Get Out (2017)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Japani
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus:
Ensi-ilta Suomessa: 5.5.2017
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD

Johdantogetout_primary

Kauhu- ja jännitysviihteen perustavanlaatuisia helmasyntejä on aliarvioida lajityyppiä taiteenlajina, sen kannattajakuntaa kuluttajina ja sen keinovalikoimaa välittää viestiä. Kaikkihan tietävät, miten paljon ponnettomia mitäänsanomattomuuksia esim. juuri kauhuelokuvan lajityyppi on pullollaan. Sellaisia teoksia, joiden tekijät hakevat pikaista palkkasekkiä. Sellaisia teoksia, joiden tekijät käyttävät teostaan vain yhtenä askelmana noustessaan omasta mielestään ylöspäin tekijöiden sosiaalisessa hierarkiassa. Sellaisia teoksia, joiden tekijöiden mielenkiinto, osaaminen tai halu kertoa oma näkemyksensä on mitätön. Sellaisia teoksia, joiden tekijät eivät yksinkertaisesti osaa rakentaa kerrontaa ja ohjata näyttelijöitä. Kun Roman Polanskin elokuva Repulsion (1965) aikanaan julkaistiin, sen saama vastaanotto oli ristiriitainen juuri siksi, että tällaisessa lajityypissä ei yleisesti ajateltu olevan potentiaalia kertoa syvempiä asioita vakavasti. Polanski todisti myöhemmin elokuvallaan Rosemary’s Baby (1968)[x], että kysymys ei suinkaan ollut sattumasta. Georges Franjun elokuva Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] näytti puolestaan, että kauhuelokuvankin kerronnan tasoissa on mahdollisuuksia avata väyliä tutkia ihmisen psyykeä mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Samana vuonna Alfred Hitchcock teki saman elokuvallaan Psycho (1960), jonka vaikutus lajityypissään tuntuu vielä tänäkin päivänä. Bryan Forbes käänsi monet totutut kuviot ja odotusarvot päälaelleen ja käytti huomattavasti vaivaa välttääkseen ajautumasta kliseiden ja konventioiden uhriksi elokuvassaan The Stepford Wives (1975). Kaneto Shindô muistutti meille kaikille elokuvallaan Onibaba (1964), että pahimmillaan ihmisten psykologiset tarpeet ja halut parempaan elämään ylittävät kaikki moraaliset estot ja ovat samalla ajattomia universaaleja totuuksia ihmisenä olemisesta.  Stanley Kubrick rakensi niin taidokkaan kudelman elokuvallaan Eyes Wide Shut (1999) kertoessaan moraalisten valintojen vaikutuksia, että Kubrickin suorastaan voi ajatella tutkivansa omaa itseään mielen maisemissa, joihin ei ollut uskaltanut tai halunnut itse oikeassa elämässään mennä. Kuviteltu ja todellinen maailma pyörivät yhdessä kieppuvassa arvojen ja valintojen karusellissa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive (2001) niin reippaasti, että heikompaa hirvittää. Yhteistä kaikille näille mainituille elokuville on se, että niiden tekijät arvostivat ja kunnioittivat omaa lajityyppiään ja omaa tekemistään. He halusivat käyttää aikaa, vaivaa ja uusia ratkaisuja näkemyksiensä esittämiseen. Nämä tarinat on mietitty pienimpiä yksityiskohtiaan myöten ja niiden tekijöillä on halu ja taito välittää sanottavansa. Kaikissa näissä on tietty hypnoottinen outouden aura, joka antaa vihjettä katsojalle myös siitä tunnelmasta, johon ohjaaja Jordan Peele vie katsojan omalla esikoisohjauksellaan. Get Out sujahtaa mainittujen elokuvien joukkoon vaivattoman oloisesti; jokainen kohtaus, jokainen dialogiin upotettu sana, jokainen kamerakulma on tarkkaan harkittu.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat menossa viikonlopuksi Rosen vanhempien (Bradley Whitford, Catherine Keener) kartanolle. Molempia reissu vähän jännittää, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Rosen vanhemmat tapaavat Chrisin. Chrisiä asiassa huolettaa myös se, että Rose ei ole kertonut vanhemmilleen tapailevansa tummaihoista miestä. Rose pitää vanhempiaan hyvinkin avarakatseisina eikä arvele, että rotuasia näitä häiritsee. Kartanolle päästyä Chrisinkin huolet hälvenevät, kun hän huomaa tulevansa ihan hyvin toimeen mutkattomien appikandidaattien kanssa. Muutamat asiat kuitenkin alkavat häiritä Chrisiä sekä kartanon palvelijoissa että Rosen vanhemmissa ja tämän veljessä. Epäilyttäväksi viikonloppu muuttuu, kun paikalle saapuukin suuri seurue juhlavieraita; Rose ei ollut muistanut, että juuri tänä viikonloppuna kartanolla järjestetään isot juhlat. Mitä tämä porukka oikein juhlii ja miksi Chris tuntee olonsa vaivautuneeksi ja tarkkailluksi?

