Un tranquillo posto di campagna [A Quiet Place In the Country] (1969)

Ohjaus: Elio Petri
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Käsikirjoitus: Tonino Guerra, Elio Petri, Luciano Vincenzoni
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioidun version pituus: 106 min
Arvioitu: 2011

JOHDANTO

quietplaceinthecountry_primaryItalialaisen Elio Petrin omaan käsikirjoitukseen perustuva ohjaus on ohjaajan uran ainoa varsinainen kurkkaus kauhuelokuvan lajityypin puolelle. Psykologisiin jännitteisiin, ääniraidan mestarilliseen käyttöön ja kahden vahvan näyttelijän tehokkaaseen yhteistyöhön pohjautuva tarina on jäätävän omituinen sekoitus epämukavuuden tunteella toimivaa psykologista kauhua, mysteeriota ja näytelmämäistä draamaa. Pääsääntöisesti vain muutamiin huoneisiin keskittyvä elokuva on riisuttu kaikesta tarpeettomasta. Todella omituisen avauskohtauksen jälkeen Petri siirtää vaivatta katsojan ymmärtämään päähenkilön aivojen naksuttavan väärillä kierroksilla ja pystyy vakuuttamaan katsojan myös siitä, että Leonardo itse on joten kuten oman tilanteensa tasalla. Petrin elokuva ei seuraa mitään selkeää loogista rakennetta ja samalla  mielenkiintoisesti myötäilee ranskalaista uuden aallon elokuvaliikettä objektiivisen ja subjektiivisen realismin sekoittuessa pitkien ottojen ja radikaalien kokeellisten elementtien kanssa. Tonino Guerran kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Petri oli jo useasti aikaisemmin käsitellyt elokuvissaan yksinäistyyttä, eristymistä ja poliittisten mielipiteiden aiheuttamia välirikkoja yksilöiden välillä. Linja ja samat teemat jatkuvat vahvasti tässä elokuvassa.

JUONITIIVISTELMÄ

Mieleltään epävakaaksi muuttuva nykytaiteilija Leonardo Ferri tajuaa itsekin taitelevansa henkisen kuilun reunalla ja haluaa löytää rauhan, jotta saisi takaisin luovaa energiaansa tarpeeksi tuottaakseen uutta taidetta. Rauha löytyy maaseudulta pienen kylän reunamilta olevasta hylätystä kartanosta. Leonardo vuokraa kartanon käyttöönsä agenttinsa avustuksella ja toivoo parasta, että maaseudun rauha saisi hänen ailahtelevat ja pelottavat ajatuksensa takaisin oikeille raiteille. Kartano kääntää kuin kääntääkin Leonardon elämän suunnan.

 

KOMMENTIT

Kahden keskeisen hahmon – Franco Neron näyttelemän Leonardon ja Vanessa Redgraven näyttelemän Leonardon rakastajattaren ja agentin Flavian – väliseen interaktioon pitkälti kietoutuva tarina saa verrattain kepeämielisen alkunsa jälkeen toisenlaisia käänteitä Leonardon matkatessa yhä syvemmälle hajoavan mielensä synkkiin sopukoihin. Redgrave ja Nero sukkuloivat henkisesti monimutkaisten rooliensa läpi ihailtavan taitavasti ja näyttelemisen sulavuus ja luonnollisuus tekee syvän vaikutuksen. Eittämättä tästä kiittäminen on myös Elio Petriä, sillä likipitäen kaikki elokuvan keskeiset kohtaukset on lavastettu ja kuvattu koruttoman upeasti. Petri käyttää poikkeavia kuvakulmia mestarillisesti ja pystyy pelkällä kohtausten rakenteellisella järjestämisellä synnyttämään selkäpiihin pureutuvaa epämukavuutta Leonardon henkisestä tilasta. Matka hajoavan mielen sopukoihin muistuttaa Petrin luomalla tunnelmalla hieman Roman Polanskin elokuvaa Repulsion (1965), mutta Polanskin tarinan käsikirjoitus on paremmin sidottu yhden henkilön ympärille ja siksi tiiviimpi paketti.

