Ohjaus: Joe Chien Käsikirjoitus: Joe Chien Tuotantomaa: Taiwan Kieli: mandariinikiina, japani, englanti Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Budjetti: noin 85000 euroa Kesto: 86 minuuttia Arvioitu: syksy 2013
Johdanto
Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.
Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.
Juonitiivistelmä
Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…
Kommentit
Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi MiikenLesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]. Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008)[x]. Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.
Yhteenveto
Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.
Ohjaus: Dean Devlin Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot Tuotantomaa: USA Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina Arvioitu: syksy 2018 Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017 Budjetti: 120 miljoonaa USD
Johdanto
Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseikkailu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).
Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.
Juonitiivistelmä
Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset (tietenkin!).
Kommentit
120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa elokuvan aikoihin ilmestyneen samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä ja niiden ainoa tavoite on näyttää parhailta efekteiltä ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’ ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.
Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetitöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.
Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa hämmentyneinä rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.
Yhteenveto
Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.
Ohjaus: Rodrigo Grande Käsikirjoitus: Rodrigo Grande Tuotantomaa: Argentiina/Espanja Kieli: espanja Arvioitu: kesä 2018 Arivoidun version pituus: 120 minuuttia Budjetti: 1-2 miljoonaa USD
Johdanto
Teknotrillerien joukkoon miten kuten laskettavien elokuvien määrä alkoi kiihtya selvään nousuun 1980- ja 1990- lukujen taitteessa ja räjähti täyteen kasvuun 1990-luvun loppumetreillä. Aiemmin tähän alalajityyppiin voi hyvälläkin tahdolla arvioida vain kevyehkön joukon teoksia. Tässä johdannossa käsittelen nyt vain teknotrillereitä, jotka ovat juonensa puolesta tiukasti kiinni nykyajassa eivätkä kuvitteellisissa tai vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971) istahtaa toki tieteisfiktioksi paremmin, mutta käy ehkä proto-teknotrilleristä samaten kuin Michael Crichtonin Westworld (1973), Saul Bassin Phase IV (1974) ja Donald Cammellin Demon Seed (1977)[x]. Francis Ford Coppolan erinomainen The Conversation (1974)[x] on salaliittoteoriaelokuvien uranuurtaja, mutta istahtaa vallan mainiosti teknotrilleriksi, vaikkakin ennen digitalisaation aaltojen muokattua yhteiskuntia. Niinkin myöhään kuin 1980-luvulla John Badhamin WarGames (1983) alkaa vasta muistuttaa sellaista teknotrilleriä, jollaiseksi epäilemättä useimmat 2010-luvulla teknotrillerin mieltävät. Samana vuonna valmistui myös Douglas Trumbullin aikaansa edellä ollut Brainstorm (1983), jossa yhdistellään jo aivoja tietokoneisiin sekä David Cronenbergin Videodrome (1983), joka elokuva toki tunnetaan enempi kehokauhun airueena. Sähköpostien, alati verkottuvien tietokoneiden, signaalikäsittelyn, kannettavien puhelinten ja valvontakameroiden maailma pullahti sitten toden teolla elokuvienkin maailmaan 1990-luvulla. Phil Alden Robinsonin Sneakers (1992) esittelee kokonaisen erityisryhmän erilaisia teknologia-asiantuntijoita puuhastelemassa keikkaa. Rachel Talalayn Ghost in the Machine (1993) kertoo miten tietoverkkoon siirtynyt sarjamurhaajan tietoisuus jatkaa tötöilyään virtuaalimaailmassa. Vähän (tai paljonkin) siis kuin Wes Cravenin Shocker (1989)[x] neljää vuotta aiemmin. Albert Pyunin Arcade (1993) muistaa taas muistuttaa kaikille, miten vaarallisia ne tietokonepelit oikein ovatkaan (etenkin silloin, kun sotkevat teinien aivot). Irwin Winklerin The Net (1995)[x] asettaa Sandra Bullockin erakkonörtin keskelle vahingossa löytämäänsä salaliittoa. Iain Softleyn Hackers (1995) puolestaan laittaa Angelina Jolien ja Jonny Lee Millerin näyttelemät ohjelmoijat pulaan sijaiskärsijöiksi katalan viruksen kirjoittamisesta. Brett Leonardin typerä Denzel Washingtonin tähdittämä Virtuosity (1995) näyttää kuinka voi käydä, kun virtuaalitodellisuudesta valtoimeksi vahingossa päästetyt sarjamurhaajien simulaatiot ottavat tietoverkoista yliotteen. Phillip Noycen Harrison Fordin tähdittämä Patriot Games (1992) on enempi suoraviivainen toimintaelokuva, mutta kiehtovasti yhdistelee myös sellaista kuvastoa, joka myöhemmin avautuu modernimpien teknotrillerien peruskalliona. John Flynnin Brainscan (1994) laittaa Edward Furlongin ihmettelemään tietokonepeliä, jossa tapahtuvat murhat toteutuvatkin todellisuudessa. Andrew Davisin Chain Reaction (1996) puolestaan ulottaa teknotrillerin skaalan maailman pelastamisesta perinteisten toimintaelokuvien tasolle. Barry Levinsonin Disclosure (1994)[x] yhdistelee oikeastaan ensimmäisenä teknotrillerin aineksia eroottissävytteisen trillerin tarinaan ja myös Philip Noycen elokuva Sliver (1993)[x] osoitteli sekin valvontakameroitaan jo samaiseen suuntaan. 90-luvun puolivälin jälkeen teknotrillerien määrä lähti rajuun kasvuun, jolle ei loppua ole näköpiirissä.
