Avainsana: 2014

Brick Mansions (2014)

Ohjaus: Camille Delamare
Käsikirjoitus: Luc Besson, Bibi Nazeri, Ryan Amon
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Ranska, Espanja
Kieli: englanti
Budjetti: 28 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Yhdysvaltain elokuvamarkkinat ovat isot ja niiden studioiden ja elokuvien levitykseen erikoistuneiden yhtiöiden rahkeet ovat maailman kovimmat. On täysin tavallista, että hyväksi koetuista muualla tehdyistä elokuvista tehdään Pohjois-Amerikan markkinoita varten isolla rahalla ja isoilla elokuvatähdillä suoria kopioita, joita sitten ajetaan levitykseen myös koko maailman levityskanaviin. Osalle katsojista ei tule edes mieleen elokuvaa katsellessaan, että kysymyksessä on jonkun toisen elokuvan kohtaus-kohtaukselta tehty suora kopio. Joskus amerikkalaisten elokuvajakelijoiden globaali jakelutoiminta on niin suorasukaisen tehokasta, että katsojat eivät välttämättä edes tiedä alkuperäisen olemassaolosta saati sitä, mistä sen saisi käsiinsä. Vielä kun suurella rahalla saa isoja tähtiä niin osalle riittää se. Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001) on suora kopio espanjalaisesta elokuvasta Abre los ojos (Alejandro Amenábar, 1997). Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä True Lies (James Cameron, 1994) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Totale! (Claude Zidi, 1991). Al Pacinon tähdittämä Insomnia (Christopher Nolan, 2002) on kopio norjalaisesta alkuteoksesta Insomnia (Erik Skjoldbjærg, 1997). Richard Geren tähdittämä Unfaithful (Kohtalokas syrjähyppy, Adrian Lyne, 2002) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Femme Infidèle (Claude Chabrol, 1969). Liam Neesonin tähdittämä Cold Pursuit (Hans Petter Moland, 2019) on norjalaiselokuvan Kraftidioten (Hans Petter Moland, 2014) kopio. Tässä siis vain pienen pieni otos isojen tähtien tähdittämistä kopioelokuvista. Osassa kopioelokuvista on sama ohjaaja (esimerkiksi Jason Stathamin tähdittämä Géla Babluanin kopioelokuva Thirteen (2010) ohjaajan omasta alkuteoksesta viittä vuotta aiemmin) ja osassa jopa samoja näyttelijöitä (kuten Penélope Cruz ylläkin mainitussa Cameron Crowen elokuvassa Vanilla Sky ja myös tässä, nyt arvosteltavana olevassa elokuvassa mukana oleva David Belle) .

Juonitiivistelmä

Detroitin kaupunki on eristänyt pahimman slummiutuneen alueensa muurein ja sotilain muusta kaupungista. Tätä aluetta kutsutaan nimellä Brick Mansions ja sitä hallitsee huumekauppias ja gangsteri Tremaine (RZA). Alueen huumeongelmaa yrittää omalta osaltaan hillitä Lino (David Belle), joka laittaa kapuloita gangsterien rattaisiin. Gangsterit kidnappaavat Linon entisen tyttöystävän Lolan (Catalina Denis) ja ryöstävät kaupungin omistaman panssariauton, jonka lastina on neutronipommi! Gangsterit virittävät vahingossa pommin ja tuhon estämiseksi kaupungin pormestari lähettää alueelle peitetehtävään poliisi Damien Collierin (Paul Walker). Damien löyttäytyy yhteen Linon kanssa selvittääkseen sekä Lolan että neutronipommin kohtaloa. Käy lopulta ilmi, että kaupunkia johtavan pormestarin katala suunnitelma alueen tuhoamiseksi on käynnistynyt …

