Kategoria: elokuvat

The Hateful Eight (2015)

Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, ranska, espanja
Budjetti: noin 44 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2016
Arvioidun version pituus: 167 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.1.2016

Johdantothehatefuleight_primary

Allegorioiden kautta usein toimiva ohjaaja Quentin Tarantino kertoo kunnianhimoisimman elokuvatarinansa toistaiseksi eikä todellakaan unohda pinnan alle kytkettyjä allegorioita, vihjeitä ja näkemyksiä maailmasta silloin joskus, yhtymäkohdista nykypäivään ja miksei sinne tulevaisuuteenkin. Länkkäri lajityyppinä on pitkät ajat elellyt varsin hiljaista kautta eikä tämä elokuva totta vie asiaa paljon muuta – se on nimittäin länkkäri vain marginaalisesti; ajallisesti ja paikallisesti. Henkisesti elokuva on tiukka ja väkivaltainen henkilödraama murhamysteerimaiseksi trilleriksi naamioituneena. Tarantino on kuvia kumartamattomalla asenteellaan saanut aikaiseksi maineen ohjaajana, jonka teoksia joko syvästi vihataan tai kunnioittavasti rakastetaan – välinpitämätöntä keskitietä ei tunnu olevan, joka seikka lienee merkki tämän päivän auteur -ohjaajasta. Tarantinon rohkeutta tarttua kipeisiinkin aiheisiin on syytä syvästi kunnioittaa, mutta samalla on ymmärrettävä, että tämä(kin?) elokuva on osalle katsojistaan yksinkertaisesti vain liikaa sen sisällön ja viiteyhteyksien vuoksi. Kun rotusorron kyllästämän vihan, räävittömän kielenkäytön, naisten väkivaltaisen kohtelun ja verisen väkivallan kuvaus ei edes yhdessä vielä riitä, Tarantino keksii häiritä status quo:a vielä sadistisilla seksuaaliperversioilla. Jos nämä aiheet arastavat, närästävät tai aiheuttavat kovasti suurta mielipahaa, ollos nyt virallisesti varoitettu.

Juonitiivistelmä

Palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell) vankinaan Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ovat matkalla Wyomingin Red Rockin pikkukaupunkiin, kun lumimyrskyä pakenevat Chris Mannix (Walton Goggins) ja Marquis Warren (Samuel L.Jackson) olosuhteiden pakosta lyöttäytyvät seuraan. Myrsky estää pääsyn Red Rockiin saakka ja siispä matkalaiset aikovat jäädä viettämään aikaa tien varrella olevaan kauppaan/majataloon. Sielläpä on muitakin vieraita. Myrskyn tuivertaessa joukkio alkaa kyräillä toisiaan: alkaa arvailu kenellä on mitäkin aikeita ja kenen historiasta paljastuu ikävimmät salaisuudet. Ei aikaakaan, kun miesten välit kiristyvät ja välienselvittely on valmis alkavaksi. Ken talosta hengissä poistuu vai poistuuko kukaan?

 

 

Kommentit

Tavattoman seesteisen ja upean kuvauksen takana eivät ole pelkästään tarkkaan harkitut kuvakulmat ja riittävä maltti ja harkinta kuvauksessa vaan myös Tarantinon itsepäisyys pitäytyä aidon filmin käyttäjänä. Valaistukseen ja leikkauksiin on käytetty poikkeuksellisen paljon aikaa ja vaivaa. Se näkyy kyllä elokuvan tekstuurissa vahvasti. Esineiden ja henkilöiden sijoittaminen kuvakulmineen päivineen hipoo suorastaan Stanley Kubrick -maista perfektionismiä ja syväterävyyden vaihtelut jopa useaan kertaan yhden pitkän oton aikana samassa kohtauksessa ovat kuin tuulahdus vuosikymmenien taakse italialaisen ohjaajalegendan Mario Bavan elokuviin, jotka tiedämme Quentin Tarantinolle tärkeiksi vaikuttimiksi. Joillekin katsojille nämä seikat toki saattavat aueta teennäisinä, tekotaiteellisina tai jopa tarpeettoman itsetietoisina. Niin tai näin, pelkona on, että 70mm filmille kuvattuna 2,76:1 -kuvasuhteella oleva elokuva rikotaan tavalla tai toisella jahka se päätyy edukkaana DVD/Blu ray -versiona halpahallien laareihin halpaa sen olla pitää! -kerhon lompakon klitorista kiihottamaan.

Teknisesti taitava ja erittäin taidokkaasti ohjattu elokuva saa seurakseen yhden kuluvan vuosituhannen nerokkaimmista ääniraidoista. Maestro Ennio Morricone tarjoilee sellaisen kyydityksen, että elokuvasäveltämisen elämäntyö-Oscar on varmasti ihan kulman takana … paitsi että mieshän sai sen jo vuonna 2007. No vaikkei palkintoja nyt pokkaisikaan, äänimaailma on puhdasta neroutta ja tukee elokuvan kohtauksia saumattomasti. Tuttuuden tunteitakin ääniraidalla on, sillä elokuvassa käytetään peräti kolmea Morriconen John Carpenterin ohjaamaa The Thing (1982) -elokuvaa varten säveltämää kappaletta, joita Carpenter ei suostunut käyttämään vuoden 1982 kauhuklassikossaan. Vaikka teemat näissä kahdessa elokuvassa eivät kohtaakaan, musiikki toimii väkevästi. Kaiken kaikkiaan The Hateful Eight on kuitenkin hyvin vaikea elokuva. Juoneltaan se on melko suoraviivainen – ainakin Tarantinon omiin aiempiin elokuviin verrattuna. Pitkä kesto ja verkkainen kulku verottavat heti pois sellaiset katsojat, jotka ovat vain kuluttamassa aikaansa ja varmasti veristä ja hektistä toimintaelokuvaa odottavat katsojat pettyvät hekin karsaasti pulisevaan dialogiin, joka on kuin äänielokuvan alkuvuosien huumassa ylikäytetty tehokeino. Elokuvasta puuttuvat kokonaan samaistumispinnat ”perinteisen” elokuvaviihteen kuluttajille – ihmisille, jotka hakevat elokuvasta hetken lohtua ja irtautumista arjen kuvioista; hahmoja, joihin he voivat samaistua ja joiden tuntoja, tapahtumia ja kokemuksia myötäelää. Elokuvan ajallinen sijoittuminen Yhdysvaltain sisällissodan välittömään läheisyyteen on omiaan vaikeuttamaan elokuvaan suhtautumista, koska suhtautumiseen vaikuttavat väistämättä käsitykset tästä yhden koko tunnetun historian verisimmän sodan kulusta, sen seurauksista ja vaikutuksista ja sen syistä. Tässä elokuvassa mukana olevat keskeiset henkilöhahmot ovat kaikki oman itsensä, ympäristönsä, historiansa ja ennakkoluulojensa henkisesti vammauttamia sieluja, joiden tarinat avautuvat ja nivoutuvat elokuvan edetessä paljastaen ankeutta, lohduttomuutta ja silkkaa pahantahtoisuutta. Näennäisten sankarien kavalkadi kapenee nopeasti elokuvan edetessä ja ilmeisen ilkikurisesti Tarantino myös leikittelee katsojan kanssa tarjotessaan silkkihansikkain hopealautasella kiiltävän lämpökuvun alla puhdassieluisia totuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita. Tarinan edetessä silkkihansikkaat paljastuvat paskaisiksi työrukkasiksi ja hopealautasella kuvun alla on vain ravinnoksi kelpaamatonta mätää lihaa ja matoja.

