The Strangers (2008)

Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti

JOHDANTO

”Tositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita! The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.

JUONITIIVISTELMÄ

Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.

KOMMENTIT

The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.

Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.

YHTEENVETO

The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.

5/10

Kaw (2006)

Ohjaus: Sheldon Wilson
Käsikirjoitus: Benjamin Sztajnkrycer
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Arvioidun version pituus: 88 min.
Arvioitu: 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Ohjaaja Alfred Hitchcockin nerous johtui varmaan osaltaan siitä, että hän kykeni näkemään tavallisten ja normaaleina pidettyjen asioiden taakse kätkeytyvän kokonaisen kaaoksen ja tuhon maailman ja käyttämään tätä hyväkseen luodessaan piinaavan jännityksen tunnelmaa. Tähän maailmaan kurkkaavat monet Hitchcockin jännäreistä, mukaanlukien Hitchcockin eräs parhaimmista kauhuelokuvista, The Birds vuodelta 1963. On mielenkiintoista ajatella, että lähtökohdiltaan typerryttävän yksinkertaisesta ajatuksesta saadaan erinomaisessa ohjauksesssa aikaiseksi puistattavan tehokasta jännitystä. Hitchcockin on ollut varmaan aikanaan melkoisen vaikea myydä hyökkäävien lintujen konseptia rahoittajille, eikä se varmaan olisi onnistunutkaan ilman Hitchcockin aiempia näyttöjä. Sheldon Wilsonin köyhä Hitchcock-ripoff on kaksin verroin suurempi pettymys, kun muistaa, että Wilson yllätti positiivisesti vimmaisen tehokkaalla kauhuesikoisellaan Shallow Ground vuodelta 2004. Halpispätkäksi Kaw yrittää aivan liikaa ja Wilson pyrkii luottamaan aivan liiaksi perin kökköjen efektien tehoon ja todellinen tunnelma elokuvasta katoaa taivaan tuuliin kuin parvi korppeja.

JUONITIIVISTELMÄ

Elokuvassa eristyneen ja riutuvan syrjäseudun kyläyhteisöä alkaa riivata yhä kasvava korppien parvi. Korpit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun nokkien, silpoen ja murhaten kyläyhteisön jäseniä. Murhanhimoisten korppien parvi organisoituu pian parviälyksi, joka alkaa käyttää apunaan myös työkaluja suojautuvien ihmisten kimppuun pääsemisen helpottamiseksi. Ihmispolot pyrkivät pitämään kinni henkirievuistaan miten parhaiten kykenevät.

KOMMENTIT

Sheldon Wilsonin ankea näkymä syrjäisestä kylästä lupailee hyvää, mutta pian suspensio romahtaa ja korppien hyökkäilystä tulee rutiinimaista tappamista, jossa ei oikeastaan näytetä paljoa mitään ja sekin vähä mitä näytetään, on kovin kehnosti toteutettua ja ontuvasti realisoituvaa. Tarinan pahimpia pohjakosketuksia voi hakea näyttelijöiden suoritteista ihan yhtä lailla kuin surkeista efekteistäkin. Elokuvan henkilöhahmoista kokonaisuutena ei muodostu kyläyhteisön tuntua eikä hahmoille anneta tilaa kehittyä tarinan edetessä saatikka tutkailla ihmeemmin näiden taustoja. Pahvimaiset hahmot kohkaavat tohkeissaan kohtauksesta toiseen ja loppupelissä kostautuu myös elokuvan piskuinen budjetti, sillä koko kyläyhteisöä riivaava ongelma kulminoituu vain muutamaan keskeiseen hahmoon ja muutamaan kuvauspaikkaan. Wilson ei pysy raiteilla kuvauksen ohjauksesta ja jättää samalla myös armotta näyttelijänsä palloilemaan hukassa tai kulmia kurtistelemaan. Kaw tarjoilee tympeän yksitotisen puolitoistatuntisen ilman rihmaakaan omaperäisyyttä. Harmillisesti myös efektien osalta Kaw yrittää haukata liian suuren palan, sillä elokuvan CGI-efektien huonous on merkillepantavaa. Siellä missä tietokone-efekteillä ei ole varaa pelata, pyritään maskaamaan tuotannon rajoja aggressiivisen nopeatempoisella leikkauksella. Siinäkin onnistutaan vain osittain, sillä illuusio kokonaisen parven aiheuttamasta paniikista, uhasta ja pelosta ei pääse vaikuttamaan keskittymällä vain yksittäisten lintujen nokkimisen hätäiseen tarkasteluun. Suurin ongelma elokuvassa paljastuu kuitenkin loppua kohti tultaessa, kun lintujen oudon käytöksen syy lopulta paljastetaan ja väännetään r-a-u-t-a-l-a-n-g-a-s-t-a. Ratkaisu on pahalta maistuva ja todellinen anti-kliimaksi, joka siivittää elokuvan lopun täydelliseen mahalaskuun. Se mätkähtää kuin ammuttu korppi räpistelemään omissa korinoissaan, jonka lopputekstit armollisesti päättävät.

YHTEENVETO

Kaw on kuin Alfred Hitchcockin The Birds-elokuvan köyhä ja sivistymätön maalaisserkku, joka kaupunkivisiitillä hämillään seuraa, miten hip ja pop cityhipsteri käy vähän laskettelemassa miljoonakaupungin yöelämässä ja maistelemassa ehdan baristan laskemaa kofeiinitonta mokkalattea ennen kuin juna takaisin perähikiälle tuuttaa lähdön merkiksi. Koko elokuvan juttu rakentuu kokonaisuudessaan vain yhden typerän koukun varaan. B-elokuvan leimaa yritetään hätistää satsaamalla pikku roposia efektitekniikkaan, mutta vääjäämätön epäonnistuminen paljastuu armotta siivekkäiden tietokonelintujen digitaalisessa kömpelyydessä. Mitäänsanomaton ohjaus ja kuin krapulassa hortoilevat näyttelijät yhdistyvät tehottomiin efekteihin ja kasassa on taas yksi tavanomainen peruskauhistelu, joka erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Aineksia trillerissä ei juuri enempään tosin olisikaan.