Kommentit

Otetaan rahtunen John Carpenteria (Escape from New York, 1981 ja Assault on Precinct 13, 1976), hyppysellinen Paul Verhoevenia (RoboCop, 1987), teelusikallinen Prachya Pinkaewia (Ong Bak, 2003), sekoitetaan hyvin ja kuvataan filmille. Ja se on vasta lopputulos alkuperäiselle Pierre Morelin ranskalaiselokuvalle Banlieu 13. Kun tuo vielä kopioidaan ja siirretään Amerikan isojen rahavirtojen avulla englanninkieliseksi versioksi, saadaan Camille Delamaren Brick Mansions. Kiertotaloutta kannatta edistää ja niin edespäin. Kierrätetty on myös David Belle, parkourin kehittäjä, joka näytteli myös alkuperäisteoksessa – ja totta vieköön nuo Bellen parkour -temput ovat kuitenkin yksi niistä aivan keskeisistä tekijöistä miksi tästä elokuvasta viitsii edes kohkata viittä sanaa enempää. Belle teki osapuilleen kaikki elokuvan huikeat temppunsa ilman apuja ja monet Bellen liikkeistä ja liikeradoista ovat selkeästi parantuneet vuosikymmenen harjoituksella alkuperäiseen verraten. Samalla pitää kuitenkin todeta, että parkour -temppuja on kuitenkin tässä elokuvassa jopa vähemmän kuin mitä odottaa sopisi ja samalla on vähentynyt myös alkuperäisen sarjakuvamaisesta ilmaisusta ammentava ylitseampuvuus, joka realisoitui lähes komediallisena vireenä tekijöiden itsekin ymmärtäessä tarinansa poskettomuuden. Nyt mennään paljon totisemmalla asenteella ja näitä totisten torvien soittajia edustavat RZA ja Paul Walker hahmoineen, mikä heikentää elokuvan viihteellisyyttä merkittävästi. RZA on sellainen wannabe-Wesley-Snipes Marco Brambillan elokuvasta Demolition Man (1993), mutta ei oikein osaa kolmea ilmettä enempää avittaa elokuvaa. Walker puolestaan mutristelee totisena valeasukyttänä ja tarkoituksena lienee ollut rakentaa jonkinlaista Richard Donnerin Lethal Weapon (1987) -elokuvan kyttäkamu-kuviota, mutta ei näiden näyttelijöiden välillä ole tarpeeksi kemiaa tai oikeanlaisia kohtauksia vuorosanoineen, jotta siitä koskaan mitään kummempaa realisoituisi.

Elokuvan moraalisessa ympäristössä on paljonkin kulmakarvojen kohotuksia aiheuttavia kohtauksia. Ehkä pisteliäimmin pistää mietityttämään, että erittäin julmaksi, ahneeksi ja pahansuopaiseksi maalattu kylmäverisesti omiaankin murhaava korruptoitunut uhkailuun ja kiristämiseen taipuvainen huumerikollisgangsteri – RZA:n näyttelemä Tremaine – nähdään ja realisoidaan elokuvassa vain olosuhteiden uhrina. Kun elokuvan tekijät vertailevat tätä julmaa petoa Detroitin nykyiseen kieroutuneeseen vain rahaeliittiä kunnioittavaan johtoon, peto nähdään hyvänä vaihtoehtona johtajaksi. Mitään välimallin henkilöä – tiedättehän, sellaista, joka ei olisi narsistinen psykopaatti – ei elokuvassa edes mietiskellä sopivaksi johtajaksi.

Teknisesti elokuva on varsin tavanomainen. Todella iso, lähes 30 miljoonaan jenkkitaalaan paisunut budjetti ei kuitenkaan näy kovin kummoisesti elokuvassa, vaikka miljöö ja lavasteet ovatkin onnistuneita. Paul Walkerin roolihahmoa varten on suunniteltu kasapäin joutavia kaahailu- ja autoromutuskohtauksia, jotka noudattelevat tyypillisiä toimintaelokuvien kliseitä ja kaavoja. Samaa on luvassa pyssynpaukuttelupuolella eli isommillakin paukkuraudoilla annetaan palaa oikein huolella, mikä on linjassa amerikkalaisten käsityksien kanssa hyvästä toiminnasta, mutta monin paikoin tuntuu vain omahyväisen ylitsevuotavalta liioittelulta. Parkouria sisältävien kohtauksien kuvauksessa on tukeuduttu hieman liian vahvasti muka-dynaamisuutta korostaviin agressiivisiin nytkähdyksiin, jotka vain sekoittavat kokonaiskuvaa tapahtumista eikä leikkauksen paikoittainen nopeus ollenkaan auta asiaa. Mukavasti kuitenkin David Bellen parhaimpien parkour- suoritusten taltioinnissa filmille on nähty kosolti vaivaa ja niiden parissa kyllä totisesti viihtyy.

