Avainsana: 2018

The Predator (2018)

Ohjaus: Shane Black
Käsikirjoitus: Fred Dekker, Shane Black
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 14.9.2018
Arvioitu: 15.9.2018
Budjetti: noin 88 miljoonaa USD

Johdanto

Frapredator_primary.jpgnchise. Siinäpä samalla kertaa sekä kirosana, rahakone että joskus harvoin toimiva kokonaisuus, kun puhe on elokuvista. Tieteis- ja kauhuelokuvien puolella franchise on tärkeä lähtökohta, jonka avulla suuret studiot pystyvät tuottamaan suuren määrän elokuvia ilman tarvetta kehitellä joka kerta uusia taustoituksia ja saadakseen aikaan pitkien jatkumoiden kokonaisuuksia, jotka kiehtovat fanikuntia. Harmi vain, että aniharvoin franchisejä työstävät ja ryöstävät tahot välittävät tuon taivaallista selkeistä ja johdonmukaisista kokonaisuuksista ja huomattavan usein päätyvät vain ratkaisuihin, joiden ainoana tavoitteena on imuroida franchisen fanikunnalta pennosia.

George Lucas (kuuluisalla elokuvallaan Star Wars (1977), tietenkin) oli niitä ensimmäisiä, jotka ymmärsivät konseptin tehokkuuden, vaikka esimerkiksi Franklin J. Schaffnerin Planet of the Apes (1968) olikin tuossa vaiheessa jo poikinut sekalaisen joukon seuraajia. Lucas onnistuikin rakentamaan kokonaisen elokuvaimperiumin Star Wars -franchisen ympärille. 1970-luvun loppumetreillä, 1980- ja 1990-luvuilla sitten käynnistyikin kokonainen leegio tieteis- ja kauhuelokuvien sarjoja, jotka osoittivat sekä huonossa että hyvässä miten franchiset voidaan saada kukoistamaan ja miten ei. Ridley Scottin Alien (1979)[x] poiki vuosikymmenien pituisen elokuvien sarjan, jonka yksittäisten teosten laatu vaihteli huomattavasti. James Cameronin Terminator (1984) osoitti, miten kukoistava franchise voidaan rakentaa yhden näyttelijän leveiden harteiden varaan. Paul Verhoevenin RoboCop (1987)[x] olisi lopulta tarvinnut kovempaa vauhtia paremmista käsikirjoituksista. Robert Wisen Star Trek: The Motion Picture (1979) aloittama ja vahvasti edelleen polskiva Star Trek-elokuvien sarja kärsi myös alusta alkaen umpisurkeista käsikirjoituksista. John Carpenterin Halloween (1978) muuttui genreä määrittäväksi ilmiöksi ja tätä kirjoitettaessa vaihtelevan laatuisia elokuvia on franchisessä jo toistakymmentä. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984) -elokuvat poikivat nekin kymmenkunta elokuvaa. Niin ikään Sean S. Cunninghamin kriitikoiden syvästi vihaama elokuvasarja Friday the 13th (1980)[x] on ehtinyt nähdä pitkän litanian elokuvia. Steven Spielbergin aloittama Jurassic Park (1993) -franchise on edelleen vuonna 2018 hengissä ja niin ikään myös John Underwoodin aloittama sarja Tremors (1990)[x], Ivan Reitmanin Ghostbusters (1984), Roger Donaldsonin Species (1995)[x], Russell Mulcahyn Highlander (1986), George Millerin Mad Max (1979), Steve Barronin Teenage Mutant Ninja Turtles (1990), Clive Barkerin aloittama Hellraiser (1987), Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997), David Cronenbergin Scanners (1981), Paul Verhoevenin Starship Troopers (1997)[x], Ronald Emmerichin Universal Soldier (1992) ja saman miehen Stargate (1994) ja mikäpä jottei ihan vuosituhannen vaihteen nurkilla alkunsa saanut Wachowskien The Matrix (1999)[x]. 2000-luvulla sci-fi -franchise onkin sitten jo vakioitunut kiinteäksi osaksi elokuvateollisuutta: lähes mistä tahansa lähdeteoksesta posahtaa nykyisin suoranainen sarja elokuvia, jotka usein vieläpä kuvataankin samoihin aikoihin ja samoilla resursseilla.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoinen on kuitenkin John McTiernanin aloittama Predator (1987)[x] -franchise, joka McTiernanin ja Stephen Hopkinsin (Predator 2 (1990)[x]) viitoittaman vahvan alun jälkeen karahti meteoriparveen Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predator (2004)) ja Strausen veljesten (Alien vs. Predator 2 (2007)) surkeilla suorituksilla. Pieni valonpilkahdus franchisessä nähtiin Nimród Antalin elokuvalla Predators (2010), mutta tämä valonpilkahdus taisi kuitenkin olla se kuuluisa junan valo tunnelissa, kun Shane Black sai valmiiksi elokuvasarjan uusimman kammotuksen: The Predator (2018), joka vain vaivoin pystyy nousemaan Strausen veljesten ala-arvoisen kuonan yläpuolelle.

