2018
Arivoidun version pituus: 120 minuuttia
Budjetti: 1-2 miljoonaa USD

attheendofthetunnel_primaryJohdanto

Teknotrillerien joukkoon miten kuten laskettavien elokuvien määrä alkoi kiihtya selvään nousuun 1980- ja 1990- lukujen taitteessa ja räjähti täyteen kasvuun 1990-luvun loppumetreillä. Aiemmin tähän alalajityyppiin voi hyvälläkin tahdolla arvioida vain kevyehkön joukon teoksia. Tässä johdannossa käsittelen nyt vain teknotrillereitä, jotka ovat juonensa puolesta tiukasti kiinni nykyajassa eivätkä kuvitteellisissa tai vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971) istahtaa toki tieteisfiktioksi paremmin, mutta käy ehkä proto-teknotrilleristä samaten kuin Michael Crichtonin Westworld (1973), Saul Bassin Phase IV (1974) ja Donald Cammellin Demon Seed (1977)[x]. Francis Ford Coppolan erinomainen The Conversation (1974)[x] on salaliittoteoriaelokuvien uranuurtaja, mutta istahtaa vallan mainiosti teknotrilleriksi, vaikkakin ennen digitalisaation aaltojen muokattua yhteiskuntia. Niinkin myöhään kuin 1980-luvulla John Badhamin WarGames (1983) alkaa vasta muistuttaa sellaista teknotrilleriä, jollaiseksi epäilemättä useimmat 2010-luvulla teknotrillerin mieltävät. Samana vuonna valmistui myös Douglas Trumbullin aikaansa edellä ollut Brainstorm (1983), jossa yhdistellään jo aivoja tietokoneisiin sekä David Cronenbergin Videodrome (1983), joka elokuva toki tunnetaan enempi kehokauhun airueena. Sähköpostien, alati verkottuvien tietokoneiden, signaalikäsittelyn, kannettavien puhelinten ja valvontakameroiden maailma pullahti sitten toden teolla elokuvienkin maailmaan 1990-luvulla. Phil Alden Robinsonin Sneakers (1992) esittelee kokonaisen erityisryhmän erilaisia teknologia-asiantuntijoita puuhastelemassa keikkaa. Rachel Talalayn Ghost in the Machine (1993) kertoo miten tietoverkkoon siirtynyt sarjamurhaajan tietoisuus jatkaa tötöilyään virtuaalimaailmassa. Vähän (tai paljonkin) siis kuin Wes Cravenin Shocker (1989)[x] neljää vuotta aiemmin. Albert Pyunin Arcade (1993) muistaa taas muistuttaa kaikille, miten vaarallisia ne tietokonepelit oikein ovatkaan (etenkin silloin, kun sotkevat teinien aivot). Irwin Winklerin The Net (1995)[x] asettaa Sandra Bullockin erakkonörtin keskelle vahingossa löytämäänsä salaliittoa. Iain Softleyn Hackers (1995) puolestaan laittaa Angelina Jolien ja Jonny Lee Millerin näyttelemät ohjelmoijat pulaan sijaiskärsijöiksi katalan viruksen kirjoittamisesta. Brett Leonardin typerä Denzel Washingtonin tähdittämä Virtuosity (1995) näyttää kuinka voi käydä, kun virtuaalitodellisuudesta valtoimeksi vahingossa päästetyt sarjamurhaajien simulaatiot ottavat tietoverkoista yliotteen. Phillip Noycen Harrison Fordin tähdittämä Patriot Games (1992) on enempi suoraviivainen toimintaelokuva, mutta kiehtovasti yhdistelee myös sellaista kuvastoa, joka myöhemmin avautuu modernimpien teknotrillerien peruskalliona. John Flynnin Brainscan (1994) laittaa Edward Furlongin ihmettelemään tietokonepeliä, jossa tapahtuvat murhat toteutuvatkin todellisuudessa. Andrew Davisin Chain Reaction (1996) puolestaan ulottaa teknotrillerin skaalan maailman pelastamisesta perinteisten toimintaelokuvien tasolle. Barry Levinsonin Disclosure (1994)[x] yhdistelee oikeastaan ensimmäisenä teknotrillerin aineksia eroottissävytteisen trillerin tarinaan ja myös Philip Noycen elokuva Sliver (1993)[x] osoitteli sekin valvontakameroitaan jo samaiseen suuntaan. 90-luvun puolivälin jälkeen teknotrillerien määrä lähti rajuun kasvuun, jolle ei loppua ole näköpiirissä.

Se mikä tässä Rodrigo Granden teknotrillerissä erittäin virkistävästi poikkeaa useimmista edellä luetelluista on elokuvan poikkeuksellisen rehellinen, maanläheinen ote teknologisten laitteiden käytössä osana käsikirjoitusta. Elokuvan tekijät eivät hae piippaavista vekottimista ja läpinäkyvistä näytöistä tukea tai uhkaa vaan käyttävät niitä elokuvassa juuri siten kuin todellinen oikeassa elämässä operoiva tietokoneinsinöörikin niitä voisi kuvitella käyttävänsä. Erityisesti pohjoisen Amerikan teknotrillerielokuvissa teknologinen aspekti ajetaan jostain syystä yleensä varsin kauas irralleen todellisuudesta, joka seikka perusteellisesti vieraannuttaa juuri niitä kohderyhmän jäseniä, jotka todellisuudessa ymmärtävät elokuvan teknologisten käsitteiden ja vekottimien päälle. Teknotrillreissä tavallista on myös elokuvan teknologisten käsitteiden ontuva tai suorastaan virheellinen selittäminen sekä tyypillisesti myös puutteellinen ajatustyö käsikirjoitusvaiheessa sen suhteen, mitä kaikkea elokuvan viitekehyksen sisällä esiteltävien teknologisten käsitteiden ja vekottimien kanssa voi oikein tehdä ja mitä ei.

