Moebius (1996)

Ohjaus: Gustavo Mosqueira R.
Tuotantomaa: Argentiina
Kieli: espanja
Budjetti: vajaa neljännesmiljoona USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevistä
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kesä 2007

Johdanto

Matematiikka ja sen monet vaikeasti hahmotettavat mutkikkuudet antavat paljon pureskeltavaa tieteiskirjailijoille. Amerikkalainen astronomi ja tieteiskirjailija A.J.Deutsch kirjoitti jo vuonna 1950 novellin A Subway Named Mobius, joka kertoo Bostonilaisesta metrojärjestelmästä. Novellissa metrojärjestelmä on yhteydessä itsensä kanssa niin monessa paikassa, että siitä ei enää paraskaan tuntija ota tolkkua. Systeemin sisäisten yhteyksien määrä kasvaa vuosien kuluessa eksponentiaalisesti ja lopulta näiden äärettömäksi. Seurauksena metrojuna katoaa ulottuvuuksien väliselle matkalle.

Saksalainen matemaatikko ja teoreetikko August Ferdinand Möbius keksi suurin piirtein yht’aikaa maanmiehensä Johann Benedict Listingin kanssa vuonna 1858, että on olemassa kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Tätä kappaletta kutsutaan nykyään Möbiuksen nauhaksi ja se on helppo rakentaa paperisuikaleesta ja teipistä. Möbiuksen nauhan keskiviivalle piirretty viiva saavuttaa viivan aloittamispisteen sen vastakkaisella puolella ja viivaa jatkettaessa se kohtaa lopulta aloituspisteensä. Argentiinalaisten elokuvataiteen opiskelijoiden elokuvassa Moebius Deutschin tarina ja siihen liittyvä Möbiuksen nauha ovat keskeisessä osassa. Tieteiskirjailija Deutschin novelli on argentiinalaisten käsissä suoraviivaisesti käännetty elokuvaksi ja käytännössä novellista on muutettu oikeastaan vain henkilöt ja miljöö. Bostonista Buenos Airesiin siirrettyä tarinaa ei jostain erikoisesta syystä ole kuitenkaan omistettu kirjailja Deutschille, joka seikka aiheuttaa kyllä kulmien kurtistelua.

Juonitiivistelmä

Buenos Airesin metrojärjestelmää pyörittävän viraston ylijohtajalla on ongelma. Metrotunneleiden syövereihin on kadonnut kokonainen metrojuna, UM-86. Junaa ei ole tavattu enää päiviin, mutta silti siitä tehdään jatkuvasti kuulohavaintoja ja metroa hallinnoivat turvajärjestelmät tuntuvat kuvittelevan, että metro noudattelee tuttua reittiään aiheuttaen näin kaaosta muulle reittiliikenteelle. Pääjohtaja (Roberto Carnaghi) ei kykene selvittämään liian monimutkaiseksi paisumaan päästetyn metrojärjestelmän arvoitusta ja avuksi hän ottaa topologian tuntijan ja matemaatikon Daniel Prattin (Guillermo Angelelli). Pratt alkaa selvittää tapausta ja lopulta keksii, että kadonnut metro ei ole enää täysin tässä ulottuvuudessa. Prattin ajatus tyrmätään siltä istumalta ja tilalle vaaditaan jotakin konkreettisempaa. Pratt ei anna kuitenkaan periksi ajatuksineen …

Kommentit

Argentiinaisten professorien ja näiden opiskelijoiden yhdessä luoma elokuva on yllättävän täyteläinen ja kerroksellinen. Se sai kokonaan alkunsa Buenos Airesissa, Argentiinassa ja koko elokuvan tekoon osallistunut ryhmä oli alan opiskelijoita paikallisessa yliopistossa ja kuvauksissa käytetty kalustokin oli professorien ja yliopiston omaa. Iso osa elokuvan efekteistä on kuvattu suoraan kampikäyttöisellä vuoden 1926 Kinamo-filmikameralla ja on siten suoraan sanottuna melkoinen näyte teknisesti virtuositeetistä.

Elokuvan kuvauksen erheettömyys ja visuaalinen silmä kiinnittävät huomiota eikä vähiten siksi, että Argentiina nyt ei ole niitä ihan ensimmäisenä mieleen tulevia maita, joista voisi kuvitella löytyvän uusia lupauksia elokuvataiteelle. Elokuvan kerronta etenee hiljaksiin kiivastuvaan tahtiin, joka tekee oikeutta itse lähdetarinalle ja samalla toimii hienona vertauskuvana niille voimille, joiden kanssa elokuvan hahmot ovat tekemisissä. Elokuvan näyttelijöiden työ on oikein onnistunutta ja hallittua, jos kohta muutamaan kohtaukseen välittyy ehkä tarpeettakin koomisia vivahteita, kun Guillermo Angelellin näyttelemä Pratt yrittää selvittää viranomaisille keksimäänsä hullua teoriaa. Moebius elää vahvasti dialoginsa sujuvuuden kautta, mutta samalla se yllättäen osoittautuu myös elokuvan heikoimmaksi lenkiksi ja sen ainoaksi todelliseksi kompastuskiveksi. Nimittäin Deutschin novellin kerrontaa ja dialogin kulkua on yritetty toisintaa liiankin täsmällisesti, jolloin elokuvaformaattiin siirtymisessä ei ole kyetty käyttämään tarpeeksi hyväksi elokuvallisia keinoja. Dialogipainotteisia kohtauksia vaivaa tästä syystä hienoinen staattisuus ja mielikuvituksettomuus, kun kameralla keskitytään liiaksi vain näyttelijöiden puhumisen toistamiseen. Tästä on oivana esimerkkinä elokuvan loppukohtaus, joka valahtaa tyystin filosofiaa sivuavaksi kerronnaksi lähes kokonaan vailla omintakeista visuaalista identiteettiä. Argentiinalaisten opiskelijoiden elokuvan työstö kesti kuuleman mukaan kaikkiaan jopa neljä vuotta budjettirahojen puutteen vuoksi ja käsikirjoituksen läpikäydessä peräti kahdeksan täyttä uudelleenkirjoitusta, mutta tämä seikka ei lopullisessa elokuvassa kummemmin näy, joka itsessään on kumarruksen arvoinen suoritus periksiantamattomuudessa ja teknisessä luovuudeksi puutteen keskellä. Sujuvassa, hyvin ohjatussa ja huolellisesti ja varmasti leikatussa elokuvassa ei ole jo mainitun lisäksi paljoakaan moitteen sijaa. Dialogiin liittyvien ongelmien lisäksi elokuvaa vaivaa myös sen sieluttomuus ja omaperäisyyden puute. Se tuntuu kuin teknisesti loppuun hiotulta toisen kirjoittaman vision sinikopiolta toiselle medialle.

