Avainsana: 2000-luku

Day of the Dead 2: Contagium (2005)

Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti

contagium_primaryJohdanto

Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin tullut koko lajityypin kannalta kiinnostavia tapauksia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 1990-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 1980-luvun vaihtuessa 1990-luvuksi ja 1990-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille varsin kuollut jakso, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)[x]) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)[x]) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.

Kommentit

Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi  päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien sarjatekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei yksinkertaisesti osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter-komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.

Yhteenveto

Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.

1/10

28 Days Later (2002)

Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Alex Garland
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Ensi-ilta Suomessa: 28.2.2003
Arvioidun version pituus: 113 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Kieli: englanti

28dayslater_primaryJohdanto

Kun zombie-kauhun kummisetä ja koko nykyisen zombie-elokuvien kuvaston rakentaja George A.Romero yritti 90-luvulla päästä uudelleen käsiksi zombie-leffojen tekoon, ei hänen soittoihinsa tuotantoyhtiöistä vastattu, kirjeitä ei luettu eikä rahoittajia ilmaantunut. Romero yritti vuosien ajan päästä laajentamaan omaa trilogiaansa laajemmaksi, mutta vallalla olivat uudet tuulet. Ennen vuosituhannen vaihtumista kuitenkin Romerolle olisi avautunut tilaisuus päästä ohjaamaan kokonainen sarja zombie-lajityypin elokuvia japanilaisen peliyhtiö Capcomin suunnitellessa Resident Evil -peleilleen elokuvasovituksia. Se ei kelvannut Romerolle, koska tyyli oli erilainen mitä hän halusi ja taiteelliset erimielisyydet johtivat välien kariutumiseen. Uuden vuosituhannen uudet tuulet pyyhkäisivät Romeron mätänevien paarustajien joukkiot tieltään ja toivat tilalle uudenlaiset zombiet; ei pelkästään ulkonäön ja käyttäytymisen puolesta, mutta myös vertauskuvallisilla tasoilla. Toisaalta mikäs sen hienompaa, kuin että joukkoon synkkään liittyy uusiakin nimiä ja että wanhaa tuuletetaan uusilla tempuilla; sehän vain kertoo lajityypin elinvoimasta ja kyvystä muuttua, kasvaa ja kehittyä. Uutta verta teurastuksen linjastolle tuo tässä Danny Boyle, jonka nopeat ja raivoisat elävät kuolleet edustavat aivan omanlaistansa zombie-elokuvien kaartia silti vertautuen helposti Romeron töihin sisältönsä moniulotteisuuden myötä. Boyle ehti jo aiemminkin urallaan saada aikaan melkoista tutinaa Euroopan markkinoilla vinksahtaneen huumorin elokuvillaan Shallow Grave (1994)[x] ja Trainspotting (1996) vakiinnuttaen asemansa pätevänä ohjaajana. Vuoden 2000 Boylen ohjaus Alex Garlandin romaanin pohjalta, The Beach (2000), sai Garlandin vakuuttuneeksi, että Danny Boyle pitää saada ohjaamaan hänen uusin käsikirjoituksensa zombie-elokuvaksi ja Garland todellakin onnistui tässä tavoitteessaan. Vaikka Boylen elokuvassa 28 Days Later vinksahtanutta vipinää huumorin osaltakin on kyllä olemassa, mikään komedia ei suinkaan ole kysymyksessä. 28 Days Later on samalla myös ensimmäisiä uuden zombie-kerronnan airuita ja pesunkestävä kauhutrilleri, jonka vaikutukset zombie-elokuvien uudessa nousussa 2000-luvulla ovat kiistattomasti nähtävissä.

Juonitiivistelmä

Joukko eläinaktivisteja vapauttaa laboratoriokokeissa käytettyjä apinoita häkeistään tietämättä mille eläimet on alistettu. Eipä aikaakaan, kun apinoista nopeasti leviävä tauti hyppää ihmisiin ja sotkee Iso-Britannian Lontoon elämän kokonaan muuttaen sen asukkaat raivopäisiksi tappokoneiksi villisti levittäen tartuntaa. Polkupyörälähetti Jim (Cillian Murphy) herää yksin sairaalassa säästyttyään onnekkaasti raivopäiden hyökkäyksiltä ja lähtee tutkimaan autioituneen oloista ympäristöään. Pian selviää, että hän on vain yksi satunnaisista eloonjääneistä koko Lontoon alueella tai kenties jopa koko maassa. Raivopäät eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään; ne metsästävät suoranaisina laumoina vielä elossa olevia antamatta koskaan periksi. Jimin selviytymistaistelu on vasta alussa.