 

 

 

Kommentit

Jordan Peelen omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva avautuu hienoina kerronnan kerroksina. Ohjaaja rakentaa elokuvansa kohtaukset ja kohtauksien tapahtumat täydellisen hallitusti ja huolellisesti. Peele yht’aikaa antaa juuri riittävästi tilaa valitsemilleen näyttelijöille ja ohjaa näitä taidokkaasti kohtauksiin rakennettujen vihjeiden ja vinkkien antajina. Peele heittää katsojalle satoja hienoja yksityiskohtia – eleitä, kuvakulmia, katseita – ja antaa katsojan ensin miettiä näitä itsekseen ennen kuin kerronnan tiivistyttyä loppukohtauksen tiimellyksessä sitoo kaiken yhteen ja antaa näille yksityiskohdille loogiset ja nerokkaat syyt. Peele ei selittele katsojalle tarpeetta esittämiään asioita, ei heristele sormiaan valkoisen ylivallan mahdille, ei anna epärealistisia ratkaisumalleja maailman tilaan, eikä eritoten rakenna hahmoistaan pelkkiä rotujensa määrittämiä kaksiulotteisia malleja. Sen sijaan Peelen kerronnassa on toteavia sävyjä Yhdysvaltain sosiaalisen yhteiskuntarakenteen sisäänrakennetuista mekanismeista ja liiallisten yksinkertaistusten sijasta Peele tarjoaa katsojalle epätavallisen älykästä pohdiskeltavaa pitkin elokuvan kulkua.

Näyttelijöiden ohjaus ja työ on esimerkillisen erinomaista kautta linjan. Stereotypioita, liiallisia virtaviivaistuksia ja yksinkertaistuksia selvästi välttelevä ohjaaja on taikonut esiin näyttelijäkaartista hahmoilleen kokonaiset ja uskottavat psyyket; persoonat, joiden näkemykset, maailmankuvat, uskomukset, tavat, heikkoudet ja vahvuudet on helppo uskoa ja hyväksyä. Mikä parasta, kaikki hahmot toimivat koko käsikirjoituksen ajan loogisesti, luontaisesti ja rationaalisesti: erittäin epätavallista jännityselokuvassa yleensä ja erityisesti yhdysvaltalaisessa sellaisessa. Chrisin reaktiot ja tunneskaala kasvavaan epämukavuuden tuntuun ovat niin taitavasti Daniel Kaluuyan hallussa, että katsoja väkisin itsekin alkaa miettiä, että mitä Chrisin asemassa olisi voinut itse tehdä toisin tai olla tekemättä.