Yhteenveto

Moebius toistaa uskollisesti vaikuttavan, tieteiskirjailija A.J.Deutschin jo 1950-luvulla kirjoittaman, tieteistarinan ulottuvuuksien sulautumisesta, kun alunpitäen äärelliseksi kaavaillusta suljetusta järjestelmästä kasvaakin hallitsemattomassa tilassa ääretön. Elokuva nojaa puhtaasti alkulähteensä sisältöön ja voimaan eikä uskalla rakentaa alkuperäisen novellin ympärille riittävää visuaalista voimaa ja omintakeisuutta. Tekijät luottavat liiaksi tarinan paikoin varsin hankalankin dialogin tenhoon eivätkä kykene tekemään tyydyttävästi transformaatiota tekstuaalisesta formaatista audiovisuaaliseen formaattiin. Elokuva rakentuu mysteerinä, jota päähenkilö, matemaatikko Daniel Pratt sitten hiljalleen kasaa kehittäessään pähkähullun teorian selittämään Buenos Airesin metrojärjestelmän omituisia tapahtumia. Tieteistarinana oivallinen kyllä, mutta elokuva kiinnostanee lähinnä vain hieman syvällisemmin ja vakavamminkin tieteiselokuviin suhtautuvia katsojia. Moebiuksessa ei ole juuri lainkaan toiminnallista sisältöä ja sen efektitkin rakentuvat etupäässä vain hyvin tehtyjen kuvausten ja valotusten varaan.

6/10.

Paycheck (2003)

Ohjaus: John Woo
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Dead Georgaris
Ensi-ilta Suomessa: 13.02.2004
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 119 min
Arvioitu: tammikuu 2009
Budjetti: noin 60 miljoonaa USD

Johdanto

Aikansa kutakin, mietelauseessakin kansanviisautta toistetaan. Toimintaelokuvien merkittävästä uranuurtajasta Hong Kongin ohjaajalupaus John Woo ajautui pian Hollywoodin kamaralle päästyään ohjaamaan elokuvia, joita yleensä luonnehditaan vain sanoin: ihan ok. Liekö sitten niin, että Hollywoodiin verrattuna John Woolla oli Hong Kongissa erilaisia tekemisen vapauksia vai kenties parempia tuottajia elokuvilleen, mutta Ameriikan ihmemantereella herra Woon tekemisen jälki on vaisumpaa, varovaisempaa, poliittisesti korrektimpaa ja yksinkertaisesti tylsempää kuin Hong Kongissa. Siitäkin huolimatta, että Hollywoodissa rakennettujen elokuvien budjetit ovat aivan eri sfääreissä kuin mitä Hong Kongissa. Tätä kirjoitettaessa John Woo on palannut vuosikymmenen harharetkeltään takaisin ohjaamaan Hong Kongiin ja uuden aikakauden ensimmäinen sieltä kansainvälisillekin areenoille pompahtanut elokuva ja vahvasti menestynyt toimintaseikkailu Red Cliff (2008) luo uutta toivoa sille ajatukselle, että Woon vuosikymmenen seikkailu Hollywoodissa tekemässä tusinatoimintaa olisi nyt mennyttä aikaa.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa taitava elektroniikan asiantuntija myy palveluksiaan suurista summista halukkaille, jotka haluavat purkaa jonkun toisen yhtiön keksinnön ja imitoida sen omiin tuotteisiinsa. Ben Affleck näyttelee insinööri Jenningsiä, joka sallii muistojensa poistamisen valmistuneen työprojektin jälkeen, joten hänestä ei näin voi koskaan kehkeytyä turvallisuusriskiä palkkaajalleen. Jennings tarttuu houkuttelevaan projektiin, jonka pitäisi olla niin tuottoisa, että hän voisi työn jälkeen rikkaana miehenä lopun elämänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene Jenningsin suunnitelmien mukaisesti ja työn valmistuttua 3 vuoden kuluttua hän huomaa joutuneensa huiputetuksi, mutta ei voi muistaa kuluneiden vuosien tapahtumia. Jotakin kuitenkin pitää saada selville, sillä pian kannoilla on jo joukko takaa-ajajia.

Kommentit

Philip K.Dickin novelli Paycheck 50-luvulta on päätynyt tässä toimintaohjaaja John Woon käsiin ja seurauksena on toiminnallinen filmatisionti Dickin alun pitäen dystooppisesta kuvauksesta. Woo on jostakin syystä kuitenkin päätynyt siirtämään novellin ajankohdan meidän nykyisyyteemme, joka on huomattavan ongelmallinen ratkaisu.

Tarina muistinsa menettäneestä miehestä, joka alkaa selvittää historiansa mysteerioita ei ole ihan uusi aihe nykypäivän elokuvaksi. Dickin novelli on kuitenkin niin rikas ja taitavasti kudottu, että siinä piisaa aineksia tuoreisiin näkökulmiin ja oivallisiin käänteisiin. Tai niin sitä ainakin luulisi. John Woo on tehnyt nimensä etupäässä toimintaohjaajana ja tuo leima on tässä elokuvassa nyt kovin ikävästi esillä. Nimittäin hienon juonen ympärille on väen väkisin tungettu kohtaus toisensa perään hengästyttävän naurettavia toiminta- ja takaa-ajokohtauksia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Omituinen ongelma on Woon ratkaisu sijoittaa tarina tähän päivään, mutta pitää Dickin novellin teknologia sellaisenaan mukana. Ristiriita on huutava, kun hienoista teknolabroista siirrytään kaduille pärtsimään tavanomaisten nykypäivän autojen sekaan joutaviin takaa-ajokohtauksiin, joiden lopullisen merkityksen elokuvan juonenkululle voi kukin miettiä ihan omilla tahoillaan.

Toiminnallisissa episodeissa Woo toki saa aikaiseksi tuhoa ja tohinaa, mutta yleinen tunnelma on kuin Woo tekisi elokuvaa vahvassa lääkityksessä – missään ei ole palavaa tunnetta mukana ja kohtausten järkikin on kovin kyseenalainen. Niin kauan kuin Woo malttaa pitää sormensa kiinni alkuperäisen novellin ytimessä, elokuvakin avautuu nerokkaana, kiehtovana ja omaperäisenä muunnelmana mies pakosalla-teemasta, mutta heti, kun tarinan juonteista avataan toiminnallisempaa kuvastoa, tarjolla on vain tavanomaista, tuttua ja turvallista.

Ben Affleck, Aaron Eckhart ja Uma Thurman elokuvan päärooleissa toimivat ihan kohtuullisesti, mutta Woo ei ole antanut näyttelijöille tarpeeksi tilaa tulkita hahmojaan monipuolisemmin. Jälki on turhan tasapaksua ja mitäänsanomatonta. Woo on ottanut vapauksia lisätä yksityiskohtia Dickin novellin juoneen, mutta niiden tarkoitus tuntuu olevan vain antaa herra Woolle mahdollisuuksia tehdä lisää tusinatoimintahöhhöä.

