A Scanner Darkly (2006)

Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Richard Linklater
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 3.11.2006
Budjetti: noin 9 miljoonaa USD

Johdanto

Kun 70-luvun alku koitti, tieteiskirjailija Philip K.Dick oli jo niin sinut huumeiden kanssa, ettei saanut enää juurikaan mitään kirjoitetuksi. Kolmen vuosikymmenen ajalle sijoittuva amfetamiinin käyttö riehaantui lopulta hippivuosina. Dick eli huumekommuunissa sekalaisen joukkion kanssa ja käänne ylös kuilusta tuli sattumalta, kun hän oli pitämässä Vancouverissa puhetta ja sillä reissulla onnistui puhumaan itsensä mukaan erityiseen vieroitusohjelmaan. Huumevieroituksen aikana ja sen jälkeen Dick kirjoitti ensimmäisen kirjansa, jonka teki alusta loppuun ilman huumeita. Tuo teos nivoi hänen aiempien vuosiensa kokemuksia yhteen ja siitä tuli kirjailijan selkeästi henkilökohtaisin. Nimeltään A Scanner Darkly on tuo teos ja se peilaa paitsi Dickin viettämää huumehouruista elämää myös hänen rapistuvaa mielenterveyttään sekä melko synkkiä käsityksiään maailmanmenosta. Dickin teoksen monet kohtaukset ovat suoraan vedettyjä hänen omasta kokemuspiiristään. Ohjaaja Richard Linklater työsti teoksesta elokuvan ja mainiosti Linklater on onnistunut sitomaan elokuvakäsikirjoitukseensa ja ohjaukseensa suuren annoksen aitoa Philip K.Dickiä – temppu, jota muut Dickin teoksia filmille tallentaneet eivät aivan ole onnistuneet saamaan aikaan vaikkakin Ridley Scottin Blade Runner (1982) on epäilemättä suosituin ja tunnetuin Dickin teosten filmatisoinneista.

Juonitiivistelmä

Agentti Fred (Keanu Reeves) on huumepoliisi, joka on soluttautunut huumepiiriin tarkoituksenaan paljastaa uuden, vaarallisen ja ehdottoman addiktiivisen aine-D:n myyjiä ja välittäjiä. Vaan Fred tykästyy aineeseen itsekin ja hänen huumekommuuninsa hörhöilyt tuntuvat pian Fredistäkin aivan normaalilta. Winona Ryder, Woody Harrelson, Rory Cochrane ja Robert Downey Jr. näyttelevät aine-D:n kanssa touhuavia huumemiehiä ja -naisia ja Keanu Reevesillä on näiden mukana toikkaroiva alter-ego, Bob Arctor. Fred/Bob ei pian oikein tiedä enää kumpi hän itsekään on ja aine-D:n vaikutukset Fred/Bob -hahmon aivoissa kumuloituvat paranoidisiin mittoihin. Vaan mikä on paranoidista hallusinaatiota ja mikä kylmintä ja totisinta totta? Kuka ohjailee kaiken taustalla vai pyöriikö maailma oman irrationaalisen epätäydellisyytensä ympärillä vailla hallintaa?

Kommentit

Mielenkiintoisesti monet muutkin Dickin teoksista kuin A Scanner Darkly, ennakoivat tulevaa kyberpunk-aikakauden nousua. A Scanner Darklyssä on iso joukko keskeistä kyberpunkin kuvastoa ahneesta megakorporaatiosta teknisiin kehoa augmentoiviin vermeisiin ja rappiolla oleva valtavaa valtaa surutta käyttävä kontrollidystopia. Richard Linklaterin CV:ssä ei ole juurikaan tieteiselokuvia, joten siksi on jännää havaita, että Linklater on onnistunut siirtämään Dickin tekstin keskeiset elementit onnistuneesti filmille. Elokuvan toteutustavaksi valittu jälkianimointi ns. rotoskopia-menetelmällä on erinomaisen onnistunut tyylikeino. Tällä kertaa jälkianimointi nimenomaisesti tukee tarinaa, sillä se vahvistaa epätodellisuuden tuntua, joka päähahmoja kalvaa huumeen kertoessa aivoille miten asiat ovat ja miten eivät. Rotoskopialla ei ole onnistuttu pilaamaan myöskään näyttelijöiden suorituksia kuten Robert Zemeckisin elokuvassa Beowulf (2007), jossa jälkianimoinnilla pitkälti nollattiin näyttelijöiden työ. A Scanner Darklyn jälkianimointi itse asiassa jopa vahvistaa onnistuneiden näyttelijänsuoritusten tenhoa entisestään. Näyttelijöiden eleet, ilmeet ja maneerit ovat siirtyneet animaatioksi moitteetta ja Linklater on tässä saanut jopa mahdollisuuden häivyttää taustojen epäoleellisuuksia pois näyttelijöiden suoritusten tieltä. Woody Harrelsonin, Winona Ryderin ja erityisesti Robert Downey Jr:n touhuilua on upeata seurata näiden houreisen maailman ottaessa vallan järjestä. Massahypnoosi, kollektiivinen alitajunta, todellisuuden repeäminen ja yhteiskunnallinen kritiikki ovat kaikki läsnä vahvasti – monet toki teemoja, joita Dick käsitteli useissakin teoksissaan.

Linklaterin käsikirjoittamassa elokuvassa filmille on onnistuttu taltioimaan myös perin puistattavia kohtauksia. Dickin omakohtainen kokemuspohja tapahtuneesta näyttäytyy suorana muun muassa kohtauksessa, jossa Bob kumppaneineen rakentaa monimutkaisen salajuonien, petosten ja paranoidisen valvonnan verkon tilanteeseen, jonka Bob itse on skitsoidisessa tilassa kutonut. Dickin mielenterveys horjui jo aiemminkin, mutta vasta A Scanner Darklyn kirjoittamisen aikoihin hän analysoi itseään ja päätteli sairastavansa skitsofreniaa. Myöhemmin miehen päätelmät omasta tilastaan vaihtuivat jumalallisen väliintulon, paranoidisen skitsofrenian ja mystisen ”järkeentulemisen” välillä tilanteen mukaan. Asia varjosti Dickin elämää muutaman vuoden ennen hänen kuolemaansa – tänä aikana Dick vielä jäsensi kokemuksiaan kirjallisiin teoksiinsa. A Scanner Darkly kuitenkin ensimmäisenä paljastaa Dickin mielen liikkeitä ja varsinkin paranoidinen tunnelma on välittynyt elokuvaan vahvaksi ja pelottavaksi virtaukseksi, joka naulitsee mukaansa seuraamaan Bobin tarinan kehittymistä ja kohtaloa. Linklaterin elokuvassa ei ole nimeksikään toimintaa, minimaalisen mitätön ääniraita eikä siinä oikein efektejäkään mihinkään tarvita. Näin elokuvassa päästään keskittymään oleelliseen – siihen tarinaan. Ohjauksessa on uskallettu pitää malttia ja elokuva rakentuukin hiljalleen pala palalta ja arvoitus arvoitukselta kohti skitsoidista loppuaan. Harmillisesti kuitenkin Linklaterin käsikirjoituksesta on ollut pakko karsia pois joitakin elementtejä, josta syystä muutamankin kohtauksen olemassaolo elokuvassa jää vaille järkevää tulkintaa ja käyttöä. Materiaalia olisi varmasti ollut lisääkin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että etupäässä dialogin kautta etenevää tarinaa ei ole mielekästä pitkittää mielin määrin.

