Ecologia del delitto [A Bay of Blood] (1971)

Ohjaus: Mario Bava
Käsikirjoitus: Franco Barberi, Dardano Sacchetti, Filippo Ottoni, Mario Bava, Giuseppe Zaccariello
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 84 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: italia

Johdanto

Jo reilut puoli vuosikymmentä ennen John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvaa Mario Bava oli jo kovaa vauhtia luomassa tulevien slasher-elokuvien pohjarakenteita. Bob Clarkin Black Christmas (1974) mielletään toisinaan ihka ensimmäiseksi slasher-elokuvaksi, mutta sen vaatimaton kassamenestys ei vielä pystynyt nostamaan genreä henkiin. Anglo-amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa vasta Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980)^[x] aloitti todellisen slasher-elokuvien murroksen Halloweenin odottamattoman suosion myötävaikutuksella. Vaan tämä käsittelyssä oleva Mario Bavan elokuva loi slasher-elokuvan prototyypin jo melkein vuosikymmenen ennen Jasonin&Co:n tihutöitä. Bava käytännössä käynnisti italian giallo-elokuvien 60- ja 70-luvun syklin elokuvallaan Sei donne per l`assassino [Blood and Black Lace] vuodelta 1964 ja kun giallo koki huiman buumin 70-luvun alussa, Bava päättikin sorkkaista machetella kaulaan ja rakensi kokonaan uuden elokuvien lajityypin – slasher-elokuvien – prototyypin. Toki se on samalla myös löyhähkösti miellettävissä giallo -elokuvaksi. Meni kymmenen vuotta ennen kuin slasher -elokuva nousi varsinaisesti muotiin ja huimaan kasvuun Atlanttin toisella puolella. Bavan teoksessa on kaikki klassisen slasher-elokuvan elementit jo olemassa, mutta se itse asiassa toimii tehokkaimmin mustana komediana.

Juonitiivistelmä

Kaunis ja rauhallinen viheralue, joka ympäröi upeaa lahtea, on aikeissa päätyä ahneuden kitaan, kun alueelle ollaan kaavailemassa betonin, lasin ja tekopalmujen täplittämää lomakeskusta. Suunnitelmat mutkistuvat oleellisesti sekä vastustajille että lomakeskusta ajaville, kun aluetta dominoiva herttuatar Donati (Isa Miranda) murhataan ja hänen miehensä, herttua Donati (Giovanni Nuvoletti) katoaa. Paikalle säntäilee asiasta kiinnostuneita tahoja, joilla kullakin on omat motiivinsa. Ja nämä tahot eivät kaihda keinoja omiin päämääriinsä pääsemiseksi. Olkoon tarpeen sitten päästä nuoren kaunottaren pöksyihin tai saada haltuunsa omistus rikkauksiin, joita maa-alueen myynti takaisi.

Kommentit

Bavan elokuva on pullollaan ohjaajansa signatuureja, mutta harmillisesti Bava sulkee osan tarinasta omien kikkailujensa sisälle. Loputtomat kamerazoomit, out-of-focus -otokset ja järeät yllätyselementit ovat koitua huippumonimutkaisen juonen kohtaloksi. Selkäänpuukotukset, teurasnuoriso ja saippuaoopperamaiset käänteet ovat mielenkiintoisen kokeilun kulmakiviä ja Ecologia del delitto on varmaankin Bavan pitkän uran väkivaltaisimpia elokuvia. Sen kokeilujen vaikutukset näkyvät yhä edelleen slasher-elokuvien kuvastossa. Bava antaa elokuvassa piut paut kriitikoiden moitteille ja tekee elokuvansa päähahmoista kustakin etäisiä, rikkonaisia ja lähes epämiellyttäviä tuttavuuksia. Bavan elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että amerikkalaisten slasher-elokuvien kaupallisesti menestynein kärki on lähes koko olemassaolonsa velkaa Mario Bavalle. Elokuva ei ollut mikään kaupallinen menestys ja se on edelleen 2000-luvulla liian väkivaltaisena elokuvana kokonaan kielletty monessa maassa. Tuotanto- ja levittäjätahot, italialaiseen tapaan, pyrkivät edistämään myyntiä sopivilla leikkauksilla ja uudelleennimeämisillä ja elokuvasta on ainakin tusina erilaista versiota ja leikkausta eri alueiden markkinoita varten (Im Blutrausch des Satans, Twitch of the Death Nerve, Antefatto, Bay of Blood, Carnage, etc etc ad nauseum). Ehkä häkellyttävin on elokuvan amerikkalaiseen levitykseen tarkoitettu rankasti pätkitty versio, joka sai levitysnimekseen Last House on the Left Part II. Wes Cravenin pahamaineinen elokuva Last House on the Left (1972) ilmestyi vain tovi ennen Bavan elokuvan maihinnousua USA:n markkinoille ja markkinaheikkien tempaus oli rahastaa Cravenin elokuvan nimellä. Mitään yhteistä ei elokuvissa oikein ole raakaa väkivaltaa lukuunottamatta ja Bavan elokuva vieläpä valmistui ennen Cravenin elokuvaa!