Yhteenveto

Paycheck on trillerimäinen toimintaskifielokuva, jossa pyssyjen pauke on kovaa ja autojen moottorit huutavat lisää kierroksia koneisiin sekalaisissa takaa-ajoissa siellä täällä. Dickin erinomaisen kiehtova novelli on kääntynyt Woon käsissä tavanomaiseksi pyssyttelytrilleriksi, mutta pitää kuitenkin sisällään kiehtovan tarinan, kunhan katsoja vain osaa karsia tarpeettoman tuuban päältä pois.

5/10.

Source Code (2011)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Tuotantomaa: USA
Ensi-ilta Suomessa: 13.05.2011
Arvioidun version pituus: 94 min
Arvioitu: kesäkuu 2011
Budjetti: 32 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdanto

Suurelta osin tämä Duncan Jonesin scifitrilleri keskittää painopistettään aikahyppyjaksoihin, joiden aikana päähenkilö yksityiskohta kerrallaan selvittää tulevan tapahtuman pääpiirteet. Teema aikasiirtymistä on tuttu toki elokuvakerronnassa pitkältä ajalta, mutta koukku on tällä kertaa siinä, että tässä elokuvassa aikasiirtymiin käytetty teknologia ei salli pitkää viivähdystä temporaalisissa kerroksissa ja ankea prosessi on vieläpä kovin kovakourainen – suorastaan vihamielinen – hauraalle ihmismielelle. Source Code vaikuttaa päällisin puolin olevan läheinen sukulainen sellaisille tieteiselokuville, jotka näkevät ihmiskunnan tulevaisuuden uhattuna uusien teknologisten innovaatioiden hallitsemattomasta, harkitsemattomasta ja epäeettisestä käyttämisestä. Hakematta mieleen tulevat vaikkapa I, Robot (2004), Terminator 3: Rise of The Machines (2003), Jurassic Park (1993), Eagle Eye (2008), Demon Seed (1977)^[x], Colossus (1970), Metropolis (1927) ja tätä kirjoitettaessa hiljakkoin ensi-iltansa saanut Rise of The Planet of The Apes (2011) muutamina esimerkkeinä teemaan kietoutuvista eri aikakausien tieteiselokuvista. Eipä silti, ei Duncan Jones ole ensimmäisenä Gameboyta kaivoon heittämässä pelastaakseen sademetsät eli mihinkään varsinaiseen moralistiseen sormien heristelyyn eivät elokuva ja sen tekijät sentään sorru ja ryhdy.

Juonitiivistelmä

Colter Stevens (Jake Gyllenhaal) on taistelutehtävissä haavoittunut sotilas, joka herää omituisessa ympäristössä ja joutuu piakkoin todistamaan karmivan tapahtuman. Ensishokista päästyään miehelle alkaa pala palalta aueta hänen oma kohtalonsa ja hänen velvollisuudentuntonsa joutuu kovalle koetukselle. Colter Stevensin uutena tehtävänä sotilaana on nimittäin estää hirveä terroriteko, mutta teon estämiseksi sotilaan täytyy ensin selvittää, kuka teon tulisi oikeastaan tekemään …

Kommentit

Kvanttifysiikan mutkikkuuksiin kääriytyvä premissi sotilaasta tulevaisuuden tapahtuman selvittäjänä kestää yllättäen kovankin kriittisen tarkastelun ja käsikirjoituksessa on onnistuttu maskeeraamaan tyypilliset aikahyppyelokuvien sudenkuopat herkullisella asetelmalla teknologisesta kokeesta, jonka yksityiskohtia eivät edes tämän kokeen tekijät ja valvojat täysin ymmärrä. Valitettavasti Source Code jättää kuitenkin epämääräisen teknologisen kehityksen ilmeisen uhan tarjoaman herkullisen aspektin hyvin pitkälti käyttämättä eikä täten uskalla lähteä spekuloimaan tämän teknologian globaaleja – koko ihmiskuntaa käsittäviä – seurauksia jos ja kun teknologiaa käytetään väärin tai ekonomisten ja ideologisten tarkoitusperien työvalineenä. Tarkastelun skaala jätetään siis koskemaan vain esitetyn skenaarion esimerkkitapausta, vaikka tarinaan sisällytetäänkin muutama merkityksetön sivujuonne suuremmasta mittakaavasta. Harmi, sillä elokuvan kestoon olisi varmasti mahtunut pohdintaa tai näkemystä asiasta yleisemmälläkin tasolla sortumatta johdannossakin jo esiintuotuun sormien heristelyyn.

Varsinaista sanottavaa elokuvalla ei siis oikeastaan ole, vaikka sen teknologisen kuoren alla väräjääkin eettisten ja myötätuntoisten inhimillisten ratkaisujen kudelma. Kun Source Code:sta kerros kerrallaan lähtee poistamaan uloimpia kerroksia, aikahyppykeplottelun jälkeen sitä huomaakin olevansa hyvin perinteikkään mysteeridekkarin katsojana. Source Code:ssa vain Sherlock Holmesin, Colombon tai Hercule Poirotin pistämätön tarkkaavaisuus on korvattu aikahyppyjen mekaanisten iteraatiokierrosten avulla pala palalta tarkentuvaan kokonaiskuvaan. Vaikka elokuva ei tarjoakaan tieteiselokuvafanaatikoille karkkia kummempaa, niin ainakin se tarjoilee karkkinsa huolitellulla kyvykkyydellä. Teknisesti moitteeton, etevästi leikattu ja hyvin näytelty elokuva taituroi Colter Stevensin hahmon ympärillä luoden herkullisia kontrasteja kirkkaassa päivänpaisteessa nopeasti kiitävän junan törmätessä Stevensin synkempään ilmiasuun ahtaassa pimeässä kammiossaan jossakin mainitun ”Lähdekoodin” syövereissä. Ripeästi etenevä kerronta jaksaa kantaa elokuvan koko kestoajan vaikkakin siinä on muutamia turhauttavia rönsyjä, jotka jäävät lopulta vain sivulauseiksi varsinaisen tarinan rinnalle. Pääosassa esiintyvä Jake Gyllenhaal uppoutuu rooliinsa Colter Stevensinä perin antaumuksellisesti ja on aivan varmasti ihan niitä keskeisiä tekijöitä, miksi elokuva lopulta kääntyy onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Hektisesti veturin lailla puksuttava tieteisjännäri kiertää ajassa yhtä ja samaa junakohtausta lukuisia kertoja, mutta silti sen tekijätiimi saa katsojan pidettyä mukana tarkentuvassa mysteerissä harkituilla ja taitavasti rakennetuilla koukuilla. Duncan Jonesin aiempi erinomaisen koukuttava tieteiselokuva Moon (2009) antaisi ehkä syytä olettaa tällekin elokuvalle syvällisempääkin näkemystä tai merkitystä, mutta loppujen lopuksi käsiin jää etevästi tehty nopeatempoinen ja toiminnallinen mysteeritrilleri tieteismaustein.

7/10.

Linkki elokuvan aulajulistemateriaaliin.

AVP: Alien vs. Predator (2004)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD

Johdanto

Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.

Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.

Juonitiivistelmä

Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.

Kommentit

Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkään näköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.

Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.

Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.

Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.

Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.

Yhteenveto

Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.

