Paco Plaza

Paco Plaza on espanjalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja. Plaza on tullut tunnetuksi erityisesti jännitys-, ja kauhuelokuvien ohjauksistaan, joista ilahduttavan moni on saanut kansainvälistä huomiota ja päätynyt kansainväliseen levitykseen. Plazan yhteistyö espanjalaisen ohjaajakollegan Jaume Balagueron kanssa tuotti yhteisohjauksen [REC] (2007)[x], jonka vimmainen intensiteetti ravisteli jo silloin elähtämään päässyttä found footage -tyyppistä kauhukerrontaa. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista Plaza ohjasi Balagueron kanssa yhden [REC] 2 (2009)[x] ja yksinään toisen [REC] 3: Genesis (2012). Kauhukerronta ei toki ollut miehelle vierasta, sillä jo ennen REC-elokuvien kansainvälistä huomiota Plazan elokuvat olivat herättäneet kiinnostusta kauhuelokuvista kiinnostuneiden keskuudessa (ihmissusielokuva Romasanta (2004) päärooleissan Elsa Pataky ja Julian Sands, Ramsey Campbellin kauhutarinaan pohjautuva kauhujännäri El segundo nombre (2002) sekä kauhukomedia Cuento de navidad (2005), joka oli yksi osa espanjalaisten modernien kauhuelokuvataitajien kuuden itsenäisen elokuvan elokuvasarjasta (Películas para no dormir). Plaza on jatkanut pääosin uraansa Espanjasta käsin ja onnistunutkin tekemään suoranaisia genrehittejä (kuten hyytävän onnistunut kauhumysteeri Verónica (2017), pätevä rikosjännäri Quien a hierro mata [Eye for an eye] (2019), kauhumysteeri La abuela (2021) sekä Netflixin tuottama kauhumysteeri Hermana muerte (2023)). Näistä varsin monessa Plaza on ollut mukana myös käsikirjoittajana.

Paco Plaza tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Paco Plaza is a director and screen writer from Spain. Plaza is especially known for his work inside the horror film genre and hasn’t made many forays outside of it excluding a few jabs into the thriller genre. Quite many of his directorial efforts have also seen international distribution and success even. His collaboration with fellow Spanish director Jaume Balaguero resulted in probably his best known work they kindled new fire into the stale found footage horror genre with their intense zombie film [REC][x](2007). That proved such a success that it spawned three sequels. Of those sequels Plaza directed [REC] 2 [x] with Balaguero and [REC] 3: Genesis by himself. These horror movies weren’t, though, his first jabs within the genre and seasoned horror film veterans probably remember such films as his werewolf horror Romasanta (2004) starring Elsa Pataky and Julian Sands, Ramsey Campbell -inspired horror thriller El segundo nomber (2002) and his horror comedy film Cuento de navidad (2005) which was part of a six-film collaboration between six different modern Spanish horror film directors (Películas para no dormir). Plaza has continued his career mainly in Spain and has succeeded in creating riveting and intense films that have enjoyed international distribution (such as quite intense horror mystery Verónica (2017), decent crime thriller Quien a hierro mata [Eye for an eye](2019) starring Luis Tosar, horror mystery La abuela (2021) and Netflix funded horror mystery Hermana muerte (2023)). In may of these, Plaza has also been the screen writer.

Paco Plaza in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Posters and still photographs: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría 
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

eyeforaneye_primary
Johdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971) ja Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry -elokuvasarjan ensimmäinen elokuva Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen toimintaäijien joukon ulkopuolelle (esim. Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesingerin Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta vai antaako sen vain syödä koko sielu?

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Paco Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.