Juonitiivistelmä

Avaruuden olio nimeltään Predator syöksyy maahan. Alueella työtehtävissä oleva yhdysvaltalainen sissikapteeni Quinn McKenna (Boyd Holbrook) sattuu paikalle sattumalta ja onnistuu viemään turmapaikalta varusteita, jotka lähettää postissa kotiinsa. Avaruuden veikkonen joutuu Yhdysvaltain hallituksen kiinniottamaksi ja tutkimuspöydälle, kunnes onnistuu vapautumaan kaappaajiltaan ja lähtee hankkimaan takaisin menettämiään varusteita. Sillä välin varusteita on näprännyt Quinn McKennanin nuori osittain autistinen poika Rory (Jacob Tremblay), joka joutuu tahtomattaan avaruuden veikkosen tähtäimeen. Quinn kumppaneineen onnistuu kuin onnistuukin estämään Predatorin aikeet, mutta vasta kun odottamatta apuun saapuu toinen avaruuden mölliäinen, jonka tavoitteena on listiä ensin mainittu. Kun yhdestä on päästy, toinen – ja koko lailla ikävämpi tapaus – olisi sitten vuorossa seuraavaksi!

Kommentit

Shane Blackin ohjaaman elokuvan katselukokemus on oudon kahtiajakoinen; suorastaan skitsofreeninen. Välillä tuntuu siltä kuin katsoisi ihan oikeaa Predator-franchisen elvyttävää ja tiukan toimivaa kauhumaustettua trilleriä ja sitten taas hetken päästä ollaan aivan Hollywood-ulapalla seuraamassa tusinatoimintaelokuvien käsikirjan niksikappaleesta kopattuja kliseitä. Murheellisen sekoituksen ei voi sanoa millään tasoilla toimivan ja aina, kun elokuvassa ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin, verkkokalvoa aletaan kutittaa jollakin tuiki tavallisella tulituskohtauksella, jonka ainoa olemassaolon syy on valmistaa siirtymää seuraavaan tuiki tavalliseen tulituskohtaukseen. Shane Black ei ole kyennyt tai osannut rakentaa elokuvaansa mitään sellaista kuvastoa, joka antaisi elokuvalle omaa identiteettiä vaan joutuu pelaamaan vain eeppisten räjäytyskohtausten ja hypernopeasti etenevien sarjatuliasekohtausten sekaisessa viidakossa. Siirtymät kohtauksista toisiin ovat surkeasti realisoituneita, leikkaukset kohtausten sisällä noudattelevat tuttuja ja turvallisia polkuja ilman häivähdystäkään omaperäisyyttä eikä yhtään sen parempaa ole luvassa kuvauksen tai efektien puolellakaan. Vain muutamissa ensimmäisen tunnin kohtauksissa efektit nousevat sellaiselle tasolle, joita Predator-elokuvalta voisi odottaakin (niin, ihmisiä metsästävistä tappajistahan on puhetta, joten verta ja suolenpätkiä siis!), mutta valtaosa kaikesta muusta on massiivinen budjetti huomioiden varsin huonosti toteutettua CGI:tä. Mukaan lukien monet monituiset Predator-olentojen mätkintäkohtaukset, joiden tietokoneiden syövereistä anastettua taustaa yritetään epätoivoisesti peittää nopeilla leikkauksilla, että katsojaparka ei ehtisi nähdä tarpeeksi tarkkaan. Käsikirjoitus on ihan mitä sattuu tuubaa, jossa vedetään vähän kaikista sokista toivoen, että edes jossakin juonentyngän kranaateista olisi kuivaakin ruutia. Ei ole. Sinne sun tänne päistikkaa säntäilevä kerronta ylittää aidan aina matalimmalta kohdalta. Koko kaksituntisen kestonsa aikana ohjaaja Black ei pysty rakentamaan mihinkään elokuvan kohtauksista yhtään jännitteitä tai tiivistyvää tunnelmaa ja lopulta puolivälin jälkeen heittää suosiolla osaamisen hanskat tiskiin ja antautuu näyttämään vain loputonta sarjatuliaseiden säksätystä ja räjähdyksiä, joita täplittävät tappajaisän kiusallisen teennäisen herkät tuokiot pikkupojan kanssa. Kohderyhmä on kateissa koko seikkailun ajan ja sekamelskasta on vaikea hahmottaa, että mihinkä ryhmiin tätä edes olisi yritetty kohdentaa. Veriset suolenpätkät, ekologinen sormienheristely maailman tilasta, autistisen pikkupojan herkät hetket isukin kanssa, pallon heittely avaruuskoiran kanssa ja ”valtion salainen agentuuri vs. veteraanisotilaiden rytmiryhmä” -asetelma ovat kaikki kuin kokonaan eri lajityypeistä aivan eri kohderyhmille.