Hitaasti rakentuva tarina ei ole kaikkien mieleen. Kohtausten jatkumot vaativat katsojalta keskittymiskykyä ja halua seurata tarinan kehittymistä; kyseessä ei siis ole sellainen aivot narikkaan, popparit kippoon -kesäleffa, jonka väliepisodien aikana voi höpötellä joutavia kaverin kanssa, tsekata uusimmat Twitter-pöhinät kännyllä tai koukata lähikaupassa noukkimassa toisenkin olutpakin. Tarinan ja sen tunnelman kehittyminen vaativat aktiivista seuraamista eikä elokuva petä sille antautuvaa katsojaa. Elokuvassa on hyvin vähän aktiivista toimintaa tai efektejä, mutta kasvava epämukavuuden ja outouden aura on niin vahva ja väkevä, että elokuva menee lopulta hyvänkin matkan silkan kauhuelokuvan puolelle ulos perinteisten jännityselokuvien laatikoista.

Yhteenveto

Erittäin taidokkaasti ja huolellisesti kudottu jännitysmysteeri kahlitsee otteeseensa seuraamaan Daniel Kaluuyan näyttelemän Chris-hahmon kasvavaa epämukavuutta siitä, mitä ihmettä tyttöystävän vanhempien kartanolla oikein tapahtuu. Käsikirjoittajana ja näyttelijänä aiemmin tunnettu Jordan Peele tekee esikoisohjauksessaan pelottavan monta asiaa oikein ja kykenee rakentamaan piinaavan ja kiehtovan skenaarion näennäisen luontevasti ja hyvin pienillä rakennuspalikoilla. Tunnelmallinen ja omaperäinen jännityselokuva, jonka ei tarvitse elvistellä ronskeilla efekteillä tai äänekkäillä ampumisilla toimiakseen.

9/10.

 

 

 

28 Days Later (2002)

Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Alex Garland
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Ensi-ilta Suomessa: 28.2.2003
Arvioidun version pituus: 113 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Kieli: englanti

28dayslater_primaryJohdanto

Kun zombie-kauhun kummisetä ja koko nykyisen zombie-elokuvien kuvaston rakentaja George A.Romero yritti 90-luvulla päästä uudelleen käsiksi zombie-leffojen tekoon, ei hänen soittoihinsa tuotantoyhtiöistä vastattu, kirjeitä ei luettu eikä rahoittajia ilmaantunut. Romero yritti vuosien ajan päästä laajentamaan omaa trilogiaansa laajemmaksi, mutta vallalla olivat uudet tuulet. Ennen vuosituhannen vaihtumista kuitenkin Romerolle olisi avautunut tilaisuus päästä ohjaamaan kokonainen sarja zombie-lajityypin elokuvia japanilaisen peliyhtiö Capcomin suunnitellessa Resident Evil -peleilleen elokuvasovituksia. Se ei kelvannut Romerolle, koska tyyli oli erilainen mitä hän halusi ja taiteelliset erimielisyydet johtivat välien kariutumiseen. Uuden vuosituhannen uudet tuulet pyyhkäisivät Romeron mätänevien paarustajien joukkiot tieltään ja toi tilalle uudenlaiset zombiet; ei pelkästään ulkonäön ja käyttäytymisen puolesta, mutta myös vertauskuvallisilla tasoilla. Toisaalta mikäs sen hienompaa, kuin että joukkoon synkkään liittyy uusiakin nimiä ja että wanhaa tuuletetaan uusilla tempuilla; sehän vain kertoo lajityypin elinvoimasta ja kyvystä muuttua, kasvaa ja kehittyä. Uutta verta teurastuksen linjastolle tuo tässä Danny Boyle, jonka nopeat ja raivoisat elävät kuolleet edustavat aivan omanlaistansa zombie-elokuvien kaartia silti vertautuen helposti Romeron töihin sisältönsä moniulotteisuuden myötä. Boyle ehti jo aiemminkin urallaan saada aikaan melkoista tutinaa Euroopan markkinoilla vinksahtaneen huumorin elokuvillaan Shallow Grave (1994)[x] ja Trainspotting (1996) vakiinnuttaen asemansa pätevänä ohjaajana. Vuoden 2000 Boylen ohjaus Alex Garlandin romaanin pohjalta, The Beach (2000), sai Garlandin vakuuttuneeksi, että Danny Boyle pitää saada ohjaamaan hänen uusin käsikirjoituksensa zombie-elokuvaksi ja Garland todellakin onnistui tässä tavoitteessaan. Vaikka Boylen elokuvassa 28 Days Later vinksahtanutta vipinää huumorin osaltakin on kyllä olemassa, mikään komedia ei suinkaan ole kysymyksessä. 28 Days Later on ensimmäisiä uuden zombie-kerronnan airuita ja pesunkestävä kauhutrilleri, jonka vaikutukset zombie-elokuvien uudessa nousussa 2000-luvulla ovat kiistattomasti nähtävissä.