2/10

Rabies (2010)

Ohjaus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Käsikirjoitus: Aharon Keshales, Navot Papushado
Tuotantomaa: Israel
Arvioidun version pituus: 90 min.
Arvioitu: 2011 (julkaisu 2025 joulukuu)
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: heprea
Budjetti: ~0,5 miljoonaa USD

Johdanto

Rabies kulkee Israelin ensimmäisen slasher-elokuvan nimikkeellä. On hämmästyttävää, ettei Israelista tai Lähi-Idästä yleensäkään ole ilmaantunut enemmän elokuvia ja tekijöitä kauhuelokuvan lajityyppiin, sillä luulisi jatkuvassa konfliktissa ja pelon ilmapiirissä elämisen olevan hyvinkin otollinen maaperä negatiivisten tuntojen purkamiseen elokuvallisen ilmaisun kautta muutoinkin kuin sotakonfliktia käsittelevissä draamoissa, joita Israelissa tuntuu riittävän. Slasher-elokuvana Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhdessä ohjaama elokuva on tuoreen virkistävä ja kiehtovasti lajityypin ytimeen pureutuva kääntäessään lajityypin vakioituneita kliseitä ja konventioita päälaelleen ja onnistuessaan tekemään kokonaisuudesta yhtä aikaa ytimekkään slasherin ja terävän lajityyppiä veitsellä tökkivän pikimustan parodiallisen komedian. Ihan puhtaaksi kauhua tihkuvaksi slasher -elokuvaksi Rabies taipuu vain löyhästi, mutta sysimustaksi kauhukomediaksi hyvinkin.

HaMatzav on israelissa toisinaan käytetty termi, joka löyhästi suomentuu vaikka tapahtumaksi. Sen tarkoitus on kuvata Israelin pitkään jatkunutta jännitteistä konfliktia omien alueidensa sisällä ja välittömässä läheisyydessä sekä niitä ongelmia ja yllättäviä tilanteita, joita tässä jatkuvassa konfliktissa eläminen väistämättä sylkee tavallisten kansalaisten päälle ja mitä ihmisten pitää tehdä edesauttaakseen omaa selviytymistään. Tässä elokuvassa käsitteen alla juoksee se tosiasia, että tosipaikan tullen ihan kenestä tahansa saattaa löytyä käsittämätöntä psykopaattista julmuutta, joka kytkeytyy omaan selviytymisviettiin.

Juonitiivistelmä

Syrjäisessä erämaapuistossa tapahtuu kummia. Veljen ja siskon karkumatka saa yllätyskäänteen, kun rauhoitettu erämaapuisto osoittautuukin ihmisiä vaanivan tappajan ansoittamaksi väijypaikaksi. Tapahtumiin sotkeutuu pian puistonvartija, joka yhyttää tappajan kesken temppujensa. Sattumusten summaa täydentää eksyneiden – tennisturnaukseen matkalla olevien – teinien saapuminen paikalle sekä ”Ikävien Ihmisten Kerhosta” karanneiden poliisien ärhäkkään nenäkkäät tutkimukset. Porukkaa ramppaa tällä puistoalueella toisistaan tietämättä ja autuaan tietämättöminä myös siitä, että koko pusikko on myös samalla miinakenttä. Eikä aikaakaan, kun erikoisten sattumusten kautta tämä sekalainen joukko kohtaa toisensa ja niitä miinojakin. Porukalla erämaapuisto muuttuu pian veriseksi taistelutantereeksi. Puistossa tallaavien ihmisten mielen on vallannut taudeista kauhein: hatredis bludlustis (vihan kyllästämä verenhimo).

Kommentit

Israelin ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi tituleerattu slasher-elokuva kyntää ns. avointa peltoa, kun maasta ei ole vielä ponnistanut sellaista tekijäkaartia, joka olisi väistämätöntä vertailumateriaalia. Ohjaajaparivalikko ymmärtää tämän ja samalla haluaa irrottautua myös tyypillisistä lajityypin stereotypioista maskeeraamalla elokuvan päälle kerroksia maansa politiikasta ja sosioekonomiasta. Ei se kuitenkaan oikeasti kerro mitään erityisen järkevää Israelista, sen näkemistä vihollisista tai sen kansalaisistakaan, mutta ihan ehtana rehellisenä slasher-elokuvana se onnistuu kyllä oikein mainiosti ja osaapa jopa repäistä sellaisenkin tempun, joka lajityypissä hakee vertaistansa: missä muussa elokuvassa pääpahikseksi parjattu sarjamurhastelija ei pahasti edes osallistu verenvuodatukseen vaan makaa tuutilullaa-maassa pääosan elokuvan kulusta rauhoittavien aineiden vaikutuksen ansiosta – ne ovat ne ns. tavalliset ihmiset, jotka eskaloivat itsensä hurmeisen veriteatterin pelureiksi.

Räväkkä tarina vie katsojan yllättävälle ironisen koomiselle slasher-matkalle. Eli Craigin erinomaisen hulvaton samaisen vuoden aikana ilmestynyt kauhukomedia Tucker & Dale vs. Evil (2010) on konsepteiltaan varsin lähellä Rabiesta, mutta tässä komedia on selkeästi mustempaa ja käsitteellisempää, asenne on häijympi ja kylmempi ja katsojalle käy jo puoleenväliin mennessä varsin selväksi, että kovin hyvin tässä ei kenellekään tule käymään. Israelilaisparivaljakko nakkaa tarinan edetessä katsojalle pällisteltäväksi reippaasti tuikitavallisilta tuntuvia lajityypin vakiojuttuja ja nauravat sitten paskaisesti rikkoessaan lajityypin konventiot perinpohjaisella ilkikurisuudella vetäessään maton katsojan odotusten alta. Harvinaisen kypsä tarina yllättää myös sillä, että verisessä tangossa on ihka oikea ja kiehtovan monisyinen koreografia taustalla. Slasher-elokuvien juonikuviot ovat yleensä varsin yksioikoisia ja tylsiä (poislukien jotkut slashereiksi luettavissa olevat italialaiset giallot, jotka hyvinkin usein sitten menevätkin poikkeuksellisen monimutkaisiksi sotkuiksi), mutta Rabies onnistuu ylläpitämään tuhtien verileikkien yhteydessä kiinnostavan ja ajatuksiakin herättävän juonen muutamine rönsyineenkin. Slasheristä lajityyppina päästettiin viimeisetkin veret ulos 90-luvulle saavuttaessa ja vaikka Wes Cravenin Scream (1996) lyhykäisesti genreä uudistikin viiltävällä otteella, suurin osa 1990-luvun ja 2000-luvun tuotoksista on vain saman tutun kaavan ainesosista nykäistyjä oksennuksia, joita lähinnä käytetään astinlautoina totuttamaan uusia tekijöitä ns. ”oikeiden” elokuvien tekemiseen. Rabies on toista maata. Vuosikymmenien vakioituneita kaavoja viekkaasti vääntävät tekijät onnistuvat rakentamaan uutta ja yllättävää ja tarjoilevat halvan CGI-moskan sijasta myös vaikuttavia ja mieleenpainuvia efektejä – ja vieläpä kokolailla runsain annoksin, jonka seikan odottaisi houkuttavan lajityypin faneja olipa sitten Israelista itsestään mitä mieltä tahansa. Ja kaikki tämä murto-osalla länsimaisten ns. kovien tekijämiesten budjeteista. Elokuvan jaksotus on suhteellisen ehjä ja leikkauskin varsin säväkkä. Nämä molemmat seikat antavat elokuvalle tiettyä tukevuutta ja pitävät sen tarinan sopivassa lennossa koko jutun keston ajan. Yksittäisten näyttelijöiden toiminta ei ehkä ole ihan parasta A-ryhmää, mutta kaarti on kuitenkin laajahko ja kokonaisuutena porukka toimii hyvin yhteen. Eipä se näyttelijöiden piiskaaminen lennokkaisiin palkintogaalasuoritteisiin ole tainnut olla ohjaajakaksikon keskeinen kimmoke lainkaan; siinä määrin kiinnostusta aina tilaisuuden tullen ohjataan poskettomiin veritöihin.

