Livid (2011)

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Tuotantomaa: Ranska
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: lokakuu 2012
Arvioidun version pituus: 92 min
Kieli: ranska

livide_primaryJohdanto

Italian giallo-elokuvien keskeisimpiin tekijöihin kuuluva Dario Argento vei genren Three Mothers -elokuvatrilogiallaan täysin oudolle ja erityiselle maaperälle. Argento lähti trilogian kahdella ensimmäisellä elokuvalla Suspiria (1977) ja Inferno (1980) matkalle surreaaliseen maisemaan, jossa tieten ja maanisesti rikkoi kahlitsevia elokuvakerronnan sääntöjä ja hajotti juonirakennelmat tarpeettomina visuaalisen tyylin edestä häiritsemästä saadakseen aikaan irrationaalisen unimaailman toisinnon. Alkuaan jyrkän ristiriitainen vastaanotto on aikojen saatossa painottunut hyväksymään Argenton visiot arvostetuiksi alan pioneerielokuviksi. Erityisesti Suspiria oli niin kunnianhimoisen väkevästi rakennettu, että VHS-teknologian rahkeet eivät riittäneet toisintamaan elokuvan värejä oikein tai edes sinne päin. Vasta digitaalisten tallennusmedioiden tulo tarjosi elokuvan sellaisella värimaailmalla, kuin ohjaaja oli tarkoittanutkin.

Juonitiivistelmä

Kotipalvelusairaanhoitajana työnsä aloittava Lucie (Chloé Coulloud) tekee vaikutuksen opettajakseen määrättyyn Catherineen (Catherine Jacob). Catherine antaa Lucien tutustua myös yhteen erikoisimmista potilaistaan – Rouva Jesseliin (Marie-Claude Pietragalla), ikiaikaisen tuntuiseen vuoteenomana koomassa makaavaan vanhaan naiseen, jota Catherine käy hoitamassa rouva Jesselin vanhassa eristetyssä kartanossa. Kun Catherine vihjaa Lucielle, että Jesselillä on legendan mukaan talossaan kätkettynä suuri aarre, Lucie tarttuu koukkuun. Yön tunteina sitten Lucie kahden ystävänsä kanssa murtautuu kartanoon. Kartanosta kyllä löytyy … jotakin. Eikä se kimalla kauniina.

Kommentit

Dario Argenton Suspiria (1977)-elokuvan painajaismaisen unimaailman suuntaan rakentavat Bustillo ja Maury myös tämän oman elokuvansa ja kumartavat Argentolle auliisti ja monin paikoin elokuvan edetessä. Yhteyksiä on sekä visuaalisella puolella että siroteltuina elokuvan hahmojen taustoihin eli myös tarinan tasolla. Ja myös elokuvan kerronnan loogisuus  ja selväpäisyys alkavat joustaa ja murentua mitä edemmäs tarinaa edetään ja mitä omituisempiin kerrostumiin elokuvassa päästään. Lopulta katsojalta aivan tarkoituksella katkotaan julmasti mahdollisuudet rakentaa valvetilan logiikkaa tai normaaleja fyysisiä kausaliteetteja kunnioittava tulkinta. Jäljelle jää painajaismaailman visuaaliseen limboon tarkoituksella jättäytyvä kudelma, joka vastustaa järkiajattelua ja turvautuu unien arvaamattomiin, alati muuttuviin ja siksi pelottaviin käänteisiin. Tämä on visuaalisen elokuvataiteen mustaa magiaa, joka ammentaa olemassaolonsa Argentolta, mutta toki tekijät tekevät pieniä kumarruksia myös muutamien muiden tunnettujen tekijöiden elokuvien suuntaan. Alexandre Bustillo ja Julien Maury eivät silti tarkalleen ottaen kopioi Argentoa: pikemminkin he paneutuvat omassa tyylissään erilaisiin näkökulmiin ja varioivat painajaisunimaailman väkevyyttä hieman erilaisilla nyansseilla.

