Paco Plaza on espanjalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja. Plaza on tullut tunnetuksi erityisesti jännitys-, ja kauhuelokuvien ohjauksistaan, joista ilahduttavan moni on saanut kansainvälistä huomiota ja päätynyt kansainväliseen levitykseen. Plazan yhteistyö espanjalaisen ohjaajakollegan Jaume Balagueron kanssa tuotti yhteisohjauksen [REC] (2007)[x], jonka vimmainen intensiteetti ravisteli jo silloin elähtämään päässyttä found footage -tyyppistä kauhukerrontaa. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista Plaza ohjasi Balagueron kanssa yhden [REC] 2 (2009)[x] ja yksinään toisen [REC] 3: Genesis (2012). Kauhukerronta ei toki ollut miehelle vierasta, sillä jo ennen REC-elokuvien kansainvälistä huomiota Plazan elokuvat olivat herättäneet kiinnostusta kauhuelokuvista kiinnostuneiden keskuudessa (ihmissusielokuva Romasanta (2004) päärooleissan Elsa Pataky ja Julian Sands, Ramsey Campbellin kauhutarinaan pohjautuva kauhujännäri El segundo nombre (2002) sekä kauhukomedia Cuento de navidad (2005), joka oli yksi osa espanjalaisten modernien kauhuelokuvataitajien kuuden itsenäisen elokuvan elokuvasarjasta (Películas para no dormir). Plaza on jatkanut pääosin uraansa Espanjasta käsin ja onnistunutkin tekemään suoranaisia genrehittejä (kuten hyytävän onnistunut kauhumysteeri Verónica (2017), pätevä rikosjännäri Quien a hierro mata [Eye for an eye] (2019), kauhumysteeri La abuela (2021) sekä Netflixin tuottama kauhumysteeri Hermana muerte (2023)). Näistä varsin monessa Plaza on ollut mukana myös käsikirjoittajana.
Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)
Paco Plaza is a director and screen writer from Spain. Plaza is especially known for his work inside the horror film genre and hasn’t made many forays outside of it excluding a few jabs into the thriller genre. Quite many of his directorial efforts have also seen international distribution and success even. His collaboration with fellow Spanish director Jaume Balaguero resulted in probably his best known work they kindled new fire into the stale found footage horror genre with their intense zombie film [REC][x](2007). That proved such a success that it spawned three sequels. Of those sequels Plaza directed [REC] 2[x] with Balaguero and [REC] 3: Genesis by himself. These horror movies weren’t, though, his first jabs within the genre and seasoned horror film veterans probably remember such films as his werewolf horror Romasanta (2004) starring Elsa Pataky and Julian Sands, Ramsey Campbell -inspired horror thriller El segundo nomber (2002) and his horror comedy film Cuento de navidad (2005) which was part of a six-film collaboration between six different modern Spanish horror film directors (Películas para no dormir). Plaza has continued his career mainly in Spain and has succeeded in creating riveting and intense films that have enjoyed international distribution (such as quite intense horror mystery Verónica (2017), decent crime thriller Quien a hierro mata [Eye for an eye](2019) starring Luis Tosar, horror mystery La abuela (2021) and Netflix funded horror mystery Hermana muerte (2023)). In may of these, Plaza has also been the screen writer.
Paco Plaza in this blog:
Movie review (in Finnish only):[REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
Posters and still photographs:[REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)
Manuela Velasco on espanjalainen näyttelijä. Velasco on tunnettu etupäässä Espanjan markkinoille tehdyistä televisiosarjoista sekä elokuvista. Kansainväliseen tietoisuuteen erityisesti kauhugenressä Velasco ponnahti Jaume Balagueron ja Paco Plazan yhteisohjauksen [REC] (2007)[x] kautta, joka uudelleenmääritteli found footage -tyyppistä kauhukerrontaa isolla kädellä. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista kahdessa Velasco oli myös pääroolissa (Balagueron ja Plazan [REC] 2 (2009)[x] sekä Balagueron [REC] 4: Apocalypse (2014)). Noiden roolien lisäksi Velascoa emme valitettavasti ole nähneet tämän blogin teemojen kannalta kiinnostavissa rooleissa.
Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)
Manuela Velasco is an actress from Spain. She is mostly known in her country of Spain from her various roles on television – some of which are television series of minor international interest. She rose in the consciousness of international horror film audiences overnight in 2007 when she starred in Jaume Balaguero’s and Paco Plaza’s jointly directed horror film [REC], which pretty much redefined the found footage horror genre of that decade. The movie proved such a success that it spawned three sequels and Velasco starred in two of them: Balaguero’s and Plaza’s [REC] 2 (2009) and Balaguero’s [REC] 4: Apocalypse (2014). Apart from her appearances in the aforementioned horror films, we sadly haven’t seen Velasco in other roles that would be of interest given the themes of this blog.
