Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi  sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminataCity of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.

Vengeance of the Zombies (1973) [La rebelión de las muertas]

Ohjaus: Leon Klimovsky
Tuotantomaa: Espanja
Käsikirjoitus: Paul Naschy
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen; tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

vengeanceofthezombies_primary

Paul Naschy ja Leon Klimovsky operoivat yhdessä useammankin kerran muodostaen 70-luvun espanjalaisen kauhun merkittävimpiin kuuluvan parivaljakon. Oppressiivisen fasistisen hallinnon alaisuudessa kauhuohjaajien ja -näyttelijöiden arkeen kuului kamppailla myös oman maansa aggressiivista sensuurimekanismia vastaan. Parivaljakon teokset sisälsivät usein runsaanpuoleisesti väkivaltaa ja alastomuutta ja vaikka väkivalta ei kenraali Francon hallinnolle ollutkaan ongelma, niin alastomuus ja traditionaalisesta äärikatolisesta konservatismista poikkeava seksuaalisuus oli. Siispä tuli tavaksi luoda elokuvista erikseen siistityt versiot kotimarkkinoita varten ja ulkomarkkinoita varten kuvattiin erikseen ns. ”hot” versio. Niin myös tällä kertaa: Vengeance of the Zombies -elokuvaa varten kuvattiin kymmeniä kohtauksia tuplana – toisessa versiossa naiset vaatetettuina ja toisessa sitten vähemmissä vaatteissa. Vielä, kun enemmän seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat tuntuivat Euroopassa ja Amerikassa vetävän varsin hyvin katsojia, Espanjaan muotoutui toimiva tuotantoympäristö helpon rahan toivossa kauhuelokuvien ympärille. Tämä arvio perustuu elokuvan ”hot” versioon. Paul Naschy viihtyi uransa aikana mielellään useissa rooleissa elokuvissaan ja näin päätettiin tälläkin kertaa toimia. Naschy esiintyy peräti kolmessa roolissa tässäkin elokuvassa: itse vihtahousu Senor Satanina, karismaattisena intialaisena fakiirina ja tämän kenkkuna voodoota harrastavana veljenä. Naschy vietti uransa pääosin kierrättämällä Universalin ja Hammerin ideoita ja luomuksia ja siksi onkin varsin luontevaa, että kokeilla piti ratsastaa (ja rahastaa) myös kuumalla uudella aallonharjalla: zombie-elokuvalla. Etenkin, kun maanmies Amando de Ossorio oli juuri ehtinyt osoittaa ensimmäisillä Blind Dead -sarjan elokuvillaan, että homma toimii.

Juonitiivistelmä

Lontooseen asettautuneen Intialaisen fakiiri Krisnan ympärillä viihtyy pieni joukko aktiivisia seuraajia. Syystä tai toisesta fakiiri tuntuu hakevan tiettyjä tyyppejä ympärilleen ja pian Lontoota ravistaakin joukko julmia murhia, joihin liittyy voodoo-taikuutta. Murhiin yhdistetään erilaisiin maskeihin sonnustauneita kultisteja ja haudoistaan nousemaan taivuteltuja zombeja. Scotland Yard jää nuolemaan näppejään ynnäillessään tapahtumia. Fakiiri seurueineen muuttaa maaseudulle vanhaan Waitliesien kartanoon ja pikku hiljaa salaisuuksien vyyhti alkaa aueta useillekin asianosaisille. Onko fakiiri Krisna vai joku hänen lähipiiristään syyllinen karmeisiin murhiin, joita alkaa pian tapahtua myös uudessa ympäristössä?