Hidastempoisesti etenevässä elokuvassa ei pahastikaan ole toiminnallisia episodeja, mutta se vähä mitä elokuvaan on aseteltu, onkin sitten toteutettu kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti ihailtavan kauniisti. Pahaenteinen tunnelma pysyy ja paisuu elokuvan koko keston ajan. Hätkähdyttävästi Petrin visioima elokuva tuo voimakkaasti mieleen toisen italialaisohjaajan, Dario Argenton, tavan yhdistää elokuvissaan mielikuvituksellinen kuvaus sekä taide ja taiteilijat mielen järkkymisiin. Huolella sommitellut ja mietityt kohtaukset ja erityisesti elokuvan melko saturoituneeseen kirkkaanpunaiseen taittuva värisuunnittelu vievät elokuvaa piirun verran art housen suuntaan, mutta ytimeltään se on silti psykologinen kauhumysteeri. Nerokkaasti Petri avaa myös Vanessa Redgraven hahmoa Flaviaa matkan varrella ja tuo tästä esiin piirteitä, jotka ovat melkein yhtä sairaalloisia kuin itse Leonardollakin. Yllättäen rakastavaisten yhteinen elo saa niskavillat pystyyn nostavia merkityksiä lähes ilman mitään ”vaivaa” näyttelijöiden tai ohjaajan suunnalta. Ennio Morriconen ääniraita on jotain käsittämättömän hienoa – jokainen Morriconen sävellys elokuvassa kliksahtaa paikoilleen kuin legopalikat toisiinsa. Morriconen sävellykset tässä ovat muutoinkin itsessään jo hyvin, hyvin karmivia. Kun ne yhdistyvät psykologisen kauhun muihin tehokeinoihin, tulos on erittäin vaikuttava. Erityisesti Morriconen 34-minuuttinen nimikkobiisi: Un tranquillo posto di campagna ei kyllä jätä rauhaan, kunhan sen olemassaolon elokuvan taustalla tajuaa.

 

YHTEENVETO

Vähäeleinen ja omituinen psykologinen kauhuelokuva hulluuden syövereihin ajautuvasta taiteilijasta tekee kaiken tinkimättömän omintakeisesti ja luovalla intohimon palolla. Ote pysyy taitavan ohjaajan ja taitavien näyttelijöiden käsissä ja lopputulos on uniikki – joskin varsin näytelmämäinen – psykologinen kauhumysteeri. Elokuva houkuttelee uppoutumaan ja vaatii keskittymistä eikä siinä ole nimeksikään toimintaa, joten kevyeksi krapulapäivän välipalaksi se ei siis mitenkään sovi. Morriconen ääniraita nostaa elokuvan pahaenteisen ilmapiirin aivan uudelle tasolle ja alan harrastajien kannattaa vaivautua ihan vaikka pelkästään Morriconen musisoinnin takia metsästämään tämä käsiinsä. Elokuva elää pitkälti tyylinsä ja tunnelmansa varassa ja juonen kuljetus on pitkiäkin aikoja elokuvassa täysin merkityksettömässä sivuosassa.

8/10

 

Tästä linkistä kurkkaamaan elokuvan markkinointimateriaaleja.

THX 1138 (1971)

Ohjaus: George Lucas
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus; George Lucas, Walter Murch
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2007
Budjetti: vajaa 800 tuhatta USD

Johdanto
George Lucasin uran ensimmäiseksi kokopitkäksi elokuvaksi valmistunut THX 1138 on itse asiassa pidennetty versio hänen neljää vuotta aiemmin tekemästään opinnäytetyöstään Kalifornian yliopistossa. Francis Ford Coppola tuotti pitkän version ja se näki lopulta päivänvalon 1970. Lucasin dystooppinen orwellilainen kuvaus on hämmästyttävän kypsä, vakava ja vahva nuoren ohjaajan ensimmäiseksi elokuvaksi. Lucas mitä ilmeisimmin myös itse piti elokuvastaan, sillä hän alkoi myöhemmin viljellä numeroa 1138 lukuisissa elokuvissaan pieninä viittauksina. Numero tuli muuten hänen puhelinnumerostaan, joten sen suurempaa mystiikkaa siihen ei liity. Yllättäen lukuisat muutkin elokuvaohjaajat tykästyivät asiasta ja 1138 onkin ollut kovasti suosittu piilotettu numerosarja elokuvissa aina Raiders of the Lost Arcista Ocean`s Eleveniin. Ja elokuvamedian lisäksi numerosarjaan törmätään musiikissa, sarjakuvissa, animaatioissa ja tietokonepeleissä. Numerosarja 1138 voidaankin nähdä myös piiloviittauksena opressiivisen hallintokulttuurin läsnäoloon.