Yhteenveto

Paul Morelin kymmentä vuotta aiemmin tekemän elokuvan Banlieu 13 (2004) suora amerikkalainen sinikopio kierrättää dystooppisen gangsteritarinansa varsin muuttumattomana. Moraalisilta arvoiltaan erittäin kyseenalainen elokuva yrittää kuorruttaa omaa luokkasanomaansa pärinällä ja sarjatuliaseiden säksätyksellä. Elokuvan keskeinen anti on David Bellen huikeatakin huikeammat parkour-temput, jotka ovat hioutuneet vieläkin paremmiksi mitä alkuperäisessä ranskalaiselokuvassa, vaikka kaikilta muilta osin alkuperäinen on selkeästi parempi elokuvana.

4/10.

Ex Machina (2014)

Espanjalainen yhden aukeaman nelisivuinen elokuvaesite. Tukevaa, päällystettyä paperia. Koko on hieman A4:ää suurempi. Skannattuna kaikki esitteen sivut.

A four-page movie herald from Spain. Sturdy, coated, paper. Size is slightly bigger than A4. Scanned all pages of the herald.

Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999)[x], Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasesasami

sa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011)[x], Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017)[x]. No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamisesta johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Big Driver (2014)

Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bigdriver_primaryJohdanto

Kostoelokuvien valtavirrasta usein pimennossa uiskentelee oman käden oikeutta käsittelevien raiskaus-kosto -elokuvien joukko, jonka maltillisempi kärki vasta nyt uudella vuosituhannella alkaa saavuttaa perinteisempiä murhatarinoita sekä uskottavuutensa että tuotantoarvojensa puolesta. Mikael Salomonin Big Driver -elokuvan kaltainen, väkivaltaista raiskausta koston näkökulmasta käsittelevä teos ei olisi 1980-luvulla nähnyt päivänvaloa ollenkaan ja 1970-luvulla siitä olisi väkisin tehty (s)eksploitaatiota, jos sitäkään.

Tärkeitä tekijöitä näitä elokuvia mietittäessä on ymmärtää miten tekijät haluavat lähestyä kostoa; mikä on katsojan reaktio koston suorittajan ja kostettavalle taholle tehtävän koston mittasuhteista. Toteutuuko kohtuus? Miten kaiken kattavaksi koston voi viedä, mikä on kenenkin mielestä liikaa tai liian vähän ja onko kosto vapauttava kokemus? Abel Ferraran elokuvan Ms .45 (1981)[x] kostajan Thanan (Zoë Lund) mieli kokemistaan asioista menee niin rikki, että koston kohteiksi riittää pelkästään miessukupuoli. Gaspar Noén elokuvassa Irréversible (2002)[x] koston mittasuhteita tutkitaan kääntämällä tarinarakenne kronologisesti väärin päin seuratessamme Alexin (Monica Bellucci) edesottamusten päivää. Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) päähenkilö Mary (Katharine Isabelle) kasvaa ja kehittyy kostonsa mukana löytäen samalla oman paikkansa maailmassa. Fouad Mikatin elokuvassa Return to Sender (2015) kostajaan Miranda (Rosamund Pike) on helppo samastua aluksi, mutta koston edetessä käy selväksi, että kostajan maailmankuva on pahasti hajalla. Mitchell Lichtensteinin elokuvassa Teeth (2007) päähenkilö Dawn (Jess Weixler) huomaa olevansa uniikissa asemassa kostajana ja käyttää sitä jopa hyväkseen. Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thi:n paljon paheksuttu ja parjattu elokuva Baise-moi (2000)[x] laajentaa kostajien kohteiksi koko vallitsevan yhteiskunnan kaikkine rakenteineen. Coralie Fargeatin elokuvassa Revenge (2017)[x] joudutaan miettimään koston laajentamisen mittasuhteita, kun raiskaajan ystävät asettuvat tukemaan tekijää ja kostaja Jenin (Matilda Lutz) vaihtoehdot kapenevat siten varsin yksioikoisiksi. Clint Eastwoodin Dirty Harry -elokuvasarjan elokuvassa Sudden Impact (1983)[x] Jenniferin (Sondra Locke) sarjamurhaamiseksi äityvä kosto katsotaan yksipuolisesti oikeutetuksi. Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007) puolestaan koston mittasuhteet alkavat hirvittää jo itse tekijääkin (Gillian Andersonin näyttelemä Alice). Takashi Ishiin elokuvassa Freeze Me (2000) Chihiron (Harumi Inoeu) koston mittasuhteet joukkoraiskaajiaan kohtaan ovat epäilemättä oikeat, mutta silti kostolla on aina seuraamuksensa.