Yhteenveto

A Scanner Darkly. Vainoharhaisen mielen vaellusta huumausaineen käskytettävänä tulevaisuuden dystopiassa. Jälkianimoimalla rakennettu poikkeuksellisen uskalias elokuvakäännös Philip K.Dickin henkilökohtaisimmasta tilityksestä on kaikin puolin onnistunutta tieteiselokuvaa. Toimintaa ja efektejä on tästä elokuvasta turha hakea – elokuva pelaa varman tehokkaasti dialogin kautta avautuvalla tarinallaan.

8/10

AVP: Alien vs. Predator (2004)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD

Johdanto

Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.

Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.

Juonitiivistelmä

Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.

Kommentit

Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkään näköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.

Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.

Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.

Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.

Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.

Yhteenveto

Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.

3/10

Are You Scared? (2006)

Ohjaus: Andy Hurst
Käsikirjoitus: Andy Hurst
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 79 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

Johdanto

Whannelin ja Wanin yllätysmenestyksekkään elokuvan Saw menestyksen jälkimainingeissa oli tietenkin päivänselvää, että samalla idealla ja elokuvan verisellä väkivaltakuvastolla lähtisi markkinoille kalastelemaan muitakin yrittäjiä taalankuvat kiilumassa silmissä. Tosi-TV:n viime vuosien aikana saavuttama huima suosio on sekin ajateltu nivottavaksi osaksi konseptia, jotta saadaan maksimoitua ryöstöviljely ilman vaivaa miettiä itse jännää konseptia. Andy Hurstin ”kauhuelokuvaa” vaivaa monien rip-off – elokuvien helmasynti: se luulee olevansa ihan oikea ja vakavasti otettava kauhuelokuva, kunhan vain tuotantoarvot on saatu tyydyttävälle tasolle kiihottamaan katsojia. Into, visio ja omaleimaisuus kuitenkin puuttuvat tyystin. Elokuva asettaa katsojalle puitavaksi mukamas jännittävän takaa-ajon poliisien ja psykopaattimurhaajan välillä, mutta loppujen lopuksi katsojaa ei jaksa tippaakaan kiinnostaa saavatko poliisit ajoissa estetyksi kaikkien nuorukaisten surmaamisen vai ei. Kauhufanien kohdalla luultavasti katsojat odottavat enempikin menestystä sille murhaajalle, joka on juuri tekemässä päivätyötä päästäessään päiviltä ärsytyskynnyksen yrittämättä ylittäviä turhia pikkujulkkuja surkuhupaisissa rooleissaan.

Juonitiivistelmä

Katala psykopaatti kaappaa sairaaseen tosi-tv -peliinsä 6 nuorta kisailijaa – kolme poikaa ja kolme tyttöä. Juuri teini-iän taakse jättäneet nuorukaiset haaveilevat kullasta ja kunniasta, mutta varsin pian heille selviää katalan pelin oikea luonne. Psykopaatin pelinjärjestäjän mielessä ei olekaan palkita voittajia riihikuivalla verottomalla käteisellä, kiiltoisilla urheiluautoilla tahi ilmaisella iPhonella …

Kommentit

Ohjaaja Andy Hurstin ote on turtuneen tunkkainen koko elokuvan kulun ajan. Jännitteiden rakentaminen tyssää tyystin, sillä Hurst ei vaan malta odottaa päästä esittelemään keksimiään tappamisen menetelmiä. Ohjauksen jaksotus, painotukset ja visio ovat täysin hukassa. Valitettavasti käsikirjoituksen tukeutuminen vain graafisen väkivallan esittämiseen maistuu ontolta ja osoittautuu väistämättömäksi pettymykseksi esikuvana toimineen Whannelin ja Wanin Saw-elokuvan esittämän väkevän vision rinnalla. Eritoten ongelmaksi muodostuvat laimeat ja tehottomat kohtaukset, jotka eivät herätä katsojaa tunnetasolla. Säälittävää ironiaa irtoaa elokuvan tosi-tv -ajatuksesta, sillä oikean maailman tosi-tv -showt ovat pitkälti sidottuja ennalta määrättyihin ja vahvasti käsikirjoitettuihin formaatteihin, jotka vain saadaan näyttämään ah-niin-realistisilta. Aivan kuten Are You Scared? on sidottu Saw:n määrittämään formaattiin psykopaatista murhapelien järjestäjästä. Mutta siinä missä Saw huikaisee käsikirjoituksen tasolla, Are You Scared? taas puolestaan tekee päinvastaisen. Käsikirjoituksen ja koko juonen ydin paljastuu melko helposti jo viimeistään elokuvan puolivälissä hieman tyhmemmällekin katsojalle, mutta vielä pitää mainitun katsojan kestää parikymmentä minuuttia piinaa, jotta idioottimainen lopetus tekee itsensä tykö. Nuoret näyttelijät ovat surkeata seurattavaa ja kuin tosi-tv -amatöörejä itsekin. Heille varatut henkilöhahmot ovat mitäänsanomattomia pölvästejä ja katsojaa lähinnä helpottaa, kun joukkiota harvennetaan tyyppien ärsytysjärjestyksessä. Nuorten henkilöhahmojen kohdalla rationaalinen ajattelu on julistettu kokonaan pannaan. Myötätunto kallistuukin vaakakupissa psykopaatin puolelle.