Yhteenveto

Israelilainen slasher heittää melkoisen voltin ironisella otteellaan ja synkän mustalla komiikallaan. Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon yhteisohjaus tihkuu vankkaa lajityypin historian ymmärrystä ja tietoista totuttujen konventioiden kyseenalaistamista. Tekijät tuntuvat siis tietävän, mistä naruista vetämällä marionetti tekee tutusta poikkeavia liikkeitä. Sujuvasti rakentuvaa ja etenevää kokonaisuutta vielä sävytetään varsin soljuvalla dialogilla ja anarkistisella asenteella, joka ei kumarra suutelemaan kenenkään saappaita tai hyväksy kenenkään tai minkään tahon poliittisia tahtotiloja. Hyvä tarina käsikirjoituksineen ja dialogeineen päivineen, mallikkaat ja runsaat efektit, paljon sysimustaa komiikkaa ja vieläpä jossain määrin auttavasti näyteltykin. What’s not to like?

7/10.

Behemoth the Sea Monster (1959)

Ohjaus:  Douglas Hickox, Eugène Lourié
Käsikirjoitus: Robert Abel, Allen Adler, Eugène Lourié, Daniel James
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 80 min. 
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa 
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa, mutta erittäin vähäinen

JOHDANTO

Viherpiipertäjät. Nuo inhat kuikelot ituhipit, jotka yrittävät vain kasvattaa verotaakkaa ja rajoittaa kulutusta. Noh … Greenpeacen ensimmäisiä todella merkittäviä onnistumisia oli ns. Lontoon sopimus, jolla maailman ydinvallat sitoutettiin hoitamaan satojen ydinreaktoriensa jätteet jollakin muulla tavalla kuin upottamalla mereen. Sopimus astui voimaan 15 vuoden aktivismin jälkeen 1993. Siis noin 40 vuoden ajan maailman kaikki ydinmahdit ehtivät kipata käytännössä kaiken radioaktiivisen jätteensä joko sellaisenaan tai lyijysarkofageissa mereen. Yksikään mahdeista ei tietenkään ole vaivautunut pitämään kirjaa siitä, mihin tuli dumpattua ja mitä tuli dumpattua ja milloinka mainittu dumppaus suoritettiin. Kansalaiset globaalisti tiesivät kyllä asiasta, mutta olisihan se eri kenkkua, jos töpselistä ei saisi sähköä. Ekokatastrofielokuvien lajityyppi muhi ja kyti jo vahvana 50-luvulla ja vaikka aihetta vakavasti lähestyviä elokuvia saatiinkin vielä odottaa hyvä tovi, tematiikka sinällään nousee vahvasti esille jo tässäkin elokuvassa heijastellen ihmisten kasvavaa kiinnostusta aiheesta ja erityisesti hyödyntäen aihepiiristä punnertavia pelkoja.

JUONISYNOPSIS

Maailman nousevien ydinasemahtien asetestaukset Tyynellä valtamerellä 1940- ja 1950-luvulla laskevat ilmakehään mittavia radioaktiivisia päästöjä, mutta syvyyksiin dumpatut ydinjätteet tekevät saman merenpohjalle. Eristyksissä asustelleen dinosauruslajin edustaja imaisee itseensä kelpo annoksen radiumia ja olennon normaali elonkierto häiriintyy. Olento lähtee vaeltamaan hakeakseen kuolinpaikkaa … jokea, jossa on aikanaan syntynyt. Pahaksi onneksi tuon joen nimi on Thames ja sen rannalla asuu melkoisesti porukkaa…

KOMMENTIT

Douglas Hickoxin ja Eugène Lourién elokuva on käytännössä hyvin pitkälti suora uudelleenfilmatisointi Eugène Lourién ohjaamasta ylivertaisesta aikansa hittielokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953). Halvalla tehdyn uudelleenlämmityksen tekemisen syitä voi vain arvailla, mutta lopputulema on jopa omaan aikaansa suhteututtuna varsin kökkö. Ihmisten kasvava huoli ympäristön saastumisesta oli jo tuolloin läsnä ja elokuva on suora reaktiivinen ilmiö niille ihmisille, joiden mielestä jatkuva meren saastuttaminen ja kymmenet atolleilla tehdyt ydinkokeet eivät voi olla ainakaan hyväksi ympäristölle. Ehta ekokatastrofielokuvan motiivi siis ja peräti varhainen lajityypin prototyyppinen edustaja.

Ohjaajaparivaljakon elokuvan alkutunti on lämmittävän toimivaa tieteisdraamaa tutkijoiden ja sotilaiden selvitellessä ja tutkiessa todistusaineistoa ja arpoessa soveltuvia keinoja uhan tehokkaaseen torjuntaan. Lopun kolmevarttinen Lontoon tuhoaminen sitä vastoin on vain tylsää Ishirô Hondan elokuvan Gojira (Godzilla, 1954) imitaatiota (joka siis se puolestaan oli japanilaisten oma uudelleenfilmatisointi Lourién aiemmasta elokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953)). Ympäri mennään yhteen tullaan. Hondan elokuvassa päreiksi pannaan Tokio, mutta tämä aikansa efektitekniikan valioyksilö murskaa samalla liskontassujensa alle Behemoth The Sea Monster-elokuvan visuaalisuuden jättäen jälkeensä vain märän läiskän. Keskinkertaiset stop-motion -efektit ja pienoismallien tuhoamiset (sama auto tallotaan jopa kolmasti!) seuraavat toinen toistaan pitkälti yli puolituntia ja radioaktiivisen ”Behemoth”-hirviön ”säteilykin” saa aikaiseksi lähinnä myötähäpeän tunnetta ja tahatonta huonouden hihitystä. Ohjaajat ovat sentään ymmärtäneet oikein kohdeyleisönsä ja kaikenlainen romanttinen ja melankolinen ihmissuhdehässäkkä loistaa poissaolollaan – onneksi!