Juonitiivistelmä

Pyörätuolissa katkeroitunutta ja itsesäälin täyteistä elämäänsä elävän tietokoneinsinööri Joaquínin (Leonardo Sbaraglia) ja tämän vanhan koiran elämään tulee kovasti uutta säpinää, kun miehen kartanomaisen isoon perintöasuntoon muuttaa alivuokralaiseksi Berta (Clara Lago) ja Bertan mykkä tytär Betty (Uma Salduende). Uudet vuokralaiset huomaavat, että kyyniseen ja eristäytyvään vuokraisäntään on vaikeaa saada minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia, mutta pian yritykset palkitaan ja Joaquín lämpenee uusille tulokkaille.

Kaikki ei kuitenkaan täsmää. Joaquín sattumalta huomaa, että lähistöllä operoi suuresta pankkiryöstöstä unelmoiva ja korruptoituneiden poliisien kanssa yhteistyössä toimiva rikollisjoukkio, joka rakentaa ryöstökeikkaansa varten tunnelia juuri Joaquínin asunnon alta. Joaquín alkaa hankkia tietoa ryhmän toiminnasta, mutta pyörätuolin avulla kaikki puuhastelu on kovin työlästä. Rikollisjoukkion työn edetessä etenevät myös Joaquínin omat suunnitelmat…

Kommentit

Virkistävän monipuolinen ja taidokas trilleri kätkee ytimeensä hämäävän yksinkertaiselta tuntuvan skenaarion, jonka juuret ovat pohjois-amerikkalaisessa film noir-jännäriperinteessä ja jonka rönsyt ja hidasteet on osattu käsikirjoituksesta karsia pois. Varsin vähäisellä näyttelijämäärällä ja vain muutamalla kuvauspaikalla toteutettu tarina taikoo katsojalle yht’aikaa kutkuttavan jännittävän ja toisaalta arkirealismia tihkuvan kokonaisuuden. Argentiinalaisen ohjaajan Rodrigo Granden omaan käsikirjoitukseensa perustuva tarina etenee taidokkaasti,  sopivan sutjakkaasti ja kohtaukset toiseensa hienosti nivoen. Sulavan ohjauksen ja leikkauksen täydentää elokuvan kuvauksesta vastuussa oleva Félix Monti, jonka työn tuloksia sopii ihailla lukuisia kertoja elokuvan kuluessa niin ränsistyneen rakennuksen tilojen upeassa ilmituonnissa kuin myös ahtaiden klaustrofobisten tilanteiden rakentelussa. Film noir -perinteen suuntaan kumartavat myös valitut kuvakulmat, valojen ja varjojen käyttö sekä pimeiden sävyjen upea taltiointi. Ja film noiriin kuuluu myös useimmiten se kuuluisa femme fatale, jonka roolin mykän tytön äitinä tässä elokuvassa vetää espanjalainen näyttelijätär Clara Lago täyteläisen taidokkaasti ja leikillisen helpon näköisesti.

Teknotrillerille epätyypillisesti elokuvassa ei kuvata teknologiaa yht’aikaa pelottavana ja vaarallisena asiana, joka riistää ihmisiltä vapauden ja oman tahdon. Sen sijaan pyörätuoliin sidotun tietokoneinsinöörin laitearsenaali on tavallista, perusteltua ja käytännöllistä ja tätä arsenaalia käytetään edistämään tarinan kulkua eikä olemaan vain tekosyy näyttää päheiden efektivelhojen viimeisiä temppuja sopivaa setelitukkoa vastaan. Grande siis näyttää, miten käyttää teknotrillerissä sitä teknologiaa kuin mitä tahansa muuta työkalua, jolla skenaariota rakennetaan kohti päätepistettään. Joku lukija ehkä nyt arvuuttelee, että eipä tämä sitten mikään teknotrilleri ole ensinkään. Perusteltu näkemys, mutta siinä määrin suuressa roolissa laitteiden käyttöä tarinan kuljetuksessa ja juonen käänteissä kuitenkin on, että ainakin tämä arvioija laskee elokuvan teknotrilleriksi.

Monipolvinen tarina iskee tuon tuosta uutta vaihdetta ja tilannetta silmään eikä unohda sitoa näitä tapahtumia yhteen soljuvaksi skenaarioksi. Ratkaisemattomia rönsyjä ja katkenneita kuvioita ei juuri ole ja sopivasti muutamakin juttu jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti koluamatta läpi jättäen tarinan taustalle sopivasti mysteerisiä elementtejä. Harmillisesti kuitenkin ryöstäjäjoukon sisäinen dynamiikka ja ryhmän taustoitus takapiruineen jäävät lopulta kuitenkin sekä vajavaisesti rakennetuiksi että puolitiehen realisoiduiksi. Sekalaista ryöstäjäporukkaa on kuitenkin enemmän kuin muutama veikkonen eikä elokuva ehdi mitenkään perehtyä tämän joukon jäseniin, vaikka kuitenkin lähtee yrittämään. Vähempi kaarti olisi ehkä ollut parempi ratkaisu tai sitten nämä hahmot olisi voinut jättää suosiolla pienemmälle vaihteelle. Erityisesti varsinkin osa joukkion näyttelijöistä ei yllä lähellekään pääparin Lago ja Sbaraglia taitoja, josta seikasta syntyy kiusallista kontrastia sivuosarooleihin.

