El desconocido (Retribution, 2015)

Ohjaus: Dani de la Torre
Käsikirjoitus: Alberto Marini
Tuotantomaa: Espanja
Kieli: espanja
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdantoeldesconocido_primary

Luis Tosar. Siinä nimi, joka pääosin anglo-amerikkalaiseen elokuvatarjontaan tottuneelle katsojalle ei sanone mitään. Vajaa viisikymppinen Tosar on kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän ja vaikuttavan uran elokuvanäyttelijänä, tuottajana ja jopa musiikin tekijänä  espanjalaisissa elokuvatuotannoissa 1990-luvulta saakka. Monipuolisena ja ystävällisenä tunnettu näyttelijä ponnahti pinnalle Espanjassa tv-sarjan Mareas Vivas kautta 1990-luvun lopulla ja sai nopeasti otollisia elokuvarooleja, joilla sementoi itsensä Espanjan yhdeksi tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Tosar on ehtinyt voittaa Espanjan Oscareiksikin nimetyn Espanjan Goya-palkinnon jo peräti kolmasti ja on käynyt pokkailemassa pokaaleja elokuvafestivaaleilla aina Yhdysvaltain Seattlesta kotimaansa Màlagaan, jossa Tosarille myönnettiin elämäntyöpalkinto 2011 Màlagan elokuvafestivaaleilla. Tosar on pitäytynyt pitkälti kotimaan tuotannoissa, joista osa on saanut kansainvälisestikin katsottuna kovasti arvostusta. Monipuolisesti erilaisissa rooleissa viihtynyt Tosar on epäilemättä kuitenkin tehnyt parhaat – ainakin kansainvälisesti arvioituna – työnsä jännitysviihteen parissa.

Goya-palkinnon ja monia muitakin alan palkintoja Tosar kumarsi erinomaisen väkevästä roolistaan Malamadrena Daniel Monzónin toiminnallisessa vankiladraamassa Celda 211 (Cell 211, 2009), joka saa useimpien muiden maiden vankilamellakoita käsittelevät toimintaelokuvat näyttämään joutilailta piiperryksiltä niin juonensa, kerrontansa kuin kuvauksensa ansiosta. Huumekauppiasta jahtaavan poliisin roolissa Daniel Monzónin elokuvassa El Niño (2014) Tosar pääsee näyttämään kyntensä myös toimintatähtenä ja vetelee ihan hyvin vertoja kovemmin palkatuilleja tunnetummille tinselitaivaan muskeliukoille rapakon toisella puolella. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin yhteisohjaus ja psykologisen kauhun parhaimpiin suorituksiin itsensä kiilaava Musarañas. Se vei Tosarin inhottavaan, mutta perin vaikuttavasti näyteltyyn rooliin insesti-isänä kammottavassa  skenaariossa 1950-luvun Madridissa tarjoillen perin kovan kattauksen mielisairautta, veriroiskeita, groteskia kuvastoa ja terävän särmikästä väkivaltaa irrationaalisen kauhun ystäville. Jaume Balaguerón kauhujännäri Mientras duermes (Sleep Tight, 2011) lieneekin sitten jo vähänkin kauhu- ja jännitysviihteeseen perehtyneille tuttu tapaus ja jälleen Tosar loistaa tyystin erilaisessa roolissa: tällä kertaa totaalisena kusipäänä, joka ottaa tehtäväkseen tehdä muidenkin elämästä kurjaa ja arvotonta ja siinä samassa elokuva luikertelee peräti taitavasti ihon alle tutkiessaan tavallisten ihmisten tavallisia heikkouksia ja miten niistä saa aikaiseksi psykologisesti ahdistavan tunnelman.

Juonitiivistelmä

Carlos (Luis Tosar) on menestynyt sijoituspankkiiri, joka rakastaa rahakkaiden diilien tekemistä silloinkin, kun tietää tai arvaa asiakkaidensa menettävän kaiken sijoittamansa. Ahneen ja pinnallisen sijoituspankkiirin menneisyys tulee osaksi tätä päivää, kun kaiken menettänyt entinen asiakas ottaa nimettömästi yhteyttä Carlosin ollessa autollaan viemässä lapsiaan arkipäivän koulurientoihin ja kertoo, että autossa on pommi ja että auto räjähtää taivaan tuuliin, jos siitä poistutaan. Soittaja haluaa Carlosin järjestävän varsin mittavan rahamäärän siirrettäväksi hänelle, mutta Carlosin on kyettävä tekemään se autostaan käsin säilyäkseen hengissä.