YHTEENVETO

50-luvun lopun uudelleenfilmatisointi tekijöiden omasta aiemmasta hirviöelokuvasta vaihtaa alkuperäisestä vain juonen moottorin ja sekin tulee lainattua suoraan Japanista. Kehnojen efektien turmelema elokuva pysyttelee jopa mielenkiintoisena tieteiselokuvana murean dialogin ja onnistuneiden kohtausten ansiosta aina siihen saakka kunnes varsinaiseen efektisoppaan saakka päästään elokuvan lähestyessä loppuaan. Mielenkiintoisesti ekokatastrofielokuvana kuitenkin tämän pienen lajityypin varhaisimpia edustajia.

3/10.

Olympus Has Fallen (2013)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Creighton Rothenberger, Katrin Benedikt
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 120 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: 19.4.2013
Kieli: englanti
Budjetti: USD 70 miljoonaa

Johdanto

Propagandaa vaarallisempi ase on viihteeksi naamioitu piilopropaganda. Yhdysvaltain hallintokulttuuri ja erityisesti sen alati poliisivaltion suuntaan matkaava seurantakoneisto ovat tätä kirjoitettaessa (2013) jo vuosien ajan olleet kovan kiistelyn kohteena sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Tiedustelupalvelut ja poliisit kautta historian ovat käyttäneet tasan tarkkaan kaiken niille myönnetyn toimivallan ja useimmiten pyrkivät aina tarpeen vaatiessa kinumaan lisää ja/tai ottamaan lisää sääntöjä kiertäen. Jatkuvien vakoilu- ja vuotoskandaalien maalaama kuva Yhdysvalloista on kaukana niistä vapauden ja riippumattomuuden ihanteista, joiden pohjalta koko maa aikanaan syntyi ja joiden illuusiota yhä edelleen maan kansalaiset pyhänä vaalivat. Antoine Fuquan elokuva Olympus Has Fallen kertoo katsojille, miten katalasti käy, jos omia kansalaisia ei valvota ja tarkkailla: joku pettää ja silloin alkaa läski tummua. On siis ihan oikein, että isoveli aina silloin tällöin vähän kurkkaa mitäpä siellä eetterissä oikein kirjoitellaan ja vaikka sitten maanpetossyytteillä vaientaa kenkut yksilöt.

Juonitiivistelmä

Iik! Joukko katalia Pohjois-Korealaisia terroristeja saa sisäpiirin apua ja valtaa Washingtonin Valkoisen Talon – siis juuri sen tönön, jossa majailee ”vapaan maailman fyyreri” eli USA:n pressa. Valtauksessa otetaan vangeiksi samalla kovan luokan ministereitä ja se presidentti itse. Kaikki sujuu valtaajien kannalta kivasti kuin Strömsössä ikään, kunnes entinen presidentin turvamies ja superkova eliittisotilastappaja, mutta onnettomasti toimistopöydän taakse siisteihin sisäpuuhiin siirretty Mike Banning alkaa pistää kampoihin. Banning tappaa pahikset Valkoisessa Talossa ja puutarhassa ja pelastaa Yhdysvallat – joka luonnollisesti tässä elokuvassa rinnastuu koko maailmaan.

Kommentit

Ihan tarkoituksella kai tästä ei hauskaa tehty, mutta elokuvan tapahtumat premissistä loppukohtaukseen saavat väkisinkin viiksikarvat väpäjämään hihityksen tahtiin. Ihan alusta pitäen katsoja joutuu hinuttamaan uskottavuusvipua äärirajojen ulkopuolelle elokuvan esitellessä yhden elokuvahistorian typerimmistä auto-onnettomuuksista, joka selittää Mike Banning -hahmon viraltapanon. Alkupaalutuksen jälkeen mennäänkin sitten loivaa luisua alaspäin ihan alamäkipyörällä eikä ylös ole enää menemistä. Premississä joukko Korean jeppejä valtaa Valkoisen Talon vartissa ja parikymmentä terroristia pystyy sitä vaivatta pitämään hallussaan vaikka vastassa on hyökkäyskoptereita ja huippukoulutettuja erikoisjoukkoja ja sen semmoista väkeä, joka normaalisti riittää pienen banaanivaltion kukistamiseen. Chuck Norris -viitan päälleen vetävä hyllytetty salaisen palvelun Mike Banning ottaa kuitenkin ohjat käsiinsä ja yhden miehen armeijana hoitaa bonarit himaan. Fuqua yrittää katsojalle uskotella, että Valkoisen Talon valtaus onnistuu käden käänteessä, koska valtio ei valvo ja seuraa riittävästi omiaan ja siksi aina jostain löytyy joku petturi, joka on valmis parista miljoonasta myymään mummonsa ja tämän kiikkustuolinkin vielä. Kyllä, näin tässä elokuvassa todellakin väitetään. Jos vielä premissin uskoisikin, joutuu seuraavaksi myös hyväksymään mitä ihmeellisimpiä tarinoita: hyllytetyllä Mike Banningillä on jostain syystä edelleen turvaluokitus ja pääsy presidentin virkahuoneen salaiseen kassakaappiin ja siellä lymyilevään satelliittipuhelimeen, tietoa rakennuksen salaisista käytävistä, staminaa hoidella korealaisia terrori-Teroja yksi toisensa perään huoneesta toiseen tunnista toiseen, Kerberos -protokollasta, jolla tehdään kenkkuja temppuja ydinaseille jne jne. Koko jutun juoni on Kerberos-protokollan käyttäminen itseään vastaan ja tarinassa perustellaan protokollan olemassaolo sillä, että jo laukaistun mannertenvälisen ja ydinkärjellä varustetun ohjuksen voi antaa tuhota itsensä väärän hälytyksen sattuessa. Jostain syystä elokuvan tekijät ajattelevat tämän itsetuhomekanismin automaattisesti laventuvan myös ydinkärjen räjähdykseen, joka on taas tyystin eri asia kuin kantoraketin tuhoaminen. Ihan perusfaktoilla selviää myös, että noin kolmannes ydinaseiden kantoraketeista on aina huoltosyklissä, joten elokuvan lähtökohtainen olettama täydellisestä ydintuhosta oman maan kamaralla on jo pelkästään näiden kahden asian valossa vähintäänkin virheellinen. Viihdettähän tässä toki tehdäänkin, mutta elokuvan tekijöiden vakava paatos on kovin matalaotsaista ja siksi altistaa elokuvan juonen ja sen käänteet tarkemmalle analyysille.

