Avainsana: arvostelu

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.

The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

theisland_primaryJohdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen  seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella,  jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Dark Floors (2008)

Ohjaus: Alan Smithee, Pete Riski
Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari
Tuotantomaa: Suomi / Islanti
Arvioitu: syksy 2008
Arvioidun version pituus: 85 minuuttia
Kieli: englanti
Budjetti: noin 4,3 miljoonaa euroa

darkfloors_primaryJohdanto

Rock’n’Roll -musikanttien sivukäväisyt elokuvien puolella ovat olleet tuttua kauraa jo 1950-luvulta lähtien, joten hirviörockbändi The Lordin jengi ei ole ihan uusien ovien avaajan roolissa elokuvallaan Dark Floors vaikkakin kansainvälisestikin melko harvakseltaan kokonaisen rokkibändin aikataulut sopivat yhteen kokopitkän aikaansaamiseksi. Elviksen aikojen jälkeen rokkistarboja on aina vähän väliä käynyt kurkkimassa miltä elokuvamaailma tuntuu. Esimerkeiksi rokkinimien pienistä ja vähän isommistakin esiintymisistä fiktiivisissä elokuvissa, jotka eivät kerro artisteista itsestään, voi nykäistä vaikka seuraavia: Meat Loaf ohjaaja Neal Israelin elokuvassa Americathon (1979), Gene Simmons ohjaaja Michael Crichtonin elokuvassa Runaway (1984), Mick Jagger ohjaaja Tony Richardsonin elokuvassa Ned Kelly (1970), Keith Richards ohjaaja Gore Verbinskin elokuvassa Pirates of the Caribbean: At World’s End (2007), Courtney Love ohjaaja Milos Formanin elokuvassa The People vs. Larry Flynt (1996), Bob Dylan ohjaaja Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett & Billy the Kid (1973), Tom Waits ohjaaja Jim Jarmuschin elokuvassa Down by Law (1986), Iggy Pop ja Lemmy Kilmister ohjaaja Richard Stanleyn elokuvassa Hardware (1990), Alice Cooper ohjaaja Penelope Spheerisin elokuvassa Wayne’s World (1992), Jon Bon Jovi ohjaaja Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), The Who:n Roger Daltrey ohjaaja Ken Russellin elokuvassa Tommy (1975) ja vaikka Juliette Lewis ohjaaja Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995). Iso osa rokkimaailman tähdistä käy elokuvissa vain kääntymässä pikaisissa näyttäytymisrooleissa (ja hyvä näin!), mutta joiltakin näytteleminen tuntuu sujuvan hyvinkin luontevasti (kuten nyt vaikka ylläolevalta listalta Courtney Love, Tom Waits ja Juliette Lewis, jotka kukin tahoillaan voi bongata vaikka miten monista tuotannoista ihan nykypäivään asti). Kokonaisia bändejäkin intoutuu harvakseltaan elokuvantekoon, kuten vaikkapa The Ramones Allan Arkushin ja Joe Danten elokuvassa Rock’n’Roll High School (1979).

The Lordi -yhtyeen jäsenten kannattaisi ehkä kuitenkin jatkossa – useimpien muiden elokuviin pyrkineiden rokkistarbojen lailla – pysytellä suosiolla siellä musiikkimaailman tontilla. Sen verran onnetonta ja ponnetonta pannukakkua tuli tästä piipahduksesta elävien kuvien ihmeelliseen maailmaan.

Juonitiivistelmä

Todellisuudesta osittain irtautunut autistinen nuori Sarah-tyttö pyörätuolissaan (Skye Bennet) on isänsä Benin (Noah Huntley) kanssa jälleen sairaalassa pohtimassa tytön tilaa. Tyttö ei osaa kommunikoida tietojaan kuin piirtämällä, mutta onnettomat aikuiset eivät ymmärrä piirroksista tytön kärsimää hätää. Pian tilanne suistuu raiteiltaan ja päällisin puolin tyhjentyneeseen sairaalaan jäävät jäljelle vain hissiin jumiin jäänyt kourallinen ihmisiä. Sairaalassa ei kaikki ole enää kunnossa ja ryhmä alkaa sisäisen kinastelun siitä mikä olisi paras keino ratkaista omituinen mysteeri. Piakkoin ryhmä kohtaa jotakin hirvittävää, joka asettaa kaikki ryhmät jäsenet hyvin todelliseen ja piinaavaan hengenvaaraan… he joutuvat naamakkain Lordin jäsenten kanssa!

Kommentit

Tomi Putaansuu valmistui 1994 filmikoulusta ja sen jälkeen miehen aika onkin mennyt enemmän tai vähemmän Lordin puikoissa tai efektitöissä. Nuoruuden vuosina purrut kauhuelokuvakärpänen on vahvasti läsnä Lordin musiikissa eikä olekaan mikään yllätys, että  tilaisuuden tarjouduttua Lordi on osallisena kauhuelokuvan teossa. Poikkeuksellisen suurella budjetilla Suomen oloissa valmistettua elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää ainutlaatuisena täällä Pohjolan perukoilla, sillä kauhugenre on maassamme vahvasti aliedustettuna. Kotimainen kauhuelokuva on nojannut joukkoon heikohkoja teoksia viimeisten 40 vuoden ajan ja vain muutamaan huomionarvoiseen (kuten Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988), Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) sekä tätä kirjoitettaessa juuri ensi-iltaan saapunut yllätyspaukku A.J.Annilan Sauna (2008)).

Pete Riskin ja Alan Smitheen teknisesti viimeistellystä teoksesta jää originaaliuden lisäksi harmillisesti puuttumaan jotakin aivan perin oleellista – pelon ja tiivistyvän jännityksen tunne ja tunnelma. Vaikka on ilmeisen selvää, että tekijöillä on suurta intoa toteuttaa visiotaan, jää myös jäätävän selväksi se tosiasia, että taidot piinaavan kauhun tekemiseen puuttuvat tekijöiltä tyystin ja ainoaksi keinoksi näyttää jäävän parempien tekijöiden imitointi. Lordi-brändin häpeilemättömän etukenoisen pönkittämisen asemesta tekijäryhmä onneksi lähestyy teosta vakavammalla otteella ja pyrkimyksenä on selkeästi tehdä ihan ehta oikeaa kauhua, vaikka siihen ei lopulta osaaminen riitäkään. Elokuvan ääniraita koostuu tyystin tavanomaisista perustehosteista ja tusinalaarin säikäyttelymusiikeista; kerran kuultuaan nämä katoavat katsojan kauhumuistista silmien räpyttelyn tahdissa. Herra Lordi Tomi Putaansuun brändirakentamisen taitoja ei pidä vähätellä tahi aliarvioida ja normaalisti elokuvien suhteen kauhuvihamielisessä Suomessa kauhuelokuvan tekeminen ennätyksellisen suurella budjetilla on itsessään päänahannoston arvoinen temppu kaikesta huolimatta. Toisaalta … ehkäpä budjetti huomioiden jonkun tuotannon taitajan olisi pitänyt harkita ja miettiä, että mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja kenelle?