Hätkähdyttävästi elokuvan kulusta varmaan viidennes kuluu psykopaattia jahtaavan väsähtäneen etsivän ja tämän aisaparina häärivän FBI-agentin edesottamuksia seuratessa. Se ei vain kuitenkaan johda mihinkään eikä sitä elokuvassa millään tavalla edes tarvita. Ilmeisesti Hurstkin on kokenut kauhun väristyksiä näyttelijöidensä kyvyttömyyden edessä ja tarinaan on pitänyt lisätä pari aikuistakin hahmoa – tosin kyttien näyttelijät tai roolit eivät totta vieköön tee nekään mainittavaa mairittelevaa vaikutusta. Loogiset ongelmat vainoavat elokuvaa tavan takaa, mutta pienet kömmähdykset olisi vielä helppo antaa anteeksi pikkubudjetin rip-off -elokuvalle. Sen sijaan käsikirjoituksen ytimeen saakka upotetut ajattelun ongelmat saavat lähinnä aikaan hiusten repimistä katsojan suunnassa.

divider_03

Yhteenveto

Are You Scared? on surkea Saw-elokuvan rip-off. Ohjaaja Andy Hurst ei ole kyennyt piiskaamaan tekijöihinsä tarvittavaa sähköä ja lopputuote on ontto ja huonosti näytelty pölhöily, joka yrittää pelata vain inhoiluarvoillaan, kun osaaminen mihinkään muuhun ei tunnu riittävän. Valitettavasti edes tappamisen meininki ei paljoa haukotteluja enempää tarjoa. Idioottimaisesti kirjoitetut nuoret henkilöhahmot pökkelöivät sokkeloisessa varastorakennuksessa kuin lobotomiasta kärsivät labrarotat konsanaan. Elokuva ei tarjoa puistattavia kauhukokemuksia, jännitystä, psykologista otetta tai mitään muutakaan kiinnostavaa. Ei voi suositella edes kertakatsomisena, vaikka olisi genrestä yleisemmin kiinnostunutkin. Vastaus elokuvan nimen esittämään kysymykseen on helppo ja raikuva: EI.

2/10

The Strangers (2008)

Ohjaus: Bryan Bertino
Käsikirjoitus: Bryan Bertino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 85 min.
Arvioitu: 2009 helmikuu
Ensi-ilta Suomessa: 26.09.2008
Kieli: englanti

JOHDANTO

”Tositapahtumiin pohjautuva”. Siinäpä termi, jolla katsoja halutaan sitouttaa katsomaan elokuvaa vakavammalla asenteella ja käsittelemään tapahtumia erilaisella otteella kuin jos elokuvan perimmäiset asetelmat olisivat täysin fiktiivisiä. Kauhuelokuvien puolella tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia on tehty kautta aikain, mutta loppujen lopuksi kuitenkin melko vähän verraten miten ahkeraan asetelmaa on käytetty esimerkiksi draama- ja trillerielokuvien puolella. Kauhugenren osastolla osataan myös höynäyttäminen ja siksi aivan kirjaimellisesti todellisiin tapahtumiin pohjautuvia kauhuelokuvia on vain kourallinen. Termiä käytetäänkin aivan surutta pääosin fiktiivisten elokuvien kohdalla ilman sen ihmeempiä tunnontuskia vaikka käsikirjoitus olisikin pääosin mielikuvituksen tuotetta. Kaikkein pisimmälle tehokeinon vei Dan O’Bannon zombiekomediallaan Return of the Living Dead, jossa ilkikurisesti ivataan tätä tehokeinoa ja väitetään, että elokuvan tapahtumat, tapahtumapaikat ja henkilöt ovat kaikki oikeita! The Strangers väittää siis sekin kertovansa tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, mutta luonnollisesti tämä on vain tehokeino tarinalle, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Bryan Bertino kirjoitti opiskeluaikoinaan.

JUONITIIVISTELMÄ

Avoliitossa eläpä pariskunta Kristen (Liv Tyler) ja James (Scott Speedman) ovat puimassa suhteeseensa noussutta säröä Jamesin vanhempien kesähuvilalla, kun aamuyön tunteina huvilalle tuleekin vieraita. Odottamattomat ja tuntemattomat vieraat nostattavat tunnekuohun vallassa olevaan pariskuntaan myös epävarmuuden ja pelon tunteita, kun käy ilmi, että tungettelijoilla onkin varsin synkkiä taka-ajatuksia. Alkaa kauhun ja epätoivon sävyttämä kamppailu tungettelijoita vastaan.

KOMMENTIT

The Strangers -elokuvan juoni on varsin yksioikoinen ja oikoo ehkä tarpeettomankin paljon mutkia uhraten näin samalla lähes tarpeetta osan loogisesta eheydestään. Elokuva tuo väistämättä mieleen ranskalaisen samantyylisen ja tunnelmaltaan lähes identtisen, ohjaajien David Moreau ja Xavier Paludin yhteisen elokuvan Ils (2006), mutta Bertinon käsikirjoitus oli tiettävästi jo valmis, kun Ils sai Ranskassa ensi-iltansa. Tuoreen ja tehokkaan eurooppalaisen elokuvan uudelleenlämmityksestä ei siis tällä kertaa voi puhua, vaikka elokuvissa onkin silmiinpistävän paljon yhteneväisyyksiä. Bryan Bertinon käsittelyssä elokuvan rakenne nivoutuu yhteen lyhyestä prologista ja varsinaisista tapahtumista. Prologin kronologinen sijoitus olisi vasta elokuvan loppukohtauksen jälkeen, mutta Bertino haluaa selvästikin aloittaa elokuvan särmikkäämmin ja rouhevammin kuin mitä muutoin ensimmäisen puolen tunnin aikana olisi odotettavissa. Alku on nimittäin vahvaa pohjustamista Kristenin ja Jamesin suhteeseen, jona aikana Bertino nivoo roolihahmonsa toisiinsa verkkaisella dialogilla ja lyhyillä välähdyksillä alkuillan tapahtumiin. Koko pohjustus on elokuvan kannalta harmillisen tarpeeton vaikka se kietookin katsojaa hiljaksiin tiivistyvään kauhutrilleriin, joka siis käynnistyy toden teolla vasta hyvän tovin ihmissuhdedraaman jälkeen. Pohjustus ajaa lähinnä vain sitä tarkoitusperää, että katsojalle tehdään selväksi Kristenin ja Jamesin itse asiassa olevankin toisilleen vieraita – vaikka yhteisessä suhteessa elävätkin – ja antaen näin kaksoismerkityksen elokuvan nimelle. Etenkin takaumien käyttö alkuillan tapahtumain selvittelyssä tuntuu suorastaan ajanhaaskaukselta, kun joka tapauksessa Kristenin ja Jamesin keskinäinen suhde jätetään epäselväksi. Musiikin käytön Bertino hallitsee hienosti ja keskittyy ohjauksessaan monasti siihen mitä ei voi nähdä. Mutta siinä missä Moreaun ja Paludin Ils onnistui rakentamaan hyytävää kauhua keskittymällä näkymättömään uhkaan, harmillisesti Bertino pystyy parhaimmillaankin vain olemaan ”jännittävä”.