Näytelmämäiseen muotoon sovitettu elokuva menee näytelmämäisyydessään niinkin pitkälle, että Tarantino jaksottaa elokuvansa kappaleisiin ja paikoin kertojaääni kertoo kappaleiden välillä tapahtuvia asioita. Näyttelijöiden voimaan ja taitoon tukeutuva Tarantino saa palkkioksi mestarillisen taitavia roolitöitä kaikilta pääroolien näyttelijöiltä ilman poikkeuksia. Puhtaasti näyttelijöiden ammattitaidon varassa etenevä elokuva on väkevää, tuhtia ja periksiantamatonta eikä se anna katsojalle armoa: kahdeksikon elkeet, puheet ja toimet ovat silkan vihan kyllästämiä ja pahantahtoisuus on lukuisissa kohtauksissa läsnä paksuna ja likaisena kerroksena kuin putsaamatta jätetyn vessanpytyn maljan reunoille vuosien saatossa pesiytyvä inha jäte, johon ei enää tehoa mikään kemikaali. Tarkoituksellisen provosoivasti Tarantino tyrskäisee kaiken tuon lian katsojalle sulatettavaksi ja kyllä … sulateltavaahan siinä eittämättä on. Näennäisesti elokuva käsittelee sekalaisen joukon vihan ja kaunan kyllästämiä tunteja eristyksissä ja pakotettuina yhteen, mutta pinnan alla kytee. Elokuva nimittäin käsittelee ihan yhtä lailla sisällissodan runteleman maan ja sen kansalaisten syvää epäluottamusta osapuolien välillä; ideologioiden ristiriitaa, joka jäytää Amerikkaa yhä edelleen ja kummittelee arjessa ja pyhässä, vaikka tapahtumien kulminaatiopisteestä on kulunut aikaa jo satoja vuosia. Tarantino uskaltaa puhutella katsojaa useammalla eri tasolla, mutta edellyttää katsojalta rohkeutta kuunnella, mitä sanottavaa tarinalla ja sen kirjoittajalla oikein on. Menneiden aikojen painolastia puretaan yhä edelleen tänä päivänä ja vaikka Tarantino purkaa elokuvassa tapahtumia vain lyhyeltä ajanjaksolta (joitakin vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen), ilmeistä on ymmärtää, että kovin vähän lopulta on amerikkalaisessa(kaan) yhteiskunnassa todella muuttunut ja että muutoksen esteinä eivät suinkaan ole vain yhden ryhmän intressit, kuvitelmat, harhat tai ideologia. Kuvaavaa on, että Tarantino ei suinkaan elokuvassa maalaa mustaihoisia henkilöhahmojaan rotusorron päättymistä juhliviksi vapaudestaan nauttiviksi ihanneihmisiksi, jotka olivat vain onnettomien olosuhteidensa vankeina, vaan lataa näiden hahmojen taustalle ihan niitä samoja vaikuttimia kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Kalvavaa vihaa, ennakkoluuloja, veren historian painolastia, epäluuloa, itsekkyyttä ja ahneutta.

Yhteenveto

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että elokuva ei missään nimessä ole toimintaelokuva. Pääosa elokuvan pitkästä kestosta kuluu rouhean ja räävittömän dialogin sävyttämässä henkilödraamassa elokuvan kerätessä voimaa ja puhtia lopulliseen kulminaatiopisteeseensä. Eipä silti, tiivistunnelmainen elokuva on kuitenkin, sen runsas dialogi ei ole millään muotoa turhaa tai tarpeetonta – päinvastoin – ja kahdeksaan henkilöhahmoon tutustuminen vie joka tapauksessa oman aikansa. Verkkainen ja viipyilevä jutustelu alkaa nopeasti tiivistyä ja terästäytyä tunnelman kiristyessä. Tunnelma ennen klimaattista viimeistä kappaletta on käsin kosketeltavan särkymätön ja tiivis: Tarantino ei ole pitkän keston aikana päästänyt kertaakaan lankoja käsistään sykkyrälle ja onnistuu pitämään tunnelman särkymättömänä – melkoinen temppu elokuvan kovin pitkä kesto huomioiden. Elokuvan verinen väkivalta ei ole aivan samalla yliampuvalla tuhoviettiä kunnioittavalla tasolla kuin mitä monissa Tarantinon aiemmissa elokuvissa on totuttu näkemään, mutta sen tehokkuus on silti todella väkevä. Nämä seikat huomioiden elokuvaa kannattaa karttaa, jos ei pidä verestä tai ei jaksa/viitsi/halua keskittyä elokuvan seuraamiseen täydellä intensiteetillä. Tätä elokuvaa ei voi järkevästi katsella jonkun muun toimen ohella kevyenä viihteenä: Tarantino vaatii katsojalta ihan sitä samaa sitoutumista mitä ilmiselvästi on vaatinut elokuvansa näyttelijöiltäänkin.