Kommentit

Ohjaaja Danny Boyle vakuuttaa elokuvansa sutkean nopeilla leikkauksilla, kiireisillä kuvakulmilla ja synkeällä atmosfäärillä olevansa tällaisen kipakan trillerin tekijäksi juuri sopiva henkilö. Kun vielä elokuvan äänimaailma tukee ohjausta ja juonta, on erinomaisen tiukka ja tiivis kauhupaketti kasassa. Käsikirjoitus on suorastaan nerokas ja lähtökohtaisesti pakenevien ihmisten psyykeen päästään pureutumaan uskottavasti ja heihin saadaan riittävää syvyyttä tapahtumien taustojen tueksi. Selviytyjien taustoihin ja persooniin uppoudutaan tarpeeksi, jotta näistä hahmoista ja näiden kohtaloista voi välittää. Boyle kuvaa elokuvassaan myös paljon muuta kuin pelkän kuvituksen sinällään erinomaiselle tarinalla. Se ottaa tiukasti kantaa sosiaalisiin ongelmiin ja pureutuu ihmisyyden olemukseen ja ongelmakohtiin. Alussa kuvattu silpomisia, murhia ja tuhoa katsomaan pakotettu apina on suora metafora alimman sosiaalisen luokan vaihtoehdottomuuteen ja niihin keinoihin, joilla tämä yhä kasvava sosiaalinen ryhmä pidetään aisoissa. Kun mikään ei enää riitä, pääsee tuho irti eikä historiassa tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin huomatakseen vertauskuvan osuvuuden nykypäivän yhteiskuntiin. Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan kertautuu osuvasti elokuvan jälkimmäisessä puoliskossa, kun käy ilmi, että raivopäisten tappajien kynsistä pakeneminen sotilaiden turvaamaan linnoitukseen on aivan yhtä huono vaihtoehto kuin joutua villien massojen repimäksi. Selviytyminen ei riitä – perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen nälkä alkaa taas kasvaa vaikka yhteinen vihollinen on kirjaimellisesti aidan takana. Juonen seuraaminen vaatii hieman tarkkaavuutta ja monet asiat katsoja joutuu itse päättelemään. Nuo asiat ovat kuitenkin järkevästi pääteltävissä ja nerokkaasti esitetty vihjeinä katsojille. Juoni kantaa ovelasti loogisten sudenkuoppien ylitse ja Boyle avittaa katsojaa hienovaraisilla vihjeillä kohtauksissa, jotka ehkä alussa tuntuvat turhilta, mutta avautuvat täyteen kukkaansa ajatustyön jälkeen.

Danny Boyle näyttää myös kaapin paikan niille tuhansille keskitason ”kauhuohjaajille”, jotka luottavat vain raa’an ja brutaalin kuvan tai efektien voimaan tarkentamatta syitä, seurauksia tai rakentamatta riittävää motivaatiota esitetylle. Hyvin yksinkertaisilla tempuilla Boyle saa nimittäin aikaiseksi poikkeuksellisen hyytäviä kohtauksia ilman pisaraakaan verta tai edes väkivallan uhkaa. Täysin hiljaisen Lontoon kuvaus ja kadonneiden ihmisten omaisten liimaamat laput Piccadilly Circuksella ovat näitä Boylen poikkeuksellisen onnistuneita tehokeinoja, joilla synkkä painostavuus iskostuu mieliin takuuvarmasti. Danny Boyle tekee käsikirjoituksen kauhuskenaariosta monella tasolla toimivan ja kykenee hyödyntämään videolle pääosin taltioidun käsivaraisen kuvauksen alkuvoimaisen tehon ajamatta sitä kuitenkaan liian suureen rooliin. Samalla päästään myös tutkimaan ihmisyyttä vakavammin; yhteiskunnan ja sosiaalisten ongelmien tilaa ja ihmisten vaistojen, perustunteiden ja -tarpeiden luontaisesti synnyttämiä tilanteita. Jimin kasvutarina nuorukaisesta vastuuta kantavaksi aikuiseksi mahdutetaan uskottavasti myös elokuvan raameihin ja kun vielä taudin aiheuttamaan raivon tilaan pääsemiseksi ei lopulta edes tarvitakaan itse tautia, Boyle paukauttaa kunnarin.