Ei se mitään … Fuquan tarina on ihan täynnä – alusta loppuun – erilaisia päättömyyksiä ja ammottavia loogisia monttuja (kuten pihalla oleva luukku, josta pääsee suoraan Valkoisen Talon kellareihin … wtf?) eikä käsikirjoitus anna näyttelijöille lainkaan tilaa tarkentaa tai täsmentää hahmojaan. Toimintaelokuvan dialogi on aivan päätöntä ja monasti ei johda mihinkään (kuten esimerkiksi kriisihallitusta johtavan näyttelijä Morgan Freemanin vuorosanat – milloin soitetaan Moskovaan, Pariisiin, Saksaan, Japaniin ilman mitään jatkumoa, milloin kutsutaan paikalle Pohjois-Korean asiantuntija, jota ei elokuvan loppuun mennessä kuulu ei näy, jne). Terroristien toinen päätarkoitus on kiristää Yhdysvallat poistamaan läsnäolonsa Etelä-Koreasta ja merialueilta siellä päin ja kun lopulta hammasta kiristellen ”emme neuvottele terroristien kanssa!” -porukka antaa myöten ja periksi terroripoitsuille, tilanteen kehittymistä seurataan satelliittitutkalla, josta näemme, miten neljä (4!) sota-alusta tekevät 180-asteen käännöksen jossakin Kiinanmerellä. Terrorists win! sanoisi Counter Striken pelaaja. Se on helppoa, kun sen osaa. Tositilanteessa kai kymmenien tuhansien miesten tukikohtien lakkauttaminen olisi kuukausien ellei vuosien mittava operaatio. Strategiahuoneessa maan johto sitten pohtii, että antaako terroristeille enempikin periksi … vaakakuppiin nämä elokuvaelämän sankarit asettavat 20-miljoonaisen Etelä-Korean kansan tulevaisuuden ja presidentin pojan hengen. Luonnollisesti Etelä-Korean arpalipuke tässä häviää … Huonouden hihityksen vie ihan uusiin sfääreihin kaksi peräkkäistä kohtausta, joista ensimmäisessä siloposkinen Gerard Butler lähtee autolla ajamaan ja seuraavassa kohtauksessa sekunteja myöhemmin samaa autoa ajellessa hänelle on mystisesti kasvanut kelpo sänki. Kun on kerran kunnon erikoismies, niin partakin kasvaa tavis-Pettereitä nopsemmin. Pikkuisissa indie-pätkissä tuollaisetkin jatkuvuuteen liittyvät koomailut on helppo antaa anteeksi, mutta kymmenien miljoonien budjettien elokuvissa lähinnä vain sapettaa, että tällaiseen ei ropoja heru, mutta taisteluhelikopteri pitää saada vuokralle.

divider_04

Yhteenveto

Tympeäksi paatokseksi päätyvä suoraviivainen toimintaelokuva heijaa ensitöikseen kaivoon tolkun ja logiikan ja odottaa katsojan antavan kaiken hölynpölyn anteeksi, koska ylevä tarina vapaan maailman pelastamisesta on niin äärest tärkeä … tai jotain vastaavaa paskaa. Die Hard Valkoisessa Talossa, mutta epämiellyttävällä ja hyvin kyseenalaisella ääripatrioottisella paatoksella ja propagandalla höystetty ja itsensä pelottavan tosissaan ottava kaksituntinen toimintapaketti. Ohjaaja hukkaa valtavasti näyttelijäpotentiaalia ilmiömäisen typeriin väliepisodeihin, joiden leikkaus vieläpä tuntuu amatöörimäiseltä. ”Älkää hyvät veljet ja sisaret vastustako valtion koneiston omiin kansalaisiin kohdistamaa seurantaa, sillä vain näin voimme estää ilkeiden terroriterojen temput.” Näin se elokuvan sanoma tiivistettynä.

3/10.

Apocalypse Z (2013)

Ohjaus: Luca Boni / Marco Ristori
Käsikirjoitus: Luca Boni / Marco Ristori
Tuotantomaa: Italia/Saksa/Kanada/Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 86,5 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: USD 1 miljoona

Johdanto

Zombeilla kelpaa ratsastaa ja rahastaa. Näin ajattelee ainakin Uwe Boll, joka tämänkin elokuvan taustalla häärii tuottajana. Alunperin nimeä Zombie Massacre kantanut elokuva vaihdettiin vuoden 2013 julkaisun alla nimelle Apocalypse Z – epäilemättä siksi, että kesän 2013 kuumana hittileffana pyörivän World War Z -elokuvan nimeä voisi edes jotenkin hyödyntää. Zombie-tekeleitä löytyy maailmasta jo aivan jokaiseen junaan, mutta Z-luokan vaunut (ah miten sopivaa!) ovat näistä aina täyteen buukatut. Italialaisten Bonin ja Ristorin toinen yhteinen zombie-elokuva on vain kalpea kaiku parivaljakon ensimmäisestä elokuvasta Eaters (2011) ja kansainvälinen yhteistyö on tällä kertaa johtanut lähinnä surkuhupaisaan katastrofiin eikä todellakaan askeleeksi eteenpäin uralla. Siinä missä Eaters -elokuvassa on oma karismansa, kieroutunut musta huumorinsa ja genre-elokuvaksi asiallisen synkeä atmosfääri, Apocalypse Z kymmenen kertaa suuremmalla budjetilla kaatuu pahnan pohjimmaisten joukkoon. Rahalla ei saa aina parempaa, jos sitä ei kyetä käyttämään oikein.

Juonitiivistelmä

Jenkkien armeijan salaisessa tutkimuslaitoksessa Romaniassa tohtori Neumannin kokeet johtavat itsessään tappavan ja kuolleista heräämisen mahdollistavaan myrkkyyn. Tohtorin alkuperäinen tarkoitus oli ihmisten pelastaminen, mutta armeijan rahoittaman tutkimuksen kiinnostus on jossakin ihan muualla. Biologiseksi aseeksi soveltuva toksiini altistaa onnettomuuden seurauksena läheisen kaupungin asukkaat taudille tohtori Neumannin yrittäessä estää aineen päätymisen sotilaalliseksi aseeksi. Kun paska on jo tuulettimissa, paikalle kutsutaan palkkasotureista koostuva joukko, jonka tehtäväksi tulee hävittää koko tutkimuslaitos ja lavastaa kaupungin tuhoutuminen ydinreaktorin virhetilanteesta johtuneeksi onnettomuudeksi. Ei mene se suunnitelma ihan kuin Strömsössä.