Kommentit

Dani de la Torren ohjaaman elokuvan premissi on monasti osoitettu toimivaksi: ahdistavaan loukkuun ajettu mies joutuu perheenjäsentensä ja itsensä suojelemiseksi tekemään asioita, jotka normaalisti jättäisi tekemättä. J.Lee Thompsonin elokuva Cape Fear (1962) uusintafilmatisointeineen päivineen on varmastikin sellainen kyseisen skenaarion kirjaesimerkki; suorastaan arkkityyppi. De la Torren teoksessa on kosolti samoja elementtejä, mutta samalla elokuva mukavasti yhdistelee tarinointiinsa klaustrofobisten trillerien aineksia pitäessään lähes koko elokuvan ajan tapahtumien keskiössä Tosarin ajamaa pommein varustettua katumaasturia, josta ei voi poiskaan lähteä, mutta ei oikein sinnekään tohtisi jäädä. Olivier Megatonin Transporter 3[x] ei silti ole kysymyksessä, vaikka Tosarin voisikin sekoittaa Jason Stathamiin sopivan heikossa valaistuksessa ja vaikka molemmissa autoa ei sovi jättää pommiuhkan takia. Enemmänkin klaustrofobisen ahdistavuuden kulma tuo mieleen Stig Svendsenin vuoden 2011 merkkitapauksen Elevator tahi David Fincherin erinomaisen elokuvan Panic Room (2002), joissa kaikissa kameraa kierrätetään taitavasti ja innovatiivisesti ahtaissa paikoissa luomassa katsojalle paitsi selkeän kuvan vaihtoehtojen niukkuudesta niin myös epämukavan ahdistavan olon asettamalla katsojalle sen ilkikurisen kysymyksen: mitä itse tekisit? De la Torre kuitenkin kierrätyttää sitä kameraa muuallakin avaten varsin isojakin ylhäältä kuvattuja kuvakulmia ja ehkä päästää irti klaustrofobisen ahdistavuuden tavoittelusta liian köykäisesti. Ehkä trilleriä ei ole tarkoitettukaan niin tiiviiksi kuin Mario ja Lamberto Bavan taiturimainen esitys vuoden 1974 elokuvassa Cani arrabbiati (Rabid Dogs) tai niin ahtaaksi kuin Rodrigo Cortésin elokuvassa Buried (2010), mutta toisaalta sitä jää väkisinkin miettimään, että mitäköhän ohjaaja on tavoitellut lähtiessään rikkomaan rajatun paikan tiiviyttä ja laventamaan kuvakulmia ja henkilökaartia? Erityisesti parikin erillistä, juonen keskiöstä irrallaan olevaa, henkilöhahmoa esitellään ja ihmetellään aivan turhaan, koska heidän tarinoihinsa ei mitenkään voida tässä kontekstissa päästä syvemmälle. Pienet säröt kerronnan tiiviydessä saattavat olla vain huolimattomia jäänteitä käsikirjoituksen uusintakierroksilta, mutta ne siltikin totta vieköön kyllä vaikuttavat vähentävästi elokuvan tehoon.

Luis Tosar. Niin. Luis Tosar pääosassa kovapintaisena ketkuna ja kylmänä sijoituspankkiirina, joka saa kerrankin omaan käteensä sen lyhyemmän korren. Hän ehkä on vain jatkeena tällaisten Wall Street-stereotyyppisten hahmojen pitkällä liukuhihnalla, mutta ainakin hoitaa hommansa tehokkaasti ja uskottavasti. Tosar kannattelee vaivatta pääroolin ja kokeneen oloisesti hallitsee läsnäolon kameralle ahtaissa paikoissa läheltä kuvatuissa kohtauksissa. Itse hahmoon istuvaksi Tosar saattaa olla ehkä aavistuksen turhan machomainen, mutta toisaalta miehen monipuoliset roolitukset ja taidot tietäen hän kykenisi kyllä ruuvaamaan omaa esiintymistään löysemmäksikin, jos sellaista ohjaaja olisi häneltä halunnut. Vaikka toimintaelokuvaksi elokuvaa ei oikeastaan kutsua voikaan, kieltämättä takaa-ajokohtaukset ja muukin toiminnallisempi osuus elokuvasta ovat selvästi keskimääräistä taitavammin toteutettuja ja vetävät vertoja kymmenen kertaa suuremmilla budjeteilla vedetyille amerikkalaisille vastineille. Ohjaaja juoksuttaa tarinaa vaivattomasti ja onnistuu nivomaan kohtaukset hienosti toisiinsa; välillä hienoilla verkkaisilla kamerasiirtymillä ja välillä terävillä tapahtumien kontekstit toisiinsa sitovilla leikkauksilla. Erityisesti pitää mainittaman, että tässä on kuitenkin kyseessä ohjaaja Dani de la Torren esikoisohjaus kokopitkän ruorissa ja siinä valossa jälki on kyllä harvinaisen kypsän ja hallitun näköistä. Siltikin … esitetty skenaario nyt ei ole millään muotoa kovin omaperäinen ja varsin monissa kohtauksissa käänteissä on valitettavasti tiettyä tuttua turvallisuutta.