Mini-DV-tallenteena käsivaraisella SD-laadun videokameralla monin paikoin kuvattu elokuva on samalla teknisesti taiturimainen. Halvan kuvauskaluston heikon erottelukyvyn ja kehnon väritoiston ominaisuuksia käytetään kiinteänä osana elokuvan visuaalista ilmettä myös psykologisessa mielessä. Ylivalottuneet kohtaukset, suttuinen ja alkukantainen kontrasti sekä ovelat keinot kohtausten valaistuksessa yht’aikaa pitävät yllä illuusiota halvasta, lähes dokumentaarisesta, amatöörituotannosta sekä ylittävät sen tason, johon käsivaraisella videokamerakalustolla normaalisti teknisesti päästään. Haittapuolena digitaalisella videokameralla taltioinnissa on toki se, että lähdemateriaalin digitaalinen resoluutio on automaattisesti lukittuna kaluston tasoon; sitä ei voi teknisesti kasvattaa, joten tulevaisuuden katsojien on aina ja ikuisesti tyydyttävä elokuvan raa’an suttuiseen ilmiasuun.

Yhteenveto

Ihan kaikille katsottaviksi elokuvaa ei voi suositella sen kohtuullisen järkyttävän sisältönsä vuoksi. Visuaalinen sisältö ei ole mitenkään erityisen häiritsevää; tämä järkyttävämpi osasto on psykologisella puolella. Elokuvaa voi varauksetta suositella zombie-elokuvien tai yleisemminkin kauhuelokuvien ystäville; itse asiassa elokuva on modernien pikajuoksija-zombieiden keskeinen teos. Romeron paarustajia Ainoina Oikeina(TM) zombeina pitävät katsojat tietty  varovat visusti lokeroimasta tätä zombie-elokuvien kastiin ensinkään, mutta jos örmöjen lähtö- ja liikenopeuden jättää huomiotta, yhtäläisyyksiä genren valioihin ei ole vaikea kaivaa esille.  Hirviöelokuvista vähemmän välittävien ja enempi vakavampien aiheiden kanssa viihtyvät katsojat saavat toki hekin varmasti elokuvasta paljon irti, kunhan uskaltautuvat kurkkaamaan kauhun ja hektisesti sykkivän synkemmän sisällön tuolle puolen.

8/10

The Happening (2008)

Ohjaus: M.Night Shyamalan
Tuotantomaat: USA, Intia
Käsikirjoitus: M.Night Shyamalan
Ensi-ilta Suomessa: 13.6.2008
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 91 minuuttia
Arvioitu: kesäkuu 2008
Budjetti: $48 miljoonaa

happening_primaryJohdanto

M.Night Shyamalan on jonkinlainen outolintu kauhu- ja jännityslajityyppien piirissä. Häntä ei yleisesti ottaen mielletä kauhuelokuvien tekijäksi, mutta siltikin useampikin miehen elokuvista on selkeästi salonkikelpoista ja draamallista kauhumysteeriä ja jostain syystä hänelle siunaantuu aina käytettäväksi tynnyrikaupalla riihikuivaa mikä on hyvin poikkeuksellista kauhumysteereille noin yleisesti ottaen. Shyamalan hypistelee elokuviensa teemoissa varsin usein perhearvojen ja keskinäisen luottamuksen tärkeyttä eikä The Happening ole tässä suhteessa poikkeus. Mutta olisi luullut miehen oppineen jotakin täydellisesti flopanneesta ja luokattoman sekaisesta edellisestä elokuvastaan Lady in the Water (2006). Mutta ei. Ennemminkin tuntuu siltä, että Shyamalan on ottanut edellisestään sen huonoimmiksi paljastuneita ratkaisuja ja tiivistänyt The Happeningin kertomusta niillä. Shyamalanilla on kiintoisasti edelleen kuitenkin portit auki suuren budjetin studiotuotantoihin, vaikka hänen elokuvansa eivät yllätyshitiksi nousseen The Sixth Sense (1999) -elokuvan jälkeen ole olleet kovinkaan kummoisia mitattiinpa sitä sitten rahalla tahi ei.

Juonitiivistelmä

New Yorkin Central Parkista käsin lähtee liikkeelle omituista itsetuhoista käyttäytymistä aiheuttava epidemia, joka ottaa nopeasti haltuunsa koko New Yorkin. Mooren ongelmainen perhe (Mark Wahlberg ja Zooey Deschanel) onnistuu onnekkaasti pakenemaan paniikkiin ajautuvasta kaupungista maaseudulle mukanaan tuttavaperheen pieni tyttö, jonka vanhemmat joutuvat epidemian uhreiksi ja tytön jäädessä näin vaille kaitsijoita. Maaseudulla Mooren perhe alkaa ratkoa mystisen epidemian arvoitusta samalla pyrkien pakenemaan sen tieltä.