9/10.

Linkki elokuvan promootiomaterialeihin.

 

 

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.

The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

theisland_primaryJohdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen  seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella,  jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Dark Floors (2008)

Ohjaus: Alan Smithee, Pete Riski
Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari
Tuotantomaa: Suomi / Islanti
Arvioitu: syksy 2008
Arvioidun version pituus: 85 minuuttia
Kieli: englanti
Budjetti: noin 4,3 miljoonaa euroa

darkfloors_primaryJohdanto

Rock’n’Roll -musikanttien sivukäväisyt elokuvien puolella ovat olleet tuttua kauraa jo 1950-luvulta lähtien, joten hirviörockbändi The Lordin jengi ei ole ihan uusien ovien avaajan roolissa elokuvallaan Dark Floors vaikkakin kansainvälisestikin melko harvakseltaan kokonaisen rokkibändin aikataulut sopivat yhteen kokopitkän aikaansaamiseksi. Elviksen aikojen jälkeen rokkistarboja on aina vähän väliä käynyt kurkkimassa miltä elokuvamaailma tuntuu. Esimerkeiksi rokkinimien pienistä ja vähän isommistakin esiintymisistä fiktiivisissä elokuvissa, jotka eivät kerro artisteista itsestään, voi nykäistä vaikka seuraavia: Meat Loaf ohjaaja Neal Israelin elokuvassa Americathon (1979), Gene Simmons ohjaaja Michael Crichtonin elokuvassa Runaway (1984), Mick Jagger ohjaaja Tony Richardsonin elokuvassa Ned Kelly (1970), Keith Richards ohjaaja Gore Verbinskin elokuvassa Pirates of the Caribbean: At World’s End (2007), Courtney Love ohjaaja Milos Formanin elokuvassa The People vs. Larry Flynt (1996), Bob Dylan ohjaaja Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett & Billy the Kid (1973), Tom Waits ohjaaja Jim Jarmuschin elokuvassa Down by Law (1986), Iggy Pop ja Lemmy Kilmister ohjaaja Richard Stanleyn elokuvassa Hardware (1990), Alice Cooper ohjaaja Penelope Spheerisin elokuvassa Wayne’s World (1992), Jon Bon Jovi ohjaaja Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), The Who:n Roger Daltrey ohjaaja Ken Russellin elokuvassa Tommy (1975) ja vaikka Juliette Lewis ohjaaja Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995). Iso osa rokkimaailman tähdistä käy elokuvissa vain kääntymässä pikaisissa näyttäytymisrooleissa (ja hyvä näin!), mutta joiltakin näytteleminen tuntuu sujuvan hyvinkin luontevasti (kuten nyt vaikka ylläolevalta listalta Courtney Love, Tom Waits ja Juliette Lewis, jotka kukin tahoillaan voi bongata vaikka miten monista tuotannoista ihan nykypäivään asti). Kokonaisia bändejäkin intoutuu harvakseltaan elokuvantekoon, kuten vaikkapa The Ramones Allan Arkushin ja Joe Danten elokuvassa Rock’n’Roll High School (1979).

The Lordi -yhtyeen jäsenten kannattaisi ehkä kuitenkin jatkossa – useimpien muiden elokuviin pyrkineiden rokkistarbojen lailla – pysytellä suosiolla siellä musiikkimaailman tontilla. Sen verran onnetonta ja ponnetonta pannukakkua tuli tästä piipahduksesta elävien kuvien ihmeelliseen maailmaan.

Juonitiivistelmä

Todellisuudesta osittain irtautunut autistinen nuori Sarah-tyttö pyörätuolissaan (Skye Bennet) on isänsä Benin (Noah Huntley) kanssa jälleen sairaalassa pohtimassa tytön tilaa. Tyttö ei osaa kommunikoida tietojaan kuin piirtämällä, mutta onnettomat aikuiset eivät ymmärrä piirroksista tytön kärsimää hätää. Pian tilanne suistuu raiteiltaan ja päällisin puolin tyhjentyneeseen sairaalaan jäävät jäljelle vain hissiin jumiin jäänyt kourallinen ihmisiä. Sairaalassa ei kaikki ole enää kunnossa ja ryhmä alkaa sisäisen kinastelun siitä mikä olisi paras keino ratkaista omituinen mysteeri. Piakkoin ryhmä kohtaa jotakin hirvittävää, joka asettaa kaikki ryhmät jäsenet hyvin todelliseen ja piinaavaan hengenvaaraan… he joutuvat naamakkain Lordin jäsenten kanssa!

Kommentit

Tomi Putaansuu valmistui 1994 filmikoulusta ja sen jälkeen miehen aika onkin mennyt enemmän tai vähemmän Lordin puikoissa tai efektitöissä. Nuoruuden vuosina purrut kauhuelokuvakärpänen on vahvasti läsnä Lordin musiikissa eikä olekaan mikään yllätys, että  tilaisuuden tarjouduttua Lordi on osallisena kauhuelokuvan teossa. Poikkeuksellisen suurella budjetilla Suomen oloissa valmistettua elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää ainutlaatuisena täällä Pohjolan perukoilla, sillä kauhugenre on maassamme vahvasti aliedustettuna. Kotimainen kauhuelokuva on nojannut joukkoon heikohkoja teoksia viimeisten 40 vuoden ajan ja vain muutamaan huomionarvoiseen (kuten Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988), Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) sekä tätä kirjoitettaessa juuri ensi-iltaan saapunut yllätyspaukku A.J.Annilan Sauna (2008)).