Rajoja Bavan elokuva rikkoo monessa mielessä ja mielenkiintoisen merkillepantavaa on elokuvan äänimaailma. Stelvio Ciprianin sävellykset saavat vahvaa pontta murhien edetessä ja Bava käyttää musiikkia kuin leikkikaluja hiekkalaatikolla. Kepeä ja sipsutteleva musiikki alussa ja lopussa saa veikeästi rinnalleen pahaenteistä puhinaa murhien aallossa. Bavan edellinen elokuva, 5 bambole per la luna d`agosto [5 Dolls for an August Moon] vuodelta 1970 on mielenkiintoisesti kuin kokeilullinen alustus tätä elokuvaa varten, mutta vasta tässä Bava pystyy säilyttämään sekä tyylinsä että tunnelman ja yllätyksellisyyden alusta loppuun saakka. On vaikea arvella, leikitteleekö Bava itseironialla sisällyttäessään väkivaltaslasheriinsä mustaan kokoviittaan pukeutuvan juopon ja alati hikkaavan ennustajaeukon, mutta tässä hahmossa ja näyttelijän maneereissa on tallella jotakin goottikauhun rippeitä, jotka muistuttavat meitä kaikkia siitä, että goottilaisten kauhuelokuvien aika oli pysyvästi ohitse. Goottikauhu nosti kuitenkin Bavaa pinnalle ja Bavan vaikutusta italian menestyneeseen kauhuelokuvien rintamaan ei voi ohittaa.

Yhteenveto

Mario Bavan proto-slasher on pahasti laiminlyöty ja aliarvostettu elokuva, mutta sen vaikutukset giallojen, slashereiden ja laajemmin koko eurooppalaisen kauhun maailmaan ovat kuitenkin olleet järisyttävät. Elokuvan 13 raakaa murhaa kakaistaan katsojalle ihmeteltäväksi hurjan brutaalilla otteella ja sen supersynkkä komediallinen vire saa hämmentävän lopun elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Tätä elokuvaa voi suositella varauksetta ja lämpimästi ensimmäisenä slasher-elokuvana kaikille kyseisen lajityypin ystäville. Muille se ei antane juurikaan mitään. Elokuvan visuaalisuus ja Bavan oma kuvaus pitävät elokuvan teknisesti edelleen mielenkiintoisen modernina, jos kohta lavastukset, autot ja muoti sitovat katsojan tiukasti elokuvan tekoajankohtaan. Tiukkaa ja veristä vääntöä mielipuolisella juonella.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Living Dead Girl (1982) [La morte vivante]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Jacques Ralf
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 86 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: ranska
Budjetti: olematon

Johdanto

Kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka zompyyriksi. Nimittäin kulttiohjaaja Jean Rollinin epäkuollutta, jonka ympärille rakentuu tämä yksi harvoista Rollinin zombie-teemaa sivuavista elokuvista. Rollin profiloitui underground-eksploitaatio -ohjaajaksi jo heti ensimmäisellä kokopitkällään, kokeilullisella ja surrealistisella elokuvalla The Rape of the vampire [Le viol du vampire] (1967), joka ilmestyessään aiheutti pienimuotoisen mediahässäkän Ranskassa. Rollinin erityisalana ovat vampyyrielokuvat – eritoten eroottissävytteiset (alastomat lesbovampyyrit ovat Rollinin kestokamaa) – ja vieläpä varsin runollisen melankoliset sellaiset. Rollin ei kuitenkaan karta rajuakaan gorea elokuvissaan, kun tarvetta ilmenee eikä ole epäröinyt tarttua myöskään zombie-teemoihin tilaisuuden tarjoutuessa. Tosin Rollinin zombie-elokuvien kohdalla laatu vaihtelee melkoisesti 80-luvun huonoimman zombie-elokuvan tittelistä kisailevan Zombie Lake:n (1981) ja 70-luvun zombie-elokuvien ehdottomaan aateliin kuuluvan elokuvan The Grapes of Death (1978) [Les raisins de la mort] välillä. Zombie Lake puolestaan oli alunperin espanjalaisen eksploitaatio-ohjaajan Jesus Francon käsissä, mutta mies katosi jonnekin juuri ennen kuvauksia ja tuottajat hinasivat Rollinin paikalle seuraavaksi aamuksi, joten ihan täysin Rollinin syyksi ei abysmaalisen tuotannon lopputulosta voi väittää. Rollinilla ei ollut hajuakaan käsikirjoituksesta tai yhtään mistään muustakaan kuin että leffassa on tuhoa aiheuttavia natsi-zombeja! Ihan hyvät lähtökohdat kuvaamiselle.

Juonitiivistelmä

The Living Dead Girl keskittyy lesboeroottiseen tarinaan naisesta, joka kahden vuoden jälkeen palaa takaisin eloon kemiallisen vuodon takia. Catherine Valmont (Françoise Blanchard) nousee kuolleista ja keskittyy yllättäen vallan saavan verenhimonsa tyydyttämiseen. Tilanne muuttuu, kun Catherine alkaa hiljalleen ymmärtää olotilaansa rakastettunsa Hélènen (Marina Pierro) myötävaikutuksella. Hélène oivaltaa rakastettunsa vaativan tuoretta ihmislihaa ja verta ja alkaa toimittaa Catherinelle … ruokaa. Siinä sivussa hän yrittää opettaa Catherinea mm. puhumaan uudelleen. Eihän se näin voi pitkään jatkua… vai voiko?