Elokuvan hahmojen kehityspolut esittelyineen ovat vertaansa vailla olevan typeriä lähtien koomisista sidekick -hahmoista  ja päättyen Olivia Munnin Casey Breckettin hahmoon. Breckettistä kuoriutuu akateemisesta biotieteiden tohtorista karkaavaa Predatoria pyssyllä jahtaava turpiinvetäjien kerhon puheenjohtaja kirjaimellisesti viidessä minuutissa kulmakarvankaan värähtämättä. Hyvinkin klassisesta A-Teamista lainattuun sekalaiseen Boyd Holbrookin kapteeni McKennan johtamaan sankarien joukkoon kuuluvien hahmojen standardikliseet ja muka-hauska, epäilemättä teinikatsojien hauskuuttamiseen tähtäävä, alapääläppä saavat katsojan parahtamaan ansaitusta kaipuusta John Waynen ja Ray Kelloggin The Green Berets (1968) -elokuvan tai Robert Aldrichin The Dirty Dozen (1967) -elokuvan muistolle toimivista ryminäryhmistä. Ei siinä vielä mitään, että näitä sivuhahmoja riittää McKennanin ryhmässä, mutta käsikirjoituksessa porukkaa lappaa sisään vasemmalta ja oikealta ilman, että juuri kehenkään on vaivauduttu paneutumaan kliseistä pintaesittelyä paremmin (juu siellä on se pakollinen teknolabran johtaja valkoisessa takissaan, salaisen palvelun paha poika, joka ei epäröi teloittaa omiaan ja vielä se huolehtiva äitihahmo, joka yrittää pitää autistisen poikansa elämän tasapainossa). Nuoren Jacob Tremblayn esittämä älykäs, mutta sosiaalisesti kiusattu pikkupoika on repäisty aivan suoraan kuvitteellisesta Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajien Teenage Tech Kids – 100 Tips for Movie Screen Writers -kirjasesta sosiaalisine ongelmineen päivineen ja ylivertaisine kykyineen ratkoa sekä teknisiä että muitakin asioita suit sait sukkelaan ja käden käänteessä. Tiedättehän, sellainen sosiaalisesti rajoittunut nuori nero, joka elokuvamaailmassa pystyy ratkomaan monimutkaisia ongelmia sekunneissa (kuten vaikkapa murtautumaan ulkoavaruuden olentojen avaruusalukseen sisään, kuten tällä kertaa). Sellainen, joita olemme tavanneet tuon tuostakin, kuten Ariana Richardsin Lex-hahmo (”It’s a UNIX system! I know this!”) Steven Spielbergin elokuvassa Jurassic Park (1993), Letitia Wrightin Shuri-hahmo (”Old tech. Functional, but old.”) Ryan Cooglerin elokuvassa Black Panther (2018), Tom Hollandin Peter Parker-hahmo (”Yeah, but I understand that selling weapons to criminals is wrong!”) Jon Wattsin elokuvassa Spider-Man: Homecoming (2017) tai vaikka Justin Longin Matthew-hahmo (”If that guy knew half the shit that I know, his fuzzy little head would explode.”) Len Wisemanin elokuvassa Die Hard 4.0 (2007). Sen sijaan pojan äitiä näyttelevän Yvonne Strahovskin kolkoksi kohtaloksi on kadota mystisesti kuvioista tehtyään yhden salaisia agentteja harhauttavan tempun, joka ei sitten kuitenkaan harhauta salaisia agentteja. Elokuva on täynnänsä keskeneräisyyksiä, juonihilseitä ties mistä päiväunista, mitä uskomattomimpia päättelyketjuja (”Kyllä, se isompi Predator tuli tappamaan pienemmän, koska pienempi oli petturi!”) vailla tolkun häivää, logiikkaongelmia, siirtymäongelmia tapahtumapaikkojen välillä, juonen kuljetuksen ongelmia sekä aivan tajuton määrä selittämätöntä sekaisuutta, joka epäilemättä johtuu siitä, että elokuva on lopulta saatu tehdyksi studion leikkauspöydällä teknisenä harjoitteena eikä taiteellisena visiona.

