Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primaryJohdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseiakkilu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset.

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa viime vuosien samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä, joiden ainoa tavoite on näyttää parhailta ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.

The Grapes of Death (1978) [Les Raisins de la Mort]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Christian Meunier, Jean-Pierre Bouyxou
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Arvioitu: syksy 2009
Arivoidun version pituus: 85 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: olematon

grapesofdeath_primaryJohdanto

Zombie apocalypse. Se on se anglosaksinen termi, joka on vakiintunut kuvaamaan elokuvien tilannetta, jossa nollatilanteesta käynnistyvä zombie-olentojen vyöry käynnistyy nopeasti ja ne pääsevät hajottamaan yhteiskunnan rakenteet joko paikallisesti tai globaalisti. Zombie-lajityypissä kuvataan tavallisesti joko tätä vyöryn käynnistystä; ns ensiaaltoa tai sitten selviytyjien kamppailua sen jälkeen, kun yhteiskunnan rakenteet, järjestys ja laki ovat jo murentuneet tai tuhoutuneet kokonaan. Jean Rollinin The Grapes of Death tehtiin tieten tahtoen ja tarkoituksella maailmanlopun elokuvaksi. Tuottaja Claude Guedj halusi Rollinin ohjaamaan nimenomaan kaupallisen, toivottavasti hyvin lippuluukuilla tuottavan katastrofielokuvan, joka oli lajityyppinsä kuumimmalla aallonharjalla 70-luvun loppuvuosilla. Budjettirealiteetit pakottivat kuitenkin Guedjin lopulta toisiin aatoksiin ja Rollin rakensi zombie-debyttinsä dekonstruoimalla 1970-luvun katastrofielokuvien jättimenestyksen, Ronald Neamen ohjaaman The Poseidon Adventure (1972) -elokuvan, ydinosiinsa ja projisoimalla nämä osat rytmityksineen omaan käsikirjoitukseensa. Rollin analysoi elokuvansa noin 4 minuutin episodeihin, jona aikana selviytyjien on päästävä paikasta toiseen milloin minkäkin ongelman tullessa selviytymisen tielle. Rollinin ehdotuksesta käsikirjoittajat Meunier ja Bouyxou nostivat tarinan ytimeen ranskalaisen kansallistunteen ykkösylpeyksiin kuuluvan kuluttajatuotteen – viinin. Valinta oli tietoinen provokaatio ja toisaalta se heijasteli oman aikakautensa alitajunnassa nousevia pelkoja tavanomaisten kuluttajatuotteiden arvaamattomista myrkyistä, joista oli olemassa jo kosolti ihan ihka oikeita esimerkkejä.

Hyönteis- ja kasvimyrkyt – erityisesti kokeelliset sellaiset – ovat zombie-invaasion lähtölaskennan välikappaleina myös muutamissa muissakin aikakauden zombie-elokuvissa. Kuten vaikkapa ekokatastrofielokuvanakin ajateltavissa oleva Jorge Graun zombie-teosten moderni klassikko eli elokuva The Living Dead at Manchester Morgue (1974)[x] [tunnetaan hyvin myös nimillä Let Sleeping Corpses Lie ja Non si deve profanare il sonno dei morti]. Vähemmän klassikko on 70-luvun päätöshetkillä ilmaantunut Charles McGrannin Toxic Zombies (1979), jossa kokeellisen hyönteismyrkyn katastrofaaliset seuraukset koettelevat marijuanan käyttäjiä. Dan O’Bannon itseoikeutetusti noukkii kirsikat kakusta voittajan elkein tässä kilvassa parhaasta hyönteismyrkkyzombie-elokuvasta sysimustalla komediaklassikollaan The Return of the Living Dead (1984). Etelä-korealaisen ohjaajan Kang beom-gu:n elokuva Goeshi (1981) puolestaan siirtää hyönteismyrkkykuvion Aasiaan sellaisenaan, mutta valitettavasti matkalla katoaa tunnelma kuin matkalaukku reittilennolla konsanaan.

 

Juonitiivistelmä

Elizabeth (Marie-Georges Pascal) on syksyaikaan ystävänsä kanssa liikkeellä junalla tarkoituksenaan käydä tapaamassa tulevan puolisonsa sukua Ranskan maaseudulla. Matka päättyy kolkosti Elizabethin loikatessa liikkuvasta junasta karkuun epämääräistä kulkijaa, joka vaikuttaisi vieläpä murhanneen Elizabethin ystävättävären junassa kesken matkan. Vailla tavaroitaan Elizabeth harhailee maaseudulla aikansa ja vasta jouduttuaan kahnauksiin maanviljelijäperheen kanssa hän tajuaa, että koko alueella on jotakin pahasti pielessä. Löytämänsä sokean tytön kanssa Elizabeth ajautuu konfliktiin murhaavasti käyttäytyvien mätänevien kyläläisten kanssa ja jää henkiin lähinnä tuurilla, sillä paikalle osuu kaksi muuta selviytyjää, joiden kanssa henkiinjääminen on helpompaa.

