Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamun Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

Death Wish (1974)

Ohjaaja: Michael Winner
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Wendell Mayes
Ensi-ilta Suomessa: 18.10.1974
Kieli: englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 94 min

deathwish_primaryJohdanto

Toisinaan elokuvia toisille ihmisille arvostelevat kriitikot ottavat oikeudekseen moralisoida elokuvan teemoja yhteiskunnallisesti vaarallisiksi tai vähintäinkin haitallisiksi. Death Wish murskattiin ilmestyessään tuoreeltaan suoranaisella vyöryllä halveksuntaa, paheksuntaa ja suu vaahdossa melskaamista. Sitä kuvailtiin oppikirjaesimerkiksi kaikille oman käden oikeutta ihannoiville tahoille, jotka voisivat ottaa elokuvasta mallia ja suuntaa kieroituneille käsityksilleen. Valtaosalta kriitikoita taisi kuitenkin silloin jäädä huomaamatta, että yhteiskunnallisesti elokuvan teema vigilantiksi ryhtyvästä tavallisesta arkkitehdista oli mitä ajankohtaisin ja tärkeä. Melkoisessa myllytyksessä myös tuontantonsa aikana ollut elokuva oli lopulta kuitenkin kaupallisesti erittäin menestynyt. Michael Winnerin ohjaama Death Wish toimi yllättäen myös aivan konkreettisena yhteiskunnallisena katalyyttinä, sillä siitä syntynyt kohu nosti Yhdysvalloissa vuosia jatkuneen keskustelun siitä, miten yhteiskunnalliset muutokset nostivat merkittävästi rikollisuutta eri puolilla maata ja miten näitä muutoksia kontrolloimalla voitaisiin vaikuttaa rikollisuuteen. Elokuvahistoriaa lähemmin tarkasteltaessa varsin harvassa ovat ne elokuvat, joilla on ollut oikeaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta; oli se sitten tavoiteltua tai tahatonta. Suomessa elokuva sallittiin 1974 esitettäväksi yhden filmikopion voimin, mutta reilut puolitoista minuuttia raaimpaa materiaalia leikattuna versiona. Leikkaamaton versio saatiin Suomessa virallisesti levitykseen vasta 2003.

Juonitiivistelmä

Paul Kersey (Charles Bronson) toimii New York Cityssä arkkitehtinä grynderifirmalle ja suunnittelee viimeisimpänä projektinaan kauppakeskusta Arizonaan. Kerseyn vaimo Joanna (Hope Lange) ja tytär Carol Anne (Kathleen Tolan) joutuvat New Yorkin asunnossaan huligaanijoukon uhreiksi ja tilanteessa Carol Anne kokee seksuaalista väkivaltaa ja Joanna joutuu hulttioiden murhaamaksi. Carol Anne järkyttyy tapauksesta niin pahasti, että päätyy lopulta mielisairaalaan. Paul Kersey – pasifisti ja aseiden vastustaja – ei saa lopulta poliisilta tragediaansa muita vastauksia kuin olankohautuksia. Epätoivo ajaa Paulin etsimään lohtua oman käden oikeuden käytöstä. Vaimonsa ja tyttärensä päällekarkaajia Paul ei tunne, joten hän alkaa valita kostonsa uhreiksi muita vastaavia rikollisia. Tilanne eskaloituu nopeasti, kun Paulin murhasaldo alkaa karttua ja poliisin on pakko puuttua tilanteeseen tavalla tai toisella – siitäkin huolimatta, että vigilantti saa yleistä hyväksyntää ja onnistuu oikeasti laskemaan kaupungin ryöstölukuja.