Kommentit

Rollinin valtti muihin Euroopan trash/eksploitaation tekijöihin verrattuna on Rollinin omituisen tenhoava lyyrinen melankolia ja vahva gotiikan tematiikan ymmärrys. Tämäkin tarina on kuin kahden vahvan naisroolin ympärille kietoutuva romantisoitu runo kuoleman rajatkin ylittävästä rakkaudesta. Elokuva on hyvin traaginen ja erittäin runollinen kokonaisuutena – kuin karmea satu, jota pittoreski Ranskan maaseutu saa taustoittaa veriroiskeiden kankaana. Elokuva on varsin kunnianhimoinen ja pieneksi B-elokuvaksi hyvinkin voimakkaalla visiolla ja antaumuksella rakennettu. Blanchardin työ hiljalleen itsensä epäkuolleeksi olennoksi tiedostavana kuolleena naisena on vaikuttavaa ja voimakasta seurattavaa. Elokuvan epäkuolleen ahdinkoon on helppo antautua ja Rollin kertoo väkevällä tavalla lähes juonettomaksi ajautuvan kerrontansa kautta traagisen tarinan kuolemasta, rakkaudesta ja ne toisiinsa liittävästä tuskasta. Goottilainen verevyys on tiukasti läsnä, mutta kiusallisesti Rollin hajottaa tieten luomansa tunnelman aika ajoin kuin härnäten katsojaa. Epäonneksi rikkunut tunnelma palailee vain pätkissä ja vaikka juonenpätkiä näin saadaankin kasattua, kärsii elokuva lopulta varsin turhista ajankuvista ja merkityksettömistä tuokiokuvista – tyypillistä Rollinia kuitenkin on se. Zompyyrin verenhimo tyydyttyy gore-kekkereillä kiljuvien uhrien joutuessa vuorollaan syödyiksi ja The Living Dead Girlin graafinen goottilainen angsti saa paikoin vastapainokseen tiukkaa goreilua, jonka yksittäiset rankat kuvat painuvat mukavan pysyvästi lajityypin fanien kauhumuistiin. Tarinan eteneminen on yllättävän sujuvaa eikä elokuvan leikkauksessakaan ole pahasti moitittavaa. Tosin elokuvan alun tapahtumat ovat ehta oikeaa eurotrashia vaikka nerokas ja kaunis kuvallinen ilmaisu myöhemmin elokuvan pelastaakin arkun pohjalta. Rohkea ja tunnelmallinen huilumusiikki rakentaa osaltaan vaikuttavuutta lisää ja sen avulla Rollin pääsee jopa tulkitsemaan päähahmojensa tunnetiloja, joka on aidosti hienoa ja kunnioitusta herättävää mieheltä, jonka seuraavat pari elokuvaa 80-luvun alussa olivatkin sitten ehtaa hardcore-pornoa.

Yhteenveto

The Living Dead Girl on goottilaisella kauhuromantiikalla höystettyä eksploitaatiokauhua, jossa epäkuollut jonkinnäköinen lesbovampyyrizombie hiljalleen hahmottaa olevansa kuollut! Paikoin kuvastoltaan hyvinkin rajuksi äityvä teos elää kuitenkin loppujen lopuksi puhtaasti emotionaalisella tasolla traagisen tarinansa vuoksi. Ranskalaista euroeksploitaatiota 80-luvulta, mutta Rollinin fokus on epäkuolleen ja elävän ihmisen keskinäisen siteen tarkastelussa. Poikkeuksellinen juonellinen lähtökohta pitää elokuvan mielenkiintoisena tuttavuutena sekä vampyyri- että zombie-genreissä ja rivakkaat roiskeet tyydyttänevät verenmakuisempia katsojia. Zombie-elokuvien kirjossa kiintoisa ja verevä poikkeus.

6/10.

Un tranquillo posto di campagna [A Quiet Place In the Country] (1969)

Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

Italialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.

4 mosche di velluto grigio [Four Flies on Grey Velvet] (1971)

Ohjaus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Dario Argento, Luigi Cozzi, Mario Foglietti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia/englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: 2012