Elokuvassa yhdistellään häpeilemättä kliseitä sekä länsimaisesta 80-lukulaisesta kauhuviihteestä että tuoreemmasta Aasian perukoilta kantautuneesta kauhusta. Jopa siinä määrin, että osa kohtauksista jää pelkäksi kliseiden ontoksi kolinaksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tarina käynnistyy mysteerimäisesti ja soljuu suhteellisen vaivatta – ensimmäiset puoli tuntia. Sitten orastavan tunnelman kehittäminen lakastuu eikä psykologisen piinaavasta otteesta voi enää kuin unelmoida. Paikoin vaivaannuttavan surkea näyttelijöiden työ (tai ehkä enemmänkin näyttelijöiden ohjaus?) saa voihkimaan tuskasta yksioikoisen dialogin typerissä mutkissa ja oikeastaan ainoan valonpilkahduksen näyttelijöiden saralla tarjoaa ironisesti nuori tyttönen Skye Bennett pyörätuolissaan. Sairaalaan sijoittuva tarina hyödyntää kovin usein jopa väsyksiin 2000-luvun kauhukerronnassa käytettyjä eristäytymiskauhun tehokeinoja, mutta kolkon kauniisti rakennettu miljöökään ei riitä saamaan aikaiseksi elokuvan kipeästi kaipaamaa puhtia ja tunnelmaa. Lopullinen lysähdys tulee aivan lopussa kun odotetusti viimeisenä hirviönä esiintyy itse Mr. Lordi. Toimivaa tunnelmaa ei kertakaikkiaan ole onnistuttu rakentamaan vimmaisesta yrityksestä huolimatta ja siksi kliimaksiksi tarkoitettu loppukohtaus maistuu vain odotetulta pakkopullalta, joka on vain pakko saada alta pois lopputekstien tieltä.

Yhteenveto

Pete Riskin ja muiden Lordi-heebojen Dark Floors on suoraviivainen kliseämpäristä aimo kulauksia klunksautteleva mysteeritrilleri, joka yrittää herttaisen kovasti olla ihan oikea ja pelottava kauhuelokuva. Loogisesti kömmähtelevä elokuva tarjoilee satunnaisesti muutamia onnistuneita kohtauksia, mutta kokonaistunnelma hajoaa pirstaleiksi jo ennen kuin ensimmäinenkään Lordi-hirviö vilahtaa ruudussa eikä lopulta kauhusta voi paljoa puhua muuta kuin puitteiden osalta. Vaatimattomasti näytelty B-elokuva lainailee ilman tunnontuskia ideoita sieltä täältä ja harmillisesti muutoinkin epäkoherentti tarina maistuu ehkä siksi lähinnä tilkkutäkiltä. Teknisesti ihan hieno suoritus kuitenkin, mutta eihän se riitä pääsemään edes keskikastiin, jos kaikki muut osa-alueet ovat mitä sattuu tynnyrin pohjalta poimittua.

2/10.

The Predator (2018)

Ohjaus: Shane Black
Käsikirjoitus: Fred Dekker, Shane Black
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 14.9.2018
Arvioitu: 15.9.2018
Budjetti: noin 88 miljoonaa USD

Johdanto

Frapredator_primary.jpgnchise. Siinäpä samalla kertaa sekä kirosana, rahakone että joskus harvoin toimiva kokonaisuus, kun puhe on elokuvista. Tieteis- ja kauhuelokuvien puolella franchise on tärkeä lähtökohta, jonka avulla suuret studiot pystyvät tuottamaan suuren määrän elokuvia ilman tarvetta kehitellä joka kerta uusia taustoituksia ja saadakseen aikaan pitkien jatkumoiden kokonaisuuksia, jotka kiehtovat fanikuntia. Harmi vain, että aniharvoin franchisejä työstävät ja ryöstävät tahot välittävät tuon taivaallista selkeistä ja johdonmukaisista kokonaisuuksista ja huomattavan usein päätyvät vain ratkaisuihin, joiden ainoana tavoitteena on imuroida franchisen fanikunnalta pennosia.

George Lucas (kuuluisalla elokuvallaan Star Wars (1977), tietenkin) oli niitä ensimmäisiä, jotka ymmärsivät konseptin tehokkuuden, vaikka esimerkiksi Franklin J. Schaffnerin Planet of the Apes (1968) olikin tuossa vaiheessa jo poikinut sekalaisen joukon seuraajia. Lucas onnistuikin rakentamaan kokonaisen elokuvaimperiumin Star Wars -franchisen ympärille. 1970-luvun loppumetreillä, 1980- ja 1990-luvuilla sitten käynnistyikin kokonainen leegio tieteis- ja kauhuelokuvien sarjoja, jotka osoittivat sekä huonossa että hyvässä miten franchiset voidaan saada kukoistamaan ja miten ei. Ridley Scottin Alien (1979)[x] poiki vuosikymmenien pituisen elokuvien sarjan, jonka yksittäisten teosten laatu vaihteli huomattavasti. James Cameronin Terminator (1984) osoitti, miten kukoistava franchise voidaan rakentaa yhden näyttelijän leveiden harteiden varaan. Paul Verhoevenin RoboCop (1987)[x] olisi lopulta tarvinnut kovempaa vauhtia paremmista käsikirjoituksista. Robert Wisen Star Trek: The Motion Picture (1979) aloittama ja vahvasti edelleen polskiva Star Trek-elokuvien sarja kärsi myös alusta alkaen umpisurkeista käsikirjoituksista. John Carpenterin Halloween (1978) muuttui genreä määrittäväksi ilmiöksi ja tätä kirjoitettaessa vaihtelevan laatuisia elokuvia on franchisessä jo toistakymmentä. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984) -elokuvat poikivat nekin kymmenkunta elokuvaa. Niin ikään Sean S. Cunninghamin kriitikoiden syvästi vihaama elokuvasarja Friday the 13th (1980)[x] on ehtinyt nähdä pitkän litanian elokuvia. Steven Spielbergin aloittama Jurassic Park (1993) -franchise on edelleen vuonna 2018 hengissä ja niin ikään myös John Underwoodin aloittama sarja Tremors (1990)[x], Ivan Reitmanin Ghostbusters (1984), Roger Donaldsonin Species (1995)[x], Russell Mulcahyn Highlander (1986), George Millerin Mad Max (1979), Steve Barronin Teenage Mutant Ninja Turtles (1990), Clive Barkerin aloittama Hellraiser (1987), Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997), David Cronenbergin Scanners (1981), Paul Verhoevenin Starship Troopers (1997)[x], Ronald Emmerichin Universal Soldier (1992) ja saman miehen Stargate (1994) ja mikäpä jottei ihan vuosituhannen vaihteen nurkilla alkunsa saanut Wachowskien The Matrix (1999)[x]. 2000-luvulla sci-fi -franchise onkin sitten jo vakioitunut kiinteäksi osaksi elokuvateollisuutta: lähes mistä tahansa lähdeteoksesta posahtaa nykyisin suoranainen sarja elokuvia, jotka usein vieläpä kuvataankin samoihin aikoihin ja samoilla resursseilla.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoinen on kuitenkin John McTiernanin aloittama Predator (1987)[x] -franchise, joka McTiernanin ja Stephen Hopkinsin (Predator 2 (1990)[x]) viitoittaman vahvan alun jälkeen karahti meteoriparveen Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predator (2004)) ja Strausen veljesten (Alien vs. Predator 2 (2007)) surkeilla suorituksilla. Pieni valonpilkahdus franchisessä nähtiin Nimród Antalin elokuvalla Predators (2010), mutta tämä valonpilkahdus taisi kuitenkin olla se kuuluisa junan valo tunnelissa, kun Shane Black sai valmiiksi elokuvasarjan uusimman kammotuksen: The Predator (2018), joka vain vaivoin pystyy nousemaan Strausen veljesten ala-arvoisen kuonan yläpuolelle.

