Ohjaus: Ryûhei Kitamura
Käsikirjoitus: Lior Chefetz, Joe Swanson, Devon Rose
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Romania, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

John McTiernan ravisteli elokuvamaailman perustuksia vuoden 1988 jättihitillä Die Hard. Tuon elokuvan rakenteista ja teemoista syntyi melkeinpä oma lajityyppinsä toimintaelokuvien lajityypin sisälle. Die Hard -kopioissa on tyypillistä, että yksi (tai joskus kaksikin!) sankari joutuu hankalasti jumiin eristyksissä olevaan kohteeseen terroristien, ryöstäjien tai muutoin kenkkujen ketkujen kanssa. Sankari alkaa pistää kampoihin ketkujen koplalle tyypillisesti nitistäen näitä yksitellen kuin kärpäsiä konsanaan ja lopussa kiitos seisoo. Varsin usein malliin kuuluu vielä se, että ketkujengi onnistuu kiristämään tavalla tai toisella sankaria antautumaan tai ainakin antautumisuhan alle, mutta sankaripa se aina keksii ovelat keinot nollata ketkujen yritelmät.

Andrew Davisin Under Siege (Kaappaus merellä, 1992), Jan de Bontin Speed (Speed -kuoleman kyydissä, 1994), Michael Bayn The Rock (The Rock – paluu helvettiin, 1996), Geoff Murphyn Under Siege 2: Dark Territory (Kaappaus raiteilla, 1995), Renny Harlinin Cliffhanger (1993), Simon Westin Con Air (Con Air – lento vapauteen, 1997), Peter Hyamsin Sudden Death (Äkkikuolema, 1995) ja vaikka Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) siirsivät kaikki onnistuneesti Die Hard -kopionsa teemat ja ideat milloin raiteille, vesille, ilmaan, vuoristoon tai bussiin ja naulasivat tehokkaasti John McTiernanin kehittämät ideat erottamattomaksi osaksi toimintaelokuvien historiaa. Ja nämä esimerkkielokuvat siis kaikki vain muutamien vuosien sisällä alkuperäisestä teoksesta. Sittemmin samaa kuviota on toisteltu ns. ad nauseum eikä merkkejä loppumisesta näy tähänkään päivään mennessä. Jotkut niistä tuoreemmista eivät kuitenkaan onnistu muuta kuin toistelemaan kyllästyneenä papukaijana kymmeniä kertoja nähtyjä juttuja, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet lajityypin kliseiksi. Näin käy myös tällä kerralla, kun muutoin jo kannuksensa aiemmin näyttänyt ohjaaja Kitamura tekee yhden uransa vähäpätöisimmistä tekeleistä.

Juonitiivistelmä

Merijalkaväen sotilas Ali (Ruby Rose) joutuu pois armeijan hommista erään epäonnisen tapahtumaketjun jälkihöyryissä ja palaa takaisin kotiinsa New Yorkiin. Alin setä järkkää tälle duunia ovimikkona Carrington-nimisessä vanhassa ja perinteikkäässä talokompleksissa, joka on juuri menossa peruskorjaukseen. Lähes kaikki asukkaat ovat poistuneet korjaustöiden tieltä, mutta parissa asunnossa on vielä asukkaat paikalla. Talokompleksiin iskee kiinni vanhoja kadonneita aarteita metsästävä retkue, jota johtaa Victor Dubois (Jean Reno), tavoitteenaan etsiä aarteet hyödyntäen rakennuksen vähäistä väkimäärää. Kuinka ollakaan, retkue osuu juuri Alin kuolleen siskon miehen kämppään ja uhkaa koko perheen henkeä ja terveyttä. Alin sotilastaidoille löytyy siviilissä heti oitis kovaa käyttöä.

