Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdantobirdbox_primary

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia
Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdantoplanetterror_primary

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä.  Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi.  Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Ocean’s Eight (2018)

Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross, Olivia Milch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, saksa
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 27.6.2018
Arvioidun version pituus: 110 minuuttia

Johdantooceanseight_primary

Jalokivien ja arvokkaiden korujen ryöstön suunnittelu ja toteutus on ollut kiintoisa vakioaihe sekä rikostrillereissä että veijarikomedioissa kautta vuosikymmenten. Useimmiten näissä elokuvissa nähdään joukkio enemmän tai vähemmän kokeneita urarikollisia yrittämässä sitä kuuluisaa viimeistä keikkaa. Kiintoisaksi teeman elokuvien aihepiirinä tekee se, että lähes poikkeuksetta nämä elokuvat värittävät keskeiset rikollishahmonsa hyvätapaisiksi, usein tarpeetonta väkivaltaa vieroksuviksi ja kiintoisiksi persooniksi, joiden kautta katsoja voi vapaasti ajautua taapertamaan suurten riskien rikoksien tielle syyllistymättä itse muuhun kuin korkeintaan päähenkilöiden suunnitelmien toteutumisen ihasteluun. Olkoon sitten kyse teknotrillerien nousua ennakoivasta Jean-Pierre Melvillen kyynisestä ja lohduttomasta Le Cercle Rouge (Red Circle, 1970), suoraviivaisesta toiminnasta kuten Jack Cardiffin The Mercenaries (1968), auringon kylvettämien hiekkarantojen katveessa tapahtuvasta veijaritarinasta After the Sunset (Brett Ratner, 2004) tai vaikka pulinan täyttämästä ryhmädynamiikan tutkielmasta Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Teeman sisältä löytyy siis hyvinkin erilaisia henkilökuvauksia, lopputulemia ja ajatuksia jalokivirikollisuudesta, mutta yhteistä kaikille on se, että niissä tavalla tai toisella asetetaan katsoja osaksi rikoksen suunnittelun tai toteutuksen prosessia, sillä kuka mukamas ei olisi joskus ajatuksen tasolla leikkien tai puolitosissaan miettinyt, että minkälaisen keikan sitä pystyisi itse kehittämään?

Juonitiivistelmä

Debbie Ocean (Sandra Bullock) on mietiskellyt mielestään täydellisen jalokivikeikan vankilassa viettämiensä vuosien ratoksi. Vapautumisen hetkestä eteenpäin Debbie palaa rikolliseen elämäntapaansa ja alkaa oitis kasata rytmiryhmää toteuttamaan suunnitelmaansa ryöstää arvokas jalokivin koristeltu kaulakoru New Yorkissa järjestettävän gaalaillan yhdeltä osallistujalta Daphne Klugerilta (Anne Hathaway).