Juonitiivistelmä

Joukko eläinaktivisteja vapauttaa laboratoriokokeissa käytettyjä apinoita häkeistään tietämättä mille eläimet on alistettu. Eipä aikaakaan, kun apinoista nopeasti leviävä tauti hyppää ihmisiin ja sotkee Iso-Britannian Lontoon elämän kokonaan muuttaen sen asukkaat raivopäisiksi tappokoneiksi villisti levittäen tartuntaa. Polkupyörälähetti Jim (Cillian Murphy) herää yksin sairaalassa säästyttyään onnekkaasti raivopäiden hyökkäyksiltä ja lähtee tutkimaan autioituneen oloista ympäristöään. Pian selviää, että hän on vain yksi satunnaisista eloonjääneistä koko Lontoon alueella tai kenties jopa koko maassa. Raivopäät eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään; ne metsästävät suoranaisina laumoina vielä elossa olevia antamatta koskaan periksi. Jimin selviytymistaistelu on vasta alussa.

Kommentit

Boyle vakuuttaa elokuvansa sutkean nopeilla leikkauksilla, kiireisillä kuvakulmilla ja synkeällä atmosfäärillä olevansa tällaisen kipakan trillerin tekijäksi juuri sopiva henkilö. Kun vielä elokuvan äänimaailma tukee ohjausta ja juonta, on erinomaisen tiukka ja tiivis kauhupaketti kasassa. Käsikirjoitus on suorastaan nerokas ja lähtökohtaisesti pakenevien ihmisten psyykeen päästään pureutumaan uskottavasti ja heihin saadaan riittävää syvyyttä tapahtumien taustojen tueksi. Selviytyjien taustoihin ja persooniin uppoudutaan tarpeeksi, jotta näistä hahmoista ja näiden kohtaloista voi välittää. Boyle kuvaa elokuvassaan myös paljon muuta kuin pelkän kuvituksen sinällään erinomaiselle tarinalla. Se ottaa tiukasti kantaa sosiaalisiin ongelmiin ja pureutuu ihmisyyden olemukseen ja ongelmakohtiin. Alussa kuvattu silpomisia, murhia ja tuhoa katsomaan pakotettu apina on suora metafora alimman sosiaalisen luokan vaihtoehdottomuuteen ja niihin keinoihin, joilla tämä yhä kasvava sosiaalinen ryhmä pidetään aisoissa. Kun mikään ei enää riitä, pääsee tuho irti eikä historiassa tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin huomatakseen vertauskuvan osuvuuden nykypäivän yhteiskuntiin. Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan kertautuu osuvasti elokuvan jälkimmäisessä puoliskossa, kun käy ilmi, että raivopäisten tappajien kynsistä pakeneminen sotilaiden turvaamaan linnoitukseen on aivan yhtä huono vaihtoehto kuin joutua villien massojen repimäksi. Selviytyminen ei riitä – perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen nälkä alkaa taas kasvaa vaikka yhteinen vihollinen on kirjaimellisesti aidan takana. Juonen seuraaminen vaatii hieman tarkkaavuutta ja monet asiat katsoja joutuu itse päättelemään. Nuo asiat ovat kuitenkin järkevästi pääteltävissä ja nerokkaasti esitetty vihjeinä katsojille. Juoni kantaa ovelasti loogisten sudenkuoppien ylitse ja Boyle avittaa katsojaa hienovaraisilla vihjeillä kohtauksissa, jotka ehkä alussa tuntuvat turhilta, mutta avautuvat täyteen kukkaansa ajatustyön jälkeen.