Kommentit

Elokuvan tekninen toteutus aiheuttaa kylmiä väreitä ja myötähäpeää häävideo-tasoisena suorituksena. Ääniteknikko vaikuttaa puuttuneen elokuvan teosta tyystin, kuvaajien staattiset otokset eivät millään muotoa osoita häävejä taitoja alasta, editointi on jätetty suosiolla kesäharjoittelijan puuhasteluksi, tympeän surkeat CGI-efektit paljastavat tekijöiden kunnianhimon ja budjetääristen realiteettien epäsuhdan, näytteleminen on Perä-Hikiän kylätoimikunnan kesäteatteritasoa ja kerrassaan mitään positiivista sanottavaa ei löydy käsikirjoituksesta. Näyttelijäparat joutuvat palloilemaan kohtauksesta toiseen leuka rinnassa piinallisen selvinä siitä, että tässä tehdään näyttelijöiden uran pohjakosketusta tai peräti päätöstä. Suurimman osan kohtauksista näyttelijöiden ohjaus on täysin hukassa eikä näyttelijöillä tunnu olevaan juurikaan käryä, mitä seuraavaksi tehdään. Kohtauksia katsellessa on surullista ajatella, että näillä veikkosilla (ja naikkosilla) on kullakin takanaan jo ihan oikea ura elokuvien ja tv-tuotantojan parissa. Tara ”minä en näyttele kuin sellaisissa elokuvissa, joissa on tärkeä sanoma!” Cardinal Sin Cityn Miho-hahmoa jäljittelevänä katanahirmuna epäonnistuu jopa näyttämään hyvältä. Ainoan pienen tuulahduksen ammattimaisesta suorituksesta antaaa Jon Campling, joka ainoana näyttelijänä pystyy hahmonsa kautta rakentamaan jännitteitä kohtauksiinsa. Toimintakohtaukset ovat … kauheita ja koreografiatkin on vedetty niin surkeasti, että elokuvaa seuratessa kykenee näkemään, miten lyönnit jäävät 10 sentin päähän kohteista ja miten miekat viistävät kainalokarvoja rintalihasten asemesta. Parempia toimintakohtauksia löytyy koulujen kevätnäytelmistä, joten tähänkään puoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tahi lantteja. Omituista sikäli, että tekijöiden aiemman elokuvan Eaters (2011) toimintakohtaukset olivat täysin vertailukelpoisia sata kertaa itseään isompien tuotantojen kanssa, joten kyllä näillä kaveruksilla nyt jotain tuntumaa asiasta pitäisi olla.

Zombiemaskit ja maskeeraus ovat ainoat positiiviset poikkeukset elokuvassa. Pääosa budjetista lienee palanut maskeerausosaston tarpeisiin ja kaiken kaikkiaan jopa lähikuvissa zombiet näyttävät peräti onnistuneilta. Uwe Bollin vaikutus näkyy epäilemättä tässä, sillä tunnetusti miehen tuottamien ja ohjaamien elokuvien puitteet ovat yleensä kohdillaan jos kohta sisältö ei aina sitten olisi niinkään. Ja valitettavasti sitä näkyy myös muutamassa kohtauksessa, jotka on tarkoituksella tehty muistuttamaan first person shooter -tietokonepelejä! Mitään erityistä tolkkua valinnassa ei ole eivätkä nämä(kään) kohtaukset millään muotoa kykene istumaan sujuvaksi osaksi kokonaisuutta ja vieläpä elokuvaan on sitten pitänyt väkisin änkeä se Level Boss eli tietokonepeleistä tuttu ärjympi versio niistä samoista mörmöistä, joita nirhaillaan. Puutteellista käsikirjoitusta paikkaamassa ja minuuttien täytteeksi elokuvassa on päähahmojen historiasta takaumia. Osa näistä takaumista on täydellisen turhaa sekuntien kalastelua, osa ei sovi tarinaan ollenkaan ja pari kohtausta avartavat sentään kokonaisuutta piirun verran tolkulliseen suuntaan. Juonen käänteet noudattavat linjaa: 1) juostaan jonnekin, 2) turistaan joutavia, 3) arvuutellaan mitä seuraavaksi, 4) tapetaan zombeja ja manaillaan luotien loppumista, 5) palaa kohtaan 1. Ja kaikki tämä täydellisen mitäänsanomattoman muka-hurjan ääniraidan säestämänä. Paitsi, että elokuvan viimeinen kohtaus lennähtää yht’äkkiä päistikkaa tukevasti seksploitaatioksi tissejä pyörittävine neitokaisineen! Mikä lienee ollut se huume, jonka vaikutuksesta tämä viimeinen kohtaus on pitänyt elokuvaan mukaan ottaa, jäänee arvoitukseksi. Niin tai näin, mutta täydellisen järjetön ja elokuvan yleiseen ilmeeseen sopimaton lopetus on tavallaaan juuri tietysti odotetun mahalaskun se ”oho, leukakin osui asfalttiin” -kohta ennen kuolinsyytutkijoiden tuloa paikalle. Raporttiin kirjattaneen ykskantaan: death by incompetence.

Yhteenveto

Puistattavaa kyvyttömyyttä kaikilla elokuvan teon (muilla paitsi zombie-maskeerauksen) osa-alueilla osoittava teos on silkkaa 2010-luvun zombie-huumalla ratsastamista kuin pahimpina Joe D’Amaton 80-luvun päivinä konsanaan. Teoksen surkeus yllättää ja surettaa yht’aikaisesti, kun ottaa huomioon ohjaajaparivaljakon sadantonnin budjetilla aikaansaaman debyytin Eaters (2011). Pahimmiksi kompastuskiviksi osoittautuvat kuvauksen, valaistuksen ja ääniraidan tekninen surkeus sekä käsikirjoitus, jonka taso on samalla viivalla Bruno Mattein Zombi: La Creazione (2007) -elokuvahirvityksen kanssa. Yhden pisteen antavat taidokkaat zombie-maskeeraukset, mutta muutoin tämä teos on kyllä tasan tarkkaan niin huono kuin elokuva nyt vain huono voi olla. Suositellaan vain zombie-genren kaikki elokuvat silmät punertavina läpi kahlaaville tosifaneille.

2/10

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

Todellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen. Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)^[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)^[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)^[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005), George A.Romeron Day of the Dead (1985)^[x], John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla. Kauan eläköön body horror!

4/10.