Pete Riskin ja Alan Smitheen teknisesti viimeistellystä teoksesta jää originaaliuden lisäksi harmillisesti puuttumaan jotakin aivan perin oleellista – pelon ja tiivistyvän jännityksen tunne ja tunnelma. Vaikka on ilmeisen selvää, että tekijöillä on suurta intoa toteuttaa visiotaan, jää myös jäätävän selväksi se tosiasia, että taidot piinaavan kauhun tekemiseen puuttuvat tekijöiltä tyystin ja ainoaksi keinoksi näyttää jäävän parempien tekijöiden imitointi. Lordi-brändin häpeilemättömän etukenoisen pönkittämisen asemesta tekijäryhmä onneksi lähestyy teosta vakavammalla otteella ja pyrkimyksenä on selkeästi tehdä ihan ehta oikeaa kauhua, vaikka siihen ei lopulta osaaminen riitäkään. Elokuvan ääniraita koostuu tyystin tavanomaisista perustehosteista ja tusinalaarin säikäyttelymusiikeista; kerran kuultuaan nämä katoavat katsojan kauhumuistista silmien räpyttelyn tahdissa. Herra Lordi Tomi Putaansuun brändirakentamisen taitoja ei pidä vähätellä tahi aliarvioida ja normaalisti elokuvien suhteen kauhuvihamielisessä Suomessa kauhuelokuvan tekeminen ennätyksellisen suurella budjetilla on itsessään päänahannoston arvoinen temppu kaikesta huolimatta. Toisaalta … ehkäpä budjetti huomioiden jonkun tuotannon taitajan olisi pitänyt harkita ja miettiä, että mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja kenelle?

Elokuvassa yhdistellään häpeilemättä kliseitä sekä länsimaisesta 80-lukulaisesta kauhuviihteestä että tuoreemmasta Aasian perukoilta kantautuneesta kauhusta. Jopa siinä määrin, että osa kohtauksista jää pelkäksi kliseiden ontoksi kolinaksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tarina käynnistyy mysteerimäisesti ja soljuu suhteellisen vaivatta – ensimmäiset puoli tuntia. Sitten orastavan tunnelman kehittäminen lakastuu eikä psykologisen piinaavasta otteesta voi enää kuin unelmoida. Paikoin vaivaannuttavan surkea näyttelijöiden työ (tai ehkä enemmänkin näyttelijöiden ohjaus?) saa voihkimaan tuskasta yksioikoisen dialogin typerissä mutkissa ja oikeastaan ainoan valonpilkahduksen näyttelijöiden saralla tarjoaa ironisesti nuori tyttönen Skye Bennett pyörätuolissaan. Sairaalaan sijoittuva tarina hyödyntää kovin usein jopa väsyksiin 2000-luvun kauhukerronnassa käytettyjä eristäytymiskauhun tehokeinoja, mutta kolkon kauniisti rakennettu miljöökään ei riitä saamaan aikaiseksi elokuvan kipeästi kaipaamaa puhtia ja tunnelmaa. Lopullinen lysähdys tulee aivan lopussa kun odotetusti viimeisenä hirviönä esiintyy itse Mr. Lordi. Toimivaa tunnelmaa ei kertakaikkiaan ole onnistuttu rakentamaan vimmaisesta yrityksestä huolimatta ja siksi kliimaksiksi tarkoitettu loppukohtaus maistuu vain odotetulta pakkopullalta, joka on vain pakko saada alta pois lopputekstien tieltä.

Yhteenveto

Pete Riskin ja muiden Lordi-heebojen Dark Floors on suoraviivainen kliseämpäristä aimo kulauksia klunksautteleva mysteeritrilleri, joka yrittää herttaisen kovasti olla ihan oikea ja pelottava kauhuelokuva. Loogisesti kömmähtelevä elokuva tarjoilee satunnaisesti muutamia onnistuneita kohtauksia, mutta kokonaistunnelma hajoaa pirstaleiksi jo ennen kuin ensimmäinenkään Lordi-hirviö vilahtaa ruudussa eikä lopulta kauhusta voi paljoa puhua muuta kuin puitteiden osalta. Vaatimattomasti näytelty B-elokuva lainailee ilman tunnontuskia ideoita sieltä täältä ja harmillisesti muutoinkin epäkoherentti tarina maistuu ehkä siksi lähinnä tilkkutäkiltä. Teknisesti ihan hieno suoritus kuitenkin, mutta eihän se riitä pääsemään edes keskikastiin, jos kaikki muut osa-alueet ovat mitä sattuu tynnyrin pohjalta poimittua.

2/10.

The Predator (2018)

Ohjaus: Shane Black
Käsikirjoitus: Fred Dekker, Shane Black
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 14.9.2018
Arvioitu: 15.9.2018
Budjetti: noin 88 miljoonaa USD

Johdanto

Frapredator_primary.jpgnchise. Siinäpä samalla kertaa sekä kirosana, rahakone että joskus harvoin toimiva kokonaisuus, kun puhe on elokuvista. Tieteis- ja kauhuelokuvien puolella franchise on tärkeä lähtökohta, jonka avulla suuret studiot pystyvät tuottamaan suuren määrän elokuvia ilman tarvetta kehitellä joka kerta uusia taustoituksia ja saadakseen aikaan pitkien jatkumoiden kokonaisuuksia, jotka kiehtovat fanikuntia. Harmi vain, että aniharvoin franchisejä työstävät ja ryöstävät tahot välittävät tuon taivaallista selkeistä ja johdonmukaisista kokonaisuuksista ja huomattavan usein päätyvät vain ratkaisuihin, joiden ainoana tavoitteena on imuroida franchisen fanikunnalta pennosia.

