Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

jasonbourne_primaryJohdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

warcraft_primaryJohdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

 

Daylight’s End (2016)

Ohjaus: William Kaufman
Käsikirjoitus: Chad Law
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: pari miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa valkokankaalla

Johdantodaylightsend_primary

Mikä aiheuttaa maailmanlopun? Elokuvien tekijöistä näköjään uudella vuosituhannella äänestylipukkeen heimoneuvoston äänestysuurnaan tipauttaa yhä useampi varustettuna virustaudin tai biologisen aseen nimellä. Kukkulan laelta alamäkeen työnnettyjä kandidaatteja ovat mm. takavuosikymmenien kestosuosikki ydinsota, nälänhädän siivittämä kannibalismi, tekoälyn käynnistämä ihmiskunnan terminointi ja vieraan sivilisaation halu laittaa lappu maapallon luukulle.

Virustaudista virtansa saavat zombiet serkkupoikineen ovat ottaneet haltuunsa maailmanlopun piikkipaikan ja tönivät kukkulan kuninkaana alas alieneita ja ekokatastrofeja minkä ehtivät. Tällaiseen päätelmään voi helposti ajautua, kun silmäilee miten monessa vuosituhannen vaihteen jälkeen tehdyssä maailmanlopun jälkeistä aikaa tarkastelevassa elokuvassa zombie-olennot tai sen variaatiot ovat läsnä. Ja varsin usein 2000- ja 2010-luvulla se itse maailmanloppu on jonkun mutatoidun tai aseistetun viruskannan suora seuraus. Kokonaisuutena maailmanlopun jälkeistä aikaa selvästi selviytyjien näkökulmasta tarkastellaan vain aniharvoin viime vuosituhannen elokuvissa; toki poikkeuksena Italian elokuvateollisuuden mainio sykli 1980-luvulla – ns. maxspoloitaatio-kausi – jona aikana Italiassa ehdittiin päräyttää kokonainen leegio George Millerin Mad Max (1979) -elokuvan innoittamia rip-off -elokuvia sekä Euroopan ja Yhdysvaltain kauhumarkkinat hetkeksi vallanneet zombie-elokuvat (jotka tosin hyvinkin usein keskittyvät siihen maailmanlopun käynnistymisvaiheeseen enempi kuin tuhojen raunioissa rämpiviin selviytyjiin). Pelkästään 2010-luvun aikana jälkiapokalyptisiä selviytyjiä tarkastelevia elokuvia on putkahtanut esiin sellainen määrä, että se peittoaa mennen tullen koko viime vuosituhannen lukumääräisen tarjooman. Onhan sitä variaatiota nykyisinkin niissä syissä kyllä, mutta selvästi virusuhka on tämän päivän kovin trendi. Elokuvat usein tietenkin heijastelevat ajankohtansa yleisiä pelkoja ja huolia.

George Millerin elokuvissa Mad Max (1979), Mad Max 2: The Road Warrior (1981) ja Mad Max Beyond Thundertome (1985) taustoituksena on vielä ydinsota. Näille Millerin elokuville tämäkin Daylight’s End on ytimensä velkaa, mutta päivitettynä trendikkäästi ottamalla mukaan Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvan väkevästä viruksesta verenhimoisiksi vihastuneet pikajuoksijazombiet.

Juonitiivistelmä

Mel Gibsonin näyttelemä yksinäinen susi Max Rockatansky… eiku… Johnny Strongin näyttelemä yksinäinen susi Rourke kurvaa vanhalla kuluneella bensasyöpöllä Plymouthillaan uusille huudeille aikeenaan tappaa lisää illan tullen esiin koloistaan tulevia infektoituneita entisiä ihmisiä maailmanlopun skenaariossa. Virustaudin jäljiltä pääosa ihmiskunnasta on muuttunut raivopäisiksi tappajiksi, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa. Jäljellä on enää vain kourallinen selviytyjiä siellä täällä epätoivoisina koloissaan ja yhteisen vihollisen lisäksi selviytyjät joutuvat jatkuvasti taistelemaan muita selviytyjäjoukkoja ja alati kasvavaa resurssipulaa vastaan maailmassa, jota valvovat yöllä vaanivat tappajat. Rourke kohtaa joukkion selviytyjiä, jotka ovat lukkiutuneet Dallasin kaupungin oikeustalolle jokaöiseen kuoleman tanssiin infektoituneita vastaan. Porukkaa johtaa Frank (Lance Henriksen), joka ei ole erityisen mielissään tulokkaan ideoista ja motiiveista, mutta yhteistyöllä porukka alkaa laatia suunnitelmaa heitä jallittavien piinaolentojen kertakaikkisesta hävittämisestä.