3/10

2020 – Texas Gladiators [Anno 2020 -I gladiatori del futuro] (1982)

Ohjaus: Joe D’Amato, George Eastman
Käsikirjoitus: George Eastman, Aldo Florio
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 91 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: italia
Budjetti: kengännauhoja…

Johdanto

Pseudonyymejä ja aliaksia… salanimien maestro Aristide Massaccesi tunnetaan parhaiten aliaksestaan Joe D’Amato, mutta juuri tämän post-apokalyptisen Mad Max -rip-offin ja geneerisen genren ryöstöviljelyn mies ohjasi kuitenkin salanimellä Kevin Mancuso. Post-apokalyptiset teemat nousivat hetkeksi suureen huumaan 70-luvun lopussa, kun George Millerin ohjaamat ja Mel Gibsonin tähdittämät elokuvat Mad Max (1979) ja sen jatko-osa The Road Warrior [Mad Max 2] (1981) osoittautuivat sekä kiintoisiksi elokuviksi että myös yleisöä imeviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Anno 2020 – I gladiatori del futuro:n on kynäillyt pääosin toinen salanimien taakse jättäytynyt ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja Luigi Montefiori, joka nimellä George Eastman on käsikirjoittanut ja näytellyt lukuisissa spagettimaan elokuvissa ja kunnostautunut erityisesti Massaccesin tuotannoissa – määrällisesti enempi kuin laadullisesti. Massacesi tunnetaan nimenomaan parhaiten eksploitaation ja pornon saralta ja kyllä seikka näkyy myös Anno 2020 – I gladiatori del futuro:ssa. Paljasta pintaa on helpompi, halvempi ja nopeampi toteuttaa kuin kunnollisia efektejä, mutta myös elokuvaan valitut teemat noudattelevat vain futuristiseen miljööseen siirrettyjä eksploitaatioviihteen kaavoja. Mutta sitähän tämä tietenkin totta vieköön onkin – eksploitaatioviihdettä. Post-apokalyptisten elokuvien trendi ehkä käynnistyi muualla mm. John Carpenterin ja George Millerin voimin, mutta Italiassa tähän trendiin tartuttiin oikein niskavilloista kiinni pitäen ja laitettiin hihat heilumaan ja pian markkinoilla tulvehti alan teoksia [leikkisästi näitä kutsutaan nimellä Maxsploitaatio!]. Kauhumaestro Lucio Fulci teki 1984 elokuvan I guerrieri dell’anno 2072 [The New Gladiators], poliisijännäreistä tuttu Enzo G.Castellari polkaisi 1982 ulos elokuvan 1990: I guerrieri del Bronx [1990: The Bronx Warriors] ja heti perään 1983 elokuvan I nuovi barbari [The New Barbarians], salanimellä työskennellyt giallo-elokuvien spesialisti Sergio Martino pamautti 1983 elokuvan 2019 – Dopo la caduta di New York [2019: After the Fall of New York], myös salanimellä ohjannut ja kannibaalielokuvilla kuvotusta aiemmin herättänyt Ruggero Deodato antautui tekemään vuonna 1983 elokuvan I predatori di Atlantide [The Raiders of Atlantis], David Worth ohjasi ilman käsikirjoitusta Italiassa kuvatun, mutta amerikkalaisilla näyttelijöillä kansoitetun Warrior of the Lost World -elokuvan 1983, Bruno Mattei ja Claudio Fragasso tekivät 1984 elokuvan Rats – Notte di terrore [Rats – Night of Terror] ja tuntemattomimpana näistä nimistä Giuliano Carnimeo teki 1983 kuitenkin näistä parhaimpiin kuuluvan elokuvan Il giustiziere della strada [The Exterminators of the Year 3000]. Eikä tässä vielä kaikki, mutta arvatenkin lukijalle muotoutuu kuva asiasta!

Juonitiivistelmä

Pieni joukkio (viisi ukkoa) kovapintaisia ydinsodan jälkeisen maailman selviytyjiä piiskaa oikeutta kelvottomiin renttuihin. Halakron (Peter Hooten) eroaa joukkiosta tavattuaan kuvankauniin Maidan (kuvankaunis Sabrina Siani) ja lähtee rakentamaan uutta huomista Maidan kanssa. Samassa yhteydessä ryhmästä potkitaan pois Catch Dog (Daniel Stephen), joka kuitenkin jää kantamaan kaunaa vanhalle ryhmälleen. Myöhemmin Catch Dog tekee paluun ja tämän kanssa liittoutunut fasistien ryhmä lopulta päästää Halakronin päiviltä. Muu ryhmä kuulee vanhan ystävänsä kohtalon ja lähtee kosto- ja pelastusretkelle vapauttamaan fasistien ikeestä tukun orjuutettuja ihmisiä. Johtajanaan Nisus (Al Cliver) kovanaamat liittoutuvat itse paikallisten intiaanien kanssa ja iskevät kovaa fasistien leiriin.

Kommentit

Umpihölmö juoni on melkoista tilkkutäkkiä … elokuva tekeekin varmaan jonkin sortin kyseenalaisen ennätyksen varastaessaan kaiken mahdollisen muista genren elokuvista, mutta ei edes tyydy tähän vaan lähtee ryöstöretkelle myös vähän sivummalle. Esimerkkinä vaikkapa Michael Ciminon The Deer Hunter (1978) muutamaa vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laatimisessa pitäisi kieli pitää tarkasti keskellä suuta, että ryöstetyt palaset loksahtaisivat edes säälittävästi toisiinsa. Tällä kertaa jossain se kieli on käynyt, mutta ei keskellä suuta kylläkään. Pajavasaralla palaset on tässä elokuvassa kiinnitetty toisiinsa.

Sinällään tulevaisuuden katoaminen ydinsodan tuuliin tarjoilisi herkullisia mahdollisuuksia tutkailla paitsi kokonaisia yhteisöjä, mutta myös yksilöitä näiden pyrkiessä päättämään haluavatko he itselleen ja jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden vai antautuvatko apatiaan ja päästävät sisäisen ilkiönsä irti. Massaccesi ei paljoa piittaa tällaisista jutuista vaan keskittyy lukuisiin – lopulta kuitenkin melko maltillisiin – raiskauskohtauksiin, machoiluun lihasten esittelemisestä niiden käyttämiseen ja tahatonta tirskuntaa aikaansaaviin tappelukohtauksiin. Paitsi että merkittävä osa elokuvan kokonaiskestosta kuluu erinäisessä kohkaamisessa paikasta toiseen joko jalan, juosten, hevosilla, motskareilla tai nelipyöräisillä. Siirtyilyssä on onneksi hyvätkin puolensa: karmea dialogi ja umpitönkkö näytteleminen on näissä tilanteissa vähemmän tärkeässä roolissa. Suorastaan hämmentää, että lopulliseen elokuvaan on saatu näinkin paljon vakavailmeisiä otoksia, sillä kyllä näyttelijöidenkin on väkisinkin pitänyt ymmärtää, että tässä projektissa kaavitaan laarin pohjalta viimeisiä kuivakoita siemeniä. Elokuva rohkenee pariin mielenkiintoiseen yllätyskäänteeseen, mutta mitään varsinaisesti omaperäistä siitä on turha hakea.