Yhteenveto

Alfred Hitchcockin Rear Window (1954)-elokuvan argentiinalainen variantti nousee elokuvien selkeistä ja monista yhtymäkohdista huolimatta kevyesti omille jaloilleen taidokkaan toteutuksensa ja näyttelijöidensä vuoksi. Joaquínin roolissa katkeroituneena pyörätuoliinsa sidottuna tietokoneinsinöörinä Leonardo Sbaraglia suoriutuu vailla valituksia ja mutinoita, vaikka ei James Stewartin karismaa omaakaan – eikä tässä roolissa sellaista kyllä totta vieköön edes tarvita. Taitavasti rakennetun elokuvan ainoiksi selkeiksi miinuskohdiksi voi laskea ryöstäjäjoukon rooleissa olevien sivuosanäyttelijöiden suoritukset. Mainio teknotrilleri ilman tyypillisen modernin teknotrillerin ylitseampuvaa ja kliseisen väärin kuvattua teknologiaa.

8/10.

Tenebrae (1982)

Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: kevät 2008
Ensi-ilta Suomessa: 7.10.1988 (leikattuna versiona)
Budjetti: vähäinen
Kieli: italia, espanja, englanti

Johdantotenebre_primary

Italialaisen jännitysviihteen suuriin nimiin kuuluu tietenkin Dario Argento. Idean Tenebrae-elokuvaan Argento sai omien sanojensa mukaan suoraan omasta kokemusmaailmastaan jouduttuaan itse häiriintyneen fanin uhkaamaksi työmatkalla Los Angelesissa. Argento halusi suodattaa silloisen Los Angelesin sairaan ja mielettömän väkivallan ilmapiirin elokuvaan ja asiaa vielä edesauttoi japanilaisen turistin murha hänen käyttämänsä Hilton-hotellin aulassa; ilman mitään syytä kolme miestä avasi tulen hotellin aulassa ja japanilainen sattui onnettomasti tulilinjalle. Kun murhatekojen taustalta löytyy motiivi – olkoon se sitten miten alhainen tahansa – murha muuttaa luontoaan. Mutta täysin sattumanvaraiset ja motiivittomat murhat ovat pelottava ja käsittämätön ilmiö, jota Argento halusi tutkia tarkemmin. Tenebraen tekeminen oli Argentolle samalla myös vapauttava ja helpottava elokuva, sillä hänen Three Mothers-trilogiansa edellinen elokuva, Inferno (1980), maksoi ohjaajalle kalliisti henkisellä tasolla ja oli myös romuttaa hänen fyysisen terveytensä. Tosin lopputulema Tenebraen osalta ei henkilökohtaisilta ongelmilta vältytty nyttenkään; myrskyinen ja skandaalilehdistön riepottelema suhde Darion ja hänen kumppanisa Daria Nicolodin välillä päättyi kutakuinkin niihin huutoihin, jotka Daria elokuvan loppukohtauksessa ilmoille päästää. Daria kertoi myöhemmin heidän yhteisen lapsensa Asia Argenton olleen niin vaikuttunut loppukohtauksen huudosta, että itsekin halusi pyrkiä noin taitavaksi näyttelijäksi. Äiti ei silloin tohtinut tyttärelleen kertoa, että kohtaus ei ollut ensinkään näyttelemistä vaan henkisesti myrskyisän elokuvan ja parisuhteen päättymisen aiheuttaman turhautumisen esiintulo.

Juonitiivistelmä

Peter Neal (Anthony Franciosa), yhdysvaltalainen väkivaltaisten kauhukirjojen kirjoittaja, on mainostamassa uusinta kirjaansa nimeltä Tenebrae Roomassa, Italiassa, yhdessä agenttinsa Bullmerin (John Saxon) ja avustajansa Annen (Daria Nicolodi) kanssa. Peterin tietämättä kaupunkiin on saapunut ex-miestään seuraten hänen katkeroitunut entinen vaimonsa Jane (Veronica Lario). Juuri ennen Peterin saapumista kaupunkiin nuori naispuolinen taskuvaras murhataan julmasti partaveitsellä. Murhaaja lähettää nimenomaan Peter Nealille kohdistetun kirjeen, jonka mukaan kirjailija inspiroi murhaajaa tähän ja tuleviin raakoihin tekoihinsa. Asia kiinnostaa tietenkin poliisiakin, ja sitä selvittämässä ovat etsivät Giermani (Giualiano Gemma) ja Altieri (Carola Stagnaro). Peter ei kuitenkaan ollut vielä saapunut kaupunkiin murhan tapahtuessa, joten häntä kuullaan lähinnä murhaajan motiivia ja identiteettiä selviteltäessä … aluksi.

Kaupungissa murhataan nopeaan tahtiin useita henkilöitä erittäin raa’asti; uhreihin lukeutuu myös Nealin kirjallisuusagentti Bullmer, jolla oli salasuhde tämän avustajan Annen kanssa. Epäilykset kohdistuvat vuoroin useisiin eri henkilöihin ja osa näistä menehtyy itsekin mielipuolen iskuissa. Kuka tämä mielipuoli oikein on ja mikä saa hänet toimimaan niin kuin toimii?