Kommentit

Siinä missä George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) puhutteli klaustrofobialla sulkemalla selviytyjät sisätiloihin, Jean Rollin tekee käänteisesti saman The Grapes of Death -elokuvassaan. Rollinin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat paljon ulkona avarien yksinäisten aukeiden ja peltojen luodessa ihan yhtä eristäytyneen tunnelman kuin neljä seinääkin. Yllättäen ratkaisu pystyy pitämään yllä elokuvan paniikinomaista tunnelmaa Elizabethin etsiessä tukea ja turvaa ahdingossaan. Tähän vaikuttavat luonnollisesti kuvaustyyli ja kuvauspaikat. Rollinin selviytyjät eivät edusta perinteisiä sankareita millään tasoilla eikä mittareilla, joka seikka puolestaan antaa tarinalle kiehtovasti maanläheistä samastumispintaa. Tarinassa tärkeässä sivuroolissa oleva sokea tyttö esitellään aluksi tarkoituksellisen harhaanjohtavasti kuin klassisena Romeron zombiena itsekin. Henkiinjääneet ja sairastuneita kyläläisia huvikseen murhaavat työläiset ovat kuin gallialaisia henkipattoja, jotka toisten sairastuminen on sysännyt opportunistiseen hulluuden ja kyynisyyden kuiluun. Rollinin zombiet eivät ole tarkalleen ottaen vielä edes kuolleita itsekään – ne vain sairastuneina mätänevät sekä sisältä että ulkoa ja tämä prosessi käynnistää kehoissa arvaamattomia muutoksia. Danny Boyle erinomaisella elokuvallaan 28 Days Later (2002)[x] halusi varmaankin tehdä tarkoituksellisen irtioton Romeron lanseeraamista hitaista ja tyhmistä laahustelijoista luodessaan omaa teostaan ja Boylen zombie-olentojen yhdeksi esikuvaksi voisi vallan mainiosti mieltää Rollinin The Grapes of Death -elokuvan mielipuolina riehuvat, sisältä mätänevät, kyläläiset. Elokuvan näyttelijät luontuvat rooleihinsa varsin kelvollisesti, mutta tokihan puherooleja nyt ei kovin monelle ole edes tarjolla. Marie-Georges Pascal kykenee omatoimisesti kantamaan harteillaan elokuvan vaatimukset ja vaikka varsinaisesti naispuoliseksi sankariksi hänen näyttelemäänsä Elizabethin hahmoa ei voikaan nieleskelemättä kutsua, on tämä naishahmo siltikin zombie-elokuvien lajityypissä edellä omaa aikaansa. Efektit elokuvassa ajavat asiansa ja ovat välillä erityisen muistettavia (talikko läpi rintakehästä ei ihan heti unohdu!) ja välillä harmillisesti pettymyksen sävyttämiä alisuorituksia, jotka selvästi kielivät tuotannon niukkuudesta. Parhainta antia on Rollinin kyvykkäästi loihtima kokonaistunnelma, joka syntyy eteerisen esteettisistä pitkistä hiljaisista otoksista ja hämäävän verkkaisesta etenemisestä, jota sopivasti täplittää sähäkkä ja brutaali mielipuolisuus.

Yhteenveto

Rakenteellisesti erinomaisen hyvin toimivan Jean Rollinin katastrofielokuvan teemana oleva zombie-infektio on ohjaajalle vain työkalu – ei itseisarvo. Ranskan ensimmäiseksi gore-elokuvaksi tituleerattu elokuva ei efekteillään kuitenkaan kestä vertailua juuri edes espanjalaisten aikaansaannoksiin, mutta yllätyskäänteet ja paniikin eri sävyjä myötäilevä kerronta nostavat silti Rollinin tarinan zombiekauhun lajityypin keskeisiin 1970-luvun teoksiin. Rollin on ohjaaja, joka eittämättä ymmärtää kauhugenren konventioita ja kuvastoja siinä määrin, että irtiotto ohjaajan tavanomaisista ympyröistä onnistuu. Elokuva on sen puutteista huolimatta aivan keskeistä katsottavaa lajityypistä kiinnostuneille.

7/10.