Johdanto

4 Flies on Grey Velvet -elokuvan oli tarkoitus lopettaa Dario Argenton giallo-elokuvat kokonaan ollen samalla Argenton ns. eläintrilogian päätösteos. Argento itse oli elokuvan teon aikana suurissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa: hänellä oli uusi tyttöystävä, avioero meneillään, uuteen asuntoon muutto ja suuri ulkoinen paine sekä faneilta, tuottajilta, rahoittajilta että muilta italialaisilta giallo-elokuvien ohjaajilta. Argento piti aikaa erityisen stressaavana, sillä hänen aiempien giallojensa The Bird With The Crystal Plumage (1970) ja The Cat O’Nine Tails (1971) suosio oli nostanut miehen koko Italian ja Euroopan elokuvamaailman seuratuimpien persoonien joukkoon. Argento ei pidä itseään monipersoonahäiriöstä kärsivänä henkilönä, mutta on myöntänyt, että hänen taiteellinen minuutensa poikkeaa huomattavasti arkiminuudesta ja elokuvien teon aikana näiden kahden minuuden konflikti aiheuttaa miehelle suurta stressiä, mutta myös tuottaa hienoja lopputulemia. Myöhemmin Argento on muistellut juuri tämän elokuvan aikana kokeneensa vaikeimpia hetkiään näiden persoonallisuuksien ottaessa jatkuvasti yhteen. Onneksi mies päätti kuitenkin vielä jatkaa giallo-elokuvien parissa, sillä tässähän meillä on nyt käsissämme sekä mestariteos Profondo Rosson (Deep Red, 1975) arkkityypillinen pohjustus että päähenkilöille tapahtuva transitiivinen siirtymä tapahtumien keskiöön sattumalta nousevista viattomista sivustaseisojista tarinan aktiivisiksi toimijoiksi. Elokuvan taustalla oli myös taiteellisia ristiriitoja: Argento olisi halunnut rock-yhtye Deep Purplen teoksensa ääniraitaa tekemään, mutta aikatauluvaikeuksian vuoksi päätyi lopulta Ennio Morriconeen tämän suostuessa vastahakoisesti myös rock-musiikin tekemiseen juuri tätä elokuvaa varten. Morriconen ja Argenton riidat ääniraidasta johtivat lopulta siihen, että herrat työskentelivät yhdessä seuraavan kerran vasta neljännesvuosisata myöhemmin Argenton elokuvassa The Stendhal Syndrome (1996). Italiassa ristiriidat nuoren ohjaajaklopin ja jo mainetta niittäneen maestron välillä aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin, jota lehdissäkin reviteltiin ja lopulta Morricone käveli ulos tuotannosta pakottaen Argenton itsensä säveltämään keskenjääneet osat loppuun. Niin tai näin, tähän elokuvaan Ennio Morricone kuitenkin pystyi rakentamaan jotakuinkin elokuvaa tukevan ja pelkoa tihkuvan ääniraidan.

Juonitiivistelmä

Roberto Tobias on rock-muusikko, joka joutuu omituiseen välikäteen kohdatessaan häntä (ilmeisesti) jahdanneen miehen. Kohtaaminen johtaa miehen kuolemaan. Hylätyssä rakennuksessa tapahtuman todistaa maskiin sonnistautunut mies, joka valokuvaa tapahtuman ja Roberto pakenee paikalta epäillen joutuvansa murhasta syytetyksi ja samalla kiristyksen kohteeksi. Robertoa kalvaa kummallinen tapahtumaketju ja pian hän löytää tapahtumasta otettuja valokuvia asunnostaan samalla, kun käy ilmeiseksi, että asunnossa vierailee jokin tuntematon taho. Tilanne kärjistyy ja kummallistuu pian hyvin omituisiin suuntiin, kun ruumiita alkaa ilmaantua lisää. Roberto päättää palkata avukseen homon yksityisetsivän, mutta tämäkään suunta ei tuota veretöntä lopputulemaa. Murhatun sisäkön silmän verkkokalvolta lasersäteillä taltioidut johtolangat kuolemaa edeltäneestä näkymästä tarjoavat ensimmäiset konkreettiset vinkit, mitä Roberton ympärillä oikein tapahtuu…

Kommentit

Elokuvan käsikirjoituksen vaikutteita löytyy Alfred Hitchcockilta (Torn Curtain (1966)) ja Jacques Tournierilta (The Leopard Man (1943)), mutta Argentomaisiin giallo-maisemiin istutetut tapahtumat maskeeraavat kaiken konseptuaalisen yhteneväisyyden vaivatta. Argenton tekninen rohkeus ja ennakkoluulottomuus saa elokuvassa uskomattomia suuntia, kun sen ajan maailman kehittyneintä tieteelliseen käyttöön tarkoitettua kameratekniikkaa (Pentazet) hyödynnetään luodin lentoradan seuraamisessa ja hämmästyttävän upeasti kuvatussa ja samalla lohduttoman karussa auto-onnettomuudessa. Nykyisin toki ns. bullet time – ja time slice -efektit toteutetaan kivuttomimmin tietotekniikkaa hyödyntäen. Michelangelo Antoniani ehti jo käyttää samaista kamerakalustoa elokuvassa Zabriskie Point (1970), mutta vasta tässä Argenton elokuvassa kalusto pääsi todella oikeuksiinsa. 1000 kuvaa sekunnissa ottavalla kalustolla Argento teki (mahdollisesti ensimmäisenä elokuvatekijänä?) luodin lentorataa seuraavan kohtauksen. Tämä yhdistettynä epäsovinnaiseen leikkaukseen saa aikaiseksi hätkähdyttävän toimivan kokonaisuuden, jossa katsojan emotionaalinen vaste tapahtumiin rikotaan juuri oikeaan aikaan luoden epätodellisen paranoidaalisen tunnelman. Argento tiedosti onnistumisensa ja teki vastaavan tempun myöhemmin elokuvissa The Stendhal Syndrome (1996) ja Opera (1987). Huikein kohtaus on kuitenkin elokuvan loppukohtaus – autokolari, joka taltioidaan sekunnin sadasosien tarkkuudella päättyen kuljettajan pään irtoamiseen. Ääniraita komppaa täydellisesti kohtauksen melankolista tuhoa ja parikymmentä sekuntia kestävän kohtauksen tekninen ja taiteellinen taituruus on alansa huippua – ja yhä edelleen digitaalisen elokuvan jälkikäsittelyn aikakautenakin vaikuttava suoritus. Kohtauksen purkituksessa tuhottiin 12 identtistä autoa, joten kyllä siihen sitten aikaa ja vaivaa aikanaan uhrattiinkin. Ääniraidalla pyörii lastenlaulun variaatio, joka samalla sitoo hienosti murhaajan lapsuuden kokemukset murhatöiden taustavaikuttajiksi. Keino, jota Argento käytti onnistuneesti myöhemminkin elokuvassa Profondo Rosso (Deep Red, 1975).