Kommentit

Argenton Tenebrae on juonirakenteeltaan hyvin monimutkainen painajaisjännäri, joka lainaa tarinankerrontaansa elementtejä muun muassa Argenton omasta esikoiselokuvastaan The Bird in a Crystal Plumage (1970). Argento rikkoo Tenebraessä onnistuneesti perinteistä rikosjännärin kaavaa ja pitää katsojan varpaillaan loppumetreille asti. Myös visuaalinen aspekti on aivan toisella tasolla Argenton elokuvassa kuin tavanomaisissa psykologisissa trillereissä, joita rapakon takana suollettiin (ja suolletaan kai vieläkin?) aikanaan lähinnä televisioviihteeksi ilman erityisiä pyrkimyksiä vaikuttavaan taiteellisen ilmaisuun. Häntä on toisinaan verrattu tuon ajan tuotantonsa suhteen mm. ohjaajalegenda Alfred Hitchcockiin ja Tenebrae tarjoileekin vallan oivallisen väläyksen erääseen näiden kahden ohjaajan väliseen yhteiseen tekijään: kumpainenkin näkee tavanomaisen arkielämän taustalla, varjoissa, lepattavan täydellisen kaaoksen, joka tihkuu ohjaajien elokuviin heidän visioidensa kautta. Vaikka aiemmissa elokuvissaan Suspiria (1977) ja Inferno (1980) Argento katkoi kaikki jänteet loogiselta juonenkululta ja siirsi maanisen visionsa suoraan noituuden ja yliluonnollisen vapauttavaan avaruuteen, Tenebrae pitää sisällään kiehtovan maanläheisen tarinan. Argento lähtee kerrontaansa verkkaisesti, mutta nopeasti käy ilmi, että omituiset unenomaiset väliepisodit ovat mielen järkkymisen ruumiillistumia ja Argento muuttaa elokuvansa ohjaustapaa hiljalleen irrationalisoituvaksi ja mutkistuvaksi psykotrilleriksi samaa tahtia kuin murhaajan mieli haurastuu tapahtumien edetessä. Raaistuvien murhien ketju synkkenee ja tiivistyy loppua kohti mentäessä hurmeiseen tappovimmaan, jota Argento tarjoilee tyylilleen uskollisena. Argenton tavamerkit giallo-elokuvissa ovat hyvin vahvasti läsnä Tenebraessä: puhtaan valkoisen ja veren kontrasti, taide-esineiden käyttö tärkeänä osana lavastusta ja jopa tarinaa, kauniit naiset, jotka on aina esitetään kauneimmillaan juuri ennen surmatyötä ja hämmentävät lähikuvat silmistä. Argento käyttää Tenebraessäkin omia käsiään surmakohtauksissa, joissa murhaajalta on näkyvissä vain kädet.

Tenebraen tappokohtauksien teho on ennallaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen ja ne ovat samalla omituisen kiehtovasti esteettisiä ja tavalleen uskollisena Tenebraessäkin taide rekvisiittana ja murhatyön välikappaleina on vahvasti läsnä. Ennen Tenebrae-elokuvaa Argento oli saanut kotimaassaan kohtuuttoman paljon negatiivista julkisuutta elokuvistaan ja hänen kannanotoistaan naisiin elokuvissaan. Tenebrae vaikuttaa olevan samalla ohjaajan uhmakas puolustuspuhe kriitikoille: Minun ei tarvitse välittää paskaakaan siitä mitä mieltä olette! ja käyttää elokuvassaan jopa kuuluisaa transsukupuolista näyttelijätärtä Eva Robins’ia/Roberto Coattia mieleenpainuvassa roolissa unikohtauksessa tyttönä rannalla. Tenebraessä Argento puhuttelee suoraan katsojiaan kirjailihahmonsa joutuessa saman myllytyksen ja arvostelun kohteeksi.

Tenebraen musiikillinen anti on ajalleen ominaista, mutta Argento sisällyttää Tenebraen äänimaailmaan amerikkalaisesta elokuvasta tyystin kadonneen elementin: luonnolliset äänet. Roomalaisen ostoskeskusen tavaratalon taustamusiikkina soi herkullisesti George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) -elokuvan ääniraidalta tuttu The Goblins-yhtyeen lurittelu ja lukuisissa kohtauksissa ympäröivän maailman äänet on sellaisinaan taltioitu elokuvan ääniraidalle. Musiikin tarjoilee italialaisyhtye The Goblins, mutta Tenebraessä ääniraidan rooli on pidetty melko maltillisella, jopa minimaalisella tasolla.