Elokuvan käsikirjoituksessa on kiusallisen suuria aukkoja ja kummastelua herättää myös päähenkilöiden käyttäytyminen uhkaavan tilanteen edessä. Ensin katsojalle yritetään uskotella, että aamuyön tunteina mysteeristä ”Tamaraa” etsimässä oleva epämääräinen oveen kolkuttaja aiheuttaa Kristenissä ja Jamesissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta, mutta melkein heti perään James päättääkin jo lähteä hakemaan autolla tupakkaa jostakin lähistöltä ja jättää Kristenin mökkiin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Vastaavia hienoisia päättömyyksiä on luvassa useampiakin ja vaikka premissi mökkiinsä uhkaajien armoille loukkuun jääneestä pariskunnasta onkin sinällään toimiva ja uskottava, nakertavat nämä pienet yksityiskohdat vääjäämättä teokselta kokonaisuutena pohjaa pois. Ilahduttavan virkistävästi kuitenkin elokuvassa tunnelma rakentuu taiten ja Bertino on selvästi tajunnut karttaa kaikkein kuluneimpia genren kliseitä. Liv Tyler ja Scott Speedman suoriutuvat myös rooleistaan varsin reipashenkisesti ja useammassakin kohdassa hahmojen tunnetilaan on helppo päästä sisään; sen verran uskottavasti kokeneet näyttelijät operoivat.

YHTEENVETO

The Strangers on varsin kesy 2000-luvun moderni slasher, joka toimii etupäässä kauhutrillerinä. Slasher-elokuvaksi The Strangers on verrattain veretön ja fokusoi tarmonsa kuvaamaan asioita, joita päähenkilöt eivät näe. Ohjaaja/käsikirjoittaja Bryan Bertinon teos osoittaa selvästi kuitenkin näkemystä ollakseen tekijänsä esikoisohjaus. Yksinkertainen ja suoraviivainen käsikirjoitus nojautuu harmillisesti vain muutamaan koukkuun eikä kykene osoittamaan tarpeeksi originaaliutta ollakseen mitenkään merkittävä teos genressään. Bertino ei onnistukaan hyytämään katsojaa metatasolla, sillä hän jättää verhottujen murhaheikkien hahmot liian etäisiksi.

5/10

Kaw (2006)

Ohjaus: Sheldon Wilson
Käsikirjoitus: Benjamin Sztajnkrycer
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Arvioidun version pituus: 88 min.
Arvioitu: 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti

JOHDANTO

Ohjaaja Alfred Hitchcockin nerous johtui varmaan osaltaan siitä, että hän kykeni näkemään tavallisten ja normaaleina pidettyjen asioiden taakse kätkeytyvän kokonaisen kaaoksen ja tuhon maailman ja käyttämään tätä hyväkseen luodessaan piinaavan jännityksen tunnelmaa. Tähän maailmaan kurkkaavat monet Hitchcockin jännäreistä, mukaanlukien Hitchcockin eräs parhaimmista kauhuelokuvista, The Birds vuodelta 1963. On mielenkiintoista ajatella, että lähtökohdiltaan typerryttävän yksinkertaisesta ajatuksesta saadaan erinomaisessa ohjauksesssa aikaiseksi puistattavan tehokasta jännitystä. Hitchcockin on ollut varmaan aikanaan melkoisen vaikea myydä hyökkäävien lintujen konseptia rahoittajille, eikä se varmaan olisi onnistunutkaan ilman Hitchcockin aiempia näyttöjä. Sheldon Wilsonin köyhä Hitchcock-ripoff on kaksin verroin suurempi pettymys, kun muistaa, että Wilson yllätti positiivisesti vimmaisen tehokkaalla kauhuesikoisellaan Shallow Ground vuodelta 2004. Halpispätkäksi Kaw yrittää aivan liikaa ja Wilson pyrkii luottamaan aivan liiaksi perin kökköjen efektien tehoon ja todellinen tunnelma elokuvasta katoaa taivaan tuuliin kuin parvi korppeja.

JUONITIIVISTELMÄ

Elokuvassa eristyneen ja riutuvan syrjäseudun kyläyhteisöä alkaa riivata yhä kasvava korppien parvi. Korpit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun nokkien, silpoen ja murhaten kyläyhteisön jäseniä. Murhanhimoisten korppien parvi organisoituu pian parviälyksi, joka alkaa käyttää apunaan myös työkaluja suojautuvien ihmisten kimppuun pääsemisen helpottamiseksi. Ihmispolot pyrkivät pitämään kinni henkirievuistaan miten parhaiten kykenevät.

KOMMENTIT

Sheldon Wilsonin ankea näkymä syrjäisestä kylästä lupailee hyvää, mutta pian suspensio romahtaa ja korppien hyökkäilystä tulee rutiinimaista tappamista, jossa ei oikeastaan näytetä paljoa mitään ja sekin vähä mitä näytetään, on kovin kehnosti toteutettua ja ontuvasti realisoituvaa. Tarinan pahimpia pohjakosketuksia voi hakea näyttelijöiden suoritteista ihan yhtä lailla kuin surkeista efekteistäkin. Elokuvan henkilöhahmoista kokonaisuutena ei muodostu kyläyhteisön tuntua eikä hahmoille anneta tilaa kehittyä tarinan edetessä saatikka tutkailla ihmeemmin näiden taustoja. Pahvimaiset hahmot kohkaavat tohkeissaan kohtauksesta toiseen ja loppupelissä kostautuu myös elokuvan piskuinen budjetti, sillä koko kyläyhteisöä riivaava ongelma kulminoituu vain muutamaan keskeiseen hahmoon ja muutamaan kuvauspaikkaan. Wilson ei pysy raiteilla kuvauksen ohjauksesta ja jättää samalla myös armotta näyttelijänsä palloilemaan hukassa tai kulmia kurtistelemaan. Kaw tarjoilee tympeän yksitotisen puolitoistatuntisen ilman rihmaakaan omaperäisyyttä. Harmillisesti myös efektien osalta Kaw yrittää haukata liian suuren palan, sillä elokuvan CGI-efektien huonous on merkillepantavaa. Siellä missä tietokone-efekteillä ei ole varaa pelata, pyritään maskaamaan tuotannon rajoja aggressiivisen nopeatempoisella leikkauksella. Siinäkin onnistutaan vain osittain, sillä illuusio kokonaisen parven aiheuttamasta paniikista, uhasta ja pelosta ei pääse vaikuttamaan keskittymällä vain yksittäisten lintujen nokkimisen hätäiseen tarkasteluun. Suurin ongelma elokuvassa paljastuu kuitenkin loppua kohti tultaessa, kun lintujen oudon käytöksen syy lopulta paljastetaan ja väännetään r-a-u-t-a-l-a-n-g-a-s-t-a. Ratkaisu on pahalta maistuva ja todellinen anti-kliimaksi, joka siivittää elokuvan lopun täydelliseen mahalaskuun. Se mätkähtää kuin ammuttu korppi räpistelemään omissa korinoissaan, jonka lopputekstit armollisesti päättävät.