Usein naisvihamieliseksi syytetty Argento sai tästäkin elokuvasta jälleen lokaa niskaansa ja hänen epäiltiin Italian lehdistössä jopa olevan klaustrofobinen homoseksuaali, joka purkaa naisvihamielisyyttänsä elokuviensa kautta. Melkoista hölynpölyä tietenkin, mutta vettä myllyyn löytyi jälleen Argenton näyttäessä taloudenhoitaja Darian kuoleman – nainen valuu pitkät portaat ylhäältä alas pää edellä kameran taltioidessa jokaisen porrasaskelman iskun takaraivoon ja tajunnan rajamailla olevan uhrin viimeisten ilmeiden taltioituessa murhaajan veitsen terän heijastumina. Vuosia myöhemmin slasher-elokuvien aikana tämäkin temppu – heijastumat murhaajan teräaseesta – tuli suorastaan kliseeksi. Ei tätä silti proto-slasheriksi oikein kutsua voi, mutta tulevien vuosien slashereissä temppua kopioitiin ihan jo riesaksi asti.

Yleensä aina niin mahtava Mimsy Farmer naispääosassa Ninan roolissa etenee autopilotilla puolet elokuvasta, mutta onneksi riehahtaa railakkaasti ja ilahduttavasti kunnolla liekkiin loppua lähestyttäessä. Ehkäpä jopa räväkkäämpi lopun ote tehostuu alun hillityn vaitonaisuuden vuoksi. Michael Brandon pääosassa rumpali Tobiaksena on hieman jäykkä ja hukassa olevan tuntuinen pääosan elokuvan kestoa ja katsojalle on vaikea iskostaa näiden kahden roolihahmon välisen suhteen nyansseja, kun näyttelijöiden välillä yhteisissä kohtauksissa ei ole lainkaan sitä kuuluisaa kipinää. Alunpitäen nimirooli olikin varattu itselleen Michael Yorkille, mutta muutamaa päivää ennen kuvasten alkua York joutui perumaan meneillään olevan toisen elokuvan kuvausten myöhästymisen vuoksi ja Argento joutui kiinnittämään Brandonin mukaan ns. viime hetkillä. Paramount yritti tarjota rooliin oikeita muusikkoja, James Tayloria, Ringo Starria ja John Lennonia, mutta Argento kieltäytyi kaikista. Lopulta kuitenkin Brandon sattumoisin sopii elokuvan subtekstiin perin hyvin, joka seikka saa insestisiäkin alaviitteitä elokuvan edetessä ja jopa odottamatta sitoo elokuvaa temaattisesti Argenton aiemman The Cat O’Nine Tails (1971)-elokuvan kanssa. Vaikein nieltävä katsojalle on kuitenkin Carlo Pedersolin (tuttavallisemmin Bud Spencer) rooli erakkona jumalhahmona ja Roberton henkisenä mentorina, joka antaa Robertolle ohjeita ja lähettää juopon professorin enkelinä Roberton avuksi. Kristillinen alaviite (vaikkakin miten kenkku, kyyninen ja kuoleman ikonografiaan viehtynyt jumala onkin) on Argenton tuotannossa uniikki veto – pääosinhan Argento on välttänyt sekoittamasta uskontoa elokuviinsa.

4 Flies on Grey Velvet on Argenton elokuvakirjossa vahvasti siirtymäelokuva. Jäsenneltyjen, pohdittujen, suhteellisten pysyvien maamerkkien elokuvat The Cat O’Nine Tails (1971) ja The Bird With The Crystal Plumage (1970) saavat nyt ensi kertaa seurakseen selittämätöntä todellisuuden verkkojen lävitse valuvaa kaaosta ja tähän todellisuuteen tihkuvaa painajaisunien kuvastoa. Kun Argento vuonna 1975 teki Profondo Rosson (Deep Red), siirtymä täydellistyi kokopitkiin painajaisuniin, joiden sisäinen logiikka saa enää vain häilyviä muistoja todellisen maailman kausaliteeteista ja myöhemmin Suspiria (1977) -elokuvassaan Argentolla olikin sitten jo aseet mullistaa elokuvakerrontaa alistamalla perinteisten loogisesti seurattavien juonirakennelmien kudelma painajaismaailman irvokkaisiin todellisen maailman irvikuviin.

Yhteenveto

Dario Argenton teknisesti hyvin aikaansa edellä oleva ja haasteellinen elokuva on samalla väläys niihin taiteellisiin sfääreihin, joihin Argento kiihdytti tulevina vuosina. Surreaalinen mysteeritrilleri upottaa sekaan myös hämmentävää tieteistarinointia ja vie katsojan jatkuvasti ihmetyksen ulapoille kummastelemaan mahdotonta taivaanrantaa. Argenton tyyli saa tässä selvää vahvistusta ja on selkeänä transitiivisena elokuvana Argenton ensimmäisten giallo-elokuvien ja Three Mothers -trilogian elokuvien välillä. Vaikeasti lähestyttävä juoni, innovatiiviset ja oudot visuaaliset ratkaisut sekä Morriconen ääniraidan synnyttämät tunnelmat nostavat teoksen häiritsevää outoutta hehkuvaksi surreaaliseksi palloksi, joka on parhaiten nautittavissa kokonaisvaltaisena kokemuksena enemmän kuin selkeästi seurattavana tarinana. Argenton tyylin muodostavien kamera-ajojen, värienkäytön, kompositioiden ja kuvakulmien nerokkuus on jo rutinoitumassa, vaikkakin näiden taiteellinen kulminaatiopiste löytyykin vasta myöhemmin miehen uralta. Vaikea, mutta tyydyttävä giallo.