Elokuva kulkee kaikesta huolimatta ihan kelvolla tempolla. Kuvakulmissa on letkeyttä ja rohkeutta eikä elokuvan leikkauksessakaan pahasti haukuttavaa ole. Ajalliset siirtymät jäävät tosin epäselviksi ja ajankulku muutoinkin on jätetty vähemmälle huomiolle lopullisessa tarinassa. Massaccesi ei juurikaan ole elokuvassa näyttelijöitä sen ihmeemmin ohjannut ja varsinkin pienempien sivuosien parissa seisoskelevat näyttelijät laittavat väkisinkin tahattoman hymyn huulille. Aivan minimaalisella budjetilla ja hurjalla vauhdilla tempaistu elokuva kärsii paljon surkeista efekteistään ja lavastuksista, mutta machoilukohtaukset ja aivan päättömät päristelytaistelukohtaukset motskareilla ja ilman ovat siitäkin huolimatta kelpo viihdettä ja varsin nautittavaa seurattavaa. Näyttelijöistä ei paljoa hyvää sanottavaa ole. Donald O’Brienin sivurooli fasistien johtajana on kerrassaan loistava kaikessa tahallisessa stereotyyppisyydessään, mutta itse gladiaattoriviisikon ilmeet ja eleet pysyvät oikeastaan koko elokuvan ajan viidessä esiohjelmoidussa machoiluasennossa, mikä on vähän sääli, sillä pienellä panostuksella elokuvan yleisilme olisi selvästi parantunut. Naispääosaa näyttelevä kaunokainen Sabrina Siani ehti näytellä peräti kuudessa vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa eikä nyt aivan huonosti pärjää tässäkään tuotoksessa. Harmillisesti kuitenkin pääjoukkion äijästelyä heikentää suhteellisen tavanomainen ruumiillinen olemus eikä muhkeita lihaksia elokuvassa tarvitse paljoa katsella – eihän tämä mikään miekka ja sandaali -tyylilajin edustaja sentään olekaan!

Yhteenveto

Suhteellisen sujuvasti filmille kakaistua rip-off -viihdettä ydintuhon jälkeisestä maailmasta superpienellä budjetilla, joka harmillisesti näkyy kaikessa. ”Leikkaa ja liimaa” -periaatteella muista genren elokuvista (ja vähän muualtakin) varastetut kohtaukset kostautuvat lopulta siinä, että Anno 2020 – I gladiatori del futuro:sta puuttuu ryhtiä, voimaa, uskottavuutta, älyä ja mielikuvitusta ollakseen vakavasti otettava itsenäinen teos. Post-apokalyptisen italosyklin joukkoon kuuluva elokuva on siltikin vähintäänkin huvittavaa viihdettä – vaikka huvitus olisi kuinka tahatonta. Todellinen herkkupala kaikille roskaelokuvien ystäville vaikkei toki olekaan Italian post-apokalyptisen syklin parhaimmistoa.

3/10

Behemoth the Sea Monster (1959)

Ohjaus:  Douglas Hickox, Eugène Lourié
Käsikirjoitus: Robert Abel, Allen Adler, Eugène Lourié, Daniel James
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 80 min. 
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa 
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa, mutta erittäin vähäinen

JOHDANTO

Viherpiipertäjät. Nuo inhat kuikelot ituhipit, jotka yrittävät vain kasvattaa verotaakkaa ja rajoittaa kulutusta. Noh … Greenpeacen ensimmäisiä todella merkittäviä onnistumisia oli ns. Lontoon sopimus, jolla maailman ydinvallat sitoutettiin hoitamaan satojen ydinreaktoriensa jätteet jollakin muulla tavalla kuin upottamalla mereen. Sopimus astui voimaan 15 vuoden aktivismin jälkeen 1993. Siis noin 40 vuoden ajan maailman kaikki ydinmahdit ehtivät kipata käytännössä kaiken radioaktiivisen jätteensä joko sellaisenaan tai lyijysarkofageissa mereen. Yksikään mahdeista ei tietenkään ole vaivautunut pitämään kirjaa siitä, mihin tuli dumpattua ja mitä tuli dumpattua ja milloinka mainittu dumppaus suoritettiin. Kansalaiset globaalisti tiesivät kyllä asiasta, mutta olisihan se eri kenkkua, jos töpselistä ei saisi sähköä. Ekokatastrofielokuvien lajityyppi muhi ja kyti jo vahvana 50-luvulla ja vaikka aihetta vakavasti lähestyviä elokuvia saatiinkin vielä odottaa hyvä tovi, tematiikka sinällään nousee vahvasti esille jo tässäkin elokuvassa heijastellen ihmisten kasvavaa kiinnostusta aiheesta ja erityisesti hyödyntäen aihepiiristä punnertavia pelkoja.

JUONISYNOPSIS

Maailman nousevien ydinasemahtien asetestaukset Tyynellä valtamerellä 1940- ja 1950-luvulla laskevat ilmakehään mittavia radioaktiivisia päästöjä, mutta syvyyksiin dumpatut ydinjätteet tekevät saman merenpohjalle. Eristyksissä asustelleen dinosauruslajin edustaja imaisee itseensä kelpo annoksen radiumia ja olennon normaali elonkierto häiriintyy. Olento lähtee vaeltamaan hakeakseen kuolinpaikkaa … jokea, jossa on aikanaan syntynyt. Pahaksi onneksi tuon joen nimi on Thames ja sen rannalla asuu melkoisesti porukkaa…

KOMMENTIT

Douglas Hickoxin ja Eugène Lourién elokuva on käytännössä hyvin pitkälti suora uudelleenfilmatisointi Eugène Lourién ohjaamasta ylivertaisesta aikansa hittielokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953). Halvalla tehdyn uudelleenlämmityksen tekemisen syitä voi vain arvailla, mutta lopputulema on jopa omaan aikaansa suhteututtuna varsin kökkö. Ihmisten kasvava huoli ympäristön saastumisesta oli jo tuolloin läsnä ja elokuva on suora reaktiivinen ilmiö niille ihmisille, joiden mielestä jatkuva meren saastuttaminen ja kymmenet atolleilla tehdyt ydinkokeet eivät voi olla ainakaan hyväksi ympäristölle. Ehta ekokatastrofielokuvan motiivi siis ja peräti varhainen lajityypin prototyyppinen edustaja.