Juonitiivistelmä

Avaruuden olio nimeltään Predator syöksyy maahan. Alueella työtehtävissä oleva yhdysvaltalainen sissikapteeni Quinn McKenna (Boyd Holbrook) sattuu paikalle sattumalta ja onnistuu viemään turmapaikalta varusteita, jotka lähettää postissa kotiinsa. Avaruuden veikkonen joutuu Yhdysvaltain hallituksen kiinniottamaksi ja tutkimuspöydälle, kunnes onnistuu vapautumaan kaappaajiltaan ja lähtee hankkimaan takaisin menettämiään varusteita. Sillä välin varusteita on näprännyt Quinn McKennanin nuori osittain autistinen poika Rory (Jacob Tremblay), joka joutuu tahtomattaan avaruuden veikkosen tähtäimeen. Quinn kumppaneineen onnistuu kuin onnistuukin estämään Predatorin aikeet, mutta vasta kun odottamatta apuun saapuu toinen avaruuden mölliäinen, jonka tavoitteena on listiä ensin mainittu. Kun yhdestä on päästy, toinen – ja koko lailla ikävämpi tapaus – olisi sitten vuorossa seuraavaksi!

Kommentit

Shane Blackin ohjaaman elokuvan katselukokemus on oudon kahtiajakoinen; suorastaan skitsofreeninen. Välillä tuntuu siltä kuin katsoisi ihan oikeaa Predator-franchisen elvyttävää ja tiukan toimivaa kauhumaustettua trilleriä ja sitten taas hetken päästä ollaan aivan Hollywood-ulapalla seuraamassa tusinatoimintaelokuvien käsikirjan niksikappaleesta kopattuja kliseitä. Murheellisen sekoituksen ei voi sanoa millään tasoilla toimivan ja aina, kun elokuvassa ollaan pääsemässä kunnon vauhtiin, verkkokalvoa aletaan kutittaa jollakin tuiki tavallisella tulituskohtauksella, jonka ainoa olemassaolon syy on valmistaa siirtymää seuraavaan tuiki tavalliseen tulituskohtaukseen. Shane Black ei ole kyennyt tai osannut rakentaa elokuvaansa mitään sellaista kuvastoa, joka antaisi elokuvalle omaa identiteettiä vaan joutuu pelaamaan vain eeppisten räjäytyskohtausten ja hypernopeasti etenevien sarjatuliasekohtausten sekaisessa viidakossa. Siirtymät kohtauksista toisiin ovat surkeasti realisoituneita, leikkaukset kohtausten sisällä noudattelevat tuttuja ja turvallisia polkuja ilman häivähdystäkään omaperäisyyttä eikä yhtään sen parempaa ole luvassa kuvauksen tai efektien puolellakaan. Vain muutamissa ensimmäisen tunnin kohtauksissa efektit nousevat sellaiselle tasolle, joita Predator-elokuvalta voisi odottaakin (niin, ihmisiä metsästävistä tappajistahan on puhetta, joten verta ja suolenpätkiä siis!), mutta valtaosa kaikesta muusta on massiivinen budjetti huomioiden varsin huonosti toteutettua CGI:tä. Mukaan lukien monet monituiset Predator-olentojen mätkintäkohtaukset, joiden tietokoneiden syövereistä anastettua taustaa yritetään epätoivoisesti peittää nopeilla leikkauksilla, että katsojaparka ei ehtisi nähdä tarpeeksi tarkkaan. Käsikirjoitus on ihan mitä sattuu tuubaa, jossa vedetään vähän kaikista sokista toivoen, että edes jossakin juonentyngän kranaateista olisi kuivaakin ruutia. Ei ole. Sinne sun tänne päistikkaa säntäilevä kerronta ylittää aidan aina matalimmalta kohdalta. Koko kaksituntisen kestonsa aikana ohjaaja Black ei pysty rakentamaan mihinkään elokuvan kohtauksista yhtään jännitteitä tai tiivistyvää tunnelmaa ja lopulta puolivälin jälkeen heittää suosiolla osaamisen hanskat tiskiin ja antautuu näyttämään vain loputonta sarjatuliaseiden säksätystä ja räjähdyksiä, joita täplittävät tappajaisän kiusallisen teennäisen herkät tuokiot pikkupojan kanssa. Kohderyhmä on kateissa koko seikkailun ajan ja sekamelskasta on vaikea hahmottaa, että mihinkä ryhmiin tätä edes olisi yritetty kohdentaa. Veriset suolenpätkät, ekologinen sormienheristely maailman tilasta, autistisen pikkupojan herkät hetket isukin kanssa, pallon heittely avaruuskoiran kanssa ja ”valtion salainen agentuuri vs. veteraanisotilaiden rytmiryhmä” -asetelma ovat kaikki kuin kokonaan eri lajityypeistä aivan eri kohderyhmille.

Elokuvan hahmojen kehityspolut esittelyineen ovat vertaansa vailla olevan typeriä lähtien koomisista sidekick -hahmoista  ja päättyen Olivia Munnin Casey Breckettin hahmoon. Breckettistä kuoriutuu akateemisesta biotieteiden tohtorista karkaavaa Predatoria pyssyllä jahtaava turpiinvetäjien kerhon puheenjohtaja kirjaimellisesti viidessä minuutissa kulmakarvankaan värähtämättä. Hyvinkin klassisesta A-Teamista lainattuun sekalaiseen Boyd Holbrookin kapteeni McKennan johtamaan sankarien joukkoon kuuluvien hahmojen standardikliseet ja muka-hauska, epäilemättä teinikatsojien hauskuuttamiseen tähtäävä, alapääläppä saavat katsojan parahtamaan ansaitusta kaipuusta John Waynen ja Ray Kelloggin The Green Berets (1968) -elokuvan tai Robert Aldrichin The Dirty Dozen (1967) -elokuvan muistolle toimivista ryminäryhmistä. Ei siinä vielä mitään, että näitä sivuhahmoja riittää McKennanin ryhmässä, mutta käsikirjoituksessa porukkaa lappaa sisään vasemmalta ja oikealta ilman, että juuri kehenkään on vaivauduttu paneutumaan kliseistä pintaesittelyä paremmin (juu siellä on se pakollinen teknolabran johtaja valkoisessa takissaan, salaisen palvelun paha poika, joka ei epäröi teloittaa omiaan ja vielä se huolehtiva äitihahmo, joka yrittää pitää autistisen poikansa elämän tasapainossa). Nuoren Jacob Tremblayn esittämä älykäs, mutta sosiaalisesti kiusattu pikkupoika on repäisty aivan suoraan kuvitteellisesta Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajien Teenage Tech Kids – 100 Tips for Movie Screen Writers -kirjasesta sosiaalisine ongelmineen päivineen ja ylivertaisine kykyineen ratkoa sekä teknisiä että muitakin asioita suit sait sukkelaan ja käden käänteessä. Tiedättehän, sellainen sosiaalisesti rajoittunut nuori nero, joka elokuvamaailmassa pystyy ratkomaan monimutkaisia ongelmia sekunneissa (kuten vaikkapa murtautumaan ulkoavaruuden olentojen avaruusalukseen sisään, kuten tällä kertaa). Sellainen, joita olemme tavanneet tuon tuostakin, kuten Ariana Richardsin Lex-hahmo (”It’s a UNIX system! I know this!”) Steven Spielbergin elokuvassa Jurassic Park (1993), Letitia Wrightin Shuri-hahmo (”Old tech. Functional, but old.”) Ryan Cooglerin elokuvassa Black Panther (2018), Tom Hollandin Peter Parker-hahmo (”Yeah, but I understand that selling weapons to criminals is wrong!”) Jon Wattsin elokuvassa Spider-Man: Homecoming (2017) tai vaikka Justin Longin Matthew-hahmo (”If that guy knew half the shit that I know, his fuzzy little head would explode.”) Len Wisemanin elokuvassa Die Hard 4.0 (2007). Sen sijaan pojan äitiä näyttelevän Yvonne Strahovskin kolkoksi kohtaloksi on kadota mystisesti kuvioista tehtyään yhden salaisia agentteja harhauttavan tempun, joka ei sitten kuitenkaan harhauta salaisia agentteja. Elokuva on täynnänsä keskeneräisyyksiä, juonihilseitä ties mistä päiväunista, mitä uskomattomimpia päättelyketjuja (”Kyllä, se isompi Predator tuli tappamaan pienemmän, koska pienempi oli petturi!”) vailla tolkun häivää, logiikkaongelmia, siirtymäongelmia tapahtumapaikkojen välillä, juonen kuljetuksen ongelmia sekä aivan tajuton määrä selittämätöntä sekaisuutta, joka epäilemättä johtuu siitä, että elokuva on lopulta saatu tehdyksi studion leikkauspöydällä teknisenä harjoitteena eikä taiteellisena visiona.