7/10.

Linkki elokuvan julkisuusmateriaaleihin

I Coltelli del vendicatore [Knives of the Avenger] (1966)

Ohjaus: Mario Bava
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia
Budjetti: noin $75.000
Arvioidun version pituus: 85 min
Arvioitu: 2008

JOHDANTO

Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.

JUONITIIVISTELMÄ

Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.

KOMMENTIT

Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.

Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.

YHTEENVETO

Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.

5/10

Beowulf (2007)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007
Kieli: englanti
Budjetti: noin $150 miljoonaa
Arvioidun version pituus: 114 min
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Kun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.

JUONITIIVISTELMÄ

Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.

KOMMENTIT

Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.

Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.

YHTEENVETO

Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.

3/10

Bubba Ho-Tep (2002)

Ohjaus: Don Coscarelli
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Don Coscarelli (Joe R.Lansdalen teoksen pohjalta)
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: noin $1 miljoona 
Arvioidun version pituus: 89 minuuttia
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Lähinnä erinomaisten Phantasm -elokuvien (Phantasm (1979), Phantasm 2 (1988), Phantasm 3 (1994), Phantasm 4 (1998)) sarjalla mainetta itselleen niittäneen ohjaaja Don Coscarellin elokuvien tyyli on tehnyt hänestä – aivan syystäkin – pienen piirin kulttiohjaajan. Phantasm -sarjan elokuvat yhdistelevät kauhua, fantasiaa ja yliluonnollista mystiikkaa omaperäiseksi ja toimivan surreaaliseksi kokonaisuudeksi. Helvetin portteja voi toki availla myös aivan täysin komedian keinoin ja siihen saumaan iskiessään Coscarellille avautui myös pääsy hieman tavallista laajemmille yleisöille, jotka eivät yleensä kauhusta juurikaan perusta. Bubba Ho-Tep on Coscarellin kengännauhabudjetilla tehty hupailu, johon on kiinnitetty pääosaan itse Bruce Campbell. Komediallinen kauhu on vaikeaakin vaikeampaa hallita lajina, sillä kauhun elementit ja komedian elementit ovat helposti toisensa poissulkevassa asemassa. Coscarelli ei Bubba Ho-Tepissä juurikaan piittaa kauhutunnelman tekemisessä vaan pistää homman saman tien lekkeriksi pähkähullulla asetelmalla. Riskinotto kannattaa tällä kertaa ja vaikka hupailu ei selkäpiitä karmikaan, pystyy Coscarelli silti pitämään katsojan pihdeissään myös hupailunäkökulman ulkopuolella.

JUONITIIVISTELMÄ

Teksasilaisessa vanhainkodissa rullaattorilla pörräävät vanhat pierut Elvis Presley (Bruce Campbell) ja John F.Kennedy (Ossie Davis) saavat vastaansa paitsi omat prakaavat muistinsa niin myös Bubba Ho-Tepiksi ristimänsä ikiaikaisen vanhan egyptiläisen muumion, joka tuli bussilla Teksasiin ja imee vanhuksilta sieluja peräaukon kautta… kyllä …. luit oikein!

KOMMENTIT

Huu… juoni on siinä määrin himmeää tavaraa, että se nousee elokuvakäsikirjoitusten weirdness-mittarissa melkoisen korkeisiin lukemiin. Tarinan lähtökohtana on tunnetun teksasilaisen monialaisen kirjailijan Joe R. Lansdalen novelli The King Is Dead: Tales of Elvis Post-Mortem. Piskuisella minibudjetilla ja käytännössä ilman sen ihmeempää tuotantokoneistoa Coscarelli on saanut purkkiin aidosti oudon komedian, jossa on kuitenkin mukana hienostunutta lämminhenkisyyttä ja naureskelua modernin maailman kotkotuksille ja hassutuksille. Rauhallisesti paarustava kerronta antaa Coscarellille tilaa rakennella absurdeja kohtauksiaan ja samalla pitää koko elokuvan minimalistisena ja kepeän alatempoisena. Verkkainen viipyily istuu hitaiden vanhusten toimintaympäristöön luontevasti ja Coscarellin yksittäisten huoneiden sisällä kuvaamat kohtaukset nii’aavat kunnioituksesta 1930-luvun slapstick-komedioidenkin suuntaan.