Manuela Velasco in this blog:
Movie review (in Finnish only):[REC]4: Apocalypse (Jaume Balaguero, 2014)
Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
Posters and still photographs:[REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)
Ohjaus:Mélanie Laurent Käsikirjoitus:Mélanie Laurent, Christophe Deslandes, Cédric Anger Tuotantomaa:Ranska Kieli:Ranska Budjetti:vähäinen Arvioitu:Elokuu 2024 Arvioidun version pituus:115 minuuttia Ensi-ilta Suomessa:ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Johdanto
Ah – se kuuluisa viimeinen keikka. Viimeisestä keikasta on pulinaa ollut tämän blogin muiden elokuva-arvioiden johdannoissa jo joltisenkin verran, joten ehkä nyt voitaisiin ottaa tikun nenään toinen tätä keikkaelokuvaa määrittävä tekijä eli feminismi. Naisia tappajina ja voroina? Naisia rikollispomoina? Naisia pakokuskeina? Naisia kostajina? ”Mitä kerettiläisyyttäon tämä?!”, huudahtaa kauhuissaan perinteisten toimintaelokuvien piinkova tosifani nojatuolinsa pohjalta nyrkkiään puiden. Vai huutaako sittenkään? Ne ajat ovat olleet jo kauan takanapäin, kun katsojien odotusarvot naisten roolituksista toimintaelokuvissa harasivat vastaan sille, että nainen voisi olla toimintaelokuvan tähtiroolissa puuhastelemassa kaikkea mahdollista äijäilymeininkiä siinä missä mieskin. 2010- ja 2020-lukujen aikana naiset ovat täyttäneet huikean määrän rooleja toimintaelokuvissa, jotka takavuosina miesroolituksin olisi mielletty toksisenmachokulttuurin edustajiksi. Ja mikäs siinä! Kyllä eläviin kuviin mahtuu pyssytteleviä ja tappelevia naisia vallan mainiosti. Kuitenkin toimintaelokuvien kerronnassa siinä sivussa nousussa on ollut havaittavissa sellainen feministinen trendi, jossa naiset eivät pelkästään olekaan korvaamassa miehiä, vaan alentavat kaikki elokuvan miehet hömelöiksi idiooteiksi, joiden keskeinen virka on olla elokuvassa naisten toiminnan laskiämpäreinä, naurunaiheina tai nyrkkeilysäkkeinä. Kutsuttakoon tätä vaikka yltiöfeminismiksi. Se on varmasti vastareaktiota kauan sitten ohitettujen vuosikymmenien elokuvakerronnalle, jossa naiset olivat heikkoja pelastettavia kodinhengettäriä tai kaltoinkohdeltuja perhosiksi kuoriutuvia toukkia vain. Tälle vastareaktiolle löytyy varmasti ymmärtäjänsäkin, mutta modernin tasa-arvon ajattelun kannattajien kannalta tällainen elokuvailmapiiri on täsmälleen yhtä toksinen kuin se ilmiö, jota vastaan reagoidaan. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toimintaelokuvien naistähdet ovat voineet tehdä aivan mitä tahansa mitä aiemmin miehetkin, kuten tästä lyhyestä ja puutteellisesta toiminnallisten elokuvien listastakin käy vaivatta ilmi: Gina Prince-Bythewoodin The Woman King (2022), Patty Jenkinsin Wonder Woman (2017), Cathy Yanin Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020), Niki Caron The Mother (2023), Tanya Wexlerin Jolt (2021), Cedric Nicolas-Troyanin Kate (2021), Steven SoderberghinHaywire (2011), Jung Byung-gilin The Villainess (2017)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Vaughn Steinin Terminal (2018)[x], Navot Papushadon Gunpowder Milkshake (2021), David Leitchin Atomic Blonde (2017)[x], Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day] (2023), Dan Trachtenbergin Prey (2022) ja Chung-Hyun Leen Ballerina (2023). Näistä elokuvista osa kurottaa aktiivisesti miessukupuolta avoimesti halveksivaan yltiöfeminismiin ja osa puolestaan lähinnä vaihtaa perinteisen miestähden roolituksen naistähden roolitukseen yrittäen pitää tasapainoa siinä, miten elokuvan miesrooleja elokuvassa kohdellaan. Osa tasapainoilee siinä välissä. Osa onnistuu, osa ei niinkään.