Äänimaailmasta sentään on jotain hyvää sanottavaa, vai mitä? No ei ole. Alan Silvestrin ikoninen ääniraita sarjan ensimmäisestä elokuvasta on siellä täällä käytössä, mutta sen käyttö ei ole kehittämässä tunnelmaa eikä jännitystä; ikään kuin äänimaailmaa ei olisi ollenkaan synkronoitu kankaalla silmien eteen avautuvien tapahtumien kanssa. Elokuvan oma äänimaailma Silvestrin teosten rinnalla on tasapaksua halpistasoa ilman ensimmäistäkään mieleenpainuvaa rakennetta. Kuin äänimaailma olisi otettu mukaan jostain hyllylle jätetystä katastrofielokuvasta, jota studio ei katsonut kehtaavansa laittaa levitykseen.

Yhteenveto

Predator-elokuvien jatkumoon sijoittuva kovaääninen ja vittu-mulkku-paska -tyyppiseen kielenkäyttöön keskittyvä mökellys ajautuu varsin nopeasti hyvin tasapaksuksi toimintarytteiköksi, jonka kohtaukset tuntuvat sijoitetun sattumanvaraisesti toisiinsa nähden ilman koherenttia punaista lankaa, joka tyypillisesti edes pikkiriikkisen sävyttää juonivetoista sci-fi toimintaa. Ennalta-arvattavat kuviot seuraavat toinen toistaan kuin missä tahansa Nicolas Cagen tai Bruce Willisin loppu-uran tusinatekeleessä ja mukaan sekoitetun pikkupojan metsästys on niin taattua Hollywood-huttua kuin nyt vain ylipäänsä toimintaelokuvassa olla voi. 88 miljoonaa taalaa … vaikea keksiä mihin kaikkeen tuo raha on mennyt. Muutama ihan kelvollinen väkivaltakohtaus eivät tätä mädäntyneiden perunoiden säkkiä jätemyllyltä pelasta.

3/10.

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.

Zombie 108 (2012)

Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

zombie108_primaryJohdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]. Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008)[x]. Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.

Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primary
Johdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset (tietenkin!).

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä ja niiden ainoa tavoite on näyttää parhailta efekteiltä ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa hämmentyneinä rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.

The Grapes of Death (1978) [Les Raisins de la Mort]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Christian Meunier, Jean-Pierre Bouyxou
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Arvioitu: syksy 2009
Arivoidun version pituus: 85 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: olematon

grapesofdeath_primaryJohdanto

Zombie apocalypse. Se on se anglosaksinen termi, joka on vakiintunut kuvaamaan elokuvien tilannetta, jossa nollatilanteesta käynnistyvä zombie-olentojen vyöry käynnistyy nopeasti ja ne pääsevät hajottamaan yhteiskunnan rakenteet joko paikallisesti tai globaalisti. Zombie-lajityypissä kuvataan tavallisesti joko tätä vyöryn käynnistystä; ns ensiaaltoa tai sitten selviytyjien kamppailua sen jälkeen, kun yhteiskunnan rakenteet, järjestys ja laki ovat jo murentuneet tai tuhoutuneet kokonaan. Jean Rollinin The Grapes of Death tehtiin tieten tahtoen ja tarkoituksella maailmanlopun elokuvaksi. Tuottaja Claude Guedj halusi Rollinin ohjaamaan nimenomaan kaupallisen, toivottavasti hyvin lippuluukuilla tuottavan katastrofielokuvan, joka oli lajityyppinsä kuumimmalla aallonharjalla 70-luvun loppuvuosilla. Budjettirealiteetit pakottivat kuitenkin Guedjin lopulta toisiin aatoksiin ja Rollin rakensi zombie-debyttinsä dekonstruoimalla 1970-luvun katastrofielokuvien jättimenestyksen, Ronald Neamen ohjaaman The Poseidon Adventure (1972) -elokuvan, ydinosiinsa ja projisoimalla nämä osat rytmityksineen omaan käsikirjoitukseensa. Rollin analysoi elokuvansa noin 4 minuutin episodeihin, jona aikana selviytyjien on päästävä paikasta toiseen milloin minkäkin ongelman tullessa selviytymisen tielle. Rollinin ehdotuksesta käsikirjoittajat Meunier ja Bouyxou nostivat tarinan ytimeen ranskalaisen kansallistunteen ykkösylpeyksiin kuuluvan kuluttajatuotteen – viinin. Valinta oli tietoinen provokaatio ja toisaalta se heijasteli oman aikakautensa alitajunnassa nousevia pelkoja tavanomaisten kuluttajatuotteiden arvaamattomista myrkyistä, joista oli olemassa jo kosolti ihan ihka oikeita esimerkkejä.

Hyönteis- ja kasvimyrkyt – erityisesti kokeelliset sellaiset – ovat zombie-invaasion lähtölaskennan välikappaleina myös muutamissa muissakin aikakauden zombie-elokuvissa. Kuten vaikkapa ekokatastrofielokuvanakin ajateltavissa oleva Jorge Graun zombie-teosten moderni klassikko eli elokuva The Living Dead at Manchester Morgue (1974)[x] [tunnetaan hyvin myös nimillä Let Sleeping Corpses Lie ja Non si deve profanare il sonno dei morti]. Vähemmän klassikko on 70-luvun päätöshetkillä ilmaantunut Charles McGrannin Toxic Zombies (1979), jossa kokeellisen hyönteismyrkyn katastrofaaliset seuraukset koettelevat marijuanan käyttäjiä. Dan O’Bannon itseoikeutetusti noukkii kirsikat kakusta voittajan elkein tässä kilvassa parhaasta hyönteismyrkkyzombie-elokuvasta sysimustalla komediaklassikollaan The Return of the Living Dead (1984). Etelä-korealaisen ohjaajan Kang beom-gu:n elokuva Goeshi (1981) puolestaan siirtää hyönteismyrkkykuvion Aasiaan sellaisenaan, mutta valitettavasti matkalla katoaa tunnelma kuin matkalaukku reittilennolla konsanaan.

Juonitiivistelmä

Elizabeth (Marie-Georges Pascal) on syksyaikaan ystävänsä kanssa liikkeellä junalla tarkoituksenaan käydä tapaamassa tulevan puolisonsa sukua Ranskan maaseudulla. Matka päättyy kolkosti Elizabethin loikatessa liikkuvasta junasta karkuun epämääräistä kulkijaa, joka vaikuttaisi vieläpä murhanneen Elizabethin ystävättävären junassa kesken matkan. Vailla tavaroitaan Elizabeth harhailee maaseudulla aikansa ja vasta jouduttuaan kahnauksiin maanviljelijäperheen kanssa hän tajuaa, että koko alueella on jotakin pahasti pielessä. Löytämänsä sokean tytön kanssa Elizabeth ajautuu konfliktiin murhaavasti käyttäytyvien mätänevien kyläläisten kanssa ja jää henkiin lähinnä tuurilla, sillä paikalle osuu kaksi muuta selviytyjää, joiden kanssa henkiinjääminen on helpompaa.