 

Kommentit

Italialaisen filmijättiläisen Dino De Laurentiisin luotto-ohjaajaksi profiloitunut Michael Winner ei ole Death Wishissä ensimmäistä kertaa (eikä myös viimeistä) tekemisissä Kivikasvo-Bronsonin kanssa. Vigilante-elokuvat sinällään eivät enää olleet uusinta uutta ilmiönä elävien kuvien historiassa Death Wishin tullessa teattereihin 1974, mutta sen merkitys tälle rikosdraamojen ja toimintaelokuvien alalajityypille on silti niin järisyttävä, että sitä syystäkin pidetään keskeisenä ja uuden buumin aloittaneena kostoelokuvana. Death Wish nostaa ensimmäistä kertaa oman käden oikeuden sivistyksen kehtona pidetyn suurkaupungin urbaanin elämänmenon osaksi ja vaikka kauhuelokuvissa ja westerneissä teemaa oli käytetty ahkerasti, nimenomaan Death Wish siirsi ensimmäistä kertaa onnistuneesti teeman keskelle kuhisevaa ja moraalisesti mätänevää metropolia. Charles Bronson oli tunnettu nimi etupäässä Euroopassa Death Wishin tekoaikaan, mutta elokuva nosti Bronsonin amerikkalaisten supertähtien liigaan kertaheitolla. Death Wish osoittautui lopulta niin merkittäväksi teokseksi, että siitä rakentui yli kahden vuosikymmenen ja yhteensä viiden elokuvan mittainen franchise. Michael Winner ohjasi näistä lopulta kaikkiaan kolme.

Winnerin ja Bronsonin aiemmista yhteistyöprojekteista eritoten The Mechanic (1972) menestyi hienosti ja siksi De Laurentiisille juuri tämä kaksikko oli soveltuva kokonaisuus Death Wishiin, jonka pohjana on Brian Garfieldin samanniminen romaani vuodelta 1972. Romaanin kirjoittaja Garfield itse ei lainkaan pitänyt elokuvasovituksesta pitäytyen kriittisimpien kriitikoiden kanssa samoilla linjoilla siinä, että elokuva aivan liian suorasukaisesti päätyi melkeinpä ihannoimaan Paul Kerseyn toimintamalleja ja ratkaisuja. Ehkäpä elokuvan saama raju kritiikki – ei elokuvallinen kritiikki vaan kritiikki sen sisäänrakennetusta moraalista – toimi katalyyttinä sille, että Death Wishistä muodostui kaupallinen suurmenestys (eräs koko 70-luvun alun kaikkein menestyneimmistä elokuvista) ja välitön klassikko, joka ei kadonnut vuosikymmenten kuluessakaan unholan alhoihin. Toisaalta asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että elokuva itsessään on tehty varsin erinomaisesti. Käsikirjoituksesta vastaa Wendell Mayes, jonka aiempi käsikirjoitustyö ja Ronald Neamen ohjaama The Poseidon Adventure (1972) oli sekin jättimenestys ja aikansa menestyneimpiä elokuvia. Bronson ei ole elokuvassa mikään sankari – kaukana siitä. Tavanomainen kansalainen, joka ajautuu epätoivon tilassa moraalisesti arvelluttavalle polulle ja huomaa pian pitävänsäkin siitä. Bronsonin suoritus on elokuvassa poikkeuksellisen onnistunut ja Winnerin rakentama maanläheinen tunnelma pystyy pitämään elokuvan jäntevänä ja mielenkiintoisena loppuun saakka olipa sitten mieltä mitä hyvänsä Paul Kerseyn valitsemista poluista tai valinnoista, joita Kersey päätti jättää tekemättä.

Yhteenveto

Sekä Michael Winnerin että Charles Bronsonin urien tärkeäksi vedenjakaja-elokuvaksi osoittautunut kostoelokuva on oman aikansa tuote. Nixonin hallinnon aikana tapahtunut jyrkkä rikollisuuden kasvu suurkaupungeissa huoletti sekä tavallista kansaa että luonnollisesti viranomaisia. Winnerin teoksessa kysytään kuin epätoivon äänellä, että voisiko oman käden oikeudella päästä sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan maailmaan ja millä hinnalla. Death Wish ei kuitenkaan uskalla pureutua aiheen moraalisiin kysymyksiin kudoksia syvemmälle, mutta siitäkin huolimatta sen esittämä skenaario laittaa katsojansa väkisinkin pohtimaan Kerseyn roolia ja valintoja. Sen voima ja vaikuttavuus piilevät siinä, että Paul Kersey voisi olla aivan hyvin kuka hyvänsä meistä tavallisista ihmisistä. Death Wish on ensimmäisiä ja vieläkin eräs vaikuttavimmista urbaaniin vigilanttiteemaan kiinnittyneistä elokuvista. Se on kuitenkin varsin rauhallinen tempoltaan ja sitä on nykyisin helpompi luonnehtia rikosdraamaksi kuin toimintaelokuvaksi, jollaiseksi se on ehtinyt tiukasti aikain saatossa osin aiheettakin profiloitua. Vigilanttielokuvien tärkeimpiä ja keskeisiä teoksia, joka poiki tukun vaihtelevasti menestyneitä jatko-osiakin.