George Lucas (kuuluisalla elokuvallaan Star Wars (1977), tietenkin) oli niitä ensimmäisiä, jotka ymmärsivät konseptin tehokkuuden, vaikka esimerkiksi Franklin J. Schaffnerin Planet of the Apes (1968) olikin tuossa vaiheessa jo poikinut sekalaisen joukon seuraajia. Lucas onnistuikin rakentamaan kokonaisen elokuvaimperiumin Star Wars -franchisen ympärille. 1970-luvun loppumetreillä, 1980- ja 1990-luvuilla sitten käynnistyikin kokonainen leegio tieteis- ja kauhuelokuvien sarjoja, jotka osoittivat sekä huonossa että hyvässä miten franchiset voidaan saada kukoistamaan ja miten ei. Ridley Scottin Alien (1979)[x] poiki vuosikymmenien pituisen elokuvien sarjan, jonka yksittäisten teosten laatu vaihteli huomattavasti. James Cameronin Terminator (1984) osoitti, miten kukoistava franchise voidaan rakentaa yhden näyttelijän leveiden harteiden varaan. Paul Verhoevenin RoboCop (1987)[x] olisi lopulta tarvinnut kovempaa vauhtia paremmista käsikirjoituksista. Robert Wisen Star Trek: The Motion Picture (1979) aloittama ja vahvasti edelleen polskiva Star Trek-elokuvien sarja kärsi myös alusta alkaen umpisurkeista käsikirjoituksista. John Carpenterin Halloween (1978) muuttui genreä määrittäväksi ilmiöksi ja tätä kirjoitettaessa vaihtelevan laatuisia elokuvia on franchisessä jo toistakymmentä. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984) -elokuvat poikivat nekin kymmenkunta elokuvaa. Niin ikään Sean S. Cunninghamin kriitikoiden syvästi vihaama elokuvasarja Friday the 13th (1980)[x] on ehtinyt nähdä pitkän litanian elokuvia. Steven Spielbergin aloittama Jurassic Park (1993) -franchise on edelleen vuonna 2018 hengissä ja niin ikään myös John Underwoodin aloittama sarja Tremors (1990)[x], Ivan Reitmanin Ghostbusters (1984), Roger Donaldsonin Species (1995)[x], Russell Mulcahyn Highlander (1986), George Millerin Mad Max (1979), Steve Barronin Teenage Mutant Ninja Turtles (1990), Clive Barkerin aloittama Hellraiser (1987), Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997), David Cronenbergin Scanners (1981), Paul Verhoevenin Starship Troopers (1997)[x], Ronald Emmerichin Universal Soldier (1992) ja saman miehen Stargate (1994) ja mikäpä jottei ihan vuosituhannen vaihteen nurkilla alkunsa saanut Wachowskien The Matrix (1999)[x]. 2000-luvulla sci-fi -franchise onkin sitten jo vakioitunut kiinteäksi osaksi elokuvateollisuutta: lähes mistä tahansa lähdeteoksesta posahtaa nykyisin suoranainen sarja elokuvia, jotka usein vieläpä kuvataankin samoihin aikoihin ja samoilla resursseilla.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoinen on kuitenkin John McTiernanin aloittama Predator (1987)[x] -franchise, joka McTiernanin ja Stephen Hopkinsin (Predator 2 (1990)[x]) viitoittaman vahvan alun jälkeen karahti meteoriparveen Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predator (2004)) ja Strausen veljesten (Alien vs. Predator 2 (2007)) surkeilla suorituksilla. Pieni valonpilkahdus franchisessä nähtiin Nimród Antalin elokuvalla Predators (2010), mutta tämä valonpilkahdus taisi kuitenkin olla se kuuluisa junan valo tunnelissa, kun Shane Black sai valmiiksi elokuvasarjan uusimman kammotuksen: The Predator (2018), joka vain vaivoin pystyy nousemaan Strausen veljesten ala-arvoisen kuonan yläpuolelle.

Juonitiivistelmä

Avaruuden olio nimeltään Predator syöksyy maahan. Alueella työtehtävissä oleva yhdysvaltalainen sissikapteeni Quinn McKenna (Boyd Holbrook) sattuu paikalle sattumalta ja onnistuu viemään turmapaikalta varusteita, jotka lähettää postissa kotiinsa. Avaruuden veikkonen joutuu Yhdysvaltain hallituksen kiinniottamaksi ja tutkimuspöydälle, kunnes onnistuu vapautumaan kaappaajiltaan ja lähtee hankkimaan takaisin menettämiään varusteita. Sillä välin varusteita on näprännyt Quinn McKennanin nuori osittain autistinen poika Rory (Jacob Tremblay), joka joutuu tahtomattaan avaruuden veikkosen tähtäimeen. Quinn kumppaneineen onnistuu kuin onnistuukin estämään Predatorin aikeet, mutta vasta kun odottamatta apuun saapuu toinen avaruuden mölliäinen, jonka tavoitteena on listiä ensin mainittu. Kun yhdestä on päästy, toinen – ja koko lailla ikävämpi tapaus – olisi sitten vuorossa seuraavaksi!

Kommentit

Shane Blackin ohjaaman elokuvan katselukokemus on oudon kahtiajakoinen; suorastaan skitsofreeninen. Välillä tuntuu siltä kuin katsoisi ihan oikeaa Predator-franchisen elvyttävää ja tiukan toimivaa kauhumaustettua trilleriä ja sitten taas hetken päästä ollaan aivan Hollywood-ulapalla seuraamassa tusinatoimintaelokuvien käsikirjan niksikappaleesta kopattuja kliseitä. Murheellisen sekoituksen ei voi sanoa millään tasoilla toimivan ja aina, kun elokuvassa ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin, verkkokalvoa aletaan kutittaa jollakin tuiki tavallisella tulituskohtauksella, jonka ainoa olemassaolon syy on valmistaa siirtymää seuraavaan tuiki tavalliseen tulituskohtaukseen. Shane Black ei ole kyennyt tai osannut rakentaa elokuvaansa mitään sellaista kuvastoa, joka antaisi elokuvalle omaa identiteettiä vaan joutuu pelaamaan vain eeppisten räjäytyskohtausten ja hypernopeasti etenevien sarjatuliasekohtausten sekaisessa viidakossa. Siirtymät kohtauksista toisiin ovat surkeasti realisoituneita, leikkaukset kohtausten sisällä noudattelevat tuttuja ja turvallisia polkuja ilman häivähdystäkään omaperäisyyttä eikä yhtään sen parempaa ole luvassa kuvauksen tai efektien puolellakaan. Vain muutamissa ensimmäisen tunnin kohtauksissa efektit nousevat sellaiselle tasolle, joita Predator-elokuvalta voisi odottaakin (niin, ihmisiä metsästävistä tappajistahan on puhetta, joten verta ja suolenpätkiä siis!), mutta valtaosa kaikesta muusta on massiivinen budjetti huomioiden varsin huonosti toteutettua CGI:tä. Mukaan lukien monet monituiset Predator-olentojen mätkintäkohtaukset, joiden tietokoneiden syövereistä anastettua taustaa yritetään epätoivoisesti peittää nopeilla leikkauksilla, että katsojaparka ei ehtisi nähdä tarpeeksi tarkkaan. Käsikirjoitus on ihan mitä sattuu tuubaa, jossa vedetään vähän kaikista sokista toivoen, että edes jossakin juonentyngän kranaateista olisi kuivaakin ruutia. Ei ole. Sinne sun tänne päistikkaa säntäilevä kerronta ylittää aidan aina matalimmalta kohdalta. Koko kaksituntisen kestonsa aikana ohjaaja Black ei pysty rakentamaan mihinkään elokuvan kohtauksista yhtään jännitteitä tai tiivistyvää tunnelmaa ja lopulta puolivälin jälkeen heittää suosiolla osaamisen hanskat tiskiin ja antautuu näyttämään vain loputonta sarjatuliaseiden säksätystä ja räjähdyksiä, joita täplittävät tappajaisän kiusallisen teennäisen herkät tuokiot pikkupojan kanssa. Kohderyhmä on kateissa koko seikkailun ajan ja sekamelskasta on vaikea hahmottaa, että mihinkä ryhmiin tätä edes olisi yritetty kohdentaa. Veriset suolenpätkät, ekologinen sormienheristely maailman tilasta, autistisen pikkupojan herkät hetket isukin kanssa, pallon heittely avaruuskoiran kanssa ja ”valtion salainen agentuuri vs. veteraanisotilaiden rytmiryhmä” -asetelma ovat kaikki kuin kokonaan eri lajityypeistä aivan eri kohderyhmille.