Kommentit

Australialaismalli/näyttelijätär Ruby Rose on yrittänyt isojenkin toimintaelokuvien (mm. pienet roolit Paul W.S. Andersonin zombietoiminnassa Resident Evil: The Final Chapter (2016), Chad Stahelskin toimintaelokuvassa John Wick: Chapter 2 (2017)^[x], D.J. Caruson toimintaelokuvassa xXx: Return of Xander Cage (2017)) sivuroolien kautta saada avatuksi tietä itselleen. No tässä se nyt sitten tapahtuu: Ruby Rosen ensimmäinen varsinainen itsenäinen ja kantavaksi tarkoitettu pääosarooli. Valitettavasti kuitenkin homma menee pieleen. Rose selviää oikein hyvin niin kauan kuin kohtauksissa ei tarvita muuta kuin fysiikkaa: juoksemista, pyssyuhittelua, pikku painia tai poseerausta. Pääroolissa se ei vaan valitettavasti riitä eikä Rose pysty kantamaan tätä elokuvaa omilla harteillaan maaliin saakka. Sitä seikkaa ei helpota ollenkaan se, että Jean Renoa lukuun ottamatta muut elokuvan näyttelijät ovat aivan kahvilla ja Renonkin roolihahmolle on pakotettu dialogiksi sellaista tuubaa, että mies ei oikein tunnu tietävän mitenkä paksulla ranskalaisaksentilla sitä pitäisi ulos suoltaa. Oikeastaan mainitsemisen arvoiseksi nousee vain Aksel Hennie, joka on tässä elokuvassa pääpahiksen psykopaatiksi paljastuva apurikonna ja vaikka hänen hahmonsa on varsin yksiulotteiseksi tärvelty, Hennie hoitaa sen aivan hyvin.

Elokuvan äänimaailma on surkea. Ääniraidan keskeisen osan muodostaa aivan hirvittävä geneerinen keinotekoinen syntikkapupellus, jonka ainoa funktio on kertoa katsojalle, että hei nyt jotain pirun jännää pitäisi tapahtua, jos et muuten hoksaa. Ääniraidan hirveys korostuu kohtauksissa, joissa hiippaillaan talokompleksin käytävillä ja asunnoissa. Silloin nimittäin ääniraidalta ulostuu geneeristä tietokoneitse randomoitua sykkivää jännitysmökellystä, joka olisi täysin yksi-yhteen vaihtokelpoista tuhansien muiden vastaavien toimintaelokuvakohtausten kanssa. Harmillisesti myös elokuvan muussa tekniikassa on vetelehditty pahasti. Kuvaus, lavastus ja värisuunnittelu ovat vielä menetteleviä, mutta elokuvan leikkaus on vedetty sellaiseksi, että muutoin keskikastin koreografioista ei jää jäljelle juurikaan happamia kuoria enempää. Vaikuttaa aivan siltä kuin elokuvan näyttelijöitä ei olisi uskallettu päästää tekemään mitään fysiikkaa vaativia kohtauksia ja jotta stunt-henkilöiden identiteetti ei paljastaisi liikaa, kohtaukset on jouduttu leikkaamaan sekavasti ja rauhattomasti.

Elokuvan jaksotus ei ole tyydyttävä ja elokuvan juonenkäänteissä sekä tapahtumien uskottavuudessa on isoja ongelmia ja teknisiä aukkoja. Ikään kuin se ei vielä riittäisi, elokuvan hahmojen taustoituskin on varsin ongelmallista. Kaiken kukkuraksi Ruby Rosen näyttelemän sotilashahmon kerrotaan elokuvan alkupuolella kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja syövän lääkkeitä mielenterveytensä tueksi, koska pelkästään taksissa istuminen saa aikaiseksi psykosomaattisia pelkoreaktioita. Sitten yht’äkkiä kun varsinainen toiminta, turpiinveto ja sarjatuliräiskintä alkaa, hahmon kaikki mentaalipuolen ongelmat haihtuvat tipotiehensä kuin taikasauvasta kopaisten vain ja mikään pauke, hätä tai rätinä ei tätiä hidasta. Mitä ihmeen järkeä on ensin kertoa katsojalle yhtä tarinaa ja sitten lakaista kaikki maton alle. Eihän se toki olisi kovin sopivaa, jos sankari jäätyisi sikiöasentoon pyssyn paukkeesta, mutta itsepä tekijät ovat tarinansa hahmon siihen malliin rakentaneet ja sitten vetävät oman tekeleensä vessasta alas. Mitään uutta tai ihmeellistä ei jutussa ilmene, kaikki kuviot ja juonen osat ovat kaavioidun rutiinielokuvan käsikirjasta suoraan ongittuja ja suurin nautinto tulee siitä, että arvaako oikein ketkujen niputusjärjestyksen.

Yhteenveto

Keskimääräistä selvästi surkeampi Die Hard -klooni on vain vähän miellyttävämpää kuin rutiikäynti hammaslääkärissä: siinä penkissä sitä tietää, että ei tämä onneksi enää kauan kestä. Ohjaaja Ryûhei Kitamuran tasainen ja yllätyksetön kliseillä täytetty rutiinipätkä on kaikilta osin tasaisen keskinkertaista höttöä. Ontuvan kehnosti leikattu, melko surkeasti näytelty eikä äänimaailmassakaan ole kehumista. Kitamuran portfolion huomioiden tämä on melko selkeästi sieltä ohjaajan teosten huonoimmasta päästä.

3/10.