8/10.

Linkki elokuvan promomateriaaleihin

 

 

 

 

Bad Ass (2012)

Ohjaus: Craig Moss
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Craig Moss, Elliot Tishman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen

Johdanto

Epic Beard Man” eli Thomas Bruso tuli netti-ilmiöksi YouTube-palvelun kautta levinneestä videosta, jonka sivullinen kuvasi bussissa Bruson piestyä tummaihoisen Michaelin tämän käytyä Brusoon käsiksi aggressiivisen sanaharkan jälkimainingeissa. Muutaman minuutin videon pohjalta laadittu elokuva nostaa Bruson hahmon sankarin asemaan ja laajentaa tarinan ehdaksi vigilanttielokuvaksi miehestä, jonka ystävä murhataan ja joka hakee oikeutta vaikka sitten oman käden kautta. Eksploitatiivinen B-elokuva joutuu kuitenkin kantamaan harteillaan kovaa poliittisen korrektiuden taakkaa ja siksi valkoihoisen Bruson hahmo on vaihdettu elokuvassa Danny Trejon näyttelemään tummaihoiseen/latinalaisamerikkalaiseen Frank Vegaan ja bussissa päälle käyneen tummaihoisen vaihdokiksi on otettu valkoisia skinheadejä. Vakaviin aiheisiin puuttuva toimintahalpis on juonensa puolesta varsin yksitotinen ja yksioikoinen eikä suuriin yllätyksiin juonen kuljetuksessa kannatakaan varautua. Useimmiten toimivat vigilanttielokuvat noudattavatkin melko selkeää kerronnallista kaarta eivätkä antaudu hörhöilemään sivuraiteille. Ja kuten aika usein vigilanttiteemoissa: rotujen ja sosiaaliluokkien välinen jännite on tässäkin käsinkosketeltavasti läsnä, jos kohta ehkä paikoin turhankin provokatiivisesti.

Juonitiivistelmä

Frank Vega on Vietnamin sodan veteraani. Vega on sodan jälkeen omilleen jäämään joutunut ja siviilimaailmaan kouluttamaton sukankuluttaja, joka vain yrittää hakea omaa paikkaansa ja omaa onneaan maailmassa. Vanhan Frank Vegan tapeltua bussissa kahta skiniä vastaan, tulee hänestä yllättäen nettihitti ja paikallinen sankari. Vegan ystävän murhatutkimukset eivät johda mihinkään ja Vegan naapurustossa rehottava rikollisuus saavat lopulta Vegan kiehahtamaan ja mies siirtyy käyttämään oman käden oikeutta etsiessään ystävänsä murhanneita nuljakkeita. Nuljakkeet vaihtuvat korstoihin ja korstot gangstereihin ja pian Vega huomaakin olevansa varsin syvällä myös koko kaupungin poliittisissa kuvioissa.