Kauhugenren sisällä pikkuisen myrskyn vuoden 2007 varsin verisellä elokuvallaan Inside[x] aikaansaanut parivaljakon jäsenet Alexandre Bustillo ja Julien Maury pitivät esikoisensa jälkeen pitkän tauon, jona aikana he onnistuneesti vastustivat Hollywoodista tehtyjä tarjouksia siirtyä suurten studioiden koneistojen osasiksi. Tälle tiellehän moni eurooppalainen ohjaaja sitten jää ja useimmiten sitten siellä Hollywoodissa innovatiivinen, tehokas ja rohkea elokuvallinen ilmaisu rouhitaan ensimmäiseksi pois. Inside on sittemmin noussut yhdeksi keskeisistä referenssipisteistä puhuttaessa ns. New French Extremity -liikkeen elokuvista, joille varsin monelle on löydettävissä juuret Body Horror -elokuvista ja erityisesti kanadalaisen David Cronenbergin tuotannosta. Kun tarkastelee Livid -elokuvaa Body Horror -elokuvien perinteet ja vaikutteet ovat aivan yhtä ilmeiset ja väkevästi läsnä kuin Dario Argentonkin. Elokuva on juurikin sitä, mitä tyypillinen Hollywood-kerronta ei ole: hämäävän arvoituksellista, kahleista irti pyristelevää, painajaismaisen tulkinnallista, ihmisen kehon heikkouksia ja vahvuuksia tiiviisti analysoivaa ja visuaalisesti innovatiivista.

Hämmentävän kaunis elokuva on kuvaukseltaan, verevän väkevää kauhutunteiden nostattajana ja maanisen tehokasta tunnelmaltaan. Mutta ohjaajaparivaljakon teoksessa on silti hankalia ja monisyisiä ongelmia, jotka eivät katoa sillä, että ihastuu ulkoiseen pintaan. Elokuva yhdistää veristä selviytymisseikkailua kauhutalon uumenissa ja unenomaista romantisoivaa fantasiaa eikä lopputulos oikein kykene ottamaan parhaimpia paloja tästä yhtymäpinnasta. Kauhufanien mieleen eivät oikein tahdo upota elokuvan edetessä kasvavat fantasia-elementit ja vastaavasti fantasiaelokuvien ystävien lienee vaikea hyväksyä elokuvan verisempää ja rosoisempaa osastoa. Kauhutunnelman rakentaminen on tekijöille kyllä ihailtavan vaivattoman tuntuista ja hyvinkin pelottavia kohtauksia tekijät ovat saaneet aikaiseksi kokonaisen joukon, joka nykykauhussa ei ole lainkaan mikään selviö. Kuitenkin elokuvan lopun taivaisiin kurottavan tähtifantasian kontrasti verisemmän keskivaiheen kanssa on kovin suuri.

Yhteenveto

Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn kummitukset kummitustalossa -tarina vie irrationaaliselle matkalle veristen ballerinojen luo ja suoraan painajaisunien sisälle. Selkeä kunnianosoitus Dario Argenton kaanonin keskeiseen Three Mothers -trilogiaan. Suspirian kovat fanit löytänevät elokuvasta paljonkin pidettävää. Livide ei kuitenkaan täysin uskalla irtautua kaikista niistä kumarruksista ja vinkeistä muille ja laittaa itseään täysillä likoon. Kaikkine pienine muihin elokuviin suuntavine vinkkeineen elokuva samalla tulee hukanneeksi rehellisen mahdollisuuden omaan selkeään identiteettiin. Nyt se jää valitettavasti vain etupäässä Dario Argenton teoksiin löyhästi kytkeytyneeksi johdokseksi ja kunnianosoitukseksi – siitäkin huolimatta, että elokuva on visuaalisesti lähes yhtä kauniin kiehtovaa katseltavaa kuin Argento parhaimmillaan.

6/10

Beowulf (2007)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary
Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007
Kieli: englanti
Budjetti: noin $150 miljoonaa
Arvioidun version pituus: 114 min
Arvioitu: 2007

JOHDANTO

beowulf_primaryKun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.

JUONITIIVISTELMÄ

Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.

KOMMENTIT

Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.

Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.

YHTEENVETO

Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.