Elokuvan hahmojen kehityspolut esittelyineen ovat vertaansa vailla olevan typeriä lähtien koomisista sidekick -hahmoista  ja päättyen Olivia Munnin Casey Breckettin hahmoon. Breckettistä kuoriutuu akateemisesta biotieteiden tohtorista karkaavaa Predatoria pyssyllä jahtaava turpiinvetäjien kerhon puheenjohtaja kirjaimellisesti viidessä minuutissa kulmakarvankaan värähtämättä. Hyvinkin klassisesta A-Teamista lainattuun sekalaiseen Boyd Holbrookin kapteeni McKennan johtamaan sankarien joukkoon kuuluvien hahmojen standardikliseet ja muka-hauska, epäilemättä teinikatsojien hauskuuttamiseen tähtäävä, alapääläppä saavat katsojan parahtamaan ansaitusta kaipuusta John Waynen ja Ray Kelloggin The Green Berets (1968) -elokuvan tai Robert Aldrichin The Dirty Dozen (1967) -elokuvan muistolle toimivista ryminäryhmistä. Ei siinä vielä mitään, että näitä sivuhahmoja riittää McKennanin ryhmässä, mutta käsikirjoituksessa porukkaa lappaa sisään vasemmalta ja oikealta ilman, että juuri kehenkään on vaivauduttu paneutumaan kliseistä pintaesittelyä paremmin (juu siellä on se pakollinen teknolabran johtaja valkoisessa takissaan, salaisen palvelun paha poika, joka ei epäröi teloittaa omiaan ja vielä se huolehtiva äitihahmo, joka yrittää pitää autistisen poikansa elämän tasapainossa). Nuoren Jacob Tremblayn esittämä älykäs, mutta sosiaalisesti kiusattu pikkupoika on repäisty aivan suoraan kuvitteellisesta Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajien Teenage Tech Kids – 100 Tips for Movie Screen Writers -kirjasesta sosiaalisine ongelmineen päivineen ja ylivertaisine kykyineen ratkoa sekä teknisiä että muitakin asioita suit sait sukkelaan ja käden käänteessä. Tiedättehän, sellainen sosiaalisesti rajoittunut nuori nero, joka elokuvamaailmassa pystyy ratkomaan monimutkaisia ongelmia sekunneissa (kuten vaikkapa murtautumaan ulkoavaruuden olentojen avaruusalukseen sisään, kuten tällä kertaa). Sellainen, joita olemme tavanneet tuon tuostakin, kuten Ariana Richardsin Lex-hahmo (”It’s a UNIX system! I know this!”) Steven Spielbergin elokuvassa Jurassic Park (1993), Letitia Wrightin Shuri-hahmo (”Old tech. Functional, but old.”) Ryan Cooglerin elokuvassa Black Panther (2018), Tom Hollandin Peter Parker-hahmo (”Yeah, but I understand that selling weapons to criminals is wrong!”) Jon Wattsin elokuvassa Spider-Man: Homecoming (2017) tai vaikka Justin Longin Matthew-hahmo (”If that guy knew half the shit that I know, his fuzzy little head would explode.”) Len Wisemanin elokuvassa Die Hard 4.0 (2007). Sen sijaan pojan äitiä näyttelevän Yvonne Strahovskin kolkoksi kohtaloksi on kadota mystisesti kuvioista tehtyään yhden salaisia agentteja harhauttavan tempun, joka ei sitten kuitenkaan harhauta salaisia agentteja. Elokuva on täynnänsä keskeneräisyyksiä, juonihilseitä ties mistä päiväunista, mitä uskomattomimpia päättelyketjuja (”Kyllä, se isompi Predator tuli tappamaan pienemmän, koska pienempi oli petturi!”) vailla tolkun häivää, logiikkaongelmia, siirtymäongelmia tapahtumapaikkojen välillä, juonen kuljetuksen ongelmia sekä aivan tajuton määrä selittämätöntä sekaisuutta, joka epäilemättä johtuu siitä, että elokuva on lopulta saatu tehdyksi studion leikkauspöydällä teknisenä harjoitteena eikä taiteellisena visiona.

Äänimaailmasta sentään on jotain hyvää sanottavaa, vai mitä? No ei ole. Alan Silvestrin ikoninen ääniraita sarjan ensimmäisestä elokuvasta on siellä täällä käytössä, mutta sen käyttö ei ole kehittämässä tunnelmaa eikä jännitystä; ikään kuin äänimaailmaa ei olisi ollenkaan synkronoitu kankaalla silmien eteen avautuvien tapahtumien kanssa. Elokuvan oma äänimaailma Silvestrin teosten rinnalla on tasapaksua halpistasoa ilman ensimmäistäkään mieleenpainuvaa rakennetta. Kuin äänimaailma olisi otettu mukaan jostain hyllylle jätetystä katastrofielokuvasta, jota studio ei katsonut kehtaavansa laittaa levitykseen.