Kommentit

Ei siinä mitään, että elokuvan alkupuolella on minuuttitolkulla muualta hankittua kuvamateriaalia … lopussa on Walter Hillin Red Heat (1988) -elokuvasta pöllitty ja uudelleeneditoitu kokonainen järeä toimintakohtaus! Erittäin taidokkaasti ja huolitellusti uudelleen koottu kohtaus toisintaa Arnold Schwarzeneggerin ikonisen bussitakaa-ajon Ed O’Rossin kanssa ja nivoutuu odottamattoman tehokkaasti sujuvaksi osaksi tätä Craig Mossin ohjaamaa elokuvaa. Vigilanttielokuvana Bad Ass kertoo tuttua tarinaa miehestä, jonka mitta tulee täyteen ja joka päättää haistattaa pitkät muiden mielipiteistä ja käärii itse hihat. Samassa kuorossa lallattavat sujuvasti Michael Winnerin Death Wish (1974), Daniel Barberin Harry Brown (2009), Clint Eastwoodin Gran Torino  (2008), Philip Noycen Blind Fury (1989) ja Jason Eisenerin Hobo With a Shotgun (2011)[x]. Selkeitä yhtymäkohtia voi lisäksi johtaa myös ikonisiin kovanaamoihin Don Siegelin Dirty Harry (1971) -elokuvassa ja Martin Scorsesen Taxi Driver (1976)-elokuvassa. Luonnollisesti kovanaamainen näyttelijä Danny Trejo istuu karskin näköisenä korstona tällaiseen rooliin vaivatta vaikkakin eipä tässä nyt mitään kovin kummoisia lähtökohtia tarjoilla roolissa revittelyyn. Tällä kertaa elokuvan sävy on nimittäin vähemmän räikeä ja yliampuva kuin mitä Maniquis&Rodriquezin elokuvassa Machete (2010), jonka pääroolin Trejo veti vallan veikeästi ja unohtumattomasti.

Mutta se mikä erottaa tämän elokuvan tyypillisistä kovanaamatoimintaspektaakkeleista on se, että tekijät ovat saavuttaneet onnistuneesti kunnioitettavaa maanläheisyyttä. Elokuvan kohtauksista voi melkein maistaa maan ja hien eikä käsikirjoitus edes yritä tarjota katsojalle tavallisia toimintaspektaakkelien takinkäännöksiä tahi tusinatoiminnassa niin usein nähtäviä täydellisen epäuskottavia juonikäänteitä. Klassiset takaa-ajot, käsirysyt ja muutama harva pyssynpaukuttelu ovat harvinaisen raikkaita ollessaan vailla eeppistä taustamölinää, miljoonien eurojen pyrotekniikkaa ja ikuisuuksiin jatkuvaa sekaista ja äkäistä leikkausta. Kun Vegan nyrkki heilahtaa, ei siinä montaa sekuntia tarvitse tilannetta selitellä. Itse asiassa elokuvan yleinen tunnelma on aika lähellä monen 50-luvun film noir -elokuvan tunnelmaa eikä Vegan hahmosta lopulta niin kovin pitkiä siltoja tarvitse miettiä varsin kovien nimien ikuistamiin ikonisiin film noir -hahmoihin. Siltikin mukana on reipashenkistä camp-iloittelua ja herkullisia, tirskuntaa aiheuttavia kohtauksia Vegan hahmon yrittäessä sovittaa itseään uuden vuosituhannen metkuihin ja … ketkuihin. Vaikka sanottavaa löytyykin, tällä kertaa se sanotaan ainakin hymyssä suin.

Yhteenveto

Erinomaisen reipas B-elokuva on pikkubudjetistaan huolimatta odottamattoman kypsä ja toimivakin eksploitaatiotoiminta. Nettivideosta kokonaiseksi käsikirjoitukseksi laajennettu tarina on koko kestonsa kyllästetty hauskoilla yksityiskohdilla ja sen komedialliset aspektit tasapainottavat elokuvan varsin alakuloista virettä Frank Vegan vihdoinkin raivatessa itselleen oman paikkansa maailmassa. Pikkukillinkien halpatuotannoksi hämmästyttävän hyvin rakentuva kokonaisuus saa vettä myllyyn sujuvasta kuvauksesta ja Danny Trejon karskista olemuksesta. Hölmöt one-linerit, varsin niljakas ja kömpelö dialogi, 70-luvun vigilanttielokuville tehtävät kumarrukset, rosoinen editointi ja muualta hankitut katkelmat vain korostavat B-tuotannon pilkettä silmäkulmassa. Tämä on paljon särmempää uudelleenlämmitettyä grindhousea kuin mitä nyt vaikka Tarantinon ja Rodriquezin Ison Rahan projektit!

7/10.