Juonitiivistelmä
Robert Duvallin näyttelemä THX 1138 elää asuinkumppaninsa LUH 3417:n (Maggie McOmie) jossakin määräämättömässä tulevaisuudessa maan alle rakennetussa kontrolliyhteiskunnassa, jossa impulssit, intohimot ja perusvaistot tukahdutetaan tehokkuuden tieltä pakollisilla mielialalääkkeillä. THX:n ja LUH:n välillä tapahtuu kuitenkin odottamattomia ja molempien tunne-elämä järkkyy. Asia kyllä havaitaan ja parivaljakosta tulee takaa-ajettuja hylkiöitä, joita teknologinen dystopia vainoaa ja vangitsee, ettei ympäröivän yhteiskunnan tehokkuus pääsisi häiriintymään.

Kommentit

Elokuva on jaettu kolmeen episodiin. Alussa katsoja perehdytetään maanalaisen dystopian arjen elämään yksilön näkökulmasta sekä myös hieman laajemmin. Samassa episodissa arki särkyy mielialalääkkeiden käytön loputtua THX:lle määrätyn elämänkumppanin LUH:n vuoksi. Toinen episodi vie THX:n surrealistiseen valkoiseen limboon – vankeuteen, johon THX suljetaan hänen tehokkuutensa takaisinpalauttamisen ajaksi. Kolmas episodi painottuu THX:n pakoon vankeudesta opressiivisen koneiston lähettäesä hänen peräänsä kiinniottajat. Lucas avaa episodit katsojalle hienosti ja juoksuttaa tarinaa kuin kokenut tekijä konsanaan. Tehokkuuden nimissä rautaista kontrollia harjoittavan valtakoneiston musertava voima välittyy vaivatta katsojalle Lucasin ohjauksessa.

Kaiken näkevät kamerat ja valvojat peilaavat ihastuttavasti Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vuosina vallalla ollutta kommunismin pelkoa. THX 1138 kuvaa kuitenkin dystooppista kontrolliyhteiskuntaa huomattavasti laveamminkin ja erityisesti viimeisessä episodissa ottaa kantaa varsinkin yksisilmäiseen budjettiajatteluun, joka on hyvin hyvin tuttu juttu nykyisessä tehokkuutta palvovassa länsimaisessa yhteiskuntamallissa. Lucasin (ja tuottaja Coppolan) tutkielma on erinomaisen viimeistelty ja pohdittu avant-garde -elokuva. Pienen budjetin sallimat puitteet tekevät yllättäen elokuvasta mielenkiintoisen ajattoman – koska tehokkuusyhteiskunnassa yksilöllisyyttä korostavat hiuksetkin on määrätty poistettaviksi, ei elokuva tekoajankohtaa kykene arvailemaan edes hiusmuodista. Elokuvan nerokkuus kietoutuu kuitenkin siihen, että sen alistettujen hahmojen sallitaan pitää itsellään hirvittävä autonomisen itsehallinnan irvikuva, jotta he eivät kokisi olevansa järjestelmän vankeja ja ryhtyisi kapinoimaan sitä vastaan. Automatisoituine ripittäytymisrobotteineen kaikkineen.

Yhteenveto

THX 1138 on George Lucasin dystooppinen tieteiskuvaus, joka hienosti korostaa Lucasin tarinankertojan taitoja myös syvällisemmässä, pohtivammassa ja kokeilevammassa tarinassa kuin mistä Lucas myöhemmin urallaan tuli tunnetuksi. Paikoin omituiseksikin ajautuva tarina pyrkii valottamaan ihmisen paikkaa tehokkuuden jumalan alttarin edessä. Lucasin vahva ja näkemyksellinen visio paistaa elokuvasta läpi ja erityistä mannaa on huomata sen nerokkaan yksinkertaisten tehosteiden teho. Ja kaikki reilun puolen miljoonan taalan budjetilla.

7/10

Linkki aulajulistekuviin