Kommentit

Siinä missä George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) puhutteli klaustrofobialla sulkemalla selviytyjät sisätiloihin, Jean Rollin tekee käänteisesti saman The Grapes of Death -elokuvassaan. Rollinin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat paljon ulkona avarien yksinäisten aukeiden ja peltojen luodessa ihan yhtä eristäytyneen tunnelman kuin neljä seinääkin. Yllättäen ratkaisu pystyy pitämään yllä elokuvan paniikinomaista tunnelmaa Elizabethin etsiessä tukea ja turvaa ahdingossaan. Tähän vaikuttavat luonnollisesti kuvaustyyli ja kuvauspaikat. Rollinin selviytyjät eivät edusta perinteisiä sankareita millään tasoilla eikä mittareilla, joka seikka puolestaan antaa tarinalle kiehtovasti maanläheistä samastumispintaa. Tarinassa tärkeässä sivuroolissa oleva sokea tyttö esitellään aluksi tarkoituksellisen harhaanjohtavasti kuin klassisena Romeron zombiena itsekin. Henkiinjääneet ja sairastuneita kyläläisia huvikseen murhaavat työläiset ovat kuin gallialaisia henkipattoja, jotka toisten sairastuminen on sysännyt opportunistiseen hulluuden ja kyynisyyden kuiluun. Rollinin zombiet eivät ole tarkalleen ottaen vielä edes kuolleita itsekään – ne vain sairastuneina mätänevät sekä sisältä että ulkoa ja tämä prosessi käynnistää kehoissa arvaamattomia muutoksia. Danny Boyle erinomaisella elokuvallaan 28 Days Later (2002)[x] halusi varmaankin tehdä tarkoituksellisen irtioton Romeron lanseeraamista hitaista ja tyhmistä laahustelijoista luodessaan omaa teostaan ja Boylen zombie-olentojen yhdeksi esikuvaksi voisi vallan mainiosti mieltää Rollinin The Grapes of Death -elokuvan mielipuolina riehuvat, sisältä mätänevät, kyläläiset. Elokuvan näyttelijät luontuvat rooleihinsa varsin kelvollisesti, mutta tokihan puherooleja nyt ei kovin monelle ole edes tarjolla. Marie-Georges Pascal kykenee omatoimisesti kantamaan harteillaan elokuvan vaatimukset ja vaikka varsinaisesti naispuoliseksi sankariksi hänen näyttelemäänsä Elizabethin hahmoa ei voikaan nieleskelemättä kutsua, on tämä naishahmo siltikin zombie-elokuvien lajityypissä edellä omaa aikaansa. Efektit elokuvassa ajavat asiansa ja ovat välillä erityisen muistettavia (talikko läpi rintakehästä ei ihan heti unohdu!) ja välillä harmillisesti pettymyksen sävyttämiä alisuorituksia, jotka selvästi kielivät tuotannon niukkuudesta. Parhainta antia on Rollinin kyvykkäästi loihtima kokonaistunnelma, joka syntyy eteerisen esteettisistä pitkistä hiljaisista otoksista ja hämäävän verkkaisesta etenemisestä, jota sopivasti täplittää sähäkkä ja brutaali mielipuolisuus.

Yhteenveto

Rakenteellisesti erinomaisen hyvin toimivan Jean Rollinin katastrofielokuvan teemana oleva zombie-infektio on ohjaajalle vain työkalu – ei itseisarvo. Ranskan ensimmäiseksi gore-elokuvaksi tituleerattu elokuva ei efekteillään kuitenkaan kestä vertailua juuri edes espanjalaisten aikaansaannoksiin, mutta yllätyskäänteet ja paniikin eri sävyjä myötäilevä kerronta nostavat silti Rollinin tarinan zombiekauhun lajityypin keskeisiin 1970-luvun teoksiin. Rollin on ohjaaja, joka eittämättä ymmärtää kauhugenren konventioita ja kuvastoja siinä määrin, että irtiotto ohjaajan tavanomaisista ympyröistä onnistuu. Elokuva on sen puutteista huolimatta aivan keskeistä katsottavaa lajityypistä kiinnostuneille.

7/10.

Dead and Buried (1981)

Ohjaus: Gary Sherman
Käsikirjoitus: Ronald Shusett, (Dan O’Bannon)
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Arvioitu: alkutalvi 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa sensuurin takia
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

deadandburied_primaryJohdanto

Syrjäiset pikkukaupungit ovat suosittuja paikkoja monissa kauhuelokuvissa, koska ne antavat aivan oivan mahdollisuuden käyttää eristäytymisen elementtejä osana tunnelman luomisessa. Kokonaisen eristyksissä olevan kylän tai kaupungin ahdinkoa kuvaillaan ja käsitellään suuressa joukossa kauhu- ja tieteiselokuvia vuosikymmenien mittaan. 1970- ja 1980-luvuilla teema oli varsin suosittu; epäilemättä reaktiona kiivaaseen länsimaiseen kaupungistumiseen ja sen synnyttämiin mielikuviin takapajuisiksi jäävistä sisäsiittoisista pikkupaikoista, joiden asukkaat pittoreskista ulkokuoresta huolimatta halusivat muuttaa isoihin sivistyksen keskuksiin. Kauhuelokuvien tekijät löysivät vuosikymmenien kuluessa hyvinkin paljon varsin erilaisia ja kiehtovia kataluuksia, joita näihin sivilisaation hylkäämiin kyliin ja pikkukaupunkeihin voitiin sijoittaa. Vaihteluväliä riittää verenhimoisista vampyyreista maailman valloituksesta unelmoiviin ulkoavaruuden olentoihin, roboteista lintuihin ja itsensä Saatanan kätyreistä salaisiin aseisiin. Vilkaistaanpa vähän näitä teoksia 1980-luvulle asti ja katselmoidaan mitä ihmettä kaikkea kamaluutta sitä pikkukaupungit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Monet tämän pienen ja epätäydellisen listan elokuvista ovat muuten saaneet kunnian olla esikuvina tai vähintäinkin inspiraation lähteinä myöhempien vuosikymmenien uusintafilmatisoinneille, sillä eihän tämä teema yhtään mihinkään ole kadonnut aikain saatossa.