Juonitiivistelmä

Tess Thorne (Maria Bello) on kuuluisa jännitysromaanien kirjoittaja, joka kutsutaan puhumaan pitämään puhetta fanikuulijoille pikkupaikkakunnan kirjastoon Massachusettsissa. Lentopelosta kärsivä Tess lähtee yksin liikkeelle autolla ja kun paluun hetki koittaa, Tess saa oikoreittivinkin tapahtuman järjestäjältä Ramonalta (Ann Dowd). Oikoreitti kulkee varsin syrjäisiä reittejä ja huonoksi onneksi Tess joutuu kokemaan rengasrikon syrjäisen, hylätyn ja aution bensa-aseman kohdalla. Lava-autollaan ajava Lester (Will Harris) sattuu paikalle kuin pyynnöstä ja ryhtyy auttamaan Tessiä renkaan vaihdossa. Tilanne kärjistyy kuitenkin nopeasti, Lester pahoinpitelee ja raiskaa Tessin huoltoasemalla väkivaltaisesti ja jättää lopulta kuolleeksi luulemansa Tessin läheiseen tulvaviemäriin. Tess kuitenkin herää myöhemmin ja onnistuu palaamaan shokissa kotiinsa. Tess päätyy ratkaisuun, ettei aio kertoa asiasta kellekään, mutta ei aio jättää tekijää rankaisematta ja alkaa etsiä vihjeitä tekijänsä tavoittamiseksi. Niitä löytyykin pian …

Kommentit

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaaniin pohjautuva televisioesityksiin tuotettu elokuva ottaa ensimmäisen vartin jälkeen katsojansa haltuunsa helposti; olettaen, että juonen kantavana voimana olevan väkivaltaisen raiskauksen graafinen kuvaus ei ole katsojalle liiaksi. Voimallisten kohtausten tarkoituksellisen intensiivinen kuvaus nostaa elokuvan päähenkilön jatkotoimet tapetille ja antaa niille uskottavuutta ja samalla välineitä myös katsojalle syy-seuraussuhteiden puntaroimisessa ja koston mittasuhteen arvioinnissa.

Tarina etenee ohjaaja Mikael Salomonin hyppysissä reippaasti ja vailla nuupahduksia. Elokuva kulkee selkeän juonivetoisesti, suoraviivaisesti ja sopivasti rytmitettynä, mutta selkeänä haittana on päähenkilön psykologista mielentilaa luotaavat epäluonnolliset monologit. Kirjoitetussa muodossa tuntuu luontevalta lukea, mitä päähenkilö ajattelee, mutta elokuvassa itsekseen puhuva päähenkilö tuntuu vain kömpelöltä. Tekijät eivät ole löytäneet keinoja pukea näitä monologeja sanojen ulkopuolisiin muotoihin, joka lienee aika tyypillinen ongelma psykologisten jännitysromaanien suoraviivaisissa elokuvakäsikirjoituksissa.  Psykologisessa jännityselokuvassa päähenkilön mielentila on toki merkityksellinen ja erityisesti tässä teoksessa jätetään ihan tieten asioita pöyhimättä, jolloin katsoja saa aseita tulkita tapahtumia myös osin päähenkilön pään sisällä tapahtuneiksi eikä objektiivisen todellisuuden osina. Oli sitten tarinasta mikä tahansa osa päähenkilön kuvitelmaa ja mikä tahansa osa hänen subjektiivista todellisuuttaan, pääroolia näyttelevä Maria Bello kanavoi varsin oivallisesti kuvitteellista Tess Thornea. Tarinan edetessä se mukavasti myös monipuolistuu ja saa varsin synkkiäkin virtauksia, mikä nyt ei ole mitenkään epätavallista Stephen King -filmatisoinneissa tietenkään. Mitenkään erityisesti kauhun suuntaan tarinaa ei viedä. Toki psykologisen trillerin, kostotarinan ja selviytymistaistelun sulautuminen yhteen sisältää jo luontaisesti varsin kammottavia elementtejä, joten ihan herkille katsojille elokuva ei kyllä sovellu. Elokuvan asennemaailma herätti myös ilmestymishetkenään ankaraa kritiikkiä kotimaassaan lähinnä elokuvan antaessa ymmärtää, että seksuaalirikoksen uhrin ei edes kannata yrittää hakea oikeutta itselleen ns. virallisia kanavia pitkin: ainoa oikea kanava on oman käden oikeus.