The Legend of Hell House (1973)

Ohjaus: John Hough
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: 25.01.74
Kieli: englanti

Johdanto

Käsikirjoitus on elokuvissa – jopa kauhuelokuvissakin! – useimmiten onnistumisen kannalta keskeinen elementti. Ainakin silloin, kun elokuva yrittää kertoa tarinan. Juonettomuudessa ja tyylissä vellovat teokset ovat tietenkin aina oma lukunsa, mutta kovin harvalla ohjaajalla on yleensä rahkeita lähteä elokuvantekoon pelkän tyylin varassa. Monipuolisen brittiohjaaja John Hough’n uralle ei ole osunut maailmanhittejä eikä mahalaskujakaan ja Hough on sentään tehnyt elokuvia 60-luvun lopulta saakka. Hough’n uran monet tärkeimmistä ja muistettavimmista elokuvista (toistaiseksi) kuuluvat kauhugenreen. The Legend of Hell Housen taustalta löytyy paitsi kyvykäs ja motivoitunut ohjaaja, myös kokenut ja taitava kauhukirjailija Richard Matheson, joka on elokuvaan työstänyt käsikirjoituksen omasta romaanistaan The Hell House, jota puolestaan voisi luonnehtia Shirley Jacksonin romaanin The Haunting of Hill House (1959) variaationa reippaalla seksillä ja väkivallalla kuorrutettuna. Jacksonin romaani päätyi sekin elokuvaksi ja on yhä edelleen niitä parhaimpiin lukeutuvia kummitustaloelokuvia: Robert Wisen The Haunting (1963). Hough’n elokuvassa verevä ja taitavasti kudottu skenaario on keskeisessä asemassa ja kohtausten kytkökset toisiinsa nivoutuvat saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Matheson joutui kuitenkin valitettavasti typistämään elokuvakäsikirjoitusta merkittävästi sen liiallisen väkivallan ja ylenmääräisen seksuaalisluonteisuuden vuoksi ja kirjan loppukin piti muuttaa toiseksi. Sittemmin kuvausten aikana elokuva kohtasi myös kiusallisia budjettiongelmia, jotka pakottivat säätämään käsikirjoitusta entuudestaan mm. muuttamalla joitakin kohtauksia siten, ettei niissä tarvitsisi käyttää niin järeitä efektejä.

Juonitiivistelmä

Kuoleva miljonääri Mr.Deutsch (Roland Culver) palkkaa pienen joukon kyvykkäitä taitajia selvittämään omistamansa Belascon kartanon kummittelut saadakseen tieteellistä näyttöä siitä, tuleeko kuoleman jälkeen todellakin jatkoa maalliselle taipaleelle vai ei. Joukkion muodostavat meediot Florence (Pamela Franklin) ja Fischer (Roddy McDowall) sekä paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut fyysikko Lionel Barrett (Clive Revill) ja tämän vaimo Ann (Gayle Hunnicutt). Joukkio tuntee hyvin kartanon pahan maineen. Edellisen tutkimusryhmän tutkimukset kartanossa kaksi vuosikymmentä aiemmin päättyivät surkeasti. Fischer oli tuolloin ainoa, joka jäi reissusta toimintakykyiseksi ja Fischerkin haluaa viimein tasata tilit talon pahuuden kanssa. Joukkion vastassa ovat yliluonnolliset ja pahuutta tihkuvat voimat, jotka eivät katso suopealla silmällä tutkijoiden touhuja.

Kommentit

Mathesonin käsikirjoitus on oivallisen rento ja rauhallinen, jotta tapahtumien yhdessä muodostama uhkaava piina saadaan kohtauksista välitetyksi katsojalle. Vuonna 1973 valmistuneen elokuvan näyttelijöiden ja näiden maneerien teatraalisuus ja kohtausten näytelmämäisyys vain täydentävät elokuvan nostalgista tenhoa joukkion yrittäessä sekä tieteen että parapsykologian keinoin saada talon pahuus taltutettua. Elokuva näytellään lähes täysin vain muutamassa kartanon huoneessa, joka luo myös huoneille merkityksellisiä sävyjä tarinassa. Hough’n elokuva etenee vauhdilla ja uskaltautuu mielenkiintoisiin ja rohkeisiin konseptuaalisiin kokeiluihin kuvauksessa ja tieteen ja magian ristivedossa. Pääsääntöisesti kummituselokuvat epäonnistuvat ja niiden ohjaajat joutuvat sortumaan pelkkiin pelotteluihin ja säikäyttelyihin todellisen kauhutunnelman nostattamisen asemesta. Hough’n ohjauksessa tapahtuu juuri päinvastoin: halpoihin säikyttelyihin ei tarvitse langeta lainkaan ja painopiste on nimenomaan kokonaistunnelman luomisessa.

Elokuvassa ei ole juurikaan musiikkia tai muutenkaan ääniefektejä poislukien kummittelujen aiheuttamat sirinät, mutinat ja epätoivon huudahdukset jostakin kartanon perukoilta. Hough on onnistunut rakentamaan mielekkään kohtauksien jatkumon irrationaalisen kummittelun sijaan ja tarina etenee tasaisen varmasti arvoitusten auetessa. Elokuvan käsikirjoituksen säikeet pidetään tiukasti kurissa ja Hough pitää huolen siitä, että ennen pitkää kaikki juonen osaset tulevat käsitellyiksi. Tunnelma vanhan kummituskartanon salaisuuden tutkijoiden kesken kiristyy nopeasti tieteentekijän ja meedioiden välillä ja elokuvasta avautuukin mielenkiintoinen Ghostbustersin synkempi-ilmeinen esi-isä. Erinomaisen hyvät roolitukset ja hienosti onnistuneet näyttelijöiden suoritukset nostavat elokuvan erääksi parhaista kummituselokuvista kuunaan, kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena eikä kiinnitä liikaa huomiota yksittäisten kohtausten satunnaiseen huteruuteen. Hough’n ei The Legend of Hell Housen kohdalla tarvitse pelata superkalliilla erikoisefekteillä eikä satoihin miljooniin nousevilla tuotantobudjeteilla saadakseen aikaiseksi toimivan ja tehokkaan kummituselokuvan. Suoraviivainen käsikirjoitus, hyvät näyttelijät, taitava kameratyö, leikkaus ja ohjaus sekä sopivan degeneroitunut miljöö ovat vallan riittäviä hyvän elokuvan aineksia.

Yhteenveto

The Legend of Hell House on kauhukirjailija Richard Mathesonin omasta romaanistaan elokuvakäsikirjoitukseksi työstämä kummitustarina, jonka ohjaaja John Hough on lukuisten toimivien ja tunnelmallisten genre-elokuvien taustalla. Rautaisten näyttelijöiden vetovoima ja tunnelma pitävät elokuvan hyvinkin kiinnostavana omassa pienessä alalajissaan vaikkakin sen efektien niukkuus 2000-luvun paikallaankin täriseviä ADHD-katsojia saattaakin tylsistyttää. Toimintaa tai erikoisefektejä ei ole juuri edes nimeksi, joten sellaista hakeva voi jatkaa hakemista muualta. Elokuva rakentuu avautuvan solmun lailla purkautuvaan dialogiin tieteen ja yliluonnollisen risteämäkohdassa. Paketti pysyy tiiviisti ohjaajan käsissä ja elokuva päätyy selkeään sulkeumaan käsiteltyään kaiken oleellisen – yhtään turhaa kohtausta, yhtään epäloogista dialogia tai tarpeetonta elettä ei elokuvassa näy ei kuulu.