 

Behemoth the Sea Monster (1959)

Ohjaus:  Douglas Hickox, Eugène Lourié
Käsikirjoitus: Robert Abel, Allen Adler, Eugène Lourié, Daniel James
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 80 min. 
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa 
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa, mutta erittäin vähäinen

behemoththeseamonster_primaryJOHDANTO

Viherpiipertäjät. Nuo inhat kuikelot ituhipit, jotka yrittävät vain kasvattaa verotaakkaa ja rajoittaa kulutusta. Noh … Greenpeacen ensimmäisiä todella merkittäviä onnistumisia oli ns. Lontoon sopimus, jolla maailman ydinvallat sitoutettiin hoitamaan satojen ydinreaktoriensa jätteet jollakin muulla tavalla kuin upottamalla mereen. Sopimus astui voimaan 15 vuoden aktivismin jälkeen 1993. Siis noin 40 vuoden ajan maailman kaikki ydinmahdit ehtivät kipata käytännössä kaiken radioaktiivisen jätteensä joko sellaisenaan tai lyijysarkofageissa mereen. Yksikään mahdeista ei tietenkään ole vaivautunut pitämään kirjaa siitä, mihin tuli dumpattua ja mitä tuli dumpattua ja milloinka mainittu dumppaus suoritettiin. Kansalaiset globaalisti tiesivät kyllä asiasta, mutta olisihan se eri kenkkua, jos töpselistä ei saisi sähköä. Ekokatastrofielokuvien lajityyppi muhi ja kyti jo vahvana 50-luvulla ja vaikka aihetta vakavasti lähestyviä elokuvia saatiinkin vielä odottaa hyvä tovi, tematiikka sinällään nousee vahvasti esille jo tässäkin elokuvassa heijastellen ihmisten kasvavaa kiinnostusta aiheesta ja erityisesti hyödyntäen aihepiiristä punnertavia pelkoja.

JUONISYNOPSIS

Maailman nousevien ydinasemahtien asetestaukset Tyynellä valtamerellä 1940- ja 1950-luvulla laskevat ilmakehään mittavia radioaktiivisia päästöjä, mutta syvyyksiin dumpatut ydinjätteet tekevät saman merenpohjalle. Eristyksissä asustelleen dinosauruslajin edustaja imaisee itseensä kelpo annoksen radiumia ja olennon normaali elonkierto häiriintyy. Olento lähtee vaeltamaan hakeakseen kuolinpaikkaa … jokea, jossa on aikanaan syntynyt. Pahaksi onneksi tuon joen nimi on Thames ja sen rannalla asuu melkoisesti porukkaa…

 

KOMMENTIT

Douglas Hickoxin ja Eugène Lourién elokuva on käytännössä hyvin pitkälti suora uudelleenfilmatisointi Eugène Lourién ohjaamasta ylivertaisesta aikansa hittielokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953). Halvalla tehdyn uudelleenlämmityksen tekemisen syitä voi vain arvailla, mutta lopputulema on jopa omaan aikaansa suhteututtuna varsin kökkö. Ihmisten kasvava huoli ympäristön saastumisesta oli jo tuolloin läsnä ja elokuva on suora reaktiivinen ilmiö niille ihmisille, joiden mielestä jatkuva meren saastuttaminen ja kymmenet atolleilla tehdyt ydinkokeet eivät voi olla ainakaan hyväksi ympäristölle. Ehta ekokatastrofielokuvan motiivi siis ja peräti varhainen lajityypin  prototyyppinen edustaja.

Ohjaajaparivaljakon elokuvan alkutunti on lämmittävän toimivaa tieteisdraamaa tutkijoiden ja sotilaiden selvitellessä ja tutkiessa todistusaineistoa ja arpoessa soveltuvia keinoja uhan tehokkaaseen torjuntaan. Lopun kolmevarttinen Lontoon tuhoaminen sitä vastoin on vain tylsää Ishirô Hondan elokuvan Gojira (Godzilla, 1954) imitaatiota (joka siis se puolestaan oli japanilaisten oma uudelleenfilmatisointi Lourién aiemmasta elokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953)). Ympäri mennään yhteen tullaan. Hondan elokuvassa päreiksi pannaan Tokio, mutta tämä aikansa efektitekniikan valioyksilö murskaa samalla liskontassujensa alle Behemoth The Sea Monster-elokuvan visuaalisuuden jättäen jälkeensä vain märän läiskän. Keskinkertaiset stop-motion -efektit ja pienoismallien tuhoamiset (sama auto tallotaan jopa kolmasti!) seuraavat toinen toistaan pitkälti yli puolituntia ja radioaktiivisen ”Behemoth”-hirviön ”säteilykin” saa aikaiseksi lähinnä myötähäpeän tunnetta ja tahatonta huonouden hihitystä. Ohjaajat ovat sentään ymmärtäneet oikein kohdeyleisönsä ja kaikenlainen romanttinen ja melankolinen ihmissuhdehässäkkä loistaa poissaolollaan – onneksi!

YHTEENVETO

50-luvun lopun uudelleenfilmatisointi tekijöiden omasta aiemmasta hirviöelokuvasta vaihtaa alkuperäisestä vain juonen moottorin ja sekin tulee lainattua suoraan Japanista. Kehnojen efektien turmelema elokuva pysyttelee jopa mielenkiintoisena tieteiselokuvana murean dialogin ja onnistuneiden kohtausten ansiosta aina siihen saakka kunnes varsinaiseen efektisoppaan saakka päästään elokuvan lähestyessä loppuaan. Mielenkiintoisesti ekokatastrofielokuvana kuitenkin tämän pienen lajityypin varhaisimpia edustajia.

 3/10.