Äänimaailmasta sentään on jotain hyvää sanottavaa, vai mitä? No ei ole. Alan Silvestrin ikoninen ääniraita sarjan ensimmäisestä elokuvasta on siellä täällä käytössä, mutta sen käyttö ei ole kehittämässä tunnelmaa eikä jännitystä; ikään kuin äänimaailmaa ei olisi ollenkaan synkronoitu kankaalla silmien eteen avautuvien tapahtumien kanssa. Elokuvan oma äänimaailma Silvestrin teosten rinnalla on tasapaksua halpistasoa ilman ensimmäistäkään mieleenpainuvaa rakennetta. Kuin äänimaailma olisi otettu mukaan jostain hyllylle jätetystä katastrofielokuvasta, jota studio ei katsonut kehtaavansa laittaa levitykseen.

Yhteenveto

Predator-elokuvien jatkumoon sijoittuva kovaääninen ja vittu-mulkku-paska -tyyppiseen kielenkäyttöön keskittyvä mökellys ajautuu varsin nopeasti hyvin tasapaksuksi toimintarytteiköksi, jonka kohtaukset tuntuvat sijoitetun sattumanvaraisesti toisiinsa nähden ilman koherenttia punaista lankaa, joka tyypillisesti edes pikkiriikkisen sävyttää juonivetoista sci-fi toimintaa. Ennalta-arvattavat kuviot seuraavat toinen toistaan kuin missä tahansa Nicolas Cagen tai Bruce Willisin loppu-uran tusinatekeleessä ja mukaan sekoitetun pikkupojan metsästys on niin taattua Hollywood-huttua kuin nyt vain ylipäänsä toimintaelokuvassa olla voi. 88 miljoonaa taalaa … vaikea keksiä mihin kaikkeen tuo raha on mennyt. Muutama ihan kelvollinen väkivaltakohtaus eivät tätä mädäntyneiden perunoiden säkkiä jätemyllyltä pelasta.

3/10.

Orbiter 9 (2018) [Orbita 9]

Ohjaus: Hatem Khraiche
Käsikirjoitus: Hatem Khraiche
Tuotantomaa: Espanja / Kolumbia
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoorbiter9_primary

Kun syystä tai toisesta pelkkä tieteellinen uteliaisuus, taloudelliset tarpeet tai näyttämisen tarve eivät riitä syiksi lähteä lipettiin maapallolta, syyksi paljastuu usein maapallon kehno tila. Useimmiten maapalloa uhkaa välitön tuho tai hiljainen kuihtuminen, mutta kehnoksi tilaksi kelpaa myös räikeä ylikansoitus ja köyhdytetty ekologinen ympäristö ja niihin liittyvät sosiaaliset ongelmavyyhdet. Kuuhun on kurotettu jo vaikka kuinka kauan, mutta sitä kauemmaksikin on nykyelokuvassakin jo tunkua. Christopher Nolanin elokuvassa Interstellar (2014) pitäisi löytää keinoja hiipata hiivattiin kuolevalta planeetalta. Ekokatastrofia paetaan myös Ivan Englerin ja Ralph Etterin elokuvassa Cargo (2009). John Carpenterin elokuvassa Dark Star (1974) taas holtitonta tähtienvälistä siirtokuntailua on hillittävä pyrkimällä tuhoamaan asuttamiseen kelpaamattomia planeettoja ihan vain siksi, etteivät innokkaimmat siirtokuntalaiset aja itseään surman suuhun tietämättömyyttään. Neill Blomkampin joutavassa toimintarymistelyssä Elysium (2013) ekokatastrofin kourissa värisevältä planeetalta karkaaminen muualle asumaan  on vasta alkamassa ja vain rikkaimmat ovat päässeet kiertoradalle perustettuun siirtokuntaan. Paul Verhoevenin elokuvassa Total Recall (1990) ensimmäiset siirtokunnat on jo onnistuneesti perustettu Marsiin, mutta yhteiselo planeettojen välillä ei ota sujuakseen. Eikä se suju oikein kunnolla myöskään Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner (1979), kun siirtokuntaelämä muualla tuntuu olevan joko epäinhimillisen raskasta raadantaa tai aivan liian arvokasta tavalliselle kansalaiselle. Douglas Trumbullin elokuvassa Silent Running (1972) kuolevalta maapallolta pelastettua kasvi- ja eläinkuntaa uhkaa perikato, kun jättimäisten avaruudessa matkaavien pelastuskapselien käyttö kaupallisesti sopivammin kiehtoo omistajatahoja enemmän kuin elämän pelastaminen. Stanley Donenin ja John Barryn elokuvassa Saturn 3 (1980) puolestaan ylikansoitettu maapallo voi luottaa enää lukuisiin avaruudessa kiertäviin tutkimusasemiin, joilla haetaan ratkaisuja maan ongelmiin, mutta joilla eläminen ei aina jätä ihmisiä täysiin järkiinsä. Mortem Tyldumin elokuvassa Passengers (2016) taas maapallolta lähetetyssä siirtokunta-aluksessa väen pitäisi nukkua staasissa koko matkan, mutta vuosikymmeniä ennenaikainen herätyshän siitä parille matkaajalle tulee. Samalla teemalla myös Christian Alvartin elokuvassa Pandorum (2009)[x] matkataan tuomitulta maapallolta karkuun siirtokunta-aluksella, mutta sielläpä heränneitä on vähän enemmänkin … ja monet peräti kiukkuisia. Peter Hyamsin elokuvassa Outland (1980)[x] siirtokuntalaisia asuupi jo siellä täällä avaruusasemilla, mutta meno niissä ei välttämättä ole villiä länttä kummempaa. Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers (1997)[x] maapallolta ulkoavaruuden planeettoja asuttamaan lähteneet ihmiset ovatkin kohdanneet ongelman: vieraan ja vihamielisen lajin, jonka kanssa kehkeytyy kokolailla verinen sota planeettojen tulevaisuudesta. John Carpenterin elokuvassa Ghosts of Mars (2001) punainen planeetta on jo hyvinkin asumiskelpoiseksi saatu, mutta ei vailla synkkiä salaisuuksia. M. Night Shyamalanin elokuvassa After Earth (2013) elinkelvottomalta maapallolta on puolestaan paettu Nova Prime-nimiselle planeetalle. James Cameronin elokuvassa Avatar (2009) niin ikään maapallon porukalle pitäisi löytää äkkiä uutta lääniä ja yksi ihmiskunnalle luontainen vaihtoehto on ottaa se niska-perse-otteella väkivalloin.