Yhteenveto

Tenebrae on raju, yllätyksellinen, maaninen ja väkivaltainen rikostarina psykopaattisesta murhaajasta ja tämän kiinnisaamisesta. Elokuva on makaaberin esteettinen ja kiehtova rikostrilleri, joka uskaltautuu rohkeisiin irtiottoihin niin tarinallisesti kuin kuvauksellisestikin. Kuvauksen ja ohjauksen tekninen erheettömyys kulminoituu yhdellä otoksella taltioituun huikeaan ja edelleen vuosikymmeniä elokuvan ensi-illan jälkeen poikkeuksellisen vaikuttavaan kamera-ajoon talosta, johon murhaaja on siirtymässä. Syystäkin italialaisen giallo-lajityypin valioyksilönä usein pidetty elokuva ei kumarra, ei pelkää eikä varsinkaan anna periksi.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

El desconocido (Retribution, 2015)

Ohjaus: Dani de la Torre
Käsikirjoitus: Alberto Marini
Tuotantomaa: Espanja
Kieli: espanja
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoeldesconocido_primary

Luis Tosar. Siinä nimi, joka pääosin anglo-amerikkalaiseen elokuvatarjontaan tottuneelle katsojalle ei sanone mitään. Vajaa viisikymppinen Tosar on kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän ja vaikuttavan uran elokuvanäyttelijänä, tuottajana ja jopa musiikin tekijänä  espanjalaisissa elokuvatuotannoissa 1990-luvulta saakka. Monipuolisena ja ystävällisenä tunnettu näyttelijä ponnahti pinnalle Espanjassa tv-sarjan Mareas Vivas kautta 1990-luvun lopulla ja sai nopeasti otollisia elokuvarooleja, joilla sementoi itsensä Espanjan yhdeksi tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Tosar on ehtinyt voittaa Espanjan Oscareiksikin nimetyn Espanjan Goya-palkinnon jo peräti kolmasti ja on käynyt pokkailemassa pokaaleja elokuvafestivaaleilla aina Yhdysvaltain Seattlesta kotimaansa Màlagaan, jossa Tosarille myönnettiin elämäntyöpalkinto 2011 Màlagan elokuvafestivaaleilla. Tosar on pitäytynyt pitkälti kotimaan tuotannoissa, joista osa on saanut kansainvälisestikin katsottuna kovasti arvostusta. Monipuolisesti erilaisissa rooleissa viihtynyt Tosar on epäilemättä kuitenkin tehnyt parhaat – ainakin kansainvälisesti arvioituna – työnsä jännitysviihteen parissa.

Goya-palkinnon ja monia muitakin alan palkintoja Tosar kumarsi erinomaisen väkevästä roolistaan Malamadrena Daniel Monzónin toiminnallisessa vankiladraamassa Celda 211 (Cell 211, 2009), joka saa useimpien muiden maiden vankilamellakoita käsittelevät toimintaelokuvat näyttämään joutilailta piiperryksiltä niin juonensa, kerrontansa kuin kuvauksensa ansiosta. Huumekauppiasta jahtaavan poliisin roolissa Daniel Monzónin elokuvassa El Niño (2014) Tosar pääsee näyttämään kyntensä myös toimintatähtenä ja vetelee ihan hyvin vertoja kovemmin palkatuilleja tunnetummille tinselitaivaan muskeliukoille rapakon toisella puolella. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin yhteisohjaus ja psykologisen kauhun parhaimpiin suorituksiin itsensä kiilaava Musarañas. Se vei Tosarin inhottavaan, mutta perin vaikuttavasti näyteltyyn rooliin insesti-isänä kammottavassa  skenaariossa 1950-luvun Madridissa tarjoillen perin kovan kattauksen mielisairautta, veriroiskeita, groteskia kuvastoa ja terävän särmikästä väkivaltaa irrationaalisen kauhun ystäville. Jaume Balaguerón kauhujännäri Mientras duermes (Sleep Tight, 2011) lieneekin sitten jo vähänkin kauhu- ja jännitysviihteeseen perehtyneille tuttu tapaus ja jälleen Tosar loistaa tyystin erilaisessa roolissa: tällä kertaa totaalisena kusipäänä, joka ottaa tehtäväkseen tehdä muidenkin elämästä kurjaa ja arvotonta ja siinä samassa elokuva luikertelee peräti taitavasti ihon alle tutkiessaan tavallisten ihmisten tavallisia heikkouksia ja miten niistä saa aikaiseksi psykologisesti ahdistavan tunnelman.

Juonitiivistelmä

Carlos (Luis Tosar) on menestynyt sijoituspankkiiri, joka rakastaa rahakkaiden diilien tekemistä silloinkin, kun tietää tai arvaa asiakkaidensa menettävän kaiken sijoittamansa. Ahneen ja pinnallisen sijoituspankkiirin menneisyys tulee osaksi tätä päivää, kun kaiken menettänyt entinen asiakas ottaa nimettömästi yhteyttä Carlosin ollessa autollaan viemässä lapsiaan arkipäivän koulurientoihin ja kertoo, että autossa on pommi ja että auto räjähtää taivaan tuuliin, jos siitä poistutaan. Soittaja haluaa Carlosin järjestävän varsin mittavan rahamäärän siirrettäväksi hänelle, mutta Carlosin on kyettävä tekemään se autostaan käsin säilyäkseen hengissä.