Yhteenveto

Predator-elokuvien jatkumoon sijoittuva kovaääninen ja vittu-mulkku-paska -tyyppiseen kielenkäyttöön keskittyvä mökellys ajautuu varsin nopeasti hyvin tasapaksuksi toimintarytteiköksi, jonka kohtaukset tuntuvat sijoitetun sattumanvaraisesti toisiinsa nähden ilman koherenttia punaista lankaa, joka tyypillisesti edes pikkiriikkisen sävyttää juonivetoista sci-fi toimintaa. Ennalta-arvattavat kuviot seuraavat toinen toistaan kuin missä tahansa Nicolas Cagen tai Bruce Willisin loppu-uran tusinatekeleessä ja mukaan sekoitetun pikkupojan metsästys on niin taattua Hollywood-huttua kuin nyt vain ylipäänsä toimintaelokuvassa olla voi. 88 miljoonaa taalaa … vaikea keksiä mihin kaikkeen tuo raha on mennyt. Muutama ihan kelvollinen väkivaltakohtaus eivät tätä mädäntyneiden perunoiden säkkiä jätemyllyltä pelasta.

3/10.

Kielletty kauhu 1981 (Banned horror 1981)

Finland Vuoden 1981 aikana Valtion elokuvatarkastamo kielsi Suomessa nipun elokuvia. 23 elokuvaa kaiken kaikkiaan, joista valtaosa oli seksielokuvia ja ainakin yksi dokumenttielokuva. Käsittelen muita tässä tarkemmin.

United-Kingdom During the year 1981 The Finnish Board of Film Classification banned a bunch of movies from the public eye. 23 to be exact. Most of them were sex films and at least one of them was a documentary film. I’ll examine the others in here.

Dead and Buried (1981)deadandburied_primary

Finland Noituutta. Elokuva kiellettiin Suomessa 12.5.1981 ja uudelleen nopean valituskierteen päätteeksi 27.5.1981. Tyly kohtelu tiesi sitä, että elokuva ei ole saanut Suomessa virallista ensi-iltaa. 17.9.1981 tarkastamo salli VHS-videolevitystä (erillisellä nimellä Kuolleet ja haudatut) varten noin 9 minuuttia leikatun version, josta oli poistettu kaikki mahdollinen ”sopimaton” ja jolle silti mätkäistiin K16. Leikkaamattoman version täyskielto poistui vasta 1.1.2001.

United-Kingdom Banned on 12-May-81. A quick round of appeals did not change the ban. Thus the film has never had an official premier in Finland. A very brutally cut (around 9 minutes consisting of anything and everything ”inappropriate”) version was allowed in 17.9.1991 for VHS distribution but still with a high rating of K16 (not for children under the age of 16). The ban was lifted automatically after the laws changed in 1-Jan-2001.

promnight_primaryProm Night (1980)

Finland Koston kruunajaiset. Täyskielto tuli 18.9.1981. Tuntemattomaan aikaan kiellon jälkeen elokuvasta sallittiin rankasti leikattu (noin 11 minuuttia ja 9 sekuntia) versio ikärajalla K18 VHS-videolevitykseen. Sekin versio sitten muuttui laittomaksi vuoden 1986 videolain myötä. Virallinen ensi-ilta jäi Suomesta puuttumaan tältäkin klassikolta.

United-Kingdom Banned on 18-Sep-81. At an unknown later date the ban was lifted and a VHS release was allowed with obscene cuts amounting to 11 minutes and 9 seconds with a K18 rating (adults only). Even that version became illegal when the 1986 video recordings act of Finland became effective. So there has never been an official Finnish premier of this film either.

theboogeyman_primaryThe Boogey Man (1980)

Finland The Boogey Man – sakset kurkulla. Tälle kävi sentään valituskierroksen jälkeen hyvin. Tarkastamo kielsi elokuvan heti tammikuussa 23.1.1981 raaistavuuden perustetta käyttäen, mutta valitus elokuvalautakunnalle poiki elokuvalle sekä K18 ikärajan pienin leikkauksin että jopa valkokangasensi-illan (27.3.1981).

United-Kingdom This film was first banned on 23-Jan-1981 but an appeal led to lenience and the film was allowed a K18 (adults only) rating with somewhat minor cuts. The film had a premier in Finland on 27-Mar-1981.

The Exterminator (1980)theexterminator_primary

Finland Teloittaja. Tämä kiellettiin sitten sekä ensin leikattuna versiona (18.4.1981; 1h39min) että sitten leikkaamattomana versiona (22.4.1981; 1h42min)! Se sai kuitenkin ihan virallisen ensi-illan Savoy-teatterissa 16.8.1985, mutta ensi-illassa näytettiin tarkastamon 11.5.1984 hyväksymä ja K18 ikärajalla varustettu varsin riuskasti leikattu versio. Leikkauksia alkuperäiseen oli peräti noin 12 minuuttia. Hyväksytty versio oli 10min 36sek lisäleikattu versio aiemmin leikattuna versiona tarkastattevaksi jätetystä versiosta. Tylytystä elokuvalle riitti vielä myöhemminkin, kun niinkin myöhään kuin kesällä vuonna 2000 elokuvalle mätkittiin K18 ikäraja ja täten siltä kiellettiin levitys ja esittäminen noin puolen vuoden ajaksi ennen kuin laki muuttui 1.1.2001.

United-Kingdom This one was banned first in it’s cut form (18-Apr-1981; 1h39min) and soon after in it’s uncut form (22-Apr-1981; 1h42min)! However, the film gained an official premier in Finland in 18-Aug-1985 after being subjected to further cuts in excess of 10 minutes to the already cut version submitted four years prior. So the film that actually premiered had suffered cuts in excess of 12 minutes. And it was still rated as K18 (adults only) thus making VHS releases illegal in Finland. Even as late as summer of 2000 the film was still considered worthy of it’s K18 rating and the board managed to suppress the film for another six months until the law changed in 1-Jan-2001 and was officially released from censorship.

thefunhouse_primaryThe Funhouse (1981)

Finland The Funhouse. Tämä Tobe Hooperin kauhuklassikko sai täystyrmäyksen 5.6.1981. Ei saanut koskaan valkokangasensi-iltaa Suomessa. Elokuva vapautui kiellosta vasta lakimuutoksessa 1.1.2001.