YHTEENVETO

Kaw on kuin Alfred Hitchcockin The Birds-elokuvan köyhä ja sivistymätön maalaisserkku, joka kaupunkivisiitillä hämillään seuraa, miten hip ja pop cityhipsteri käy vähän laskettelemassa miljoonakaupungin yöelämässä ja maistelemassa ehdan baristan laskemaa kofeiinitonta mokkalattea ennen kuin juna takaisin perähikiälle tuuttaa lähdön merkiksi. Koko elokuvan juttu rakentuu kokonaisuudessaan vain yhden typerän koukun varaan. B-elokuvan leimaa yritetään hätistää satsaamalla pikku roposia efektitekniikkaan, mutta vääjäämätön epäonnistuminen paljastuu armotta siivekkäiden tietokonelintujen digitaalisessa kömpelyydessä. Mitäänsanomaton ohjaus ja kuin krapulassa hortoilevat näyttelijät yhdistyvät tehottomiin efekteihin ja kasassa on taas yksi tavanomainen peruskauhistelu, joka erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Aineksia trillerissä ei juuri enempään tosin olisikaan.

2/10

House of the Dead (2003)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Dave Parker, Mark Altman, Dan Bates
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Arvioitu: 2006
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Budjetti: $7 miljoonaa
Kieli: englanti

Johdanto

houseofthedead_primary

Tietokonepelien historia on muuttanut elokuvateollisuutta perinpohjin. Vielä 80- ja 90-luvuilla menestyneistä elokuvista puskettiin nopeaan tahtiin halpoja lisenssiviritelmiä tietokonepelaajien ostettaviksi, mutta 2000-luvulla asiat ovat tyystin muuttuneet – jopa päinvastaisiksi. Menestyneet tietokonepelien konseptit lisensioidaan nyt elokuviksi. Ja valitettavasti näissä elokuvissa suuri osa joukosta on silkkaa kuraa, joka ratsastaa vain tietokonepelin maineella ja nimellä. Uwe Boll on House of the Dead -elokuvan vastuumiehenä vastuussa myös muutamasta muusta ”tietokonepelistä elokuvaksi”-sovitelmasta, mutta hänen taitonsa elokuvantekijänä vaativat … vielä hiomista … näin nätisti sanoen. House of the Dead muodostuu lopulta varsin suoraviivaiseksi toimintakimaraksi, joka lainailee idioottimaisuuksia vuoroin tietokonepeleistä ja vuoroin toisista elokuvista. Elokuvan onnistunein anti löytyy lavasteista, mutta sillä ei vielä kuuhun lennetä.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa joukko nuoria on saanut kutsun rave-bileisiin kaukaiselle saarelle, jonne he pääsevät lopulta venekyydillä. Saarella teinejä odottavat paitsi tyhjentynyt bilealue niin myös jotakin aivan muuta … pian teinit huomaavat olevansa ahdingossa epäkuolleiden ahdistaessa joka suunnasta.

Kommentit

House of the Dead perustuu siis tietokonepeliin. Ja kyllä se asia sitten tuleekin harvinaisen selväksi elokuvan edetessä. Kenen neronleimaus se sitten lienee ollutkin, että elokuvaan on pitänyt editoida lyhyitä pätkiä itse pelistä sinne tänne, se ei kyllä todellakaan toimi. Itse asiassa se näyttää hirveältä ja rikkoo aivan tarpeettomasti muutenkin surkean ohjaustyön rytmityksen. Elokuvakäsikirjoitus on aivan taatusti yksi surkeimmista käsikirjoituksista, mitä kuunaan elävien kuvien reilussa 100-vuotisessa historiassa on vaivauduttu kirjoittamaan. Tapahtumien käänteet ovat kauttaaltaan, alusta loppuun, täydellisen epäuskottavia ja juonen kuljetus nojaa etupäässä teinien idioottimaisuutta tihkuvaan käyttäytymiseen (ml. ns. The Idiot Plot). Uwe Boll ei kykene ohjauksessaan näyttämään minkäänlaista visuaalista näkemystä (lähes tietokonepeleistä kopioitujen kuvakulmakikkailujen lisäksi) eikä hän osaa ohjata näyttelijöitään edes ala-arvoiseen suoritukseen. Näyttelijöiden työskentely onkin niin surkeaa, että vaikeahan tässä on uskoa, että seitsemän miljoonan taalan elokuvatuotantoa tässä kuitenkin seurataan! Dialogi saisi puupökkelönkin näyttämään elegantilta ja hienostuneelta näiden ”näyttelijöiden” suoritusten vieressä. Jurgen Prochnow on ainoa hienoinen plussa – jos kohta täytyy vain ihmetellä, miksi Prochnowin kaltaisen näyttelijän on sorruttava mukaan tällaisiin teoksiin. Toki Boll on saanut pauloihinsa kovempiakin nimimiehiä elokuvissaan (Ben Kingsleyn surkea esitys tulee hakematta mieleen vuoden 2005 Uwe Bollin elokuvassa BloodRayne).