Se mikä tässä Rodrigo Granden teknotrillerissä erittäin virkistävästi poikkeaa useimmista edellä luetelluista on elokuvan poikkeuksellisen rehellinen, maanläheinen ote teknologisten laitteiden käytössä osana käsikirjoitusta. Elokuvan tekijät eivät hae piippaavista vekottimista ja läpinäkyvistä näytöistä tukea tai uhkaa vaan käyttävät niitä elokuvassa juuri siten kuin todellinen oikeassa elämässä operoiva tietokoneinsinöörikin niitä voisi kuvitella käyttävänsä. Erityisesti pohjoisen Amerikan teknotrillerielokuvissa teknologinen aspekti ajetaan jostain syystä yleensä varsin kauas irralleen todellisuudesta, joka seikka perusteellisesti vieraannuttaa juuri niitä kohderyhmän jäseniä, jotka todellisuudessa ymmärtävät elokuvan teknologisten käsitteiden ja vekottimien päälle. Teknotrillreissä tavallista on myös elokuvan teknologisten käsitteiden ontuva tai suorastaan virheellinen selittäminen sekä tyypillisesti myös puutteellinen ajatustyö käsikirjoitusvaiheessa sen suhteen, mitä kaikkea elokuvan viitekehyksen sisällä esiteltävien teknologisten käsitteiden ja vekottimien kanssa voi oikein tehdä ja mitä ei.
Juonitiivistelmä
Pyörätuolissa katkeroitunutta ja itsesäälin täyteistä elämäänsä elävän tietokoneinsinööri Joaquínin (Leonardo Sbaraglia) ja tämän vanhan koiran elämään tulee kovasti uutta säpinää, kun miehen kartanomaisen isoon perintöasuntoon muuttaa alivuokralaiseksi Berta (Clara Lago) ja Bertan mykkä tytär Betty (Uma Salduende). Uudet vuokralaiset huomaavat, että kyyniseen ja eristäytyvään vuokraisäntään on vaikeaa saada minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia, mutta pian yritykset palkitaan ja Joaquín lämpenee uusille tulokkaille.
Kaikki ei kuitenkaan täsmää. Joaquín sattumalta huomaa, että lähistöllä operoi suuresta pankkiryöstöstä unelmoiva ja korruptoituneiden poliisien kanssa yhteistyössä toimiva rikollisjoukkio, joka rakentaa ryöstökeikkaansa varten tunnelia juuri Joaquínin asunnon alta. Joaquín alkaa hankkia tietoa ryhmän toiminnasta, mutta pyörätuolin avulla kaikki puuhastelu on kovin työlästä. Rikollisjoukkion työn edetessä etenevät myös Joaquínin omat suunnitelmat…
Kommentit
Virkistävän monipuolinen ja taidokas trilleri kätkee ytimeensä hämäävän yksinkertaiselta tuntuvan skenaarion, jonka juuret ovat pohjois-amerikkalaisessa film noir-jännäriperinteessä ja jonka rönsyt ja hidasteet on osattu käsikirjoituksesta karsia pois. Varsin vähäisellä näyttelijämäärällä ja vain muutamalla kuvauspaikalla toteutettu tarina taikoo katsojalle yht’aikaa kutkuttavan jännittävän ja toisaalta arkirealismia tihkuvan kokonaisuuden. Argentiinalaisen ohjaajan Rodrigo Granden omaan käsikirjoitukseensa perustuva tarina etenee taidokkaasti, sopivan sutjakkaasti ja kohtaukset toiseensa hienosti nivoen. Sulavan ohjauksen ja leikkauksen täydentää elokuvan kuvauksesta vastuussa oleva Félix Monti, jonka työn tuloksia sopii ihailla lukuisia kertoja elokuvan kuluessa niin ränsistyneen rakennuksen tilojen upeassa ilmituonnissa kuin myös ahtaiden klaustrofobisten tilanteiden rakentelussa. Film noir -perinteen suuntaan kumartavat myös valitut kuvakulmat, valojen ja varjojen käyttö sekä pimeiden sävyjen upea taltiointi. Ja film noiriin kuuluu myös useimmiten se kuuluisa femme fatale, jonka roolin mykän tytön äitinä tässä elokuvassa vetää espanjalainen näyttelijätär Clara Lago täyteläisen taidokkaasti ja leikillisen helpon näköisesti.