Kommentit

Dani de la Torren ohjaaman elokuvan premissi on monasti osoitettu toimivaksi: ahdistavaan loukkuun ajettu mies joutuu perheenjäsentensä ja itsensä suojelemiseksi tekemään asioita, jotka normaalisti jättäisi tekemättä. J.Lee Thompsonin elokuva Cape Fear (1962) uusintafilmatisointeineen päivineen on varmastikin sellainen kyseisen skenaarion kirjaesimerkki; suorastaan arkkityyppi. De la Torren teoksessa on kosolti samoja elementtejä, mutta samalla elokuva mukavasti yhdistelee tarinointiinsa klaustrofobisten trillerien aineksia pitäessään lähes koko elokuvan ajan tapahtumien keskiössä Tosarin ajamaa pommein varustettua katumaasturia, josta ei voi poiskaan lähteä, mutta ei oikein sinnekään tohtisi jäädä. Olivier Megatonin Transporter 3[x] ei silti ole kysymyksessä, vaikka Tosarin voisikin sekoittaa Jason Stathamiin sopivan heikossa valaistuksessa ja vaikka molemmissa autoa ei sovi jättää pommiuhkan takia. Enemmänkin klaustrofobisen ahdistavuuden kulma tuo mieleen Stig Svendsenin vuoden 2011 merkkitapauksen Elevator tahi David Fincherin erinomaisen elokuvan Panic Room (2002), joissa kaikissa kameraa kierrätetään taitavasti ja innovatiivisesti ahtaissa paikoissa luomassa katsojalle paitsi selkeän kuvan vaihtoehtojen niukkuudesta niin myös epämukavan ahdistavan olon asettamalla katsojalle sen ilkikurisen kysymyksen: mitä itse tekisit? De la Torre kuitenkin kierrätyttää sitä kameraa muuallakin avaten varsin isojakin ylhäältä kuvattuja kuvakulmia ja ehkä päästää irti klaustrofobisen ahdistavuuden tavoittelusta liian köykäisesti. Ehkä trilleriä ei ole tarkoitettukaan niin tiiviiksi kuin Mario ja Lamberto Bavan taiturimainen esitys vuoden 1974 elokuvassa Cani arrabbiati (Rabid Dogs) tai niin ahtaaksi kuin Rodrigo Cortésin elokuvassa Buried (2010), mutta toisaalta sitä jää väkisinkin miettimään, että mitäköhän ohjaaja on tavoitellut lähtiessään rikkomaan rajatun paikan tiiviyttä ja laventamaan kuvakulmia ja henkilökaartia? Erityisesti parikin erillistä, juonen keskiöstä irrallaan olevaa, henkilöhahmoa esitellään ja ihmetellään aivan turhaan, koska heidän tarinoihinsa ei mitenkään voida tässä kontekstissa päästä syvemmälle. Pienet säröt kerronnan tiiviydessä saattavat olla vain huolimattomia jäänteitä käsikirjoituksen uusintakierroksilta, mutta ne siltikin totta vieköön kyllä vaikuttavat vähentävästi elokuvan tehoon.

Luis Tosar. Niin. Luis Tosar pääosassa kovapintaisena ketkuna ja kylmänä sijoituspankkiirina, joka saa kerrankin omaan käteensä sen lyhyemmän korren. Hän ehkä on vain jatkeena tällaisten Wall Street-stereotyyppisten hahmojen pitkällä liukuhihnalla, mutta ainakin hoitaa hommansa tehokkaasti ja uskottavasti. Tosar kannattelee vaivatta pääroolin ja kokeneen oloisesti hallitsee läsnäolon kameralle ahtaissa paikoissa läheltä kuvatuissa kohtauksissa. Itse hahmoon istuvaksi Tosar saattaa olla ehkä aavistuksen turhan machomainen, mutta toisaalta miehen monipuoliset roolitukset ja taidot tietäen hän kykenisi kyllä ruuvaamaan omaa esiintymistään löysemmäksikin, jos sellaista ohjaaja olisi häneltä halunnut. Vaikka toimintaelokuvaksi elokuvaa ei oikeastaan kutsua voikaan, kieltämättä takaa-ajokohtaukset ja muukin toiminnallisempi osuus elokuvasta ovat selvästi keskimääräistä taitavammin toteutettuja ja vetävät vertoja kymmenen kertaa suuremmilla budjeteilla vedetyille amerikkalaisille vastineille. Ohjaaja juoksuttaa tarinaa vaivattomasti ja onnistuu nivomaan kohtaukset hienosti toisiinsa; välillä hienoilla verkkaisilla kamerasiirtymillä ja välillä terävillä tapahtumien kontekstit toisiinsa sitovilla leikkauksilla. Erityisesti pitää mainittaman, että tässä on kuitenkin kyseessä ohjaaja Dani de la Torren esikoisohjaus kokopitkän ruorissa ja siinä valossa jälki on kyllä harvinaisen kypsän ja hallitun näköistä. Siltikin … esitetty skenaario nyt ei ole millään muotoa kovin omaperäinen ja varsin monissa kohtauksissa käänteissä on valitettavasti tiettyä tuttua turvallisuutta.

Yhteenveto

Taitavasti kudottu trilleri häikäilemättömän sijoituspankkiirin aiemman hyväuskoisen uhrin rakentamasta kostosta, joka koskettaa sekä pankkiiria itseään että tämän lapsia. Kypsä ja monipuolinen esikoisohjaus ohjaaja Dani de la Torrelta rönsyilee hieman tarpeetta keskeisen ytimensä ulkopuolelle, mutta onnistuu silti pysymään jännitteisenä ja sopivasti hektisyyttä ja tunnelmaa jakavana. Trillerin ehdottomana kulmakivenä ja kannattimena toimii espanjalainen luottonäyttelijä Luis Tosar, joka heittää lastensa ja itsensä puolesta taistelevana kierona sijoituspankkiirina oivallisen pätevän roolin.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Getaway (2013)

Ohjaus: Courtney Solomon
Käsikirjoitus: Sean Finegan, Gregg Maxwell Parker
Tuotantomaa: USA/Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioitu: kevät 2018
Arivoidun version pituus: 90 minuuttia
Budjetti: 18 miljoonaa USD