Yhteenveto

Taitavasti kudottu trilleri häikäilemättömän sijoituspankkiirin aiemman hyväuskoisen uhrin rakentamasta kostosta, joka koskettaa sekä pankkiiria itseään että tämän lapsia. Kypsä ja monipuolinen esikoisohjaus ohjaaja Dani de la Torrelta rönsyilee hieman tarpeetta keskeisen ytimensä ulkopuolelle, mutta onnistuu silti pysymään jännitteisenä ja sopivasti hektisyyttä ja tunnelmaa jakavana. Trillerin ehdottomana kulmakivenä ja kannattimena toimii espanjalainen luottonäyttelijä Luis Tosar, joka heittää lastensa ja itsensä puolesta taistelevana kierona sijoituspankkiirina oivallisen pätevän roolin.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07

 

Mad Max: Fury Road (2015)

Japanilainen aulajuliste. Juliste on ns. programme -tyyppinen eli siinä on neljä sivua. Skannattuna myös sisäaukeama. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned all four pages of the flyer.

divider_11

Lehdistövalokuvien sarja. Valokuvapaperia. Koko on 12,6 cm x 17,6 cm. A set of promotional still photos. Photographic paper.

divider_11

Espanjalainen aulajuliste. Koko on A4. A movie flyer from Spain. Size is A4.

madmaxfuryroad-spain

 

Linkki elokuvan arvioon (a link to my movie review, in Finnish)

Black Mass (2015)

Ohjaus: Scott Cooper
Käsikirjoitus: Mark Mallouk, Jez Butterworth
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 4.12.2015
Kieli: Englanti
Budjetti: arviolta 50 miljoonaa euroa

Johdantoblackmass_primary

Näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Scott Cooper on muutamassa vuodessa saanut aikaiseksi kolme kokopitkää. Ohjaajan tyyli on selvästi vakiintumassa. Vahvojen näyttelijöiden näyttelemien hahmojen ympärille on pyritty tälläkin kertaa rakentamaan selkeää draamallista ja hahmovetoista kerrontaa. Cooperille tärkeää vaikuttaa olevan kuvata keskeisiä hahmojaan monipuolisesti ja näyttää näistä myös ikävämpiä puolia. Black Mass on elämäkerrallinen rikosdraama Bostonia aikanaan ravisuttaneesta irlantilaisgangsterista James Bulgerista, joka nykyisin istuu vankilassa kahta perättäistä elinkautista. Vaikka tuomion luvussa aikanaan hänen katsottiin osallistuneen 11 murhaan, todellinen luku lienee paljon karumpi. Bulger syöksi Bostonissa 70- ja 80-luvuilla vallasta italialaistaustaisten mafiosojen kaartin ja siirsi FBI:n myötävaikutuksella vallan kahvat irlantilaistaustaisten gangsterien ns. Winter Hill -jengille. Elokuva keskittyy etupäässä Bulgerin ympärille ja jättää mafian osuuden tapahtuneisiin varsin ohkaiseksi, mutta painottaa FBI:n roolia merkittävästi; ehkä jopa liiaksikin. Vuoden 2006 Martin Scorsesen ohjaus The Departed käsitteli osittain samoja kuvioita ja hahmoja, mutta fiktiiviseen trilleriin kiedottuna.

Juonitiivistelmä

Eletään 1970-lukua. Yhdysvaltain itärannikon kaikissa suurissa kaupungeissa on pahoja ongelmia käsistä lähteneen rikollisuuden kanssa ja Bostonissa valtaa pitävät Italian mafian haarakonttorit. FBI-agentti John Connolly (Joel Edgerton) onnistuu houkuttelemaan irlantilaistaustaisen pikkugangsterin Jimmy ”Whitey” Bulgerin (Johnny Depp) yhteisen juonen osaksi tavoitteena saada kaupungissa valtaa pitävä mafia nujerrettua. Gangsterin ja FBI:n liitto repeää nopeasti veriseksi väkivallan kierteeksi ja Whitey käyttää FBI:n hänelle suomaa suojelua häikäilemättä hyväkseen rakentaessaan itsestään yhtä nykyhistorian koko Yhdysvaltain itärannikon armottomimmista gangstereista.