Ohjaajaparivaljakon elokuvan alkutunti on lämmittävän toimivaa tieteisdraamaa tutkijoiden ja sotilaiden selvitellessä ja tutkiessa todistusaineistoa ja arpoessa soveltuvia keinoja uhan tehokkaaseen torjuntaan. Lopun kolmevarttinen Lontoon tuhoaminen sitä vastoin on vain tylsää Ishirô Hondan elokuvan Gojira (Godzilla, 1954) imitaatiota (joka siis se puolestaan oli japanilaisten oma uudelleenfilmatisointi Lourién aiemmasta elokuvasta The Beast From 20,000 Fathoms (1953)). Ympäri mennään yhteen tullaan. Hondan elokuvassa päreiksi pannaan Tokio, mutta tämä aikansa efektitekniikan valioyksilö murskaa samalla liskontassujensa alle Behemoth The Sea Monster-elokuvan visuaalisuuden jättäen jälkeensä vain märän läiskän. Keskinkertaiset stop-motion -efektit ja pienoismallien tuhoamiset (sama auto tallotaan jopa kolmasti!) seuraavat toinen toistaan pitkälti yli puolituntia ja radioaktiivisen ”Behemoth”-hirviön ”säteilykin” saa aikaiseksi lähinnä myötähäpeän tunnetta ja tahatonta huonouden hihitystä. Ohjaajat ovat sentään ymmärtäneet oikein kohdeyleisönsä ja kaikenlainen romanttinen ja melankolinen ihmissuhdehässäkkä loistaa poissaolollaan – onneksi!

YHTEENVETO

50-luvun lopun uudelleenfilmatisointi tekijöiden omasta aiemmasta hirviöelokuvasta vaihtaa alkuperäisestä vain juonen moottorin ja sekin tulee lainattua suoraan Japanista. Kehnojen efektien turmelema elokuva pysyttelee jopa mielenkiintoisena tieteiselokuvana murean dialogin ja onnistuneiden kohtausten ansiosta aina siihen saakka kunnes varsinaiseen efektisoppaan saakka päästään elokuvan lähestyessä loppuaan. Mielenkiintoisesti ekokatastrofielokuvana kuitenkin tämän pienen lajityypin varhaisimpia edustajia.

3/10.

God Told Me To (1976)

Ohjaus: Larry Cohen
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Larry Cohen
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen, tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

Ohjaaja Peter Bogdanovichin erinomaisen hyytävä kauhutrilleri Targets (1968) oli varmasti niitä ensimmäisiä teoksia, joissa yritettiin syväluodata syitä, miksi tavallisista ihmisistä voi kuoriutua kylmäverisiä tappajia. Bogdanovich pureutuu, tutkii ja analysoi niitä syitä valppaasti ja ajatuksella. Hän teoksessaan kaivautuu nuorisotyöttömyyden, sukupolvien välisen kuilun sekä sosioekonomisten ja sosiologisten ongelmien pariin. Alfred Sole puolestaan elokuvallaan Alice, Sweet Alice (1976)^[x] asettelee syyllisyyden viittaa painostavan uskonnollisuuden, ongelmallisten kasvuesimerkkien ja seksuaalisen ahdistelun päälle. Jeff Gillen ja Alan Ormsby kertovat elokuvassaan Deranged (1974) tarinaa ankaran äidin kierouttavasta vaikutuksesta eräseudun maanviljelijään; oikean elämän murhaveikkosesta Ed Geinistähän siinä siis turinoidaan. Saman ukkelin pohjalta, ja äitylin vaikutuksesta aikuiseen mieheen, rakennetaan myös Alfred Hitchcockin elokuvaa Psycho (1960). Terrence Malickin mestarillinen Badlands (1973) taasen asettelee syylliseksi muun muassa surkeaa vanhemmuutta, joka kerrannaistuu Sissy Spacekin näyttelemän teinitytön hakiessa isälle korviketta muutoinkin herkässä kasvuiässä virikkeettömässä pikkukaupungissa eikä tämä korvike ole oikein aikuinen hänkään vielä.

Larry Cohen kuittaa olankohtauksella muut syyt ja pamauttaa omassa elokuvassaan syyksi yksinkertaisesti yliluonnollisen läsnäolon lausuman messiaanisen sanoman. Se riittää selitykseksi.

Juonitiivistelmä

New Yorkin poliisissa etsivänä toimiva vahvasti uskonnollinen Peter Nicholas alkaa tutkia muutamia järjettömiltä tuntuvia väkivallantekoja kaupungissaan. Lukuisia uhreja vaatineiden ampujien ja puukottajien omituisen rauhallinen käytös saa Peterin pelkäämään pahinta ja ennen kuolemaansa monet heistä lausuvat motiivikseen: God told me to. Peter ottaa asian tosissaan ja alkaa kaivautua yhä syvemmälle etsiessään vastauksia sille, kuka tai mikä saa ihmiset murhaamaan lähimmäisiään vailla minkäänlaista katumusta tai epäröintiä. Tapauksia löytyy yhä lisää ja niitä löytyy myös menneiltä vuosikymmeniltä …

Kommentit

Larry Cohen palasi tässä elokuvassa kulttikauhuteoksensa It’s Alive (1973) jälkeen kauhutantereille jatkaen omintakeisella tyylillään, mutta sekoitti mukaan vielä kosolti epätavallisia ja suorastaan outoja elementtejä. Cohenin elokuvasta paljastuvan näkemyksen mukaan satunnaisia väkivallantekoja ei ole olemassakaan, vaan jumalallinen olento käyttää vain näihin väkivallantekoihin syyllistyviä omien töidensä välikappaleina. Cohenin kulttiteoksen maineeseen noussut God Told Me To kavahtaa karsinoitumista mihinkään tiettyyn lajityyppiin ja se avautuu aivan yhtä hyvin tieteiselokuvana, kauhuna kuin poliisitutkinnallisena jännärinäkin. Cohenin teos imee mukaansa omituisuuksien vyyhtiin ja lienee niitä kaikkein omituisimpia elokuvia mitä 70-luvulla tehtiin. Samalla se on ihailtava esimerkki tuon vuosikymmenen radikaaleista ajatuksista elokuvailmaisussa. Cohenin kaanoniin God Told Me To istahtaa täydellisesti: siinä yhdistyy jumaluuteen verhoutuva hirviö ja ihmisen evoluution seuraava askel – hirviö. Cohen sivuaa teoksessaan vaatimattomasti mm. astronauttiteoriaa, nietscheläistä yli-ihmistä, jumaluuskäsitettä ja uskonnollista vakaumusta. Chris Carter palasi näihin täsmälleen samoihin teemoihin omassa tv-sarjassaan X-Files yli vuosikymmen myöhemmin paneutuen ja syventyen niihin; vaikutteita lienee otetun muiden muassa Cohenin elokuvasta, sillä elokuvassa on useita elementtejä, jotka tuntuvat X-Files -tv-sarjan faneille varmasti tuttuakin tutummilta. Tutulta vaikuttanevat myös Cohenin elokuvan kokonaiset kohtaukset, jotka on napattu sellaisenaan brittiläisestä tieteissarjasta Space: 1999 ja valjastettu uusiksi Cohenin elokuvan osaksi!