Yhteenveto

Ilmeisen vaatimattomin resurssein toteutettu televisiotuotanto yllättää tiiviillä kerronnalla ja onnistuneella psykologisella otteella. Tekninen toteutus jää tosin hieman staattiseksi, mutta ohjaaja Mikael Salomon kykenee silti kiristämään elokuvan keskeiset kohtaukset hyvin jännittäviksi – jopa raastaviksi. Televisiotuotannoksi epätavallisen raju ja synkkäilmeinen kostotrilleri ei päästä missään kostojuonen katveissa katsojaansa helpolla – ja hyvä näin. Laadukas ja tehokas jännäri.

7/10.

Tokarev (2014)

Ohjaus: Paco Cabezas
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Ranska
Käsikirjoitus: Jim Agnew, Sean Keller
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: huhtikuu 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

tokarev_primaryJohdanto

Useammatkin jo iäkkäämmät miespuoliset toimintaelokuvien tähdet ovat tällä vuosituhannella kunnostautuneet hankkimalla omien päärooliensa pönkittämiseksi rinnalleen nuorempaa naiskaineutta. Mikä siinä oikein mahtaa olla, että varsinkin Hollywoodin tuotantokoneistossa tähtiaines ei jakaudu iän puolesta ollenkaan tasaisesti. Ehkä nämä vanhemmat miespuoliset toimintatähdet tarvitsevat egojensa pumppaukseen nuorta naisvoimaa? Tai ehkä nuoret naispuoliset vastanäyttelijät ovatkin tosiasiassa se seikka, joilla vedetään katsojia eivätkä vanhemmat kulahtaneet herrat? Nicolas Cage on tässä asiassa samassa veneessä muun muassa Sylvester Stallonen, Dolph Lundgrenin, Jean-Claude van Dammen ja Liam Neesonin kaltaisten vanhempien toimintaelokuvaherrojen kanssa. Kuitenkin siinä missä esim. Neesonin ja Stallonen (joidenkin) tuotantojen yhteydessä naisia voidaan päästää jopa näyttelemään muutakin kuin palkintovaimoa, Cagen tähdittämissä elokuvissa näin on vain harvakseltaan.

Mietitäänpä muutamia esimerkkejä Nicolas Cagen tähdittämistä elokuvista lähivuosilta. Mandy (2018): eroa Andrea Riseboroughiin 17 vuotta, Next (2007): eroa Jessica Bieliin 18 vuotta, Ghostrider (2007) ja The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009): eroa Eva Mendesiin 10 vuotta, Matchstick Men (2003): eroa Alison Lohmaniin 15 vuotta, Season of the Witch (2011): eroa Claire Foyhin 20 vuotta, Drive Angry (2011): eroa Amber Heardiin 22 vuotta, Seeking Justice (2011): eroa January Jonesiin 14 vuotta, Stolen (2012): eroa Malin Åkermaniin 14 vuotta, The Bank Heist (2018): eroa Sophie Skeltoniin 30 vuotta, The Humanity Bureau (2017): eroa Sarah Lindiin 16 vuotta ja The Frozen Ground (2013): eroa Vanessa Hudgensiin 24 vuotta. Tokarev -elokuvassa ikäero Cagen ja vaimoa esittävän Rachel Nicholsin välillä on noin 16 vuotta. Näissä kaikissa elokuvissa ”naispääosa” on vain Nicolas Cagen pääosaa tavalla tai toisella tukeva, ihannoiva, pönkittävä tai motivoiva rooli vailla sen ihmeempää juonellista tarkoitusta tai merkitystä. Vähän kuin tämä johdanto, joka ei liity mitenkään elokuvasta tässä yhteydessä esitettyyn muuhun kommentointiin.