3/10

God Told Me To (1976)

Ohjaus: Larry Cohen
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Larry Cohen
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen, tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

Ohjaaja Peter Bogdanovichin erinomaisen hyytävä kauhutrilleri Targets (1968) oli varmasti niitä ensimmäisiä teoksia, joissa yritettiin syväluodata syitä, miksi tavallisista ihmisistä voi kuoriutua kylmäverisiä tappajia. Bogdanovich pureutuu, tutkii ja analysoi niitä syitä valppaasti ja ajatuksella. Hän teoksessaan kaivautuu nuorisotyöttömyyden, sukupolvien välisen kuilun sekä sosioekonomisten ja sosiologisten ongelmien pariin. Alfred Sole puolestaan elokuvallaan Alice, Sweet Alice (1976)[x] asettelee syyllisyyden viittaa painostavan uskonnollisuuden, ongelmallisten kasvuesimerkkien ja seksuaalisen ahdistelun päälle. Jeff Gillen ja Alan Ormsby kertovat elokuvassaan Deranged (1974) tarinaa ankaran äidin kierouttavasta vaikutuksesta eräseudun maanviljelijään; oikean elämän murhaveikkosesta Ed Geinistähän siinä siis turinoidaan. Saman ukkelin pohjalta, ja äitylin vaikutuksesta aikuiseen mieheen, rakennetaan myös Alfred Hitchcockin elokuvaa Psycho (1960). Terrence Malickin mestarillinen Badlands (1973) taasen asettelee syylliseksi muun muassa surkeaa vanhemmuutta, joka kerrannaistuu Sissy Spacekin näyttelemän teinitytön hakiessa isälle korviketta muutoinkin herkässä kasvuiässä virikkeettömässä pikkukaupungissa eikä tämä korvike ole oikein aikuinen hänkään vielä.

Larry Cohen kuittaa olankohtauksella muut syyt ja pamauttaa omassa elokuvassaan syyksi yksinkertaisesti yliluonnollisen läsnäolon lausuman messiaanisen sanoman. Se riittää selitykseksi.

Juonitiivistelmä

New Yorkin poliisissa etsivänä toimiva vahvasti uskonnollinen Peter Nicholas alkaa tutkia muutamia järjettömiltä tuntuvia väkivallantekoja kaupungissaan. Lukuisia uhreja vaatineiden ampujien ja puukottajien omituisen rauhallinen käytös saa Peterin pelkäämään pahinta ja ennen kuolemaansa monet heistä lausuvat motiivikseen: God told me to. Peter ottaa asian tosissaan ja alkaa kaivautua yhä syvemmälle etsiessään vastauksia sille, kuka tai mikä saa ihmiset murhaamaan lähimmäisiään vailla minkäänlaista katumusta tai epäröintiä. Tapauksia löytyy yhä lisää ja niitä löytyy myös menneiltä vuosikymmeniltä …

Kommentit

Larry Cohen palasi tässä elokuvassa kulttikauhuteoksensa It’s Alive (1973) jälkeen kauhutantereille jatkaen omintakeisella tyylillään, mutta sekoitti mukaan vielä kosolti epätavallisia ja suorastaan outoja elementtejä. Cohenin elokuvasta paljastuvan näkemyksen mukaan satunnaisia väkivallantekoja ei ole olemassakaan, vaan jumalallinen olento käyttää vain näihin väkivallantekoihin syyllistyviä omien töidensä välikappaleina. Cohenin kulttiteoksen maineeseen noussut God Told Me To kavahtaa karsinoitumista mihinkään tiettyyn lajityyppiin ja se avautuu aivan yhtä hyvin tieteiselokuvana, kauhuna kuin poliisitutkinnallisena jännärinäkin. Cohenin teos imee mukaansa omituisuuksien vyyhtiin ja lienee niitä kaikkein omituisimpia elokuvia mitä 70-luvulla tehtiin. Samalla se on ihailtava esimerkki tuon vuosikymmenen radikaaleista ajatuksista elokuvailmaisussa. Cohenin kaanoniin God Told Me To istahtaa täydellisesti: siinä yhdistyy jumaluuteen verhoutuva hirviö ja ihmisen evoluution seuraava askel – hirviö. Cohen sivuaa teoksessaan vaatimattomasti mm. astronauttiteoriaa, nietscheläistä yli-ihmistä, jumaluuskäsitettä ja uskonnollista vakaumusta. Chris Carter palasi näihin täsmälleen samoihin teemoihin omassa tv-sarjassaan X-Files yli vuosikymmen myöhemmin paneutuen ja syventyen niihin; vaikutteita lienee otetun muiden muassa Cohenin elokuvasta, sillä elokuvassa on useita elementtejä, jotka tuntuvat X-Files -tv-sarjan faneille varmasti tuttuakin tutummilta. Tutulta vaikuttanevat myös Cohenin elokuvan kokonaiset kohtaukset, jotka on napattu sellaisenaan brittiläisestä tieteissarjasta Space: 1999 ja valjastettu uusiksi Cohenin elokuvan osaksi!