Johdanto
getaway_primary

Hyvinkin suosituksi jännärien teemaksi ovat nousseet aikakriittiset, kiristykseen perustuvat tehtävät, joissa poloisen uhrin on suoritettava mahdottomalta vaikuttavia ja jopa typeränkin tuntuisia tehtäviä pitääkseen hengissä itsensä, jonkun läheisensä tai ehkä jonkun tuntemattomankin. Useimmiten näissä jännityselokuvissa tarkastellaan tällaisten tapahtumien kulkua joko peräti ihan reaaliajassa tai ainakin tiiviisti kompressoituna esimerkiksi yhden yön tai parin vuorokauden aikana. John McTiernan osoitti jo vuonna 1995 miten homma hoidetaan tyylikkäästi elokuvallaan Die Hard with a Vengeance, jossa ”Kapteeni käskee”-leikkiä pelaava pahis kierrättää Bruce Willisin John McClane-hahmoa pitkin poikin New Yorkia yleisöpuhelimelta toiselle ja jos John parka myöhästyy, pommi uhkaa pamahtaa. Pettäjämiestä pidetään tiukasti puhelinkopissa vankina Joel Schumacherin elokuvassa Phone Booth (2002) jopa silloin, kun poliisi ja tiedotuvälineet ovat jo paikalla. Jodie Fosterin elokuvassa Money Monster (2016) tiivistyvä draama rahamaailman kieroilusta paljastuksineen pakotetaan ulos myös eetteristä ja tietenkin kiristäjän ehdoilla. Rodrigo Cortezin ovelassa elokuvassa Buried (2010) aavikossa hiekkaan haudatun miehen kohtalo riippuu siitä pystyykö hän järjestämään lunnaat kaappaajilleen ennen kuin happi arkussa loppuu. Olivier Megatonin Transporter 3 (2008)[x]-elokuvassa kiristetään Jason Stathamin näyttelemää kuriirikuskia räjähtävän käsipannan kanssa toteuttamaan pahiksen temput. Statham on pääosassa myös Neveldinen ja Taylorin elokuvassa Crank (2006) ja sen jatko-osassa Crank: High Voltage (2009), joissa henki lähtee jos adrenaalitaso laskee liian alhaiseksi. Ja yllättäen Statham heiluu myös David R.Ellisin elokuvassa Cellular (2004), jossa jälleen puhelimitse kidnappaaja ohjeistaa uhriaan. Benny Chan teki muuten saman uudelleen Hong Kongissa nimellä Bo chi tung wah (Connected, 2008). Dani de la Torren elokuvassa El desconocido (Retribution, 2015) Luis Tosarin näyttelemä huijarisijoittaja saa peräänsä koston enkelin, joka yrittää pakottaa miehen tekemään ison rahasiirron itselleen. Gary Flederin elokuvassa Don’t Say a Word (2001) Michael Douglasin näyttelemä psykiatri yritetään kidnappauksen varjolla pakottaa utelemaan eräältä potilaalta tiukasti varjeltu salaisuus vuosia sitten tapahtuneen jalokiviryöstön saaliin kohtalosta. Renny Harlinin elokuvassa 12 Rounds (2009) 12 tehtävän mittainen putki puolestaan odottaa poliisia, jonka vaimo on kidnapattu. Pitkälti sama meno jatkuu sitten Roel Reinén elokuvassa 12 Rounds: Reloaded (2013). John Badhamin elokuvassa Nick of Time (1995) Johnny Deppin roolihahmon tytär kidnapataan tarkoituksena kiristää isukki murhaamaan Kalifornian kuvernööri. Vähemmällä budjetilla operoidaan Fred Cavayéen elokuvassa À bout portant (Point Blank, 2010), jossa jälleen sitä vaimokultaa pidetään vangittuna, jotta kohde tekisi pahojaan kidnappaajan vaatimuksesta. Ja listaa voisi toki jatkaakin vielä ja mikä jottei laajentaakin varsinkin tuonne kauhuelokuvien suuntaan. Vaan eiköhän se kupletin juoni selviä jo tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Entisen kilpa-autoilijan Brent Magnan (Ethan Hawke) vaimo (Rebecca Budig) on kidnapattu Sofiassa, Bulgariassa. Tuntematon mies ottaa Brentiin yhteyttä puhelimitse ja alkaa käskyttää tätä aikakriittisissä tehtävissä väittäen, että jättää vaimon henkiin vain mikäli Brent tekee seuraavien tuntien aikana täsmälleen miehen määräämät asiat. Ensimmäisenä eteen tulee erään tietyn ajoneuvon varastaminen ja sen jälkeen nopeaan tahtiin mies alkaa esittää ajoneuvolla suoritettavia tehtäviä ympäri kaupunkia. Mukaan sotkeutuu ajoneuvon alkuperäinen omistaja, paikallisen upporikkaan sijoituspankkiirin tytär, ”The Kid” (Selena Gomez), jonka rooli on myös kidnappaajan tarkoin suunnittelema. Sitten ajetaan karkuun poliiseja ja räjäytellään sitä sun tätä.