Juonitiivistelmä

Rikollisen elämän taakseen jättänyt rakennusurakoitsija Paul Maguire (Nicolas Cage) palaa entisiin metkuihinsa vanhojen rikolliskaveriensa Kanen (Max Ryan) ja Dannyn auttaessa (Michael McGrady) Paulia selvittämään ja tietenkin kostamaan Paulin kidnapatun tyttären kohtaloa. Paul saa omankäden oikeutta jakaessaan pian vastaansa paitsi lainvartija Peter St.Johnin (Danny Glover) myös entisen työnantajansa, rikollisjohtaja Francis O’Connellin (Peter Stormare) sekä paikallisen venäläismafian johtajan Tsernovin (Pasha D.Lychnikoff). Seuraa tappeluita, kaahausta ja tulitaistelua, kun kolmikko jättää tukevan verivanan missä kulkevatkaan.

Kommentit

Elokuvassa on eräs tärkeä kohtaus, joka typeryydessään tahtomattaan muodostaa vertauskuvallisen linkin koko elokuvaan. Kohtauksessa elokuvan gangsterikolmikko on lähdössä kurmottamaan taas seuraavaa pesuetta pikkurikollisia ja siinä Danny odottelee kamuiltaan kyytiä kadunkulmassa ja treenaa naftaliinista kaivettua nyrkkirautaansa ilmaiskuin kuin muistellen miten kivalta tuntuu tehdä leukakirurgeille lisää töitä. Koko elokuva tuntuu täysin samalta: kovaksi kuoreksi keitetty rikkonainen paketti, joka tyytyy huitomaan ilmaa kuin valmistautuakseen varsinaiseen elokuvaan. Siihen, jota ei koskaan tule. 20 miljoonaa jenkkitaalaa tähän projektiin väitetään kuluneen: ulkopuolisen on vaikea arvuutella mihin rahaa on käytetty autojen kolhinnan lisäksi, mutta menetteleväkään käsikirjoitus tai osaava ohjaaja eivät ole olleet kauppalistalla kovin korkealla.

Vaikka elokuva on periaatteessa erittäin yksinkertaista kostokaavaa noudattava väkivaltainen omankäden oikeutta tihkuva kostotrilleri, rikkonainen ja ammottavia epäloogisuuksien aukkoja epätoivoisesti paketoiva käsikirjoitus onnistuu hajottamaan yksinkertaisen kuvion ja tekemään siitä epäselvän spagetin. Levällään olevan paketin ohjaus on hajanaista ja ohjaaja tuntuu paneutuvan yksittäisiin sivujuonteisiin tammenterhoja kätkevän oravan intensiteetillä sen sijaan, että rakentaisi määrätietoisesti yhden tarinan perustaa. Isoja kuvioita pyörittävien rikollisryhmien rekrytointikampanjat näyttävät nekin tämän elokuvan todellisuudessa epäonnistuneen surkeasti. Siinä määrin surkuhupaisan helposti nimittäin eläkeikäisen gangsterikolmikon siivousryhmä moppaa konnia menemään kampaviinerien täyttämistä välivuosista huolimatta. Venäläisten mafiamörköjen keskeisiksi merkeiksi riittävät jälleen kliseiset Kreml-tatuoinnit ja hassu aksentti.