Editointi, kuvaus, äänitys ja jälkikäsittely ovat kaikki vähän sitä sun tätä, mutta pikkuiselta indie-elokuvalta ei paljoa muuta kannata toki odottaakaan. Sen sijaan Campbell ja Davis loistavat pääosissa ja nostavat elokuvan tylsästä yritelmästä kutkuttavan mielenkiintoiseksi miesten keskinäisen kemian toimiessa. Komediaa ammennetaan milloin päästään viallaan olevien miesten (vai olisiko miesten jutuissa sittenkin rahtunen totta; jyvän verran faktaa?) surkeasta tilasta, milloin omituisista toimintakohtauksista, joissa pääosassa ovat useimmiten Elviksen tai JFK:n puolella majaileva lady Fortuna. Kiistatta eräs 1900-luvun loppupuoliskon kauhuelokuvan nimimiehiä, Bruce Campbell pyörittää showta vaivatta Coscarellin auliisti antaessa miehelle tämän vaatiman tilaa elokuvassa. Mutta Coscarellin tarinan taustalla on toinenkin – metatasolla vaikuttava – ulottuvuus. Nimittäin elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että laitoksiin kärrättyjen ja kuolemaa odottavien ikääntyneiden ihmisten takana on ihmeellisiä tarinoita, arvokasta tietoa, hienoja muistoja ja elämän tuomaa viisautta. Coscarelli ei päädy heristelemään sormiaan ja moralisoimaan ajan hengen luotaantyöntävyydellä. Samalla Coscarelli nälvii vaivoin peitellysti koko genren kuvioille ja kaavoille. Kauhuelokuvien kuvastoon on nimittäin salaa hiipinyt 1970-luvun ja 1980-luvun aikana kauniiden nuorten ihmisten armeija. Keski-ikäisten aikuisten ja ikäihmisten osuus kauhuelokuvien päärooleissa on hävinnyt liki olemattomiin muutamassa vuosikymmenessä ja vallan ovat ottaneet persoonattomien teinien nimettömät kasvot. Coscarelli osoittaa tiedostavansa trendin ja nauravansa sille.

YHTEENVETO

Bubba Ho-Tep on erilainen kauhukomedia, joka ei heittele katsojalle verisiä läskejä käsiin tummumaan, vaan hauskuttaa kokonaan toisilla tasoilla. Komedian keskeinen ydin on Bruce Campbellin Elvis, joka saa vanhuuden päiviensä viettoon lisää virtaa jännistä tapahtumista vanhainkodin käytävillä ja pihanurmilla. Jos joskus on tehty feel-good kauhukomediaa, niin tässä on ainakin yksi sellainen tapaus. Elokuvan komedia on kuitenkin perin nyrjähtänyttä, joten katsojakunnasta löytyy melkein takuuvarmasti kosolti sellaisia henkilöitä, joita ei koko hoopoilu jaksa edes hymyilyttää. Eli jos konsepti takapuolen kautta sieluja imevästä muumiosta Teksasilaisessa vanhainkodissa ei vähääkään hymyilytä, niin turha silloin leffaankaan on sen keston vaatimaa puoltatoista tuntia uhrata.

7/10

Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)^[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminata, City of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.

God Told Me To (1976)

Ohjaus: Larry Cohen
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Larry Cohen
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen, tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

Ohjaaja Peter Bogdanovichin erinomaisen hyytävä kauhutrilleri Targets (1968) oli varmasti niitä ensimmäisiä teoksia, joissa yritettiin syväluodata syitä, miksi tavallisista ihmisistä voi kuoriutua kylmäverisiä tappajia. Bogdanovich pureutuu, tutkii ja analysoi niitä syitä valppaasti ja ajatuksella. Hän teoksessaan kaivautuu nuorisotyöttömyyden, sukupolvien välisen kuilun sekä sosioekonomisten ja sosiologisten ongelmien pariin. Alfred Sole puolestaan elokuvallaan Alice, Sweet Alice (1976)^[x] asettelee syyllisyyden viittaa painostavan uskonnollisuuden, ongelmallisten kasvuesimerkkien ja seksuaalisen ahdistelun päälle. Jeff Gillen ja Alan Ormsby kertovat elokuvassaan Deranged (1974) tarinaa ankaran äidin kierouttavasta vaikutuksesta eräseudun maanviljelijään; oikean elämän murhaveikkosesta Ed Geinistähän siinä siis turinoidaan. Saman ukkelin pohjalta, ja äitylin vaikutuksesta aikuiseen mieheen, rakennetaan myös Alfred Hitchcockin elokuvaa Psycho (1960). Terrence Malickin mestarillinen Badlands (1973) taasen asettelee syylliseksi muun muassa surkeaa vanhemmuutta, joka kerrannaistuu Sissy Spacekin näyttelemän teinitytön hakiessa isälle korviketta muutoinkin herkässä kasvuiässä virikkeettömässä pikkukaupungissa eikä tämä korvike ole oikein aikuinen hänkään vielä.

Larry Cohen kuittaa olankohtauksella muut syyt ja pamauttaa omassa elokuvassaan syyksi yksinkertaisesti yliluonnollisen läsnäolon lausuman messiaanisen sanoman. Se riittää selitykseksi.