Kommentit

Visuaaliselta estetiikaltaan Klimovskyn ohjaus ottaa selviä vaikutteita Vernon Sewellin USA:ssa tehdystä Boris Karloff/Christopher Lee/Barbara Steele -yhteistyöelokuvasta Curse of the Crimson Altar (1970) ja John Gillingin erinomaisesta Hammer-tuotannosta Plague of the Zombies (1966), mutta jättää gotiikassa rypemisen hieman vähemmälle ja sisällyttää sen sijaan ulkoantiinsa aimo annoksen 70-luvun Lontoon vapauden ja avoimuuden ilmapiiriä – kaiketikin sisältäen hienovaraista kritiikkiä Espanjan poliisivaltiota kohtaan. Italian giallo-mestarien Mario Bavan ja Dario Argenton vaikutteet tulevat nekin vahvasti esiin Klimovskyn esitellessä lukuisia murhia hyvinkin giallo-tyylisesti murhaajien jäädessä hanskojen ja maskien taa ja graafisten tappojen tavoitellessa aggressiivisen kirkuvan verenpunan ja vitivalkoisen vastakkaisuutta. Ja tuleehan sieltä myös ne tarkkaan taltioidut ”veitsellä kaulaan” ja ”vesurilla kuuppaan” -kohtauksetkin tehden elokuvasta selkeästi myös proto-slasherin aikana, jona slasher-elokuvat olivat vasta hiljaksiin saamassa muotoaan. Svengaava 70-luvun alun groove  on kokeneen elokuvamuusikon Juan Carlos Calderonin käsialaa, mutta paikoin musiikkia on vaikea niellä osana elokuvan tunnelmaa. Lontoon katuvilinän, estottomuuden ja musiikin yhteisvaikutuksella Klimovsky lienee pyrkinyt hakemaan ajan hermolla sykkivää modernistista julkisivua elokuvalle, mutta lopputulos on lievästi riitasointuinen vapaastihengittävän juonen gotiikasta ammentavien haarojen kanssa. Tunnelma on kaiken kaikkiaan perin camp-henkinen (kuten odottaa sopii Paul Naschyltä) ja kokonaisvaltaisen pelon ilmapiirin asemesta elokuvan vahvimmat momentit ovat sen yksittäisten kohtausten efekteissä, lavastuksissa ja kuvakulmissa. Kauhuelokuvana Vengeance of the Zombies jää kuitenkin kaikkiaan varsin vajavaiseksi ja sen puolihölmön juonipölhöilyn uumenista on kovin vaikeaa löytää selkeää ja kokonaisvaltaista näkemystä. Siinä missä maanmies Amando de Ossorio käänsi George A.Romeron alkuunpaneman vimman espanjalaiseen muotoon  elokuvallaan Tombs of the Blind Dead (1971)[x][La noche del terror ciego] ja toi Iberian niemimaalle aivan uuden kauhun aikakauden, Klimovskyn Vengeance of the Zombies elää vielä ytimeltään 50- ja 60-lukulaisessa kauhuperinteessä, jota yritetään vain ulkokultauksella muokata paremmin aikaan sopivaksi. Siltikin elokuvan yksittäiset kohtaukset henkivät elinvoimaa, joten ehkäpä selvästi paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi voinut tulla todellinen genreklassikko vain harvojen intomielisten tunteman kulttielokuvan sijaan.

Yhteenveto

Leon Klimovskyn ohjaama espanjalainen kauhuelokuva sijoittuu Iso-Britanniaan ja vaikka elokuva ottaakin vaikutteita oman maansa ulkopuolelta, on siinä siltikin aistittavissa omanlaisensa henki ja olemus. Juoni on espanjalaiseen tyyliin selkeästi löysempi ja vähemmän korostettu elementti. Pahaksi onneksi Klimovskyn elokuva ei kokonaisuutena tarkasteltuna ole erityisen jännittävä eikä pelottavakaan. Paikoin silti yksittäisissä kohtauksissa on kutkuttavaa kihinää ja syvien värien, ääniraidan svengaavan grooven ja omituisten kuvakulmien yhteisvaikutus on vähintäänkin kiehtova. Poskettoman juonen käänteet intialaisesta voodoo-fakiirista itsensä saatanan verijuominkeihin, epäkuolleista kostoa jakavista zombeista ja omituisista maskeihin sonnustauneista tappajakultisteista ovat kaikessa järjettömyydessään herkullista hihiteltävää. Ihan kovin tosissaan siis (tätäkään) Klimovsky/Naschy -yhteistyötä ei sovi ottaa.

4/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.