Juonitiivistelmä
Korkean profiilin keikkoihin erikoistuneen varaskaksikon Carole (Laurent) ja Alex (Adèle Exarchopoulos) ensimmäinen puolikas olisi halukas ripustamaan naulaan rikolliselämän hansikkaat ja puhuu kaksikon toisenkin puoliskon mukaan suunnittelemaan elämää varastamisen jälkeen. Vaan kaksikon yläpuolella oleva johtajatar Marraine (Isabelle Adjani) ei semmoista peliä suvaitse ilman kovaa korvausta eli vaatii kaksikolta sen kuuluisan viimeisen keikan tekemistä. Marraine yrittää murhata Alexin epäonnistuen siinä ja lopulta kaksikko lähtee vastentahtoisesti vimoiselle keikalle. He ottavat mukaansa pakokuskiksi nuoren Samin (Manon Bresch), koska ilmeisesti sellaiselle voisi olla tässä keikassa käyttöä. Keikan suunnittelun ja toteutuksen sijasta naiset suunnittelevat elämäänsä, tekevät sivuhommeleita tappaen naama virneessä, vetävät kunnon kännejä kyläbileissä ja pohtivat kuka olisi sopiva kenellekin poika- tai tyttöystäväksi. Keikkaakin tulee sitten lopulta suoritettua, kun muut hommelit alkavat käydä vähiin.
Kommentit
Keikkaelokuvaksi Laurentin teos on tasan tarkkaan surkea. Keikkaa ei sen ihmeemmin pohjusteta eikä suunnitella eivätkä sen toteutuksen yksityiskohdat kestä ensinkään lähempää tarkastelua – vaikka asiaa tarkastelisi elokuvan sarjakuvamaisista lähtökohdista. Elokuvan kerronnallinen pääpaino on kepeä draama naiskolmikon yhteisten ilojen ja surujen aiheiden purkamisessa ja lähes melodramaattisessa vatvomisessa suhdekarikkojen pettymysten ja tulevaisuuden haaveilun välimaastossa unohtamatta naisten välisiä keskinäisiä ristiriitoja ja seksuaalissävytteisiä kiintymyksiä. Rikollisten ystävyyden ja keskinäisen kumppanuuden tarkastelu ja pohdiskelu onkin elokuvan olennainen sisältö – sitä vain koristellaan toimintaelokuvakohtauksin, joita ripotellaan sopivin väliajoin pitämään yllä edes jonkinlaista vaikutelmaa toimintaelokuvasta. Toimintaa sisältävät kohtaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla erityisen huolimattomia tai huonoja. Ohjaaja Laurent taikoo paikoin jopa hyvinkin onnistuneita kiihkeitä tuokiokuvia toiminnalisista episodeistaan, mutta aivan keskeiseksi ongelmaksi tulee se, että kaikki tuntuu olevan keskeisen juonen kannalta merkityksetöntä, kehnosti istuvaa ja toisistaan irrallaan olevaa. Katsojan on vaikea ymmärtää, miten iso osa tapahtumista nivoutuu sen ison keikan osaksi. Mihin keikassa lopulta edes tarvitaan tarkka-ampujaa tai jopa sitä keikkakuskia? Erityisen outoa on, että ”juonen” keskiössä oleva keikka tuntuu olevan elokuvan tekijöille toissijainen pakkopulla ja valtaosa elokuvan toimintakohtauksista keskittyy aivan toisarvoisiin tapahtumiin, joiden moottorina toimivat henkilökohtaiset syyt. Osa kohtauksista on niin pahasti irrallaan muun elokuvan maailmasta, että katsojaparan pitää oikein nipistää itseään varmistaakseen, että ei ole nukahtanut jonkun oleellisen kymmenminuuttisen kohtauksen ohitse (kyllä,… lasiseinäinen piilopaikka keskellä metsää, mietin muiden muassa juuri sinua!). Tätä ei auta ollenkaan elokuvan kaksituntinen kesto, joka ylittää lähes tunnilla sen mitä elokuvan käsikirjoituksella olisi tarjota. Hollywood-vastinparejaan mukaellen elokuvassa myös teknologiset aspektit ohitetaan olankohautuksilla ja hyvinkin hankalilta tuntuvat asiat lutviutuvat elokuvassa ilman perusteluita tai hahmojen aiempaa suunnittelua. Luonnollisesti kilpa-autoileva moderni nykynainen on myös automaattisesti parhaan A-ryhmän teknohakkeri eikä ihmisiä siellä täällä keskellä kirkasta päivää iloisesti tangon tahtiin murhaavan neitossakin ole tarpeen pelätä virkavaltaa, kameroita eikä näemmä yhtään mitään muutakaan. Paitsi omaa palkkaajaansa. Itse asiassa neitossakin murhaamien tai muutoin vahingoittamien miesten määrä kasvaa rajusti elokuvan edetessä ihan hyviin lukemiin. Vaikka elokuva yrittääkin pestä kasvojaan keksimällä murhaamisen olevan ”kostoa” ja ”välttämättömyyttä”, tekijöiden moraalinen sanoma miesten tappamisesta, tästä tappamisesta nauttimisesta ja koston mittasuhteista oikeutuksineen tulee kyllä harvinaisen selväksi. On hieman hankalaa asennoitua elokuvan avointa murhanhimoa tihkuvien ja hihkuvien naisten haaveiluun rikollisen maailman tomujen jättämisestä taakseen ja perheen perustamisesta rauhaisaan maaseutuidylliin. Asiaa ei myöskään millään muotoa helpota naisten moraalisen kompassin jatkuva heiluriliike, joka saa katsojan kyseenalaistamaan hahmojen todellisen halun aloilleen asettumisesta.
Sarjakuvakirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnin ainoana pelastavana enkelinä on Laurentin visuaalinen silmä. Monet kohtauksista on kuvattu ja sommiteltu kiehtovasti, kamera-ajot ovat ammattimaisen vetreitä ja laajan linssin taltioimat maisemat kerrassaan upeita. Harmi vain, että Laurent ei ole ollut tekemässä jaksoa Avara luonto -sarjaan vaan yritteillä on ollut ihan kaksituntinen kokopitkä rikosraina. Elokuvan näyttelijät luovivat kapeiden roolihahmojensa karikoissa miten kykenevät ja onnistuvatkin kehittämään intiimiäkin kemiaa joissakin yhteisissä kohtauksissaan. Toisaalta esimerkiksi Alexin ja Samin hahmojen keskinäinen kasvu ystäviksi on taattua klassista klisee-puuroa enkä loppuratkaisun järkevyydestä nyt viitsi paljastaa muuta kuin, että ”Tuntuu, kuin vastaavaa olisi joskus ennenkin nähnyt … peräti monastikin”.
Yhteenveto
Kipeän kovasti kepeäksi komediaksi yrittävä yltiöfeministinen toimintaelokuva paljastuukin toiminnallissävytteisin kimallekuorin koristelluksi ystävyysdraamaksi ja kapsahtaa katajaan erityisesti sen komediallisten vireiden puutteesta, mutta myös toiminnallisten episodien täysin irrallisesta yhteydestä toisiinsa ja elokuvan yleiseen juonenkulkuun. Elokuvan kohtausten välillä niitä yhdistävää punaista lankaa ei ole; se on kuin samaan picnic-koriin ängettynä mitä keittiön kaapeista on sattunut juurikin sillä hetkellä löytymään välittämättä tuon taivaallista siitä, mikä sopii minkäkin kanssa.
Kristen Stewart on yhdysvaltalainen näyttelijä. Uransa alkupuolella Stewart oli lapsinäyttelijänä isossa roolissa David Fincherin rikostrillerissä Panic Room (2002) Forest Whitakerin, Jodie Fosterin ja Jared Leton kanssa. Elokuva oli menestys ja avasi nuorelle näyttelijälle monia ovia. Ensimmäinen mahdollisuus jatkaa tuli jo heti seuraavana vuonna Mike Figgisin mysteeritrillerissä Cold Creek Manor (2003), jossa Stewart näytteli niin ikään isojen tähtien Sharon Stonen, Juliette Lewisin, Dennis Quaidin ja Stephen Dorffin seurassa. Rooleja alkoi tippua Stewartille tuutin täydeltä – ja osa ihan mielenkiintoisiakin tämän blogin teemojen kannalta. Suureen maailman suosioon Stewart nousi tietenkin Catherine Hardwicken fantasiaromanssin Twilight (2008) kautta Robert Pattinsonin parina. Vaikka elokuva ei nyt lopulta ole kovinkaan kummoinen, se vetosi paljolti oikea-aikaisen julkaisunsa vuoksi aikuistumisen kynnyksellä oleviin nuoriin naisiin erityisen lujasti ja tahkoi tekijöilleen niin silmittömät voitot, että elokuvasta tehtiin lopulta viisi elokuvaa kattava elokuvasarja (2008-2012) Stewart pääroolissa. Sarja kirisi itsensä yhdeksi maailman parhaiten lipputuloja tuottaneista elokuvasarjoista. Twilight-elokuvien jälkeen Stewart on keskittynyt paljolti pienimuotoisempiin indie-tuotantoihin (lukuun ottamatta Rupert Sandersin jättibudjetin toimintaseikkailua Snow White and the Huntsman (2012)), joiden teemat eivät pääsääntöisesti ole kovin kiinnostavia tämän blogin kannalta. Mukaan mahtuu kuitenkin poikkeuksiakin, kuten William Eubankin kehnohko tieteiskauhu Underwater (2020), Elizabeth Banksin aika paljonkin kehnohko uudelleenlämmittelyelokuva Charlie’s Angels (2019), David Cronenbergin omasta lyhytelokuvastaan laajennettu tieteiskauhu Crimes of the Future (2022) sekä Rose Glassin oikein pätevä rikostoimintaelokuva Love Lies Bleeding (2024).