Viiden euron huoltsikkasyntikkatekno on hirveimpiä elokuvamusiikkeja ikinä missään (kilpailee selkeästi samassa liigassa Bartkowiakin elokuva Doom (2005) kanssa tässä suhteessa) eikä siihen enää enempää tässä tarvitse tässä puuttua – ollos varoitettu. Elokuva yrittää käyttää surkeasti epäonnistuen vanhentuneita pelottelumenetelmiä eikä ohjaaja kykene tiivistämään tunnelmaa missään kohtaa teosta. Jopa nopeatempoiset musiikkivideoleikkaukset näyttävät halvoilta kimaroilta, jotka on nähty kymmeniä kertoja aiemmin ja kun mitään uutta Boll ei näihinkää tuo, tulos on lähinnä tylsä. Käsikirjoituksessa on anteeksiantamattoman paljon ammottavan suuria aukkoja, joista osan olisi varmasti voinut karsia vaikka käsikirjoituksen läpilukemisella ennen kuvauksia. Elokuva on alusta loppuun asti yhtä loogista sekamelskaa. Kerronnallisesti teos noudattelee halpistoimintapätkistä tuttuja kaavoja. Surkea editointi syö vielä tästäkin järsitystä kakusta pohjan pois ja käteen ei jää yhtää mitään muuta kuin paha mieli menetetystä ajasta. Huumoria elokuvassa ei ole ollenkaan – ei siis todellakaan lainkaan. Ja selvähän se tietenkin on – ei kenelläkään voi olla oikeasti hauskaa edes tämmöisen tekemisessä.

YHTEENVETO

Uwe Bollin elokuva House of the Dead on näteillä lavasteilla kuorrutettu kauhuelokuva, jonka käsikirjoitus on vertaansa vailla olevan typerä ja huono. Elokuvaa voi ajatella suositeltavaksi vain kaikkien innostuneimmille zombie-elokuvien harrastajille, jotka ovat valmiit vaikka järsimään omaa kättään seuratakseen lisää elävien kuolleiden kohkaamista valkokankailla ja tv-ruuduissa. Ohjaaja Uwe Bollin todellinen rimanalitus. Elokuvassa ei ole ainuttakaan onnistunutta kauhukohtausta ja sen toimintaepisoditkin ovat puuduttavan tuskaista seurattavaa. Ja vielä ne sekaan editoidut pätkät alkuperäisestä tietokonepelistä … huh huh.

1/10.

Beowulf (2007)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007
Kieli: englanti
Budjetti: noin $150 miljoonaa
Arvioidun version pituus: 114 min
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Kun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.

JUONITIIVISTELMÄ

Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.

KOMMENTIT

Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.

Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.

YHTEENVETO

Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.

3/10

Bubba Ho-Tep (2002)

Ohjaus: Don Coscarelli
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Don Coscarelli (Joe R.Lansdalen teoksen pohjalta)
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: noin $1 miljoona 
Arvioidun version pituus: 89 minuuttia
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

Lähinnä erinomaisten Phantasm -elokuvien (Phantasm (1979), Phantasm 2 (1988), Phantasm 3 (1994), Phantasm 4 (1998)) sarjalla mainetta itselleen niittäneen ohjaaja Don Coscarellin elokuvien tyyli on tehnyt hänestä – aivan syystäkin – pienen piirin kulttiohjaajan. Phantasm -sarjan elokuvat yhdistelevät kauhua, fantasiaa ja yliluonnollista mystiikkaa omaperäiseksi ja toimivan surreaaliseksi kokonaisuudeksi. Helvetin portteja voi toki availla myös aivan täysin komedian keinoin ja siihen saumaan iskiessään Coscarellille avautui myös pääsy hieman tavallista laajemmille yleisöille, jotka eivät yleensä kauhusta juurikaan perusta. Bubba Ho-Tep on Coscarellin kengännauhabudjetilla tehty hupailu, johon on kiinnitetty pääosaan itse Bruce Campbell. Komediallinen kauhu on vaikeaakin vaikeampaa hallita lajina, sillä kauhun elementit ja komedian elementit ovat helposti toisensa poissulkevassa asemassa. Coscarelli ei Bubba Ho-Tepissä juurikaan piittaa kauhutunnelman tekemisessä vaan pistää homman saman tien lekkeriksi pähkähullulla asetelmalla. Riskinotto kannattaa tällä kertaa ja vaikka hupailu ei selkäpiitä karmikaan, pystyy Coscarelli silti pitämään katsojan pihdeissään myös hupailunäkökulman ulkopuolella.

JUONITIIVISTELMÄ

Teksasilaisessa vanhainkodissa rullaattorilla pörräävät vanhat pierut Elvis Presley (Bruce Campbell) ja John F.Kennedy (Ossie Davis) saavat vastaansa paitsi omat prakaavat muistinsa niin myös Bubba Ho-Tepiksi ristimänsä ikiaikaisen vanhan egyptiläisen muumion, joka tuli bussilla Teksasiin ja imee vanhuksilta sieluja peräaukon kautta… kyllä …. luit oikein!

KOMMENTIT

Huu… juoni on siinä määrin himmeää tavaraa, että se nousee elokuvakäsikirjoitusten weirdness-mittarissa melkoisen korkeisiin lukemiin. Tarinan lähtökohtana on tunnetun teksasilaisen monialaisen kirjailijan Joe R. Lansdalen novelli The King Is Dead: Tales of Elvis Post-Mortem. Piskuisella minibudjetilla ja käytännössä ilman sen ihmeempää tuotantokoneistoa Coscarelli on saanut purkkiin aidosti oudon komedian, jossa on kuitenkin mukana hienostunutta lämminhenkisyyttä ja naureskelua modernin maailman kotkotuksille ja hassutuksille. Rauhallisesti paarustava kerronta antaa Coscarellille tilaa rakennella absurdeja kohtauksiaan ja samalla pitää koko elokuvan minimalistisena ja kepeän alatempoisena. Verkkainen viipyily istuu hitaiden vanhusten toimintaympäristöön luontevasti ja Coscarellin yksittäisten huoneiden sisällä kuvaamat kohtaukset nii’aavat kunnioituksesta 1930-luvun slapstick-komedioidenkin suuntaan.