Espanjalais-kolumbialaisessa Hatem Khraichen ohjaamassa trillerissä Orbiter 9 (2018) puuhastellaan samoissa merkeissä. Maapalloa uhkaa hiljainen nääntyminen ekokatastrofien ja väestönkasvun paineessa ja sitä varten on perustettu erillinen avaruusohjelma, jonka tavoitteena on lähettää ihmisiä katsastamaan maankaltaistukseen sopiviksi arvioituja planeettoja.

Juonitiivistelmä

Helena (Clara Lago) on syntynyt avaruusaluksessa, joka on matkalla pois maapallolta kohti etäistä planeetta, jolla Helenan pitäisi tavata myös muilla aluksilla kulkevia muita siirtokuntalaisia vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Matka on pitkä ja yksinäinen, sillä Helenan vanhemmat uhrasivat itsensä tyttärensä puolesta aluksen happijärjestelmän vaurioiduttua eikä alus olisi enää pysynyt elinkelpoisena kaikille kolmelle. Helena on aluksessa nyt yksin … kunnes happijärjestelmää korjaamaan saapuvan avaruusmekaanikko Álexin (Álex González) tulo sekoittaa sekä Álexin että Helenan elämän totaalisesti.

Kommentit

Elokuvan onnistuminen nojaa tällä kertaa oikeastaan kokonaan pääroolien näyttelijöidensä kyvykkyyden ja yhteispelin varaan ja molempien suoritus on yht’aikaa ihailtavan hillittyä ja avoimen raikasta. Clara Lagon näyttelemänä pääroolihahmo Helena saa kosolti aikaa ja Helenaa kohtaavat elokuvassa monenlaiset tilanteet, joista Clara Lago hoituu hyvinkin pätevästi. Jätetään elokuvan keskeisiä ja järistyttäviä käänteitä tässä nyt poikkeuksellisesti kokonaan käsittelemättä. Vähän kuin Duncan Jonesin elokuvan Moon (2009) ja Richard Schenkmanin elokuvan The Man from Earth (2007) kohdallakin mitä vähemmän elokuvan juonen kulusta ja käänteistä tietää etukäteen, sitä vaikuttavammilta ne tuntuvat.