Juonitiivistelmä

New Yorkin poliisissa etsivänä toimiva vahvasti uskonnollinen Peter Nicholas alkaa tutkia muutamia järjettömiltä tuntuvia väkivallantekoja kaupungissaan. Lukuisia uhreja vaatineiden ampujien ja puukottajien omituisen rauhallinen käytös saa Peterin pelkäämään pahinta ja ennen kuolemaansa monet heistä lausuvat motiivikseen: God told me to. Peter ottaa asian tosissaan ja alkaa kaivautua yhä syvemmälle etsiessään vastauksia sille, kuka tai mikä saa ihmiset murhaamaan lähimmäisiään vailla minkäänlaista katumusta tai epäröintiä. Tapauksia löytyy yhä lisää ja niitä löytyy myös menneiltä vuosikymmeniltä …

Kommentit

Larry Cohen palasi tässä elokuvassa kulttikauhuteoksensa It’s Alive (1973) jälkeen kauhutantereille jatkaen omintakeisella tyylillään, mutta sekoitti mukaan vielä kosolti epätavallisia ja suorastaan outoja elementtejä. Cohenin elokuvasta paljastuvan näkemyksen mukaan satunnaisia väkivallantekoja ei ole olemassakaan, vaan jumalallinen olento käyttää vain näihin väkivallantekoihin syyllistyviä omien töidensä välikappaleina. Cohenin kulttiteoksen maineeseen noussut God Told Me To kavahtaa karsinoitumista mihinkään tiettyyn lajityyppiin ja se avautuu aivan yhtä hyvin tieteiselokuvana, kauhuna kuin poliisitutkinnallisena jännärinäkin. Cohenin teos imee mukaansa omituisuuksien vyyhtiin ja lienee niitä kaikkein omituisimpia elokuvia mitä 70-luvulla tehtiin. Samalla se on ihailtava esimerkki tuon vuosikymmenen radikaaleista ajatuksista elokuvailmaisussa. Cohenin kaanoniin God Told Me To istahtaa täydellisesti: siinä yhdistyy jumaluuteen verhoutuva hirviö ja ihmisen evoluution seuraava askel – hirviö. Cohen sivuaa teoksessaan vaatimattomasti mm. astronauttiteoriaa, nietscheläistä yli-ihmistä, jumaluuskäsitettä ja uskonnollista vakaumusta. Chris Carter palasi näihin täsmälleen samoihin teemoihin omassa tv-sarjassaan X-Files yli vuosikymmen myöhemmin paneutuen ja syventyen niihin; vaikutteita lienee otetun muiden muassa Cohenin elokuvasta, sillä elokuvassa on useita elementtejä, jotka tuntuvat X-Files -tv-sarjan faneille varmasti tuttuakin tutummilta. Tutulta vaikuttanevat myös Cohenin elokuvan kokonaiset kohtaukset, jotka on napattu sellaisenaan brittiläisestä tieteissarjasta Space: 1999 ja valjastettu uusiksi Cohenin elokuvan osaksi!

Jumalallista läsnäoloa tutkiva etsivä Nicholas saa vastaansa todella hämmentävää kamaa ja mitä edemmäs tutkinta etenee, sitä himmeämmäksi muuttuu elokuva myös katsojalle. Neitseellisiä synnytyksiä, ihmis-alien -hybridien rakentamiseksi ja salaamiseksi perustettu (mahdollisesti globaali?) salaliitto, mielenhallintaa, abduktioita, hehkuva hermafrodiitti-messias ja Nicholasin mieltä kalvavat epäilyt omasta alkuperästään yhdistyvät kaikki painajaismaiseksi outouden kudokseksi, joka hakee vertaistaan elokuvan maailmassa. Cohenin elokuvan kummallinen aura tempaisee mukaansa ja sen monimutkainen arvoituksellisuus jättää pohtimaan ja miettimään. Vastakohtana näihin metatasolla vaikuttaviin seikkoihin tulee kuitenkin huomata, että elokuva on melko köyhä puitteiltaan: lavastus, äänimaailma ja efektit ovat kaikki hyvin ohuen kengännauhabudjetin ilmenemismuotoja eivätkä elokuvan näyttelijät kovin suuria ihmeitä pääse hekään tekemään – Richard Lynchin alien-messiasta ja pääroolia näyttelevää Tony LoBiancoa lukuun ottamatta. Larry Cohenin elokuvassa lähestytään myös tapahtumien sosiaalista vaikutusta, joka on poikkeuksellista kauhuelokuvakerronnalle yleisesti ja eritoten sellaiselle, jonka juoni tuntuu hyvinkin ulkoavaruudesta napatulta. Samalla Cohen tulee rakentaneeksi elokuvaansa tavanomaista useampia kerroksia ja uskaltaa antautua pohtimaan jopa filosofisia näkökulmia: onko ihmisellä oikeutta puuttua jumalallisen läsnäolon suunnitelmiin? Cohenin jumalhahmo sulautuu myös lukuisien visuaalisten vihjeiden kautta saatanalliseksi, joka edelleen asettaa kiehtovan ristiriidan syvästi katolisen uskon kyllästämän etsivä Nicholasin totuuden etsintään – eihän jumala voi olla sama kuin saatana, eihän?

Yhteenveto

Larry Cohenin ohjaama God Told Me To on kerrassaan uppo-outo elokuvakokemus. Se pitää sisällään pätkiä ja palasia useista lajityypeistä (blacksploitaatio, rikosjännäri, kauhu, tieteiselokuva, apokalyptinen elokuva …) eikä antaudu minkään yksittäisen genrerajan pakottamaan karsinaan elokuvallisissa ratkaisuissaan. Ohjaaja Larry Cohenin merkillisimpiin (ja kyllä, tämä herrahan teki myös elokuvan The Stuff (1985), jossa maan keskeltä tihkuvaa älyllistä limaa syövät ihmiset muuttuvat zombienkaltaisiksi olennoiksi!) lukeutuva elokuva on sellainen todellinen ”kadonnut helmi” omituisemman kinon ystäville.

6/10

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10