Editointi, kuvaus, äänitys ja jälkikäsittely ovat kaikki vähän sitä sun tätä, mutta pikkuiselta indie-elokuvalta ei paljoa muuta kannata toki odottaakaan. Sen sijaan Campbell ja Davis loistavat pääosissa ja nostavat elokuvan tylsästä yritelmästä kutkuttavan mielenkiintoiseksi miesten keskinäisen kemian toimiessa. Komediaa ammennetaan milloin päästään viallaan olevien miesten (vai olisiko miesten jutuissa sittenkin rahtunen totta; jyvän verran faktaa?) surkeasta tilasta, milloin omituisista toimintakohtauksista, joissa pääosassa ovat useimmiten Elviksen tai JFK:n puolella majaileva lady Fortuna. Kiistatta eräs 1900-luvun loppupuoliskon kauhuelokuvan nimimiehiä, Bruce Campbell pyörittää showta vaivatta Coscarellin auliisti antaessa miehelle tämän vaatiman tilaa elokuvassa. Mutta Coscarellin tarinan taustalla on toinenkin – metatasolla vaikuttava – ulottuvuus. Nimittäin elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että laitoksiin kärrättyjen ja kuolemaa odottavien ikääntyneiden ihmisten takana on ihmeellisiä tarinoita, arvokasta tietoa, hienoja muistoja ja elämän tuomaa viisautta. Coscarelli ei päädy heristelemään sormiaan ja moralisoimaan ajan hengen luotaantyöntävyydellä. Samalla Coscarelli nälvii vaivoin peitellysti koko genren kuvioille ja kaavoille. Kauhuelokuvien kuvastoon on nimittäin salaa hiipinyt 1970-luvun ja 1980-luvun aikana kauniiden nuorten ihmisten armeija. Keski-ikäisten aikuisten ja ikäihmisten osuus kauhuelokuvien päärooleissa on hävinnyt liki olemattomiin muutamassa vuosikymmenessä ja vallan ovat ottaneet persoonattomien teinien nimettömät kasvot. Coscarelli osoittaa tiedostavansa trendin ja nauravansa sille.

YHTEENVETO

Bubba Ho-Tep on erilainen kauhukomedia, joka ei heittele katsojalle verisiä läskejä käsiin tummumaan, vaan hauskuttaa kokonaan toisilla tasoilla. Komedian keskeinen ydin on Bruce Campbellin Elvis, joka saa vanhuuden päiviensä viettoon lisää virtaa jännistä tapahtumista vanhainkodin käytävillä ja pihanurmilla. Jos joskus on tehty feel-good kauhukomediaa, niin tässä on ainakin yksi sellainen tapaus. Elokuvan komedia on kuitenkin perin nyrjähtänyttä, joten katsojakunnasta löytyy melkein takuuvarmasti kosolti sellaisia henkilöitä, joita ei koko hoopoilu jaksa edes hymyilyttää. Eli jos konsepti takapuolen kautta sieluja imevästä muumiosta Teksasilaisessa vanhainkodissa ei vähääkään hymyilytä, niin turha silloin leffaankaan on sen keston vaatimaa puoltatoista tuntia uhrata.

7/10

Hush (2008)

Ohjaus: Mark Tonderai
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Mark Tonderai
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: hieman alle mijoona puntaa

JUONITIIVISTELMÄ

Nuoripari Beth ja Zakes ajelevat M1 valtatiellä Englannissa huoltoasemalta toiselle, koska Zakesin työ on vaihtaa huoltoasemien mainosplakaatteja. Beth on työreissulla mukana pitämässä seuraa ja toivoessa yhteisen ajan pelastavan heidän jo rakoilevan suhteensa. Yht’äkisti Zakes näkee vilauksen edellä ajavan kuljetusauton taakse, jossa on nuori nainen häkkiin teljettynä. Alkaa kuumeinen ihmettely, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Kuinka ollakaan kuljetusauto tekee sattumalta pysähdyksen samalle huoltoasemalle, johon Zakes kärrynsä keulan suuntaa …

KOMMENTIT

Mark Tonderain kirjoittama ja ohjaama tiivis trilleri keskittyy öisen ja sateisen valtatien takaa-ajon kuvaukseen huolella. Erittäin onnistuneesti kuvattu elokuva vuorottelee pimeydessä kiiluvien takavalojen ja huoltoasemien kirkkaiden keinovalojen välillä luoden eteeristä momenttia kauhun suuntaan niiaaville trilleriaineksilleen. Juonellisesti elokuva varioi australialaisen Richard Franklinin erinomaista ja selkeän ylivertaista Roadgames (1981)-elokuvaa, Steven Spielbergin ikonista takaa-ajoelokuvaa The Duel (1971), Robert Harmonin liftarikuvioita The Hitcher (1986)-elokuvasta ja kauhua ammennetaan Greg McLeanin Wolf Creek (2005) -elokuvan suunnalta. Tonderai käyttää Franklinin Roadgames -elokuvan kanssa jopa lähes identtistä motivaattoria ja juonenkuljetuksen keinojakin, joten tietty tuttuuden tunne on väistämätön.

Hyvin tiiviin kerronnan taika särkyy kuitenkin elokuvan pituuteen. Noin 90 minuutin pituus on kuitenkin juurikin sen vartin liian pitkä ja ohjaaja on siksi ottanut mukaan tarpeettomia sivujuonteita ja turhia käänteitä, jotka eivät puolusta paikkaansa lopullisessa paketissa. Erityisen epämääräinen on eräs pitkähkö maaseututaloon sijoittuva kokonaisuus, joka tuntuu aivan täysin irralliselta ja jonka taustaa tahi syitä ohjaaja ei vaivaudu lainkaan avaavan. Turhien rönsyjen karsiminen olisi jättänyt selkeämmän ja tiiviimmän kokonaisuuden. Vaikka näinkin elokuva on juonellisesti suoraviivainen ja kursailematon, tekijöiltä on silti lipsahtanut mukaan turhan paljon luvattoman typeriä juonellisia aukkoja. Tuttuja kliseitäkin pääsee joukkoon ja erityisesti jatkuvat kännykkäkentän ja tyhjäksi käyvän akun kanssa pelleilyt turhauttavat tavanomaisuudellaan. Mutta siinä missä juonellisesti elokuva jättää toivomisen paraa, antaa ohjauksen tiiviys ja tyyli paljon anteeksi. Raikkaaksi tai erityisen innovatiiviseksi trillerin ohjausta ja kuvausta ei sanoa voi, mutta kokolailla onnistuneeksi kuitenkin. Tätä täydentävät mukana olevien varsin harvojen näyttelijöiden suoritukset. Elokuvan antagonistille – sateisen ja pimeän valtatien saalistajalle – ei kuitenkaan anneta persoonallisuutta, kasvoja eikä edes identiteettiä; varmaankin siksi, että huppariin naamansa kätkevä mies kuvastaa sellaista ”ihan tavallista tyyppiä”, joka osoittautuu häijyksi murhaajaksi. Valtatien saalistaja voi siis olla kuka tahansa – pitkä hujoppi, lyhykäinen kalju pullukka, nuori tai vanha tai jostain siitä väliltä.