Kommentit

Jälkiapokalyptisten toimintahalpisten kliseiden kavalkadi on varsin kiusallisesti läsnä tässä muutoin ihan retvakkaasti etenevässä ja pääosaa näyttelevän Johnny Strongin esittelyyn liiankin kanssa keskittyvässä elokuvassa. Hyvinkin pitkälle kaikki hahmot taustoituksineen päivineen ja kerronnan edetessä paljastuvat odotetut juonikuviot ovat tuhannen tuhannesti tallattujen polkujen turvaväylillä pysytteleviä kliseekanuunoita. Päivänvalon kohtalokkaaksi kokevat Usain Boltinkin häpeään saattavat vauhtizombiet ovat ehkä pikkuriikkinen variaatio lajityypin aivan peruskonventioista, mutta toisaalta ihan vastaavat varjoissa viihtyvät veriveijarit nähtiin jo aikaa sitten monissa Richard Mathesonin I Am Legend -kirjan sovituksissa (Ubaldo Ragonan ja Sidney Salkowin versio The Last Man on Earth (1964), Boris Sagalin variantissa The Omega Man (1971) ja tuoreehkossa ison rahan suurproduktiossa, Francis Lawrencen variaatiossa I Am Legend (2007)). Tuoreita tulokulmia ei pidä siis odottaman tässä William Kaufmanin elokuvassa ainakaan ns. pahisten suhteen. Eikä oikein muutoinkaan; sen verran tavallisia polkuja toimintahalpiksen tekijät ovat valinneet tallattavakseen tarinassa, joka yht’aikaa lainaa juonensa moottoreita muista alan teoksista että tuntuu paikoin täysin juonettomalta sarjatuliaseiden mainosvideolta.

Teknisesti miten kuten kelvollinen kuvaus latistuu kuitenkin käytetyn kaluston ja taiteellisten valintojen vuoksi varsin latteaksi ja yksiulotteiseksi, jonka pitää keinohengityksessä lähinnä tyylilajiin sopiva sähäkkä leikkaus. Leikkauksella toki piilotellaan umpisurkeita CGI-efektejä, joilla elokuvaa on yritetty sävyttää mukamas raisummaksi. Tietokoneella jälkikäteen lisätyt veriroiskeet olisivat olleet pienen budjetin elokuvassa kovaa shittiä 1990-luvun loppumetreillä, mutta vuonna 2016 seitsennumeroisella budjetilla sopii kyllä odottaa jotain ihan muuta. Split-splät-roiskeita on lisäilty juosten kustu -tyyliin kymmeniin tilanteisiin kuvitelmana, että sähäkkä leikkaus ehtii hämätä katsojaa. Aikamoinen Stewie Wonder täytyy kyllä olla, jos roiskeet tuntuvat aidoilta. Harmillisesti tekijät tekevät samaa myös esim. kranaattien räjähdyksille. Staattisissa kasa ruumiita -kohtauksissa sentään on pientä yritystäkin, mutta muutoin verottajan vauhdilla iholle rynnivien tauti-ihmisten maskeeraus on melkoisen ponnetonta ja mielikuvituksetontakin. Paukkuja ei ole viitsitty laittaa edes antagonistina heiluvan level boss -zombien laittamiseen; harmaa viitta harteille ja se on siinä. Mutta koska Teksas, asekalustossa ei niitä paukkuja sitten säästetä. Alusta asti elokuvan loppumetreille aseet ja ampuminen ovat aivan keskeinen elokuvan elementti. Sitä sun tätä vekotinta eksyy selviytyjäjoukon kätösiin ihan joka kohtauksessa ja modernien muskettien pauke ja rätinä antavat elokuvalle tärkeän osan sen identiteetistä, kun sellaista ei kerran käsikirjoituksesta tahi näyttelijöistä irti osata kammeta. Eli tulitusta piisaa. Tulitukea tarjoilee itse pääosaa näyttelevä Johnny Strong, jonka railakasta kevythevimusaa kuullaan ääniraidalla. Tai ehkä ”musaa” on liian armollinen sana … nimittäin samaa lyhyttä musiikkipätkää tungetaan jokaiseen mukamas hektiseen tulitus- ja kamppailukohtaukseen. Tusinan toistokerran jälkeen asia hieman huvittaa, mutta toisen tusinan jälkeen se vain ja ainoastaan ärsyttää ellei nyt sitten satu olemaan ihan vimpan päälle Johnny Strongin faniklubin innokas kannattaja. Eipä silti, kun kirjaimellisesti samoja portaikkoja ja käytäviä suhataan käytävähippailuksi ajautuvassa luotileikissä, ehkä musiikillinen kertaus on vain sellainen piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä.

Yhteenveto

Muualta lainailtuja simppeleitä juonikuvioita väsyksiin toistava jälki-apokalyptinen miljoonabudjetin tusinatoiminta valoaroilla pikajuoksijazombieilla varustettuna. Johnny Strongin esittelyn ympärille rakennettu juttu miellyttänee herran faneja, mutta näyttelijän karisma ei tällä kertaa pysty kannattelemaan täyspitkää elokuvaa. Juttu karkaa valitettavasti puuduttavaksi kevythevillä säestetyksi käytävähippailuksi, jossa lentää lyijyä siihen malliin, että toimiipi melkeinpä ase- ja ammustehtailijoiden mainosvideona paremmin kuin toimintaelokuvana.

3/10.