Kommentit

Vaikeata on arvuutella näin taustoja tuntematta notta mitäpä kummaa tuottavilla tahoilla oli oikein käytettävissään kiristyskeinoina, että saivat pakotettua Ethan Hawken mukaan tällaiseen tauhkaan? Pääosan kohtauksista Ethan kyllä näyttääkin jo ihan siltä, että olisi tasan valmis hautaamaan päänsä käsiinsä, huokaisevan syvään, pudistavan päätänsä ja lähtevänsä kotiin. Puiseva dialogi miten kuten ontuvasti vielä taittuu Hawkelta, mutta vieruskaverina istuvan Selena Gomezin suusta kuultuna jutustelu on peräti hirveää. Pahiksena puhelimen toisessa päässä hassulla aksentilla taittava Jon Voight on varmaankin elämänsä turhimman roolin äärellä; satunnaisen pölhön dialogin lisäksi isossa osaa elokuvan kohtauksista ohjaaja ei katso edes tarpeelliseksi kuvata Voightia alaleukaa enempää.

Jännitystä ei ole. Ollenkaan. Näennäisesti tuhatta ja sataa kaahaillaan sinne tänne tuhoamassa tavaraa hektisellä tempolla. Lienee vaatinut ihan erityistä kurssitusta tai ehkä se on vain luontaista taituruutta se, että onnistuu tuhoamaan viehätysvoiman tuhoamisestakin. Nopeat, noin sekunnin-kahden paloissa ammutut leikkaukset sotkevat elokuvan kaikki takaa-ajokohtaukset ja estävät tyystin minkäänlaisen koherentin kokonaiskuvan saamisen. ”Auto sisältä. Joku sanoo ’Shit!’ tai välillä jopa ’Holy shit!’. Auto ulkoa. Auton polkimien painallusta. Auto ulkoa. Auto sisältä. Muita autoja takana. Tai edessä. Räjähdys.” Siinä tyypillinen 5 sekunnin kohtaus leikkauksineen elokuvasta. Näitä on käsikirjoituksessa näemmä copy-paste-tekniikalla enemmistö sivuista kuin Jack Torrancen kuuluisat konekirjoitusliuskat Stanley Kubrickin elokuvasta The Shining (1980) konsanaan. Kaikkea tätä säestää tuttuakin tutumpi tusinatoimintaelokuvien helmasyntinä oleva geneerinen hissimusa, joka epäonnistuneesti ja verkkokalvoilla kulloinkin vilahtavaan kohtaukseen mitenkään istuvana vuoroin yrittää hilata tunnelmaa tiiviimpään ja vuoroin helpottuneempaan suuntaan. Pahimpia virheitä lienee kuitenkin se, että tekijät pitävät elokuvan täysin ryppyotsaisena; huumorille ei sijaa anneta. Aivan kuin tekijät olisivat ylimielisesti luulleet tekovaiheessa tekevänsä ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa elävää kuvaa, jonka kovaa asennetta vielä vuosien päästä ihannoidaan ja josta kirjoitetaan elokuvatutkielmia. Auts.

Käsikirjoitus on karmeaa paskaa. Siitä sen enempää. Tapahtumat vieläpä seuraavat toisiaan oudosti epäuskottavissa järjestyksissä tai vailla lainkaan järkeä elokuvan lopullisessa ”juonessa”. No juoni ei ehkä ole ollut se sanavaraston käytetyin sana suunnitteluvaiheessa. Tekijät ovat tainneet lähinnä miettiä, että missä järjestyksessä autoja romutetaan ja mistä päin Bulgariaa saa ostaa kerralla kaikki reteissä räjähdyksissä tarvittava bensiini. Epäuskottavasti tämä autojen romuttaminen on sitten kuitenkin ihan sitä tuikitavallista ja läpeensä epäuskottavaa bensaräjähdyksillä lotraamista ja metrien korkuisten autovolttien kanssa pelehtimistä selkeiden nokkakolareiden ”luontevina” seurauksina. Yhtä ainutta taiten tehtyä tai innovatiivista kohtausta eivät tekijät ole osanneet loihtia. 18 miltsiä riihikuivaa kuitenkin kärähti kuluihin jossakin välissä, joten tiedäpä sitä sitten vaikka se Ethan Hawke kuvausten jälkeen olisi nauranut makeasti matkalla pankkiin.

Yhteenveto

Murheellinen yritelmä jopa kertakäyttöisten tusinatoimintaviihdepläjäysten joukossa. Elokuva ei kykene keskittymään mihinkään kunnolla, juoni on tavanomaistakin rutiinia köykäisempi eikä sen sisäinen logiikka pysy ehjänä alkumetrejä pidemmälle. Ohjaus on täydellisen ponnetonta ja elokuva luottaa vain ja ainoastaan kalliiden ja vähemmän kalliiden autojen kolhimisen, ruttaamisen ja räjäyttämisen antamaan iloon. Sekin vähäinen ilo katkeaa kuin seinään lyhyiden heiluvien leikkausten sekamelskassa. Myötähäpeää synnyttävä dialogi ja molempien pääosien näyttelijöiden umpisurkea anti eivät varsinaisesti auta asiaa. Kun puhumme tusinatoimintaviihteestä, niin tässä on nyt sitten sellainen koulukirjaesimerkki sellaisesta. Hyvänä puolena erityisesti mainittakoon se, että tällaisen katsomiskokemuksen jälkeen osaa entistä paremmin arvostaa niitä paremmin tehtyjä toimintaelokuvia.

2/10.

Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986)[x]. Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986)[x] saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdantodayofthedeadbloodline_primary

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla).  Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07