Ohjaaja Hatem Khraiche paljastaa ehkä hyvinkin verkkaisen alun jälkeen liian nopeasti keskeisen yllätyksensä, mutta onpahan ainakin rytmittänyt paljastuksiin johtavat kohtaukset aivan mestarillisesti. Khraichen ohjauksessa kohtaukset nivoutuvat toisiinsa sujuvasti eikä kaikkea ole tarpeen kuorruttaa tai siloitella liiaksi. Herkullisesti Khraichen elokuvassa ei jättäydytä vain romanttisen melodraaman tielle seuraamaan parinmuodostusta vaan tutkitaan myös niitä seurauksia, joita parin tilanne väistämättä muodostaa. Pahimmillaan elokuva valahtaa Andrew Niccolin scifipöristelyn In Time (2011) muka-jännittävän joutavuuden tasolle, mutta parhaimmillaan Khraichen elokuvan jännitteissä on jopa Michael Winterbottomin kiellettyä rakkautta tutkivan elokuvan Code 46 (2003) selittämätöntä sähköisyyttä. Iso osa Khraichen ohjaustyön kiitoksesta menee yksinkertaisesti siihen, että juonen kuljetukseen on vaivauduttu käyttämään aikaa myös ensimmäisen paljastuksen jälkeen. Kun esim. vaikkapa Michael Bayn toiminnallisessa scifiromanssissa The Island (2005) keskeisen paljastuksen jälkeen keskitytään vain hektiseen pakosäntäilyyn puuduttavuuteen asti, Khraichen elokuvassa jännitys- ja yllätyselementtien jatkuvuuden takaamiseksi käsikirjoitukseen on viitsitty kynäillä muutakin kuin kiireistä karkailua. Toki on mainittava, että useampikin elokuvan kohtauksista – eikä vähintään sen henkilöhahmojen käyttäytymisen näkökulmasta – vie ko. tilanteen uskottavuutta hieman turhan kauas ulapalle. Onneksi sentään purjeet siintävät vielä horisontissa eikä aivan hirveitä ylilyöntejä tarvitse päätä pudistaen hämmästellä. Kiusallisesti kuitenkin Khraichen elokuvassa on useampiakin sivujuonteita, joita ei tyydyttävästi käsitellä elokuvan kulun aikana ja helposti tuleekin mieleen, että elokuvakäsikirjoituksen tiivistämistä on tehty kuvaus- tai editointivaiheessa eikä kaikkia sivuvaikutuksia ole osattu ottaa huomioon. Useampikin sivujuonne jää kummittelemaan tarpeettomina, mutta onneksi niistä ei kuitenkaan muodostu konflikteja ytimeltään varsin yksinkertaisen pääjuonen haitaksi.

Kuvauksen, valaistuksen ja lavastuksen taso on selkeästi keskimääräistä tusinatrilleriä vaikuttavampaa ja avaruusaluksen sisätilat ovat oivasti realisoidut. Varsin vaatimaton budjetti huomioiden tämä tekninen taso saa näistä asioista kiinnostuneen katsojan nyökkäilemään hyväksyvästi. Äänien käyttö ja äänimaailma kokonaisuudessaan tukee elokuvan kulkua erittäin hyvin ja piristävästi Khraiche uskaltaa käyttää myös hiljaisuutta tehokkaasti hyväkseen: jokaisessa kohtauksessa ei tarvitse olla jotain syntikkakerhoa taustalla vaikuttamassa katsojan odotuksiin ja mielentilaan kohtauksesta. Parhaimmillaan äänien käyttö on elokuvan alkuvaiheessa ja nousee jopa hyvinkin tehokkaaksi jännitystä tiivistäväksi elementiksi. Loppupuolella tilanne valitettavasti muuttuu tältä osin ja varsinkin viimeiset spurtit jäävät vaille sen ihmeempiä irtiottoja äänipuolella.

Yhteenveto

Verkkaisesti etenevä romanttinen mysteerielokuva käyttää tieteiselokuvataustoitustaan lähinnä kulissina kahden ihmisen välisen suhteen kehittymiselle ja rakkauden puhkeamiselle – olkoonkin, että mainittu rakkaus tällä kertaa syttyy kovin vilkkaasti, ehkä jopa vääristä syistä ja monista valeista huolimatta. Vaikka elokuvassa on joitakin varsin vähälle pohdinnalle jätettyjä yllätyskäänteitä, jaksaa se silti pysyä tasapainossa romanttisen draaman, toiminnallisestikin etenevän trillerin ja tieteisfiktion välillä. Poikkeuksellisen vahvasti ja väkevästikin näytellyssä elokuvassa ei paljoakaan iloitella suurilla efekteillä tai komeasti koreografioiduilla toimintakohtauksilla. Se mikä näyttävyydessä menetetään, otetaan takaisin taitavin näyttelijäsuorituksin, kyvykkäällä ohjauksella ja kiehtovalla käsikirjoituksella. Kohderyhmää elokuvalle on hieman vaikea hahmottaa: se ei oikeastaan kerro romanttisen kaarensa puitteissa kovinkaan selkeää näkemystä kuvitteellisesta tulevaisuudesta avaruusmatkailun parissa kovemman tieteiselokuvan ystäville ja toisaalta sitten elokuvan yllä kaartuva tieteisfiktion aura saattaa hyvinkin vierastuttaa sellaisia katsojia, jotka muutoin viihtyisivät romanttisen jännärin parissa. Niin tai näin, jos elokuva on tarkoitus katsoa, kannattaa jättää elokuvan trailerit suosiolla katsomatta, sillä niissä tympeästi paljastetaan aivan liikaa elokuvan juonesta.

6/10.