Koko elokuva haiskahtaa pahasti vesitetyltä versiolta kaikin tavoin ylivertaisesta Pierre Morelin modernista kostoelokuvan klassikosta Taken (2008). Sillä erolla, että Pierre Morel tiesi, mitä oli tekemässä. Ohjaaja Paco Cabezas vaikuttaa olevan varsin pahasti pihalla siitä, miten intensiteettiä kasvatetaan ja tiivistetään lopullista kliimaksia valmistellessa. Teknisenä saavutuksena elokuva pysyttelee juuri nipin napin tusinatrillerien keskikastissa poikkeuksena elokuvan täysin joutavan geneerinen ja tympeän tehoton ääniraita, jonka seurauksena tekisi mieli lähinnä desinfioida kaiuttimet. Näyttelijöiden ohjaus painottuu siihen, että kaverit lähinnä saadaan näyttämään karskeilta kovanaamoilta välittämättä siitä mitä ukkelit toisilleen höpisevät. Toiminta ei noudata mitään sanottavaa tolkkua; kaahauskohtauksista päästään kivasti tappelutoimintakohtauksiin ja niistä taas jännästi voikin livahtaa kaahauskohtauksien kautta eri miljööseen toteuttamaan samaa. Ad infinitum. Yhdenkään hahmon toiminnassa ei ole sanottavia merkkejä ajatustoiminnasta. Danny Gloverin palkkashekin kuittausrooli ”tutkivana” komisariona on hävettävä rimanalitus sekä roolityönä että käsikirjoituksessa. Vai mitä sanotte tilanteesta, jossa Nicolas Cagen hahmo on kiinnijäänyt juuri kaahauspakomatkaltaan, jonka aikana telonut nipun jeppejä (hautausmaalle tai sairaalaan riippuen siitä selviävätkö sinivuokot helpostikin ulos amerikkalaisittain erittäin räjähdysherkistä poliisiautoistansa), tuhonnut kasapäin sivullisten autoja (joiden sisällä tuhosta päätellen on voinut läikähdellä muitakin nesteitä kuin kahvia), syyllistynyt lukemattomiin liikennerikkomuksiin ja hävittänyt miljoonien edestä julkista omaisuutta silloista toreihin ja on vieläpä seurannassa epäiltynä lukuisista murhista. Pidätyspaikalle ehtinyt komisario vain tyytyy torumaan isällisesti, että tsot tsot poeka, äläs nyt viitsi tehdä mitään ikävää, ettei sua tarvitse viedä kammarille! Ja avot, taas voi jatkaa matkaa kohti seuraavia rallatuksia.

Yhteenveto

Vain Cagen varaan rakentuva skenaario kunnon kansalaiseksi ryhtyneen entisen rikollisen paluusta väkivallan maailmaan tyttären kohtalon selvittämiseksi valuu armottomasti hiekkaan epäpätevän käsikirjoituksen, typerien, kliseisten ja reikäisten juonikuvioiden, luotaantyötävän luokattoman ääniraidan sekä harvinaisen epäloogisesti käyttäytyvien sivuosahahmojen täydellisessä sekamelskassa. Vauhdikas rikostrilleri yrittää maskeerata tarinan ammottavaa köyhyyttä itsekseen räjähtävillä autoilla, sarjatuliaseiden mäkätyksellä, verisillä nyrkki- ja veitsitappelukohtauksilla sekä kovanaamojen hahmokimaralla. Staattinen ja mielikuvitukseton ohjaus eivät nekään auta asiaa. Elokuva yrittää ratsastaa 2010-luvulla vahvasti esiin nousseiden väkivaltaisten kostoelokuvien väkevämmän ja toimivamman kärjen rinnalla, mutta satulaköysi on jäänyt solmimatta ja ensimmäisellä esteellä kompuroivat sekä hevonen että ratsastaja itsensä kumoon.

3/10.

In the Blood (2014)

Ohjaaja: John Stockwell
Tuotantomaa: USA/Iso-Britannia
Käsikirjoitus: James Robert Johnston, Bennett Yellin
Kieli: englanti, espanja
Arvioidun version pituus: 108 min
Arvioitu: helmikuu 2018
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

kinopoisk.ru

Ihmisen veri, sisäelimet, luuydin, sormet, kädet, silmät, iho ja jopa se vaikeasti määriteltävissä oleva sielu. Kaikki nämä ovat sellaisia kohteita, joita elokuvien hullut lääkärit, vampyyrit, muumiot, rikkaat rikolliset ja häikäilemättömät miljardöörit itselleen halajavat. Jos ottaa yliluonnolliset olennot (vampyyrit, muumiot ja muut hirviöt) pois, niin elokuvien historiassa ihmisosien varastamisen teemoja pilkahtelee siellä täällä, mutta vasta 2000-luvulla aihetta käsittelevien elokuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kieliikö se siitä, että elokuvien tekijät vain vastaavat yhteiskunnallisiin pelkoihin ihmisosien kaupan globaalista yleistymisestä? Ehkä.

Vaikea nopeasti ajatellen kuvitella, mutta moderneillakin ihmisten osien varastamista käsittelevillä elokuvilla on varsin usein selkeä kiinnekohta vanhoihin vampyyrikreivi Draculaa käsitteleviin elokuviin. Usein juuri rikas ja voimallinen yksittäinen taho pyrkii hankkimaan itselleen haluamansa väkisin – toisinaan kuvitellen sen luontaiseksi etuoikeudekseen ja toisinaan taas vain silkkaa pahuuttaan.