Teknotrillerille epätyypillisesti elokuvassa ei kuvata teknologiaa yht’aikaa pelottavana ja vaarallisena asiana, joka riistää ihmisiltä vapauden ja oman tahdon. Sen sijaan pyörätuoliin sidotun tietokoneinsinöörin laitearsenaali on tavallista, perusteltua ja käytännöllistä ja tätä arsenaalia käytetään edistämään tarinan kulkua eikä olemaan vain tekosyy näyttää päheiden efektivelhojen viimeisiä temppuja sopivaa setelitukkoa vastaan. Grande siis näyttää, miten käyttää teknotrillerissä sitä teknologiaa kuin mitä tahansa muuta työkalua, jolla skenaariota rakennetaan kohti päätepistettään. Joku lukija ehkä nyt arvuuttelee, että eipä tämä sitten mikään teknotrilleri ole ensinkään. Perusteltu näkemys, mutta siinä määrin suuressa roolissa laitteiden käyttöä tarinan kuljetuksessa ja juonen käänteissä kuitenkin on, että ainakin tämä arvioija laskee elokuvan teknotrilleriksi.
Monipolvinen tarina iskee tuon tuosta uutta vaihdetta ja tilannetta silmään eikä unohda sitoa näitä tapahtumia yhteen soljuvaksi skenaarioksi. Ratkaisemattomia rönsyjä ja katkenneita kuvioita ei juuri ole ja sopivasti muutamakin juttu jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti koluamatta läpi jättäen tarinan taustalle sopivasti mysteerisiä elementtejä. Harmillisesti kuitenkin ryöstäjäjoukon sisäinen dynamiikka ja ryhmän taustoitus takapiruineen jäävät lopulta kuitenkin sekä vajavaisesti rakennetuiksi että puolitiehen realisoiduiksi. Sekalaista ryöstäjäporukkaa on kuitenkin enemmän kuin muutama veikkonen eikä elokuva ehdi mitenkään perehtyä tämän joukon jäseniin, vaikka kuitenkin lähtee yrittämään. Vähempi kaarti olisi ehkä ollut parempi ratkaisu tai sitten nämä hahmot olisi voinut jättää suosiolla pienemmälle vaihteelle. Erityisesti varsinkin osa joukkion näyttelijöistä ei yllä lähellekään pääparin Lago ja Sbaraglia taitoja, josta seikasta syntyy kiusallista kontrastia sivuosarooleihin.
Yhteenveto
Alfred Hitchcockin Rear Window (1954)-elokuvan argentiinalainen variantti nousee elokuvien selkeistä ja monista yhtymäkohdista huolimatta kevyesti omille jaloilleen taidokkaan toteutuksensa ja näyttelijöidensä vuoksi. Joaquínin roolissa katkeroituneena pyörätuoliinsa sidottuna tietokoneinsinöörinä Leonardo Sbaraglia suoriutuu vailla valituksia ja mutinoita, vaikka ei James Stewartin karismaa omaakaan – eikä tässä roolissa sellaista kyllä totta vieköön edes tarvita. Taitavasti rakennetun elokuvan ainoiksi selkeiksi miinuskohdiksi voi laskea ryöstäjäjoukon rooleissa olevien sivuosanäyttelijöiden suoritukset. Mainio teknotrilleri ilman tyypillisen modernin teknotrillerin ylitseampuvaa ja kliseisen väärin kuvattua teknologiaa.
Sarja japanilaisia aulajulisteita. Osassa julisteita vain etupuoli on erilainen ja takaosa sama. Skannattuna julisteiden etupuolet ja takapuolet siltä osin, kuin niissä on poikkeamia. A series of movie flyers (chirashi) from Japan. Many of the flyers have differing front side and same reverse side. Scanned the flyers with that in mind so that I’m showing only one reverse side for those that have the same picture on the reverse side.
Linkki elokuvan arvosteluun. A link goes to my review of the movie (in Finnish).
Johdanto
Johdanto
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.