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Ohjaus: Hèctor Hernández Vicens
Käsikirjoitus: Mark Tonderai, Lars Jacobson
Tuotantomaa: USA / Bulgaria
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa

Johdantodayofthedeadbloodline_primary

Huoh. Valitettavasti elokuvien maailmassakin törmää väistämättömästi sellaiseen kuonaan, jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan ratsastaa muiden, kovasti paljon taitavampien, tekijöiden uurastuksen ja innovaatioiden hedelmillä. Kun George A. Romero muutti zombie-elokuvien kuvaston kertaheitolla zombietrilogiallaan Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1978) ja Day of the Dead (1985)[x], plagiaattoreiden ja siivellä ratsastajien kuonakuorolla oli tarjolla lähdemateriaalia suorastaan hopeisella tarjottimella. Eritoten siksi, että kauhuelokuva lajityyppinä muutoinkin tuntuu houkuttelevan pikarahastuksiin ja nopeisiin kopioihin enemmän kuin monet muut lajityypit. Lisäksi kauhuelokuvaa käytetään varsin tavallisesti sekä näyttelijöiden että ohjaajien ja tuottajien ponnahduslautana ylemmäs elokuvien hierarkiassa kuvitelmalla, että kauhuelokuva lajityyppinä on siellä pohjimmaisena. Romero ei toki ansaitse kaikkea kunniaa niistä inhoista paarustajista, jotka tänä päivänäkin ovat levittäytyneet kiinteäksi osaksi populaarikulttuuria; vaikkapa Espanjan Amando de Ossorio, Ranskan Jean Rollin, Italian Lucio Fulci ja Yhdysvaltojen Dan O’Bannon ansaitsevat toki oman osansa lajityypin elinvoimaisuuden suitsutuksesta laajennettuaan omilla tavoillaan Romeron esittelemien elävien kuolleiden käsitteistöä. Zombiet tykkäävät aivoista? Jep. Eipä tämä tullut Romerolta vaan ensimmäiset aivoja mussuttavat zombiet nähtiin Dan O’Bannonin klassikkokomediassa Return of the Living Dead (1985). Yksi on varmaa: jos James Glenn Dudelson on mukana tekemässä elokuvaa, mitään populaarikulttuuriin pysyvästi jäävää innovatiivista leimaa ei ole odotettavissa ja siis tässä elokuvassa herra Dudelson on tuottajana.

Juonitiivistelmä

Aargh! Maailmanloppu on jälleen päällämme! Sairaalassa muuntuneen influenssaviruksen vuoksi kuolleista nouseva ruumishuoneen asukki käynnistää virusepidemian, joka muuttaa nopeassa tahdissa suurimman osan ihmiskunnasta alkukantaisiksi zombie-olennoiksi, joiden intohimona on ihmislihan repiminen ja syöminen. Kuukausien päästä epidemian jo jyrättyä alleen sivilisaation, pieni joukko selviytyjiä eristetyssä ja zombieiden piirittämässä bunkkerikompleksissa yrittää kukin tahoillaan parantaa henkiin jäämiseen mahdollisuuksia sekä itselleen ja läheisilleen että koko ihmiskunnalle. Sotilaiden johtamassa pesäkkeessä nuori lääkäriksi vasta valmistunut Zoe (Sophie Skelton) yrittää epätoivoisesti keksiä vastalääkettä virusepidemian taltuttamiseksi ja samalla pitää bunkkerin väen terveinä ja kykenevinä kamppailemaan zombie-uhkaa vastaan. Zoe joutuu kohtaamaan kenkkuja vastoinkäymisiä toinen toisensa perään: sotilaiden johdossa oleva Miguel Salazar (Jeff Gum) ei erityisemmin pidä miestensä henkien vaarantamisesta lääkkeen tutkimustyössä ja mutkia matkaan asettaa myös nykyisin zombieksi muuttunut hyypiö, jolle Zoe oli pakkomielle ja joka yritti raiskata nuoren lääkärin epidemian käynnistyessä.

Kommentit

Huoh. Ehkä kaikkein masentavinta tällaisten elokuvien arvioinnissa on miettiä niitä menetettyjä mahdollisuuksia, jotka kyvykkäämmiltä tekijöiltä on jouduttu epäämään, kun rahaa on syydetty tällaiseen tuubaan miljoonatolkulla. Mitä kaikkea mielenkiintoista esim. juuri tämän elokuvan noin kahdeksan miljoonan budjetilla voisikaan saada aikaiseksi, jos rahan käyttäisi joku muu? On kiusallisen selvää, että pääosa rahoista on tälläkin kertaa valutettu vain näyttävien puitteiden aikaansaamiseksi ja jostakin syystä elokuvan tekijät jälleen kuvittelevat, että juuri näissä paremmissa lavasteissa oikeiden armeijalta vuokrattujen Humvee-ajoneuvojen katveessa näytelty soopa olisi jotenkin parempaa kuin kehnommissa puitteissa.