Jumalallista läsnäoloa tutkiva etsivä Nicholas saa vastaansa todella hämmentävää kamaa ja mitä edemmäs tutkinta etenee, sitä himmeämmäksi muuttuu elokuva myös katsojalle. Neitseellisiä synnytyksiä, ihmis-alien -hybridien rakentamiseksi ja salaamiseksi perustettu (mahdollisesti globaali?) salaliitto, mielenhallintaa, abduktioita, hehkuva hermafrodiitti-messias ja Nicholasin mieltä kalvavat epäilyt omasta alkuperästään yhdistyvät kaikki painajaismaiseksi outouden kudokseksi, joka hakee vertaistaan elokuvan maailmassa. Cohenin elokuvan kummallinen aura tempaisee mukaansa ja sen monimutkainen arvoituksellisuus jättää pohtimaan ja miettimään. Vastakohtana näihin metatasolla vaikuttaviin seikkoihin tulee kuitenkin huomata, että elokuva on melko köyhä puitteiltaan: lavastus, äänimaailma ja efektit ovat kaikki hyvin ohuen kengännauhabudjetin ilmenemismuotoja eivätkä elokuvan näyttelijät kovin suuria ihmeitä pääse hekään tekemään – Richard Lynchin alien-messiasta ja pääroolia näyttelevää Tony LoBiancoa lukuun ottamatta. Larry Cohenin elokuvassa lähestytään myös tapahtumien sosiaalista vaikutusta, joka on poikkeuksellista kauhuelokuvakerronnalle yleisesti ja eritoten sellaiselle, jonka juoni tuntuu hyvinkin ulkoavaruudesta napatulta. Samalla Cohen tulee rakentaneeksi elokuvaansa tavanomaista useampia kerroksia ja uskaltaa antautua pohtimaan jopa filosofisia näkökulmia: onko ihmisellä oikeutta puuttua jumalallisen läsnäolon suunnitelmiin? Cohenin jumalhahmo sulautuu myös lukuisien visuaalisten vihjeiden kautta saatanalliseksi, joka edelleen asettaa kiehtovan ristiriidan syvästi katolisen uskon kyllästämän etsivä Nicholasin totuuden etsintään – eihän jumala voi olla sama kuin saatana, eihän?

Yhteenveto

Larry Cohenin ohjaama God Told Me To on kerrassaan uppo-outo elokuvakokemus. Se pitää sisällään pätkiä ja palasia useista lajityypeistä (blacksploitaatio, rikosjännäri, kauhu, tieteiselokuva, apokalyptinen elokuva …) eikä antaudu minkään yksittäisen genrerajan pakottamaan karsinaan elokuvallisissa ratkaisuissaan. Ohjaaja Larry Cohenin merkillisimpiin (ja kyllä, tämä herrahan teki myös elokuvan The Stuff (1985), jossa maan keskeltä tihkuvaa älyllistä limaa syövät ihmiset muuttuvat zombienkaltaisiksi olennoiksi!) lukeutuva elokuva on sellainen todellinen ”kadonnut helmi” omituisemman kinon ystäville.

6/10

Cabin in the Woods (2011)

Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa

Juonitiivistelmä

Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…

Kommentit

Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.

Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.

Yhteenveto

Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.

10/10

THX 1138 (1971)

Ohjaus: George Lucas
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus; George Lucas, Walter Murch
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2007
Budjetti: vajaa 800 tuhatta USD

Johdanto
George Lucasin uran ensimmäiseksi kokopitkäksi elokuvaksi valmistunut THX 1138 on itse asiassa pidennetty versio hänen neljää vuotta aiemmin tekemästään opinnäytetyöstään Kalifornian yliopistossa. Francis Ford Coppola tuotti pitkän version ja se näki lopulta päivänvalon 1970. Lucasin dystooppinen orwellilainen kuvaus on hämmästyttävän kypsä, vakava ja vahva nuoren ohjaajan ensimmäiseksi elokuvaksi. Lucas mitä ilmeisimmin myös itse piti elokuvastaan, sillä hän alkoi myöhemmin viljellä numeroa 1138 lukuisissa elokuvissaan pieninä viittauksina. Numero tuli muuten hänen puhelinnumerostaan, joten sen suurempaa mystiikkaa siihen ei liity. Yllättäen lukuisat muutkin elokuvaohjaajat tykästyivät asiasta ja 1138 onkin ollut kovasti suosittu piilotettu numerosarja elokuvissa aina Raiders of the Lost Arcista Ocean`s Eleveniin. Ja elokuvamedian lisäksi numerosarjaan törmätään musiikissa, sarjakuvissa, animaatioissa ja tietokonepeleissä. Numerosarja 1138 voidaankin nähdä myös piiloviittauksena opressiivisen hallintokulttuurin läsnäoloon.

Juonitiivistelmä
Robert Duvallin näyttelemä THX 1138 elää asuinkumppaninsa LUH 3417:n (Maggie McOmie) jossakin määräämättömässä tulevaisuudessa maan alle rakennetussa kontrolliyhteiskunnassa, jossa impulssit, intohimot ja perusvaistot tukahdutetaan tehokkuuden tieltä pakollisilla mielialalääkkeillä. THX:n ja LUH:n välillä tapahtuu kuitenkin odottamattomia ja molempien tunne-elämä järkkyy. Asia kyllä havaitaan ja parivaljakosta tulee takaa-ajettuja hylkiöitä, joita teknologinen dystopia vainoaa ja vangitsee, ettei ympäröivän yhteiskunnan tehokkuus pääsisi häiriintymään.

Kommentit

Elokuva on jaettu kolmeen episodiin. Alussa katsoja perehdytetään maanalaisen dystopian arjen elämään yksilön näkökulmasta sekä myös hieman laajemmin. Samassa episodissa arki särkyy mielialalääkkeiden käytön loputtua THX:lle määrätyn elämänkumppanin LUH:n vuoksi. Toinen episodi vie THX:n surrealistiseen valkoiseen limboon – vankeuteen, johon THX suljetaan hänen tehokkuutensa takaisinpalauttamisen ajaksi. Kolmas episodi painottuu THX:n pakoon vankeudesta opressiivisen koneiston lähettäesä hänen peräänsä kiinniottajat. Lucas avaa episodit katsojalle hienosti ja juoksuttaa tarinaa kuin kokenut tekijä konsanaan. Tehokkuuden nimissä rautaista kontrollia harjoittavan valtakoneiston musertava voima välittyy vaivatta katsojalle Lucasin ohjauksessa.

Kaiken näkevät kamerat ja valvojat peilaavat ihastuttavasti Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vuosina vallalla ollutta kommunismin pelkoa. THX 1138 kuvaa kuitenkin dystooppista kontrolliyhteiskuntaa huomattavasti laveamminkin ja erityisesti viimeisessä episodissa ottaa kantaa varsinkin yksisilmäiseen budjettiajatteluun, joka on hyvin hyvin tuttu juttu nykyisessä tehokkuutta palvovassa länsimaisessa yhteiskuntamallissa. Lucasin (ja tuottaja Coppolan) tutkielma on erinomaisen viimeistelty ja pohdittu avant-garde -elokuva. Pienen budjetin sallimat puitteet tekevät yllättäen elokuvasta mielenkiintoisen ajattoman – koska tehokkuusyhteiskunnassa yksilöllisyyttä korostavat hiuksetkin on määrätty poistettaviksi, ei elokuva tekoajankohtaa kykene arvailemaan edes hiusmuodista. Elokuvan nerokkuus kietoutuu kuitenkin siihen, että sen alistettujen hahmojen sallitaan pitää itsellään hirvittävä autonomisen itsehallinnan irvikuva, jotta he eivät kokisi olevansa järjestelmän vankeja ja ryhtyisi kapinoimaan sitä vastaan. Automatisoituine ripittäytymisrobotteineen kaikkineen.