Kommentit

The Happening on monella tavoin ohjaajansa M.Night Shyamalanin näköinen ja oloinen elokuvana sen käänteet, ohjauksen tyylin ja teemat huomioiden. Tavis-Jaskan konfliktien repimä perhe on jälleen tässäkin elokuvassa tapahtumien keskiössä ja osittain perheen sisäisen draaman tematiikka sulkee itsensä kuplaksi elokuvan varsinaisten tapahtumien sisään.  Tarkoituksellista tai ei, Shyamalan hajottaa jälleen itse rakentamansa tunnelman ja vaihtaa kerrontatapaansa kiehtovasti käynnistyneestä skenaariosta perheen dynamiikan ja yksilöiden ristiriitojen puisevan tylsään melodraamaan, joka puuduttaa ja puurouttaa koko tarinan. Ei voi kuin hämmästellä Shyamalanin onnistuessa jälleen täydellisesti tuhoamaan omaperäisesti, taitavasti ja  luovasti rakentuvan kehystarinan. Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia tuntuvat suunnatun aivan täysin vastakohtaisille kohderyhmille kuin jälkimmäinen kolmevarttinen. Elokuvan opettavaiseksi moraliteettisaduksi tähdätty ekologinen taustatarina ajautuu  lopulta vain draaman moottoriksi ja alkavan ekokatastrofin mittasuhteetkin paljastuvat lopulta kovin vaatimattomaksi puuhasteluksi. Premississä olisi ollut kelpo lähtökohdat isommankin tytinän pohjaksi semminkin kun huomioi, ettei tätäkään Shyamalanin elokuvaa tehty pikkupennosilla.

Oudosti myös Shyamalanin ohjauksessa näyttelijät vetävät ihan mitä sattuu sunnuntaikevätnäytelmän tasoista roolia. Mark Walhberg nyt on joka tapauksessa täysin väärä valinta sellaiseksi hahmoksi, jonka näyttelijältä odotetaan suurta variaatiota tunneskaalojen esiintuomisessa ja paikoin vaikuttaa kuin mies ei oikein tietäisi mitä häneltä tässä oikein odotetaan. Valitettavasti Zooey Deschanel ei pärjää juurikaan sen paremmin ja keskittyy näyttämään silmät ymmyrkäisinä kauhistuneelta tai hämmästyneeltä hyvän tovin esiintymisajastaan. Pienemmässä sivuroolissa operoiva Paul Giamatti on tällä saralla ainoa positiivinen valonpilkahdus. Näyttelijöiden ohjaus on unohtunut melko lailla kokonaan, mutta myös elokuvan jaksottaminen ontuu pahasti. Elokuvaan on heitelty hieman jotain huomioita modernin yhteiskunnan tavasta jakaa informaatiota ja riippuvuudesta tiedostusvälineiden välittämistä mielikuvista, mutta Shyamalan ei joko osaa tai uskalla viedä näitäkään huomioita yhtään mihinkään tarinan edetessä. Tarinassa voi nähdä yhtymäkohtia mm. George A.Romeron elokuvaan The Crazies (1973) (jossa biologinen virusase vahingossa tekee pikkukaupungin asukkaista murhanhimoisia sekopäitä)  ja Alfred Hitchcockin huikeaan The Birds (1963) -elokuvaan (jossa luonto sekoaa ja kääntyy ihmistä vastaan) sekä Ivan Reitmanin Ghostbusters II (1989) -elokuvaan (jossa puolestaan hihiteltiin ihmisten negatiivisista tunteista lisää elinvoimaa saavaa limaa), mutta Shyamalanin tarinassa juututaan aivan toisaikaisiin seikkoihin märehtimään ja möllöttämään eikä lopulta jutun päätöskään enää pelasta mahalaskulta.

Yhteenveto

Varsin jännittävistä lähtökohdista ponnistava kauhumysteeri lässähtää nopeasti tylsäksi ekologiseksi draamaksi, joka alkaa tuhota itse itseään sisältäpäin lähes kuin elokuvan abstraktit antagonistit tekevät pahaa-aavistamattomille ihmispoloille. Alun viisitoistaminuuttisen esittely- ja pohjustusosio lupailee aivan toista, mitä elokuva lopulta katsojalleen tarjoilee. Tylsäksi taapertamiseksi ja jaaritteluksi niittykedoilla ajautuvassa tarinassa olisi ollut aineksia niin paljon enempään. Elokuvan loppu sinetöi pettymyksen, jonka voi huomata hiipineen mieleen jo puoli tuntia ennen varsinaisen lopun häämöttämistä.

3/10.