Kommentit

Danny Oceanin (Debbie Oceanin veli) hahmon ympärille rakennetut aiemmat elokuvat alkaen Lewis Milestonen alkuperäisestä Ocean’s 11 (1960) -elokuvasta ja päättyen Steven Soderberghin tuoreimpaan Ocean’s Thirteen (2007) -elokuvaan ovat tietenkin sitä pohjustusmateriaalia, jota ohjaaja Gary Ross käyttää elokuvansa taustoituksen ja tunnelman rakentamisessa. Tai yrittää käyttää. Sillä Ocean’s Eight -elokuvasta puuttuu leikillinen sanailu, veijarikomedioiden veljeyden ylistys ja tarpeeksi jännittävästi toteutettu itse keikka mahdollisine realisoituvine riskeineen päivineen. Kaikki tuntuu sujuvan mekaanisesti kuin pelikirjasta luettuna ja erityisesti loppupuolella katsojalle esiteltävä yllätyskoukku maistuu itsekin petokselta, jolla tarinan ylivertaiset rikollismielet mukamas ketkuttavat kaikkia ja kaikkea katsoja mukaan lukien. Ohjaaja Gary Ross ei tunnu pystyvän pitämään tähtikaartinsa diivoja tarpeeksi kurissa eikä ainakaan ohjaamaan näitä kunnolla. Cate Blanchettin ja Sandra Bullockin hahmot vievät leijonanosan kaikesta ajasta ja muiden tähtikaartilaisten osaksi jää soitella triangeleitä ja tamburiineja valonheitinten ja pimeyden rajamaastossa. Ei siinä mitään vikaa ehkä olisi sinällään, jos elokuva keskittyisi vain Debbie Oceaniin, mutta kun siinä nyt kuitenkin sitten yritetään rakentaa nimenomaan uskottava ja monipuolisesti taitava ryhmä tekemään sitä keikkaa. Lopulta valtaosa porukasta ajautuu tuikitavallisten stereotypioiden lokeroihin ilman mahdollisuutta murtautua kiinnostaviksi ilmiöiksi haastamaan päädiivojen kasvojen kirurgisesti kiristettyä kaikkivoipuutta. Itse elokuva on juoneltaan lähinnä mimmiporukalla tehty uusiointi Steven Soderberghin elokuvasta Ocean’s Eleven (2001) vain vaihtamalla pääkohde kasinosta koruun. Teknisesti sulava ja paikoin jopa jouhevasti etenevä kerronta hukkaa kuitenkin kosolti viehättäviä mahdollisuuksia, joita Soderbergh ei omassaan hukannut. Koko juttua värittää harmillinen mekanistinen junaoireyhtymä, jossa puksutellaan vakiokuvioiden radalla. Mitään varsinaisesti jännittäviä kohtauksia ei tekijäporukka osaa taikoa ja kylmäkiskoinen eteneminen suorastaan huutaa kuivakan tai mustan huumorin kukintaa, mutta turhaan. Porukan yhteinen kemia ei vakuuta sekään eikä elokuvassa ole oikeastaan yhtään sellaista kohtausta, joissa spontaanisti katsojalle välittyisi nimenomaan näyttelijöiden näyttelemien hahmojen välinen tunnetila. Ehkä kyse on ajoituksista, ehkä nyansseista tai mistä lie, mutta porukalla pitäisi noin niin kuin periaatteessa olla pokattuna käsilaukkuihinsa kaikkiaan sellainen määrä pokaaleja ja palkintoja elokuva-alalta, että parempaa suoritusta jää melkeinpä odottamaan.

Yhteenveto

Isolla rahalla tuotettua tähtikaartiviihdettä, joka kapsahtaa kuitenkin mitäänsanomattoman ponnettomaan ohjaukseen, löperöön ja pölhöön käsikirjoitukseen sekä varsin vaatimattomiin näyttelijöiden suorituksiin. Veijarikomedian ja teknotrillerin risteämiskohtaan tähtäävä rikoselokuva ei lopulta ole kovin jännittävä, teknologinen aspekti on tuttua Hollywood-huttua vailla tolkun häivää ja komedialliset elementit tekijät onnistuvat väistämään kuin varkain. Ainoa valonpilkahdus muutoin väsyttävässä pakertamisessa on näyttelijä Anne Hathawayn mainio roolityö sivuosassa diletantti Daphne Klugerin roolissa.

4/10.

Carriers (2009)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper. Size is A4.

Espanjalainen aulaohjelma. Nelisivuinen. Erittäin tukevaa, lakattua kartonkia. Koko on A4. A four-page movie program (guia pelicula) from Spain. Very sturdy and glossy lacquered cardboard. Size is A4.

The Hand that Rocks the Cradle (1992)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko on A4. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper. Size is A4.

divider_08

Saksalainen aulajuliste. Julistepaperia. Koko on noin 30 cm x 40 cm. A movie poster from Germany. Poster paper. Size is about 30 cm x 40 cm.

thehandthatrocksthecradle-germany-18

divider_08

Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.

 

The Abyss (1989)

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa, hyvin kiiltävää, valokuvapaperia. Koko on 27 cm x 21,4 cm. A lobby card set from France. Quite sturdy and very glossy photographic paper. Size is 27 cm x 21,4 cm.

divider_05

Espanjalaisia lehdistövalokuvia.  Press photos from Spain.

divider_05

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Skannattuna lehdykän molemmat puolet. Koko on A4. A pressbook from Spain. Scanned both sides of the pressbook. Size is A4.