Don Siegelin varhaisessa tyyppiesimerkissä Invasion of the Body Snatchers (1956)  Kalifornian Santa Miran pikkukaupungin asukkaita uhkaa kopiointi. Wolf Rillan elokuvassa Village of the Damned (1960) Midwichin pikkukylässä pitää välttää lasten tuijotusta. Whitewoodia taas pitävät noidat hallussaan John Llewellyn Moxeyn elokuvassa The City of the Dead (1960). Terence Fisherin elokuvassa The Gorgon (1964) hirviön kanssa ansaan joutuvat kyläläiset muuttuvat kiviksi. Gatlinin pikkukaupungissa Nebraskassa lapsia pitää varoman myös Fritz Kierschin elokuvassa Children of the Corn (1984)[x]. Irvin S. Yeaworth Jr:n elokuvassa The Blob (1958) nuoret puolestaan yrittävät varoittaa Pennsylvanialaisen pikkukaupungin aikuisia kaupunkiin tulleesta vaarasta, mutta nuorten varoitukset ovat kuin vastatuuleen kusemista. Pennsylvaniassa paukkuu jälleen George A.Romeron elokuvassa The Crazies (1973), jossa Evan’s Townin uneliasta pikkukaupunkia koetellaan. Samana vuonna espanjalainen Amando de Ossorio teki elokuvansa Return of the Evil Dead (1973)[x], jossa portugalilaisen pikkukylän asukkaat joutuvat kamppailemaan sokeita kuolleista nousseita ristiritareita vastaan. Ossorio oli asialla myös kahta vuotta myöhemmin elokuvalla Night of the Seagulls (1975), jossa portugalilaiseen pikkukylään muuttava innokas lääkäri huomaa valinneensa väärän paikan pitää praktiikkaa. Peter Weirin elokuvassa The Cars That Ate Paris (1975) hyvinkin nimensä mukaisesti Parisin pikkukaupunkia uhkaavat itsekseen operoivat autot. Lihaa syövät mutanttitorakat aiheuttavat päänvaivaa saaressa olevalle kalastajakylälle Terence H.Winklesin elokuvassa The Nest (1988). John Carpenterkin kosketteli teemaa elokuvallaan The Fog (1989) asettaessaan koko Antonio Bayn kalastajakylän alttiiksi omien esi-isiensä virheiden vuoksi. Jean Rollinin elokuvassa The Grapes of Death (1978) kylän ahdinkona on uusi tuholaistorjunta-aine, joka muuttaa asukkaat zombeiksi. Ihmissudet taas ovat kenkkuina Tarker’s Mills:n pikkukaupungissa Daniel Attiasin elokuvassa Silver Bullet (1985). Ulkoavaruuden veijarit pistävät hyrskyn myrskyn Kaihoron kylässä Peter Jacksonin elokuvassa Bad Taste (1987)[x]. Alfred Hitchcockin elokuvassa The Birds (1963) Kalifornian Bodega Bayn idyllinen kalastajakylä kokee lintuterrorin voiman. Robin Hardyn elokuvassa The Wicker Man (1973) Summerislen eristäytyneen yhteisön eloa saapuu häiritsemään nuori konstaapeli kadonneeksi ilmoitetun tytön etsintöjä tekemään. Joe Danten elokuvassa Gremlins (1984) Kingston Fallsin pikkukaupunkia uhkaavat pirulaiset ovat pieniä ja vihreitä. Willard Huyckin elokuvassa Messiah of Evil (1973) isäänsä etsimään lähtevä nuori nainen Arletty huomaa, että kalifornialainen Point Dumen pieni rantakaupunki on oudon kultin vallassa. Piers Haggardin elokuvassa The Blood on Satan’s Claw (1971) englantilaisen pikkukylän asukkaiden kohtalona on vaipua satanistikultisteiksi. Bryan Forbesin elokuvassa The Stepford Wives (1975) seurataan, miten Massachusettsissa sijaitsevan uneliaan pikkukylän, Stepfordin, kaikki naiset ovat epätavallisen täydellisiä, hyvätapaisia ja -käytöksisiä. Massachusettsiin sijoittuva Tobe Hooperin lopulta minisarjaksi paisunut elokuvasovitus Salem’s Lot (1979) kertoo, miten vampyyrit ottavat haltuunsa Salemin pikkukaupungin. Mitä kaikkea pöyristyttävää ikävää pikkukaupungit voivat kätkeäkään joko omien asukaidensa tai sinne saapuvien turmioksi, jonkinlainen 1980-luvun päätepiste tälle kaikelle kekseliäisyydelle on Stephen Chiodon Killer Klowns from Outer Space (1988), jossa Crescent Coven pikkukaupunkia uhkaavat … tappajaklownit ulkoavaruudesta.

Gary Shermanin Dead and Buried -elokuvassa tämä syrjäisyys on niin ikään käsikirjoituksen elinehto ja luuranko lihojen alla ja samalla se antaa ohjaajalle valtavia potentiaaleja rakentaa rauhaisaan ja uneliaaseen Potter’s Bluffin pikkukaupunkiin hyytäviä kohtauksia. Elokuvan taustalla on käsikirjoittajakaksikko O’Bannon ja Shusett, joiden laatima käsikirjoitus käyttää mainiosti hyväkseen lähtöasetelmaa. Tosin O’Bannon väittää itse, että lopullinen käsikirjoitus on kokonaan Shusettin käsialaa. Rhode Islandilla sijaitseva Potter’s Bluff on kuin sipaistu irti tiheästä modernin suurkaupungin sykkeestä omaan todellisuuteensa.

Juonitiivistelmä

Potter’s Bluff on syrjäinen New Englandin rannikolla majaileva piskuinen  kalastajakaupunki. Hiljakkoin kaupunkiin takaisin muuttanut paikallinen sheriffi Dan (James Farentino) joutuu heti aluksi selvittämään kahta omituista murhaa ja pian alkavat hänen mieleensä nousta epäilyt siitä, että jotakin merkillistä tapahtuu kaupungin uneliaiden kulissien takana. Ja kaiken kukkuraksi Danin oma vaimo Janet (Melody Anderson) tuntuu olevan mukana touhussa jollakin selitystä hamuavalla tavalla. Yhdessä kaupungin hautausurakoitsija/ kuolemansyyntutkija William G.Dobbsin (Jack Albertson) kanssa Dan ryhtyy selvittämään kuolemien taustoja tarkemmin sitä mukaa kun uutta tutkittavaa syntyy kiihtyvällä vauhdilla. Kuolleet eivät nimittäin oikein millään malttaisi pysyä kalmoina!

Kommentit

Dead and Buried sai ensi-iltansa jo 1981 vain paria vuotta käsikirjoittajien edellisen elokuvan, Alien (1979)[x] jälkeen. Vaatimattoman alun jälkeen se yllättäen kiellettiin samantien monissa Euroopan maissa. Suomessakin elokuva laitettiin raaistavana hyllylle välittömästi ja Iso-Britanniassa elokuva listattiin 1984 kuuluisalle ns. Video Nasties -listalle Thatcherin valtakauden moraalilakien vastaisena. Vuonna 1991 siitä sallittiin Suomessa jaeltavaksi rankasti lyhennelty versio ja vasta vuoden 2001 uudistettu Suomen videolaki antoi julkaisijoille mahdollisuuden levittää elokuvaa haluamassaan muodossa – 20 vuotta ensi-ilmestymisen jälkeen.

Todettakoon kuitenkin, että tokihan elokuva paikoin aika tuhtia sisältöä tarjoileekin – erityisesti vielä elokuvan teon aikaan melko tuntematon tuleva moninkertainen Oscar-voittaja ja efektimaestro Stan Winston pistää parastaan elokuvan efektipuolella tarjoillen muutamankin perin hurjan kohtauksen visualisoinnin. Elokuva on kuitenkin etupäässä selvästi enemmän tunnelmallinen kauhumysteerio kuin väkivaltainen slasher-elokuva ja siksi tuo kieltopäätös nykypäivän katsojasta tuntuukin happamalta ja kummalliselta hysterian lietsomalta konservatiivisten moraalikäsitysten riemuvoitolta, jolla kuviteltiin suojeltavan pahaa-aavistamattomia katsojia kuvitelluilta kauheuksilta. Ohjaaja Sherman rakentaa elokuvaa vahvasti mysteerion suuntaan jo alkumetreistä ja shokeeraavan alun jälkeen on tiedossa verkkaisesti etenevää tutkimusta, kun sheriffi Dan Gillis ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksissaan ja alkaa epäröidä jo omaa vaimoaankin. Mielenkiintoisesti käsikirjoitus toimii varsin erinomaisesti siitäkin huolimatta, että Sherman paljastaa jo alkumetreillä murhaajien identiteettejä. Samalla hän tulee todistaneeksi, ettei kunnolla pohditussa skenaariossa ole erityisen suurta merkitystä vaikka katsoja saisikin havainnoida tarinan antagonistit paljon ennen loppukliimaksia. Verkkaisesti etenevän kerronnan painopiste on tunnelman luomisessa ja siinä Sherman onnistuu erinomaisen loistavasti; suorastaan mestarillisesti. Tuota tunnelmaa täydentää mahtavasti mietitty 30-luvun musiikki, josta ruumiiden entisöinnistä vastaava hautausurakoitsija erityisesti pitää ja joka luo mielenkiintoisia ja melankolisia kaikuja menneiden aikojen pikkukylien rauhaisaan elämään. Tunnelmassa on jotakin käsinkosketeltavaa ja herkkää tarinan hurjasta sisällöstä huolimatta. Erityistä huomiota on annettava elokuvan lopetukselle. Sherman sitoo lopetuksessaan koko elokuvan teemat ja irralliset vihjeet hienosti yhdellä kohtauksella antaen elokuvalle selkeän ja toimivan sulkeuman.