Kristen Stewart is an actress from the United States. She started as a child prodigy in acting and made a major impact in David Fincher’s excellent crime thriller Panic Room (2002) among starring cast composed of Forest Whitaker, Jodie Foster and Jared Leto. The movie was a success and opened many doors to Stewart; one of which was realized just the next year when she acted in Mike Figgis’ mystery thriller Cold Creek Manor (2003) along with Sharon Stone, Juliette Lewis, Dennis Quaid and Stephen Dorff. She was then handed roles from left to right and acted in many films until came along her international Big Bang in the form of Catherine Hardwicke’s fantasy romance film Twilight (2008) alongside her co-lead Robert Pattinson. While not even remotely considered a good film, it still struck a cord with the young adult women demographic specifically mainly due to it’s incredibly well-timed publication. The film made so obscene amounts of money that it eventually spawned into a five-movie money grabbing franchise with Stewart in the leading role in each one. The Twilight Saga is one of the biggest movie franchises of all time when measured with cash inflow. Since that saga Stewart has opted to act in many low-key indie-films (apart from the gigantic fantasy action film Snow White and the Huntsman (Rupert Sander, 2012)) most of which aren’t really interesting to the themes of this blog. But some indeed are, such as William Eubank’s rather non-descript science fiction horror Underwater (2020), Elizabeth Banks’ pretty bad Charlie’s Angels (2019), David Cronenberg’s own-short-film-extended-to-an-actual-horror-film Crimes of the Future (2022) and Rose Glass’ pretty decent crime action film Love Lies Bleeding (2024).
Jude Law on brittiläinen näyttelijä. Uran alku kulki sivuosarooleissa televisio- ja pienimuotoisissa elokuvatuotannoissa. Tämän blogin teemojen kannalta Law teki läpimurtonsa Andrew Niccolin tieteisdraamassa Gattaca (1997)[x] vastanäyttelijöinään Uma Thurman ja Ethan Hawke. Ja samana vuonna tuli ulos myös Clint Eastwoodin rikosdraama Midnight in the Garden of Good and Evil (1997), jossa kuitenkin Law:lla oli pienempi rooli. Rooleja alkoi hiljaksiin tulla ja blogin teemojen seuraajat varmasti muistavat David Cronenbergin ohjaaman kehokauhun ja tieteisdystopian hybridin eXistenZ (1999)[x], jossa Law näytteli pääroolissa yhdessä Ian Holmin ja itsensä Jennifer Jason Leigh:n kanssa. Näistäkin mainioista rooleista huolimatta kansainvälinen läpimurto tuli oikeastaan vasta Anthony Minghellan rikosdraamasta The Talented Mr. Ripley (1999), jossa Law oli päärooleissa Matt Damonin ja Gwyneth Paltrowin kaltaisten Hollywoodin raskassarjalaisten kanssa. Sen jälkeen Law on itsekin kuulunut arvostettuun kaartiin ja rooleja on tippunut erilaisiin elokuviin tiuhaan tahtiin (vuonna 2004 peräti kuusi elokuvaroolia!) eikä loppua ole näkyvissä.
Jude Law tässä blogissa:
Elokuvajulisteet ja valokuvat: eXistenZ (David Cronenberg, 1999)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Gattaca (Andrew Niccoli, 1997)
Jude Law is an actor from the United Kingdom. His career start was in the late 1980’s and early 1990’s in smaller roles for television and films. His break through role regarding the themes of this blog was in Andrew Niccoli’s marvelous science fiction drama Gattaca (1997)[x] acting alongside Uma Thurman and Ethan Hawke. And in the same year came out also Clint Eastwood’s crime drama Midnight in the Garden of Good and Evil (1997) although Law did not have a leading role in that. Film roles started to pile up and I’m sure if the reader is even generally interested in the themes of this blog they are bound to remember his lead in David Cronenberg’s body horror/science fiction hybrid film eXistenZ (1999)[x] sharing the screen with Ian Holm and Jennifer Jason Leigh. Even though the aforementioned roles were quite famous among their respective genre fans it was probably his role in Anthony Minghella’s crime drama The Talented Mr. Ripley (1999) – acting side-by-side with such Hollywood’s A-listers as Matt Damon and Gwyneth Paltrow – that eventually plummeted him to international stardom. After that Law has gotten dozens of film roles in a myriad of genres and there is no end in sight.