Yhteenveto

THX 1138 on George Lucasin dystooppinen tieteiskuvaus, joka hienosti korostaa Lucasin tarinankertojan taitoja myös syvällisemmässä, pohtivammassa ja kokeilevammassa tarinassa kuin mistä Lucas myöhemmin urallaan tuli tunnetuksi. Paikoin omituiseksikin ajautuva tarina pyrkii valottamaan ihmisen paikkaa tehokkuuden jumalan alttarin edessä. Lucasin vahva ja näkemyksellinen visio paistaa elokuvasta läpi ja erityistä mannaa on huomata sen nerokkaan yksinkertaisten tehosteiden teho. Ja kaikki reilun puolen miljoonan taalan budjetilla.

7/10

Linkki aulajulistekuviin

Total Recall (2012)

Ohjaus: Len Wiseman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer, Mark Bomback
Ensi-ilta Suomessa: 31.8.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $125 miljoonaa

Johdanto
Tämän Len Wisemanin ohjaaman elokuvan nimi herättää luonnollisesti mielleyhtymän Paul Verhoevenin samannimiseen tieteiselokuvien klassikkoteokseen vuodelta 1990. Kumpainenkin perustuu samaan Philip K.Dickin vuonna 1966 kirjoittamaan kompaktiin dystooppiseen novelliin, mutta molemmat tuottavat lähdemateriaalista omanlaisensa lopputuleman. Siksi Wisemanin elokuvan nimeäminen muistuttamaan Verhoevenin elokuvaa on arveluttavaa kalastusta ja vaikka Wiseman toki siellä täällä kumartaakin Verhoevenille, eihän tämä missään tapauksessa ole Verhoevenin elokuvan uudelleenfilmatisointi kuin nimellisesti. Nyt Wisemanin elokuvan identiteetti joutuu tukeutumaan toiseen elokuvateokseen, mikä ei ole sille todellakaan eduksi.

Juonitiivistelmä
Douglas Quaidin, matalapalkkaisen liukuhihnatyöläisen, elämää häiritsevät painajaisunet. Kuvitteellisia muistoja suoraan aivoihin tarjoava elämysfirma Rekall tuntuu sekin vetävän Quaidia puoleensa kuin liekki yöperhosta. Lopulta Quaid uskaltautuu Rekall-yhtiön toimistoon, mutta reissusta jääkin käteen armoton hässäkkä ja runsaanpuoleisesti ruumiita. Äkisti Quaid huomaakin olevansa keskeinen peluri kansainvälisessä salajuonessa ja kaikki tuntuvat olevan hänestä kovin kiinnostuneita…

Kommentit

Tätä kirjoitettaessa melkoisella tuuliajolla vuosia ollut näyttelijä Colin Farrell on oiva ratkaisu elokuvan pääosaan Douglas Quaidin rooliin ja Farrellin olemuksessa on kuin onkin riittävästi mysteerimpää särmää selvitäkseen roolistaan itseään etsivänä miehenä, jonka menneisyys on epäselvä. Sen sijaan Melinan roolin tekevä Jessica Biel on melkoinen rimanalitus ja likipitäen tuhoaa osan yhteisistä kohtauksista, sillä katsojalle ei välity Farrellin ja Bielin hahmojen välinen mukamas lämmin suhde mitenkään. Kemia puuttuu täysin ja Biel vaikuttaa olevan lähinnä staasissa pääosan kohtauksistaan. On vaikea arvioida onko Bielin ohjaus vain ollut riittämätöntä vai Bielille annettu tila näytellä jätetty liian ohueksi. Onneksi ohjaaja Wisemanin puoliso Kate Beckinsale pelastaa paljon toisena naispääosan esittäjänä ja vaikka Beckinsale tässä lähinnä toisintaakin vain Underworld -elokuvien sex appealia tihkuvaa femme fatalea, ainakin se sentään toimii. Muutoin elokuvan sivuosat jäävät hieman alavireisiksi ja kliseisiksikin.

Varsinaisena tieteiselokuvana Total Recall toimii vain vaisusti ja ontosti. Perimmäiseltä olemukseltaan elokuvan luonne on ihan perinteinen kolmetoista tusinassa aivot narikkaan -rytinämättö ja sellaisena suurimmaksi osaksi elokuvan kohtauksetkin valitettavasti avautuvat. Hieman Philip K.Dickin dystooppisista visioista on sentään onneksi tihkunut lopulliseen elokuvaversioon, mutta aivan liian vähän pystyäkseen nostamaan elokuvan miksikään muuksi kuin suuren budjetin typeräksi rytinäksi; aivottomaksi kesämätöksi, joka siitäkin junasta parahultaisesti myöhästyi. Harmi, sillä käsikirjoittajakaartista olisi kyllä pitänyt löytyä osaamista tuottaa todellinen tieteiselokuvaklassikkokin. Hienoimmillaan elokuva on kuvatessaan henkeäsalpaavan upeasti tulevaisuuden maailman puitteita: ylikansoitettua ja kurjuudessa rypevää siirtokuntaa ja vastinpuolella fasistisen tyrannian pyörittämää ylemmän ihmisluokan yltäkylläisyyttä. Kuvaus on mykistävän upeaa ja selkeästi tämän elokuvan parasta antia. Pelkät puitteet eivät kuitenkaan useimmille katsojille riitä.

Yhteenveto

Len Wisemanin ohjaama sci-fi -toiminta rytisee ja ryttää hikisellä hulinalla, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vähän liiankin runsaalla kauhalla annosteltu. Nimittäin kyllähän tämä nyt totta vieköön on lähinnä yhtä suurta kaksi tuntia kestävää takaa-ajoa, jossa pärisee ja paukkuu jatkuvalla syötöllä. Kelpo toimintaviihdettä ja poikkeuksellisen komeaa katseltavaa on se kyllä. Harmi vain, että tunnelma taantuu toinen toistaan vauhdikkaampien toimintaepisodien alla ja erityisesti monet niistä toimintakohtauksista ajetaan vielä liian pitkiksi – jopa puuduttavuuteen saakka. Douglas Quaidin oman itsensä etsiskelystä ei vauhtia puutu, mutta paranoidisen ”Kuka minä olen ja miksi kaikki yrittävät tappaa minut?” -tunnelman ja teeman ympärille nivoutuvan juonen kehittäminen on jäänyt kesken ja vajavaiseksi kaiken ruttaamisen viedessä huomion. Valitettavasti.

5/10.