Gary Sherman loistaa kerronnan jäsentämisessä ja tunnelman luomisessa, mutta myös sen näyttelijöiden roolitukset ja näiden työskentely toimivat hienosti. Shown varastaa ehdottoman rautaisella suorituksellaan veteraaninäyttelijä Jack Albertson, joka valitettavasti ehti kuolla syöpään samana vuonna kuin elokuva julkaistiin. Albertson näyttelee hautausurakoitsija Dobbsia, joka pitää kunniakysymyksenä, että hänen hautaan laskemansa ruumiit on ennallistettu näyttämään mahdollisimman hyviltä – paremmilta kuin eläessään, jos suinkin mahdollista. Robert Englund muuten esiintyy elokuvassa pienessä merkityksettömässä sivuroolissa ennen kuin hänestä sittemmin sukeutui eräs kasarikauhun ikonisimpia näyttelijöitä Wes Cravenin Nightmare On Elm Street (1984) myötävaikutuksella. Albertsonin lisäksi Melody Anderson sheriffin puolisona ja James Farentino sheriffinä huokuvat menneiden aikojen elokuvien karismaa ja mielenkiintoisesti Sherman on riisunut – autoja lukuunottamatta – pikkukaupunkinsa asukkaat vaatteineen sekä talot ja kadut hienosti irti ajasta. Siksi siitä huokuu erityinen menneisyyden leima, mutta sitä ei siltikään ole helppoa naulata sidoksiin yhteen tiettyyn aikakauteen.

Yhteenveto

Dead and Buried edustaa samalla kertaa sekä tuhdin raakaa ja brutaalia kauhua että melankolista ja kauniin eteeristä kauhumysteeriota. Näiden kahden tyylin yhteensovittaminen ja rauhaisa yhdessäelo tekevät elokuvasta omituisen viehättävän ja mukaansatempaavan. Sen kontekstin ja tunnelman kautta voi elokuvan loogiset kämmit helposti antaa anteeksi ja antautua mysteerion virtaan täysin rinnoin. Mysteeri kanavoi kaukaisia Rod Serlingin Twilight Zone -televisiosarjan kaikuja ja sen todellisuudesta vienosti irrallinen tunnelma kumartaa samalla syvästi 1950-luvun EC Comicsin kauhusarjakuvien suuntaan.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

At the End of the Tunnel (2016)

Ohjaus: Rodrigo Grande
Käsikirjoitus: Rodrigo Grande
Tuotantomaa: Argentiina/Espanja
Kieli: espanja
Arvioitu: kesä 2018
Arivoidun version pituus: 120 minuuttia
Budjetti: 1-2 miljoonaa USD

attheendofthetunnel_primaryJohdanto

Teknotrillerien joukkoon miten kuten laskettavien elokuvien määrä alkoi kiihtya selvään nousuun 1980- ja 1990- lukujen taitteessa ja räjähti täyteen kasvuun 1990-luvun loppumetreillä. Aiemmin tähän alalajityyppiin voi hyvälläkin tahdolla arvioida vain kevyehkön joukon teoksia. Tässä johdannossa käsittelen nyt vain teknotrillereitä, jotka ovat juonensa puolesta tiukasti kiinni nykyajassa eivätkä kuvitteellisissa tai vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971) istahtaa toki tieteisfiktioksi paremmin, mutta käy ehkä proto-teknotrilleristä samaten kuin Michael Crichtonin Westworld (1973), Saul Bassin Phase IV (1974) ja Donald Cammellin Demon Seed (1977)[x]. Francis Ford Coppolan erinomainen The Conversation (1974)[x] on salaliittoteoriaelokuvien uranuurtaja, mutta istahtaa vallan mainiosti teknotrilleriksi, vaikkakin ennen digitalisaation aaltojen muokattua yhteiskuntia. Niinkin myöhään kuin 1980-luvulla John Badhamin WarGames (1983) alkaa vasta muistuttaa sellaista teknotrilleriä, jollaiseksi epäilemättä useimmat 2010-luvulla teknotrillerin mieltävät. Samana vuonna valmistui myös Douglas Trumbullin aikaansa edellä ollut Brainstorm (1983), jossa yhdistellään jo aivoja tietokoneisiin sekä David Cronenbergin Videodrome (1983), joka elokuva toki tunnetaan enempi kehokauhun airueena. Sähköpostien, alati verkottuvien tietokoneiden, signaalikäsittelyn, kannettavien puhelinten ja valvontakameroiden maailma pullahti sitten toden teolla elokuvienkin maailmaan 1990-luvulla. Phil Alden Robinsonin Sneakers (1992) esittelee kokonaisen erityisryhmän erilaisia teknologia-asiantuntijoita puuhastelemassa keikkaa. Rachel Talalayn Ghost in the Machine (1993) kertoo miten tietoverkkoon siirtynyt sarjamurhaajan tietoisuus jatkaa tötöilyään virtuaalimaailmassa. Vähän (tai paljonkin) siis kuin Wes Cravenin Shocker (1989)[x] neljää vuotta aiemmin. Albert Pyunin Arcade (1993) muistaa taas muistuttaa kaikille, miten vaarallisia ne tietokonepelit oikein ovatkaan (etenkin silloin, kun sotkevat teinien aivot). Irwin Winklerin The Net (1995)[x] asettaa Sandra Bullockin erakkonörtin keskelle vahingossa löytämäänsä salaliittoa. Iain Softleyn Hackers (1995) puolestaan laittaa Angelina Jolien ja Jonny Lee Millerin näyttelemät ohjelmoijat pulaan sijaiskärsijöiksi katalan viruksen kirjoittamisesta. Brett Leonardin typerä Denzel Washingtonin tähdittämä Virtuosity (1995) näyttää kuinka voi käydä, kun virtuaalitodellisuudesta valtoimeksi vahingossa päästetyt sarjamurhaajien simulaatiot ottavat tietoverkoista yliotteen. Phillip Noycen Harrison Fordin tähdittämä Patriot Games (1992) on enempi suoraviivainen toimintaelokuva, mutta kiehtovasti yhdistelee myös sellaista kuvastoa, joka myöhemmin avautuu modernimpien teknotrillerien peruskalliona. John Flynnin Brainscan (1994) laittaa Edward Furlongin ihmettelemään tietokonepeliä, jossa tapahtuvat murhat toteutuvatkin todellisuudessa. Andrew Davisin Chain Reaction (1996) puolestaan ulottaa teknotrillerin skaalan maailman pelastamisesta perinteisten toimintaelokuvien tasolle. Barry Levinsonin Disclosure (1994)[x] yhdistelee oikeastaan ensimmäisenä teknotrillerin aineksia eroottissävytteisen trillerin tarinaan ja myös Philip Noycen elokuva Sliver (1993)[x] osoitteli sekin valvontakameroitaan jo samaiseen suuntaan. 90-luvun puolivälin jälkeen teknotrillerien määrä lähti rajuun kasvuun, jolle ei loppua ole näköpiirissä.