Jude Law in this blog:
Movie posters and photographs: eXistenZ (David Cronenberg, 1999)
Movie posters and photographs: Gattaca (Andrew Niccoli, 1997)
Alex Garland on brittiläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Garland nousi elokuvamaailman tietoisuuteen ensin kirjoittamansa kirjan elokuvasovituksesta (Danny BoylenThe Beach (1996), jota tähdittivät monet eturivin tähdet) ja piakkoin sen jälkeen käsikirjoituksistaan ohjaaja Danny Boylen elokuviin 28 Days Later (2002)[x] ja Sunshine (2007). Käsikirjoitusten lisäksi Garland pääsi sittemmin myös ohjaajan pallille ja hänen esikoisteoksensa ohjaajana oli hänen itse käsikirjoittamansa erinomaisen kiehtova ja monipuolinen tieteiselokuva Ex Machina (2014)[x] päänäyttelijöinään Alicia Vikander, Domhnall Gleeson ja Oscar Isaac. Sitä seurasi pian niin ikään kiehtova ja monipuolinen tieteiselokuva Annihilation (2018), jossa päärooleissa jo varsin isoja nimiä: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson. Pienemmän mittakaavan kauhudraaman Men (2022) jälkeen Garland oli puikoissa isossa, yli 50 miljoonan dollarin tuotannossa, ohjatessaan dystopiatrillerielokuvan Civil War (2024). Garland on osoittanut kykynsä sekä kynän että kameran takana ja odottaa sopii, että tieteiselokuvan ystävät kuulevat hänestä vielä paljon!
Alex Garland tässä blogissa:
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Ex Machina (Alex Garland, 2014)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)
Alex Garland is an author, screenwriter and director from the United Kingdom. He first rose into the radar of international film audiences after being the author behind director Danny Boyle’s hit movie The Beach (1996) and remained on that aforementioned radar after being the screenwriter behind Boyle’s subsequent hit films 28 Days Later (2002)[x] and Sunshine (2007). Soon enough Garland made his directorial debut (which he also wrote) with an exquisite science fiction thriller Ex Machina (2014)[x] with leading roles cast to Alicia Vikander, Domhnall Gleeson and Oscar Isaac. In 2018 he directed another science fiction thriller after his own screenwriting in Annihilation – this time the main cast was composed of quite big industry names with Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh and Tessa Thompson. A smaller scale horror drama was next with Men (2022), but then he was assigned as the director in a whopping 50 million dollar budget dystopian thriller Civil War (2024). So far Garland has shown his talents behind both the pen and the camera and every science fiction film fan is bound to hear from him again!
Alex Garland in this blog:
Movie posters and photographs: Ex Machina (Alex Garland, 2014)
Movie posters and photographs: 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)
Film reviews (in Finnish only): 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)
Dirty Harry (Suomessa Likainen Harry) on peräti viidessä elokuvassa esiintyvä kovaotteinen poliisi, jonka roolin näyttelijänä oli Clint Eastwood kaikissa elokuvissa. Murharyhmän rikostutkija Harold Francis ”Dirty Harry” Callahanin rooliin oli alunpitäen suunniteltu Frank Sinatra, jonka jälkeen roolia tarjottiin John Waynelle, Robert Mitchumille, Steve McQueenille, Burt Lancasterille ja Paul Newmanille. Kaikki kieltäytyivät kuka mistäkin syistä. Monien mutkien jälkeen Clint Eastwood suostui päärooliin, kunhan ohjaajaksi palkattaisiin hänen arvostamansa Don Siegel alunpitäen suunnitellun Irvin Kershnerin asemesta. Näin kävi ja loppu on elokuvahistoriaa.
Ensimmäinen Dirty Harry -elokuva oli aikaansa edellä ja muutti toimintaelokuvien historiaa ja kuvastoa oleellisesti. Eastwoodin näyttelemä kyttä ei kumartanut byrokraatteja, poliittisia voimia eikä kollegoitaankaan, jos nämä olivat hänen oman oikeuskäsityksensä tiellä estämässä oikeutta tapahtuvaksi. Oman käden oikeutta jakavien toimintaelokuvien kirjo räjähti seuraavina vuosina käsiin ja yht’äkkiä voitiinkin puhua jo omasta elokuvien alalajityypistä – vigilante-elokuvista.