YHTEENVETO

Brittiläisen Mark Tonderain esikoisohjaus omasta käsikirjoituksestaan osoittautuu varsin oivalliseksi pikkutrilleriksi Hitchcockin jalanjäljillä. Trilleri kiristyy kauhun suuntaan, mutta ei varsinaisesti jätä tiiviin trillerin kuosia lopussakaan. Valitettavasti kuitenkin ohjaajan ote lipsuu keskimmäisessä puolituntisessa ja mukaan tunkee kiusallisia turhuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vielä tiiviimpi paketti olisi toiminut paremmin, mutta erinomainen ohjaus, kelvot näyttelijät, sujuva kuvaus ja maltillinen leikkaus pelastavat paljon.

5/10

Return to House on Haunted Hill (2007)

Ohjaus: Victor Garcia
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: William Massa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Arvioitu: 2010

JOHDANTO

Victor Garcian ohjaama kauhistelu on turhauttavan turha jatko-osa William Malonen halpaa gorekauhua tarjoilevalle elokuvalle House on Haunted Hill (1999), joka puolestaan on uudelleenlämmitys erittäin hyvin toimivasta legendaarisen William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvasta. Castlen elokuva vetää ylivoimaisesti parhauden pisimmän korren edelleen tänä päivänä. Garcian jatko-osa lainaa kauhukuvastonsa vaikutteita Japanin ja Korean uuden vuosituhannen kauhumenestyksistä, ryydittää tämän kuvastonsa mielikuvituksettomuudella sekä ääniraidan että kuvauksen kohdalla ja tuuttaa silmille ylenmäärin kökköjä tietokone-efektejä. Tekijät mitä ilmeisimmin kuvittelevat, että huonosti tehtyjen veriefektien esittelyllä voitaisiin päihittää nyt vaikkapa näyttelijöiden osaamisen ja ohjauksen kautta aikaansaatu uhkaavuuden ja pelon tunnelma. Toki tässä tehdään myös aidosti uutta: interaktiivisen elokuvan kokeilua, sillä tekijät kuvasivat elokuvaan kohtauksia sillä periaatteella, että katsoja saa valita tietyn polun, jota seurata elokuvan edetessä. Ajatus on hieno, mutta käytännössä käyttökelvoton toteuttaa. Seurauksena lopullisessa elokuvassa sitten mukana kohtauksia, jotka ovat aivan täysin päättömiä vailla menneisyyttä, koska editoinnissa on epäilemättä jollakin mennyt sormet solmuun ihmetellessä, että minkäköhän vaihtoehtoisen kohtauksen kanssa nyt pitäisikään vehdata.

JUONISYNOPSIS

Tohtori Vannacutin aikoinaan johtamassa hylätyssä mielisairaalassa rytisee jälleen. Arkeologian professori Paul oppilaineen saa vihiä, että keskiajalla demoni Baphometia palvoneen kultin inkvisitiolta pelastettu patsas majailisi edelleen hylätyn mielisairaalan sopukoissa. Näin epäilee myös palkkionmetsästäjä Desmond kööreineen ja joukkiot sattuvat sairaalaan samaan aikaan. Sairaala entisine potilaineen kuitenkin pistää hanttiin…

KOMMENTIT

Surkeiden viritelmien uhrialttarille viimeisenä lampaana kuskataan suoraan kauhukirjailija H.P.Lovecraftin houreisista visioista ylöskaivettu Cthulh…eiku Baphometin patsas ja sitä ympäröivä lihatunneli. Patsaan suojelijana ja ainoana Malonen elokuvan näyttelijänä paluun tekee kauhulegenda Jeffrey Combs (hulluna tohtori Vanacuttina; kuinkas muuten), joka on ainoa sottaisen tuotannon valopilkku, vaikkei filmiaikaa viittä minuuttia enempää saakaan saatikka tarvitse turhia pulistakaan. Muu väki on keskitasoa alempaa tv-kastia. Roolihahmoille on maalattu kullekin jonninjoutava kahden lauseen stereotyyppinen kuvaus ja käsiin jää porukka, jota listitään suljetussa kartanossa suurinpiirtein odotetussa järjestyksessä erilaisin keinoin. Koko touhua väritetään roolihahmojen umpityperällä käytöksellä ja vieläkin pölkymmällä dialogilla. Miljöön ja lavasteiden käyttö on ainoa onnistunut kokonaisuus tässä elokuvassa ja satunnaisin väliajoin ilmaantuvat hoitajien ja potilaiden haamut on mukavasti lavastettu, meikattu ja puvustettu. Mutta se kaikkein tärkein … toimiva kauhutunnelma … loistaa poissaolollaan. Ohjaaja Garcia ei yksinkertaisesti hallitse tunnelman rakentamista eikä edes alkeellisia säikyttelyjä pysty tuottamaan toimiviksi. Kaikkea yritystä kalvaa tuttuuden tunne ja mielikuvituksettomuus. Mitään pelon, jännityksen tai uhan tuntua elokuva ei milloinkaan saavuta ja parhaimmillaankin toistellaan vain edellisen elokuvan kuvaston kautta tutuiksi tulleita temppuja – nekin toki huonommin.

YHTEENVETO

Sinällään ihan toimivan William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvan uudelleenlämmityksen jatko-osa polskii hukkumiskuoleman partaalla kliseisten, surkeasti kirjoitettujen ja huonosti näyteltyjen roolihahmojensa aallokoissa. Näyttelijät tarjoilevat piinaa katsojalle, mutta lähinnä tämä on sellaista myötähäpeän ja turhautumisen aiheuttamaa piinaa. Ei kokopitkää ole mitenkään helppoa tehdä, mutta silti elokuvan juonessa on isokokoisen demonin mentäviä aukkoja ja pahimmillaan loogiset typeryydet hyppäävät silmille mielettöminä mokina dialogissa, hahmojen tulemisissa ja menemisissä ja roolihahmojen käytöksessä. Typeryydet hyppäävät silmille eritoten elokuvan puolivälin vaiheilla, kun hahmoja on elossa vielä ”liikaa” ohjaajan hallittavaksi. Lavastuksesta kuitenkin pitää heruttaa piste, sillä kyllähän miljöö toimii ja puitteet ovat ränsistyneessä loistossaan sopivat.

2/10