Kommentit

Black Mass on ohjaaja Cooperin edellisen elokuvan, Out of the Furnace (2013), selkeä tyylillinen jatkumo, mutta ajautuu paikoin tarpeettoman sekavaksi kaikkine vyyhteineen eikä anna kovinkaan selkeää kuvaa siitä, miten vainoharhainen psykopaatti Bulger onnistui kietomaan Bostonin alamaailman toimijat niin vaivatta nöyriksi alamaisikseen ja ennen kaikkea elokuva ei selvitä tarpeeksi uskottavasti miten Bulger onnistui pyörittämään paitsi Bostonin kokoisen miljoonakaupungin rikollisuutta niin myös rikollisia kuvioita mm. Floridassa. Elokuva muistuttaa tyyliltään hyvin paljon viime vuosikymmenen brittiläisiä realismin sävyttämiä rikosdraamoja, joissa alakuloisissa ympyröissä sisältä henkisesti mätänevät pikkurikolliset paatuvat kovan luokan tekijöiksi kiipustaessaan väkivallalla kuorrutettuja portaita ylemmäs rikollisen maailman hierarkioissa. Silmiinpistävästi myös amerikkalaisen Jonathan Hensleigh’n muutaman vuoden takainen Kill the Irishman (2011) palautuu mieliin Cooperin elokuvaa katsellessa sekä tyylin että sisällön rakenteen puolesta. Kill the Irishman puolestaan kertoi Clevelandia aikanaan sotkeneesta toisesta irlantilaistaustaisesta rikollispomosta Danny Greenistä.

Black Mass rakentuu elokuvana verkkaisesti lähes täysin ilman älämölöä melkeinpä minimalistisella otteella. Kuvaustapa ja kohtausten sommittelu ovat jopa lähes dokumentaarisella tasolla, joka luo toki elämäkerralliseen elokuvaan tiettyä uskottavuutta, mutta samalla tällä kertaa laskee elokuvan tehoa jonkin verran, sillä tarinan eteneminen tuntuu paikoin tarpeettoman verkkaiselta. Mukaan on ympätty myös – toki oikeisiin tapahtumiin pohjautuvia – juonikuvioita, joita ei sitten kuitenkaan pystytä käsittelemään juurikaan pintaraapaisua enempää. Harmillisesti tämä osaltaan rikkoo elokuvan kerronnan eheyttä. Poukkoilu on kostautua eritoten puolivälin tietämissä, mutta onnekkaasti tarina edes hieman tiivistyy lopun häämöttäessä. Niitä lopulta irti leikattavia juonellisia rönsyjä ei olisi koskaan pitänyt edes päästää syntymään. Yksin tein elokuvan pelastaa Whitey Bulgeria näyttelevä Johnny Depp, joka loistaa kylmäverisen ja vainoharhaisen psykopaatin roolissa. Kuopattuna ties minne ovat Deppin tuttuakin tutummiksi tulleet ja itseään toistaviksi ajautuneet maneerit, naamalihasten venkoilut ja Jack Sparrow -irivistely. Tilalla on julmaa opportunistista pahuutta huokuva ilmestys, jota Depp ohjailee ihailtavan taiturimaisesti. Osassa kohtauksista Depp uhkuu sellaista pahaenteisyyttä, että Charles Grayn Mocata-hahmo Terence Fisherin The Devil Rides Out (1968) -elokuvasta jo melkein kalpenee. Ja se on paljon sanottu se.

Yhteenveto

Black Mass on lopulta tarpeettoman rönsyinen ja hieman turhan hidastempoinenkin elämäkertaelokuva irlantilaistaustaisen James Bulgerin elämän rikollispomovuosista FBI:n sotkeuduttua miehen elämään. Elokuva ei mässäile turhia, mutta ankean realistiselle kuvaukselle tyypillisesti ei karta hurjaakaan väkivallan kuvausta, kun sellaista vastaan tulee – ja kyllähän siihen tässä nyt toki törmätään parin kymmenenkin kohtauksen voimin. Tarina etenee Bulgerin vaiheita myötäillen jättäen samalla monet sivuosahahmot melko lailla kokonaan heitteille (eritoten Benedict Cumberbatchin rooli Whitey Bulgerin poliitikkoveljenä valuu turhuuksien viemäriin) ja jättää jopa rikollisjengin toiminnan suorat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset vaikutukset vaivaannuttavasti ja perusteetta taka-alalle. Mitään varsinaista kantaaottavuutta on kuitenkaan vaikeaa elokuvasta löytää, joka on toki elämäkerralliselle elokuvalle pelkkää plussaa. Johnny Deppin ansiosta elokuvasta kuoriutuu kuitenkin peräti synkkä kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun paranoidinen psykopaatti pääsee vallan kahvaan toteuttamaan itseään.

6/10