Dirty Harry -elokuvat
Vuosi
Nimi (suomi)
Nimi (englanti)
Ohjaaja
Käsikirjoittaja(t)
Tuottaja(t)
Säveltäjä
1971
Likainen Harry
Dirty Harry
Don Siegel
Harry ja Rita Fink
Dean Riesner
Don Siegel
Robert Daley
Lalo Schifrin
1973
Magnum .44
Magnum Force
Ted Post
John Milius
Michael Cimino
Robert Daley
Lalo Schifrin
1976
Murskaaja
The Enforcer
James Fargo
Dean Riesner
Sterling Silliphant
Robert Daley
Jerry Fielding
1983
Ratkaiseva Isku
Sudden Impact
Clint Eastwood
Charles Pierce
Earl Smith
Joseph Stinson
Clint Eastwood
Lalo Schifrin
1988
Likainen Harry ja murhapooli
The Dead Pool
Buddy Van Horn
Harry ja Rita Fink
David Valdes
Lalo Schifrin
Elokuvien kohtelu Suomessa
Suomessa kavahdettiin! Valtion elokuvatarkastamo teki polvinytkäyksen ja lätkäisi Dirty Harry (1971) elokuvalle ikärajan KK (Kokonaan kielletty) helmikuussa 1972 perusteinaan raaistavuus ja haitallisuus mielenterveydelle. Kuukausien valituskierrosten jälkeen ja eri oikeusasteiden jälkeen Korkein hallinto-oikeus lopulta kelpuutti elokuvasta rankasti leikatun (noin 3 minuuttia lyhennettynä; käytännössä kaikki poliisiväkivaltaan ja oman käden oikeuteen viittaavat kohtaukset) version esitettäväksi ikärajalla K-16, joka sai ensi-iltansa tammikuussa 1973.
Oikean elämän Brasiliassa rikollisia murhanneesta poliisiryhmästä ideansa saanut toinen osa Magnum Force (1973) pääsi Suomessa levitykseen ikärajalla K-16 vain hieman lyhennettynä ja sai ensi-iltansa tammikuusa 1974. Kolmas osa The Enforcer (1976) tulkittiin Suomessa rankemmaksi ja se sai kontolleen K-18 ikärajan lyhennyksien jälkeenkin (ilmeisesti vain 11 sekuntia). Ensi-iltaan elokuva pääsi Suomessa helmikuussa 1977.
Neljättä osaa, Sudden Impact (1983), pidetään syystäkin koko sarjan raaimpana, synkimpänä, likaisimpana ja lohduttomimpana, joka seikka näkyi myös Suomessa. Elokuvaa ei sentään onneksi kielletty, mutta sille pamahti K-18 ikäraja ja sekin minuuttien pakollisten leikkauksten jälkeen. Ensi-iltansa se sai Suomessa kesällä 1984. Sen jälkeenkään kohtelu ei ole ollut hääppöistä ja elokuva saatiin leikkaamattoman 117 minuutin versiona tarjolle Suomessa vasta niinkin myöhään kuin 2008.
Viimeinen osa, The Dead Pool (1989) pääsi Suomessa K-18 lätkällä varustettuna leikkaamattomana ensi-iltaan tammikuussa 1989, mutta videolevitykseen se ei kelvannut. Videolevitykseen piti laittaa peräti useita minuutteja lyhennetty abominaatio, jotta elokuvalle pystyttiin takaamaan K-16 ikäraja. Silloinhan Suomessa ei saanut levittää eikä myydä kotiteatterijulkaisuja (VHS, LaserDisc) elokuvista, joilla oli K-18 ikärajamerkintä.
Steve McQueen oli yhdysvaltalainen kilpa-autoilija ja näyttelijä. Ennen uraansa näyttelijänä McQueen oli muutaman vuoden merijalkaväessä ja sotilasaikansa päätteeksi hän mietiskeli ammattikilpa-autoilijan uraa vaihtoehtona näyttelemiselle. McQueen oli Hollywoodin tähtikaartin vakiokalustoa 1960- ja 1970-lukujen elokuvissa vetäen keskeisiä kassamagneettirooleja (esimerkiksi John Sturgesin The Magnificent Seven (1960), John Sturgesin The Great Escape (1963), Sam Peckinpahin ja Norman Jewisonin The Cincinnati Kid (1965), Norman Jewisonin The Thomas Crown Affair (1968), Peter Yatesin Bullitt (1968), Sam Peckinpahin The Getaway (1972), Franklin J. Schaffnerin Papillon (1973) ja John Guillerminin The Towering Inferno (1974). Viimeinen näistä nosti McQueenin koko maailman parhaiten palkatuksi näyttelijäksi, mutta ei ehtinyt ennen kuolemaansa enää vastaaviin merkittäviin rooleihin. McQueen kuoli asbestialtistuksen seurauksena syntyneisiin syöpiin vain 50-vuotiaan vuonna 1980. McQueen teki valtaosan uransa elokuvien moottoripyörä- ja ajoneuvostunteista itse ja jopa vaarallisia muitakin stuntteja hän pyrki tekemään itse silloin, kun vakuutusyhtiöt eivät niitä erikseen estäneet. McQueeniltä jäi jälkeensä perikunnalle mittava kokoelma moottoripyöriä, urheiluautoja ja jopa lentokoneita.