7/10

House of the Dead (2003)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Dave Parker, Mark Altman, Dan Bates
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Arvioitu: 2006
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Budjetti: $7 miljoonaa
Kieli: englanti

Johdanto

houseofthedead_primary

Tietokonepelien historia on muuttanut elokuvateollisuutta perinpohjin. Vielä 80- ja 90-luvuilla menestyneistä elokuvista puskettiin nopeaan tahtiin halpoja lisenssiviritelmiä tietokonepelaajien ostettaviksi, mutta 2000-luvulla asiat ovat tyystin muuttuneet – jopa päinvastaisiksi. Menestyneet tietokonepelien konseptit lisensioidaan nyt elokuviksi. Ja valitettavasti näissä elokuvissa suuri osa joukosta on silkkaa kuraa, joka ratsastaa vain tietokonepelin maineella ja nimellä. Uwe Boll on House of the Dead -elokuvan vastuumiehenä vastuussa myös muutamasta muusta ”tietokonepelistä elokuvaksi”-sovitelmasta, mutta hänen taitonsa elokuvantekijänä vaativat … vielä hiomista … näin nätisti sanoen. House of the Dead muodostuu lopulta varsin suoraviivaiseksi toimintakimaraksi, joka lainailee idioottimaisuuksia vuoroin tietokonepeleistä ja vuoroin toisista elokuvista. Elokuvan onnistunein anti löytyy lavasteista, mutta sillä ei vielä kuuhun lennetä.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa joukko nuoria on saanut kutsun rave-bileisiin kaukaiselle saarelle, jonne he pääsevät lopulta venekyydillä. Saarella teinejä odottavat paitsi tyhjentynyt bilealue niin myös jotakin aivan muuta … pian teinit huomaavat olevansa ahdingossa epäkuolleiden ahdistaessa joka suunnasta.

Kommentit

House of the Dead perustuu siis tietokonepeliin. Ja kyllä se asia sitten tuleekin harvinaisen selväksi elokuvan edetessä. Kenen neronleimaus se sitten lienee ollutkin, että elokuvaan on pitänyt editoida lyhyitä pätkiä itse pelistä sinne tänne, se ei kyllä todellakaan toimi. Itse asiassa se näyttää hirveältä ja rikkoo aivan tarpeettomasti muutenkin surkean ohjaustyön rytmityksen. Elokuvakäsikirjoitus on aivan taatusti yksi surkeimmista käsikirjoituksista, mitä kuunaan elävien kuvien reilussa 100-vuotisessa historiassa on vaivauduttu kirjoittamaan. Tapahtumien käänteet ovat kauttaaltaan, alusta loppuun, täydellisen epäuskottavia ja juonen kuljetus nojaa etupäässä teinien idioottimaisuutta tihkuvaan käyttäytymiseen (ml. ns. The Idiot Plot). Uwe Boll ei kykene ohjauksessaan näyttämään minkäänlaista visuaalista näkemystä (lähes tietokonepeleistä kopioitujen kuvakulmakikkailujen lisäksi) eikä hän osaa ohjata näyttelijöitään edes ala-arvoiseen suoritukseen. Näyttelijöiden työskentely onkin niin surkeaa, että vaikeahan tässä on uskoa, että seitsemän miljoonan taalan elokuvatuotantoa tässä kuitenkin seurataan! Dialogi saisi puupökkelönkin näyttämään elegantilta ja hienostuneelta näiden ”näyttelijöiden” suoritusten vieressä. Jurgen Prochnow on ainoa hienoinen plussa – jos kohta täytyy vain ihmetellä, miksi Prochnowin kaltaisen näyttelijän on sorruttava mukaan tällaisiin teoksiin. Toki Boll on saanut pauloihinsa kovempiakin nimimiehiä elokuvissaan (Ben Kingsleyn surkea esitys tulee hakematta mieleen vuoden 2005 Uwe Bollin elokuvassa BloodRayne).

Viiden euron huoltsikkasyntikkatekno on hirveimpiä elokuvamusiikkeja ikinä missään (kilpailee selkeästi samassa liigassa Bartkowiakin elokuva Doom (2005) kanssa tässä suhteessa) eikä siihen enää enempää tässä tarvitse tässä puuttua – ollos varoitettu. Elokuva yrittää käyttää surkeasti epäonnistuen vanhentuneita pelottelumenetelmiä eikä ohjaaja kykene tiivistämään tunnelmaa missään kohtaa teosta. Jopa nopeatempoiset musiikkivideoleikkaukset näyttävät halvoilta kimaroilta, jotka on nähty kymmeniä kertoja aiemmin ja kun mitään uutta Boll ei näihinkää tuo, tulos on lähinnä tylsä. Käsikirjoituksessa on anteeksiantamattoman paljon ammottavan suuria aukkoja, joista osan olisi varmasti voinut karsia vaikka käsikirjoituksen läpilukemisella ennen kuvauksia. Elokuva on alusta loppuun asti yhtä loogista sekamelskaa. Kerronnallisesti teos noudattelee halpistoimintapätkistä tuttuja kaavoja. Surkea editointi syö vielä tästäkin järsitystä kakusta pohjan pois ja käteen ei jää yhtää mitään muuta kuin paha mieli menetetystä ajasta. Huumoria elokuvassa ei ole ollenkaan – ei siis todellakaan lainkaan. Ja selvähän se tietenkin on – ei kenelläkään voi olla oikeasti hauskaa edes tämmöisen tekemisessä.

YHTEENVETO

Uwe Bollin elokuva House of the Dead on näteillä lavasteilla kuorrutettu kauhuelokuva, jonka käsikirjoitus on vertaansa vailla olevan typerä ja huono. Elokuvaa voi ajatella suositeltavaksi vain kaikkien innostuneimmille zombie-elokuvien harrastajille, jotka ovat valmiit vaikka järsimään omaa kättään seuratakseen lisää elävien kuolleiden kohkaamista valkokankailla ja tv-ruuduissa. Ohjaaja Uwe Bollin todellinen rimanalitus. Elokuvassa ei ole ainuttakaan onnistunutta kauhukohtausta ja sen toimintaepisoditkin ovat puuduttavan tuskaista seurattavaa. Ja vielä ne sekaan editoidut pätkät alkuperäisestä tietokonepelistä … huh huh.

1/10.

Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois Lanea – Teräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10