Juonitiivistelmä

Ava (Gina Carano) ja Derek (Cam Gigandet) viettävät häälomaansa hehkeällä paratiisisaarella jossakin ei-niin-kovin-kaukana Puerto Ricosta. Riemuisa loma katkeaa lyhyeen, kun onnettomuuden seurauksena Derek joudutaan viemään ambulanssilla sairaalaan. Paitsi, että Derek sitten katoaakin. Avan nyrkkien voimaa ja potkujen mahtia tarvitaankin pian, kun Ava alkaa kaivaa saaren kauniin pinnan alla kytevää inhan ja mädän kudelmaa etsiessään vimmaisesti ja kaikki kivet kääntäen kadonnutta miestään…

_12A4701.CR2

Kommentit

Ohjaaja John Stockwell ei ole ensimmäistä kertaa ihmisosien varastamisen äärellä tässä elokuvassa. Vuoden 2006 elokuva Turistas käsittelee hyvinkin samankaltaista skenaariota: siinä joukko nuorukaisia reppureissaamassa Brasiliassa kohtaavat viidakossa ihmisosien salakauppaa pyörittävän renkaan ja joutuvat näiden käsiin. Siinä missä Turistas-elokuva liehitteli epäonnistuneesti (turhaan) kauhuelokuvien faneja tarjotessaan kelpo suihkuja punaista kultaa, In the Blood-elokuva puolestaan kertoilee tarinansa varsin paljon laajemmalle yleisölle suunnatun jännärin muodossa. Turisteille sattuu ja tapahtuu. Elokuvia laajalti katsoneet tosin kurtistavat kulmiaan, sillä yhtymäkohtia Rainer Erlerin ohjaamaan saksalaiseen elokuvaan Fleisch (1979) ja sen saksalaiseen uudelleenlämmitykseen, Oliver Schmitzin ohjaamaan versioon Fleisch (2008) on kovasti, kovasti paljon.

John Stockwell pyörittää trilleriään rutinoidusti ja tarjoilee katsojalle mukavia punaisia lankoja seurattavaksi pitkin matkaa. Luis Guzman herkullisessa sivuroolissa rikollisten sätkynukkepoliisina tekee paljon elokuvan kokonaistunnelman eteen, mutta sen sijaan miespääosan esittäjä Cam Gigandet ei vakuuta tässä elokuvassa, jota seikkaa tosin kivasti lieventää se, että eipä hänellä nyt juuri monta kohtausta olekaan tarjolla. Stockwell taittaa tarinaa sutjakkaasti ja varmasti, mutta harmillisesti kohtausten välillä hankala nivoutuminen, leikkaukset, siirtymät ja kuvauksen tasapaksuisuus kielivät ehkä turhankin suuresta varman päälle pelaamisesta. Rouheammilla ja rohkeammilla tavoin kuvattuna ja leikattuna elokuva varmasti erottuisi edukseen keskikastista, sillä muay thai-ottelijasta MMA-ottelijaksi ja edelleen näyttelijäksi ponnistanut Gina Carano vahvan naisen vahvassa pääroolissa pystyy ja jaksaa kantamaan kokopitkän elokuvan taakan vaivatta ja onnistuneesti. Danny Trejon pieni sivurooli saarta pyörittävän gangsteriporukan jonkinmoisena kummisetänä tuntuu turhalta jos kohta tällaiseen rooliin rujon ulkomuodon omistava Trejo sopii toisaalta kuin nakutettu.

Yhteenveto

In the Blood on varsin ripeätahtinen ja toimivasti jaksotettu mutkaton trilleri, jonka kulmat ja särmät on jätetty hiomatta. Gina Carano Avan roolissa tappelemassa tietään eteenpäin selvittäessään miehensä katoamista toimii ihan hyvin. Selkeästi etenevä ja vauhdikas toiminta saa seurakseen hyvinkin mietittyjä ja jopa aavistuksen kauhun suuntaan kurkottavia suvantokohtia, mutta pitäytyy silti tukevasti perinteisen jännärin kuoseissa pois verellä läträämisen maaperältä. Tasaista ja varmaa jännitysviihdettä.

6/10.

_12A7205.CR2