Danny Boyle näyttää myös kaapin paikan niille tuhansille keskitason ”kauhuohjaajille”, jotka luottavat vain raa’an ja brutaalin kuvan tai efektien voimaan tarkentamatta syitä, seurauksia tai rakentamatta riittävää motivaatiota esitetylle. Hyvin yksinkertaisilla tempuilla Boyle saa nimittäin aikaiseksi poikkeuksellisen hyytäviä kohtauksia ilman pisaraakaan verta tai edes väkivallan uhkaa. Täysin hiljaisen Lontoon kuvaus ja kadonneiden ihmisten omaisten liimaamat laput Piccadilly Circuksella ovat näitä Boylen poikkeuksellisen onnistuneita tehokeinoja, joilla synkkä painostavuus iskostuu mieliin takuuvarmasti. Danny Boyle tekee käsikirjoituksen kauhuskenaariosta monella tasolla toimivan ja kykenee hyödyntämään videolle pääosin taltioidun käsivaraisen kuvauksen alkuvoimaisen tehon ajamatta sitä kuitenkaan liian suureen rooliin. Samalla päästään myös tutkimaan ihmisyyttä vakavammin; yhteiskunnan ja sosiaalisten ongelmien tilaa ja ihmisten vaistojen, perustunteiden ja -tarpeiden luontaisesti synnyttämiä tilanteita. Jimin kasvutarina nuorukaisesta vastuuta kantavaksi aikuiseksi mahdutetaan uskottavasti myös elokuvan raameihin ja kun vielä taudin aiheuttamaan raivon tilaan pääsemiseksi ei lopulta edes tarvitakaan itse tautia, Boyle paukauttaa kunnarin.

Mini-DV-tallenteena käsivaraisella SD-laadun videokameralla monin paikoin kuvattu elokuva on samalla teknisesti taiturimainen. Halvan kuvauskaluston heikon erottelukyvyn ja kehnon väritoiston ominaisuuksia käytetään kiinteänä osana elokuvan visuaalista ilmettä myös psykologisessa mielessä. Ylivalottuneet kohtaukset, suttuinen ja alkukantainen kontrasti sekä ovelat keinot kohtausten valaistuksessa yht’aikaa pitävät yllä illuusiota halvasta, lähes dokumentaarisesta, amatöörituotannosta sekä ylittävät sen tason, johon käsivaraisella videokamerakalustolla normaalisti teknisesti päästään. Haittapuolena digitaalisella videokameralla taltioinnissa on toki se, että lähdemateriaalin digitaalinen resoluutio on automaattisesti lukittuna kaluston tasoon; sitä ei voi teknisesti kasvattaa, joten tulevaisuuden katsojien on aina ja ikuisesti tyydyttävä elokuvan raa’an suttuiseen ilmiasuun.

Yhteenveto

Ihan kaikille katsottaviksi elokuvaa ei voi suositella sen kohtuullisen järkyttävän sisältönsä vuoksi. Visuaalinen sisältö ei ole mitenkään erityisen häiritsevää; tämä järkyttävämpi osasto on psykologisella puolella. Elokuvaa voi varauksetta suositella zombie-elokuvien tai yleisemminkin kauhuelokuvien ystäville; itse asiassa elokuva on modernien pikajuoksija-zombieiden keskeinen teos. Romeron paarustajia Ainoina Oikeina(TM) zombeina pitävät katsojat tietty  varovat visusti lokeroimasta tätä zombie-elokuvien kastiin ensinkään, mutta jos örmöjen lähtö- ja liikenopeuden jättää huomiotta, yhtäläisyyksiä genren valioihin ei ole vaikea kaivaa esille.  Hirviöelokuvista vähemmän välittävien ja enempi vakavampien aiheiden kanssa viihtyvät katsojat saavat toki hekin varmasti elokuvasta paljon irti, kunhan uskaltautuvat kurkkaamaan kauhun ja hektisesti sykkivän synkemmän sisällön tuolle puolen.

8/10