Lavastus ja zombie-efektit ovat ainoa pieni positiivinen pilkahdus elokuvan tympeässä kyvyttömyydessä saada katsoja kiinnostuneeksi niistä kaikista hölmöilyistä, joita silmille ladataan minuutti toisensa perään. Elokuvan juonen kuviot hakevat vertaistaan typeryydessä vai mitä sanotte tästä: pakkomielteisesti rakkauden nälkäinen puoliälykäs zombiehyypiö palvontakohteensa vaateriekaleita nuuhkimalla jahtaa tätä päivien ajomatkan päästä bunkkerille ja siellä murtautuu kompleksiin vanhalla tutulla James Bond-kikalla roikkumalla auton alla päästäkseen käsiksi rakkautensa kohteeseen. Tämä ääliömäisesti virnistelevä puoliälykäs ja osittaisesti puhekykyinen zombie luontevasti seikkailee ilmastointikanavissa kuin Bruce Willisin John McClane ikään ja käyttää jopa panttivankeja saadakseen haluamansa.

Tekijät tekevät tarkkaavaiselle katsojalle varsin selväksi, että Romeron alkuperäinen Day of the Dead (1985) on katsottu moneen monituiseen kertaan tiputtamalla sinne tänne joutavia ja jopa vaivaannuttavia viittauksia alkuperäiseen. Pienistä sinällään virkistävistä yksityiskohdista (kuten Lori Cardillen alkuperäisessä mestarillisesti näyttelemän Sarahin seinäkalenterin kopion vilahdus tai Terry Alexanderin näyttelemän helikopterilentäjän lentämän kopterimallin romu pellolla) aina tympeisiin nimileikkeihin (mekaanikko Savini ei ole tällä kertaa kuulemma hoitanut hommiaan kunnolla).  Itse asiassa iso osa koko elokuvan asetelmasta, ihmisten välisistä suhteista ja lavasteista on kalpeata kopiota Romeron alkuperäisestä. Näyttelijöiden arviointi on vaikeaa: on selvää, että näyttelijöiden ohjaus on ollut olemattoman ja puutteellisen välimaastossa, mutta sen verran totista ja tönkköä pönötystä on tarjolla, että tokkopa näiden näyttelijöiden suorituksista olisi suuria ilonkiljahduksia aikaan saatu taitavammissakaan käsissä. Toki käsikirjoituksen hahmoille pakottama dialogi on itsessään varsin hirvittävää, joten eipä tätä epäonnistumista ihan kokonaan amatööri-iltamien näyttelijäkaartille voi laskea. Lavastus ja puvustus sen sijaan on ihan onnistunutta, jos kohta katsojalle ei nyt kuitenkaan sitten näytetä mitään standardi-zombie-mätkeestä poikkeavaa. Ääniraita elokuvassa on mitäänsanomattoman tehotonta ja ns. peruskamaa halpistoimintaelokuvien puolella eikä äänimaailmalla kyetä rakentamaan yhteenkään kohtaukseen minkäänlaista jännitettä. Elokuvan tekninen toteutus on kaikilla mittareilla vilkaistuina varsin onnetonta: noin puolessa kohtauksista valaistus on epäuskottavaa ja vääristävää, päivä ja yö voivat vaihtua kesken kohtauksen pariinkin kertaan ja elokuvan toimintakohtauksien leikkaukset eivät anna katsojalle tilaa keskittyä kohtaukseen.

Yhteenveto

Huoh. Surkeiden sattumusten sarjasta ei ole kysymys, kun tarkkailee sitä säälittävien murheellisuuksien läjää, mitä James Glenn Dudelson on jättänyt jälkeensä elokuvahistorian kellastuville sivuille sekä ohjaajana että tuottajana. Läjä on enempikin surkeiden kyvyttömyyksien sarja ottipa sitten näkövinkkeliksi pelkät zombie-elokuvat tai yleisemminkin kauhuelokuvan lajityypin. Steve Minerin ohjaajan uran pohjanoteerauksia on epäilemättä Dudelsonin tuottama isomman rahan sekamelska Day of the Dead (2008), mutta koko zombie-genren surkeimpiin viritelmiin kuuluu Dudelsonin itsensä ohjaustyö Day of the Dead 2: Contagium (2005). Nämä molemmathan siis yrittävät Romeron nimellä ratsastaa aamunkoittoon leveästi virnistäen ja kun kaksi hirvittävää epäonnistumista ei herralle vielä riitä, niin tässä olisi nyt sitten se kolmas. Tätä voi tosissaan suositella katsottavaksi vain sellaisille herrasmiehille ja -naisille, jotka periaatesyistä haluavat hampaat irvessä katsoa kaikki genren teokset.

2/10.