Se mikä tässä Rodrigo Granden teknotrillerissä erittäin virkistävästi poikkeaa useimmista edellä luetelluista on elokuvan poikkeuksellisen rehellinen, maanläheinen ote teknologisten laitteiden käytössä osana käsikirjoitusta. Elokuvan tekijät eivät hae piippaavista vekottimista ja läpinäkyvistä näytöistä tukea tai uhkaa vaan käyttävät niitä elokuvassa juuri siten kuin todellinen oikeassa elämässä operoiva tietokoneinsinöörikin niitä voisi kuvitella käyttävänsä. Erityisesti pohjoisen Amerikan teknotrillerielokuvissa teknologinen aspekti ajetaan jostain syystä yleensä varsin kauas irralleen todellisuudesta, joka seikka perusteellisesti vieraannuttaa juuri niitä kohderyhmän jäseniä, jotka todellisuudessa ymmärtävät elokuvan teknologisten käsitteiden ja vekottimien päälle. Teknotrillreissä tavallista on myös elokuvan teknologisten käsitteiden ontuva tai suorastaan virheellinen selittäminen sekä tyypillisesti myös puutteellinen ajatustyö käsikirjoitusvaiheessa sen suhteen, mitä kaikkea elokuvan viitekehyksen sisällä esiteltävien teknologisten käsitteiden ja vekottimien kanssa voi oikein tehdä ja mitä ei.

Juonitiivistelmä

Pyörätuolissa katkeroitunutta ja itsesäälin täyteistä elämäänsä elävän tietokoneinsinööri Joaquínin (Leonardo Sbaraglia) ja tämän vanhan koiran elämään tulee kovasti uutta säpinää, kun miehen kartanomaisen isoon perintöasuntoon muuttaa alivuokralaiseksi Berta (Clara Lago) ja Bertan mykkä tytär Betty (Uma Salduende). Uudet vuokralaiset huomaavat, että kyyniseen ja eristäytyvään vuokraisäntään on vaikeaa saada minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia, mutta pian yritykset palkitaan ja Joaquín lämpenee uusille tulokkaille.

Kaikki ei kuitenkaan täsmää. Joaquín sattumalta huomaa, että lähistöllä operoi suuresta pankkiryöstöstä unelmoiva ja korruptoituneiden poliisien kanssa yhteistyössä toimiva rikollisjoukkio, joka rakentaa ryöstökeikkaansa varten tunnelia juuri Joaquínin asunnon alta. Joaquín alkaa hankkia tietoa ryhmän toiminnasta, mutta pyörätuolin avulla kaikki puuhastelu on kovin työlästä. Rikollisjoukkion työn edetessä etenevät myös Joaquínin omat suunnitelmat…

Kommentit

Virkistävän monipuolinen ja taidokas trilleri kätkee ytimeensä hämäävän yksinkertaiselta tuntuvan skenaarion, jonka juuret ovat pohjois-amerikkalaisessa film noir-jännäriperinteessä ja jonka rönsyt ja hidasteet on osattu käsikirjoituksesta karsia pois. Varsin vähäisellä näyttelijämäärällä ja vain muutamalla kuvauspaikalla toteutettu tarina taikoo katsojalle yht’aikaa kutkuttavan jännittävän ja toisaalta arkirealismia tihkuvan kokonaisuuden. Argentiinalaisen ohjaajan Rodrigo Granden omaan käsikirjoitukseensa perustuva tarina etenee taidokkaasti,  sopivan sutjakkaasti ja kohtaukset toiseensa hienosti nivoen. Sulavan ohjauksen ja leikkauksen täydentää elokuvan kuvauksesta vastuussa oleva Félix Monti, jonka työn tuloksia sopii ihailla lukuisia kertoja elokuvan kuluessa niin ränsistyneen rakennuksen tilojen upeassa ilmituonnissa kuin myös ahtaiden klaustrofobisten tilanteiden rakentelussa. Film noir -perinteen suuntaan kumartavat myös valitut kuvakulmat, valojen ja varjojen käyttö sekä pimeiden sävyjen upea taltiointi. Ja film noiriin kuuluu myös useimmiten se kuuluisa femme fatale, jonka roolin mykän tytön äitinä tässä elokuvassa vetää espanjalainen näyttelijätär Clara Lago täyteläisen taidokkaasti ja leikillisen helpon näköisesti.

Teknotrillerille epätyypillisesti elokuvassa ei kuvata teknologiaa yht’aikaa pelottavana ja vaarallisena asiana, joka riistää ihmisiltä vapauden ja oman tahdon. Sen sijaan pyörätuoliin sidotun tietokoneinsinöörin laitearsenaali on tavallista, perusteltua ja käytännöllistä ja tätä arsenaalia käytetään edistämään tarinan kulkua eikä olemaan vain tekosyy näyttää päheiden efektivelhojen viimeisiä temppuja sopivaa setelitukkoa vastaan. Grande siis näyttää, miten käyttää teknotrillerissä sitä teknologiaa kuin mitä tahansa muuta työkalua, jolla skenaariota rakennetaan kohti päätepistettään. Joku lukija ehkä nyt arvuuttelee, että eipä tämä sitten mikään teknotrilleri ole ensinkään. Perusteltu näkemys, mutta siinä määrin suuressa roolissa laitteiden käyttöä tarinan kuljetuksessa ja juonen käänteissä kuitenkin on, että ainakin tämä arvioija laskee elokuvan teknotrilleriksi.

Monipolvinen tarina iskee tuon tuosta uutta vaihdetta ja tilannetta silmään eikä unohda sitoa näitä tapahtumia yhteen soljuvaksi skenaarioksi. Ratkaisemattomia rönsyjä ja katkenneita kuvioita ei juuri ole ja sopivasti muutamakin juttu jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti koluamatta läpi jättäen tarinan taustalle sopivasti mysteerisiä elementtejä. Harmillisesti kuitenkin ryöstäjäjoukon sisäinen dynamiikka ja ryhmän taustoitus takapiruineen jäävät lopulta kuitenkin sekä vajavaisesti rakennetuiksi että puolitiehen realisoiduiksi. Sekalaista ryöstäjäporukkaa on kuitenkin enemmän kuin muutama veikkonen eikä elokuva ehdi mitenkään perehtyä tämän joukon jäseniin, vaikka kuitenkin lähtee yrittämään. Vähempi kaarti olisi ehkä ollut parempi ratkaisu tai sitten nämä hahmot olisi voinut jättää suosiolla pienemmälle vaihteelle. Erityisesti varsinkin osa joukkion näyttelijöistä ei yllä lähellekään pääparin Lago ja Sbaraglia taitoja, josta seikasta syntyy kiusallista kontrastia sivuosarooleihin.

Yhteenveto

Alfred Hitchcockin Rear Window (1954)-elokuvan argentiinalainen variantti nousee elokuvien selkeistä ja monista yhtymäkohdista huolimatta kevyesti omille jaloilleen taidokkaan toteutuksensa ja näyttelijöidensä vuoksi. Joaquínin roolissa katkeroituneena pyörätuoliinsa sidottuna tietokoneinsinöörinä Leonardo Sbaraglia suoriutuu vailla valituksia ja mutinoita, vaikka ei James Stewartin karismaa omaakaan – eikä tässä roolissa sellaista kyllä totta vieköön edes tarvita. Taitavasti rakennetun elokuvan ainoiksi selkeiksi miinuskohdiksi voi laskea ryöstäjäjoukon rooleissa olevien sivuosanäyttelijöiden suoritukset. Mainio teknotrilleri ilman tyypillisen modernin teknotrillerin ylitseampuvaa ja kliseisen väärin kuvattua teknologiaa.

8/10.