United-Kingdom This horror classic from the director Tobe Hooper was promptly banned on 5-Jun-1981. Thus the film has never received a proper premier in Finland. The ban was automatically lifted after Finnish laws changed in 1-Jan-2001.

ms.45_primary.jpgMs. 45 (1981)

Finland Ms. 45. Tämä Abel Ferraran vigilantti- ja eksploitaatioelokuvien klassikko tyrmättiin puolestaan raaistavuuden perusteell 3.7.1981. Ei virallista ensi-iltaa Suomessa. Leikkaamaton DVD sentään julkaistiin Suomessa K18 ikärajalla nimellä Koston enkeli vuonna 2001. Ennen sitä elokuvaa ei Suomessa ole jaeltu.

United-Kingdom This exploitation classic by Abel Ferrara was knocked out by The Finnish Board of Film Classification in 3-Jul-1981. So again a movie that has never received a proper premier in Finland. An uncut DVD was released with a K18 rating (adults only) in 2002. Prior to that there exists no releases in Finland.

entertheninja_primaryEnter the Ninja (1980)

Finland Enter the Ninja. Kieltopäätös tuli 4.9.1981. Elokuva ei ole saanut Suomessa ensi-iltaa. Siitä on kuitenkin olemassa peräti K16 ikärajalla olevia minuuttitolkulla leikeltyjä VHS-julkaisuja peräti parikin kappaletta vuodelta 1987, joten olettaa saattaa, että elokuvan leikatulle versiolle on saatu vuoden 1986 videolain voimaan tulon jälkeen jakelulupa.

United-Kingdom The Board of Film Classification was exceptionally tough on martial arts films in general and this Menahem Golan’s film was no different receiving a full knockout on 4-Sep-1981. There has been no official premier of the film in Finland. In 1987 appeared two VHS releases of the film with a K16 rating (not for children under the age of 16) and with severe cuts which suggests that the board has allowed these releases at that time.

happybirthdaytome_primaryHappy Birthday to Me (1981)

Finland Onnellista syntymäpäivää. Kiellettiin Suomessa raaistavana 17.7.1981. Ei ensi-iltaa Suomessa. vapautui pannasta vasta 1.1.2001 lakimuutoksien jälkeen.

United-Kingdom Banned because of it’s perceived excessive violence on 17-Jul-1981. No official premier in Finland. Ban was automatically lifted when the Finnish laws changed in 1-Jan-2001.

 

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.

Sigourney Weaver

siggieFinland Sigourney Weaver on yhdysvaltalainen näyttelijätär, joka nousi maailmankuuluksi elokuvanäyttelijäksi ensimmäisessä pääroolielokuvassaan, Ridley Scottin ohjaamassa elokuvassa Alien (1979)[x]. Toisen elokuvassa esiintyjän näyttelijän, Veronica Cartwrightin, piti alun pitäen esittää elokuvan ikoniseksi noussutta päähahmoa Ellen Ripleytä, mutta aivan viime hetkillä (elokuvan lavasterakenteiden rakennustöiden jo alettua) rooli päätettiinkin antaa Weaverille, joka oli vasta viimeisenä elokuvaan kiinnitetty näyttelijä ja jonka rooliksi suunniteltiin Lambertin roolia (joka annettiin Cartwrightille; kertomatta siitä hänelle ennen kuin vasta kuvauspaikalla!). Weaverillä oli Broadway -taustaa ja hän menestyi hyvin muissakin lajityypeissä, mutta kiinnostus tieteiselokuviin on täplittänyt Weaverin uraa aina näihin päiviin asti. Siinä missä monet muut yhdysvaltalaiset näyttelijättäret pitävät tieteis- ja kauhuelokuvia vain ponnistuslautana ”oikeiden” elokuvien pariin, Weaver on ansainnut itselleen lisänimen ”Sci-fi Queen” hänen lukuisten – yli viidelle vuosikymmenelle sijoittuvien – muistettavien tieteiselokuvarooliensa vuoksi.

Sigourney Weaver tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Alien (Ridley Scott, 1979)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Aliens (James Cameron, 1986)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Alien 3 (David Fincher, 1992)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Copycat (Jon Amiel, 1979)
  • Elokuva-arvostelu: Cabin in the Woods (Drew Goddard, 2012)

 

United-Kingdom Sigourney Weaver is an actress from the United States who rose to world fame in her first main role in Ridley Scott’s science fiction/horror hybrid movie Alien (1979)[x]. Another actress appearing in the film, Veronica Cartwright, was initially slated to be acting the role of the iconic Ellen Ripley. At the final moments (when the building of the movie’s sets were already under way), however, the main role was given to Sigourney Weaver who was the last actor cast into the film and whose casting took place among the chaos of the set building. Cartwright was not even informed about the change until she arrived to the filming location. Weaver already had experience in the Broadway and succeeded well in other film genres but has returned to acting in science fiction films over and over again spanning five decades. Many other actresses only consider horror and science fiction films to only act as stepping boards into the world of ”real” movies but Sigourney has voluntarily returned to the genre time and again showing she truly has earned her nickname ”Sci-fi Queen”.

Sigourney Weaver in this blog:

  • Movie posters and still photos: Alien (Ridley Scott, 1979)
  • Movie posters and still photos: Aliens (James Cameron, 1986)
  • Movie posters and still photos: Alien 3 (David Fincher, 1992)
  • Movie posters and still photos: Copycat (Jon Amiel, 1979)
  • Movie review in Finnish: Cabin in the Woods (Drew Goddard, 2012)

Zombie 108 (2012)

Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

zombie108_primaryJohdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]. Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008)[x]. Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.

Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primary
Johdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset (tietenkin!).

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä ja niiden ainoa tavoite on näyttää parhailta efekteiltä ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa hämmentyneinä rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.