Steve McQueen was a race driver and actor from the United States. Prior to him becoming an actor McQueen spent some years as a U.S.Marine and after his military service he pondered whether to become a professional actor or a professional race car driver. The former won that race and McQueen soon became one of Hollywood’s finest actors of the 1960’s and 1970’s starring in internationally acclaimed box-office magnets such as John Sturges’ The Magnificent Seven (1960), John Sturges’ The Great Escape (1963), Sam Peckinpah’s and Norman Jewison’s The Cincinnati Kid (1965), Norman Jewison’s The Thomas Crown Affair (1968), Peter Yates’ Bullitt (1968), Sam Peckinpah’s The Getaway (1972), Franklin J. Schaffner’s Papillon (1973) and John Guillermin’s The Towering Inferno (1974). The last of which also made McQueen the world’s best paid actor. He never got to make such home run movies before his death in 1980. McQueen died of asbestos-related cancer(s) only at the age of 50. McQueen strived to make all his stunts personally (even those involving motorcycles and race cars) whenever it was not expressly forbidden by insurance companies worried about the star getting hurt or killed in the process. McQueen left to his heirs a formidable collection of motorcycles, sports cars and even aero-planes (which he also flew).
Matilda Lutz on italialainen malli ja näyttelijä. Lutzin ensimmäiset roolitukset elokuvissa olivat pieniä sivuosia eurooppalaisissa tuotannoissa. Ensimmäinen pääosa tuli Tommaso Agnesen italialaisessa draamaelokuvassa Mi chiamo Maya [My Name is Maya] (2015), mutta elokuva ei saanut kansainvälistä julkisuutta. Parin italialaisen elokuvaroolin jälkeen vuosi 2017 oli Lutzille kansainvälisen läpimurron vuosi, sillä F. Javier Gutiérrezin kauhuelokuva Rings (2017) ja Coralie Fargeatin kostoelokuva Revenge (2017) saivat molemmat tuolloin ensi-iltansa. Sittemmin Lutz nähtiin pääosassa italialaisessa, Roberto De Feon ja Paolo Strippolin kauhuelokuvassa A Classic Horror Story (2021), naispääosassa Andrew Bairdin rikosdraamassa Zone 414 (2021), sivuosassa Grant Singerin rikosdraamassa Reptile (2023) ja jaetussa naispääosassa Sam Yatesin jännärissä Magpie (2024).
Aulajulisteet ja valokuvat: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Matilda Lutz is an Italian model and actress. Her first roles were small supporting roles in Italian drama films and her first leading role was in an Italian drama film Mi chiamo Maya [My Name is Maya] (2015) by director Tommaso Agnese but the film didn’t find international audiences. Again, after a few minor supporting roles in Italian films, Lutz’s break out year was 2017 as she starred in two films that year: F. Javier Gutiérrez’s horror film Rings (2017) and Coralie Fargeat’s revenge film Revenge (2017) – both of which granted her international visibility. Since then Lutz was seen in a leading role in an Italian horror film A Classic Horror Story (2021) by Italian directors Robert De Feo and Paolo Strippoli, in a leading female role in Andrew Baird’s crime drama Zone 414 (2021), in a supporting role in Grant Singer’s crime drama Reptile (2023) and in a shared leading role in Sam Yates’ thriller film Magpie (2024).
Matilda Lutzin this blog:
Movie reviews (in Finnish only): Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Posters, lobby cards and photographs: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Coralie Fargeat on ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Vaikka Fargeat on jo pian 50 vuoden iässä, hänen esikoisohjauksensa Revenge ilmestyi vasta 2017. Revenge on voimakas, symboliikan värittämä feministinen kostoelokuva, joka teki syvän vaikutuksen yleisöihin myös kansainvälisesti. Toistaiseksi (tätä kirjoitettaessa on vuosi 2024) Fargeat ei ole vielä ilahduttanut meitä lisää elokuvien alalla.
Aulajulisteet ja valokuvat: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Coralie Fargeat is a French director and screen writer. Even though she is almost fifty years old, her directorial debut Revenge came about in 2017. But it is a powerful rape-revenge film with a feminist touch and ripe with symbolism and was exceedingly well received all over the world. So far (it is 2024 at the time of this writing) she hasn’t graced us with more films but the word is that we’ll soon hear from her again…
Coralie Fargeat in this blog:
Movie reviews (in Finnish only): Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Posters, lobby cards and photographs: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.