Jumalallista läsnäoloa tutkiva etsivä Nicholas saa vastaansa todella hämmentävää kamaa ja mitä edemmäs tutkinta etenee, sitä himmeämmäksi muuttuu elokuva myös katsojalle. Neitseellisiä synnytyksiä, ihmis-alien -hybridien rakentamiseksi ja salaamiseksi perustettu (mahdollisesti globaali?) salaliitto, mielenhallintaa, abduktioita, hehkuva hermafrodiitti-messias ja Nicholasin mieltä kalvavat epäilyt omasta alkuperästään yhdistyvät kaikki painajaismaiseksi outouden kudokseksi, joka hakee vertaistaan elokuvan maailmassa. Cohenin elokuvan kummallinen aura tempaisee mukaansa ja sen monimutkainen arvoituksellisuus jättää pohtimaan ja miettimään. Vastakohtana näihin metatasolla vaikuttaviin seikkoihin tulee kuitenkin huomata, että elokuva on melko köyhä puitteiltaan: lavastus, äänimaailma ja efektit ovat kaikki hyvin ohuen kengännauhabudjetin ilmenemismuotoja eivätkä elokuvan näyttelijät kovin suuria ihmeitä pääse hekään tekemään – Richard Lynchin alien-messiasta ja pääroolia näyttelevää Tony LoBiancoa lukuun ottamatta. Larry Cohenin elokuvassa lähestytään myös tapahtumien sosiaalista vaikutusta, joka on poikkeuksellista kauhuelokuvakerronnalle yleisesti ja eritoten sellaiselle, jonka juoni tuntuu hyvinkin ulkoavaruudesta napatulta. Samalla Cohen tulee rakentaneeksi elokuvaansa tavanomaista useampia kerroksia ja uskaltaa antautua pohtimaan jopa filosofisia näkökulmia: onko ihmisellä oikeutta puuttua jumalallisen läsnäolon suunnitelmiin? Cohenin jumalhahmo sulautuu myös lukuisien visuaalisten vihjeiden kautta saatanalliseksi, joka edelleen asettaa kiehtovan ristiriidan syvästi katolisen uskon kyllästämän etsivä Nicholasin totuuden etsintään – eihän jumala voi olla sama kuin saatana, eihän?

Yhteenveto

Larry Cohenin ohjaama God Told Me To on kerrassaan uppo-outo elokuvakokemus. Se pitää sisällään pätkiä ja palasia useista lajityypeistä (blacksploitaatio, rikosjännäri, kauhu, tieteiselokuva, apokalyptinen elokuva …) eikä antaudu minkään yksittäisen genrerajan pakottamaan karsinaan elokuvallisissa ratkaisuissaan. Ohjaaja Larry Cohenin merkillisimpiin (ja kyllä, tämä herrahan teki myös elokuvan The Stuff (1985), jossa maan keskeltä tihkuvaa älyllistä limaa syövät ihmiset muuttuvat zombienkaltaisiksi olennoiksi!) lukeutuva elokuva on sellainen todellinen ”kadonnut helmi” omituisemman kinon ystäville.

6/10