The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

theisland_primaryJohdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen  seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella,  jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986). Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986) saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.

Moebius (1996)

Ohjaus: Gustavo Mosqueira R.
Tuotantomaa: Argentiina
Kieli: espanja
Budjetti: vajaa neljännesmiljoona USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevistä
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kesä 2007

moebius_primaryJohdanto

Matematiikka ja sen monet vaikeasti hahmotettavat mutkikkuudet antavat paljon pureskeltavaa tieteiskirjailijoille. Amerikkalainen astronomi ja tieteiskirjailija A.J.Deutsch kirjoitti jo vuonna 1950 novellin A Subway Named Mobius, joka kertoo Bostonilaisesta metrojärjestelmästä. Novellissa metrojärjestelmä on yhteydessä itsensä kanssa niin monessa paikassa, että siitä ei enää paraskaan tuntija ota tolkkua. Systeemin sisäisten yhteyksien määrä kasvaa vuosien kuluessa eksponentiaalisesti ja lopulta näiden äärettömäksi. Seurauksena metrojuna katoaa ulottuvuuksien väliselle matkalle.

Saksalainen matemaatikko ja teoreetikko August Ferdinand Möbius keksi suurin piirtein yht’aikaa maanmiehensä Johann Benedict Listingin kanssa vuonna 1858, että on olemassa kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Tätä kappaletta kutsutaan nykyään Möbiuksen nauhaksi ja se on helppo rakentaa paperisuikaleesta ja teipistä. Möbiuksen nauhan keskiviivalle piirretty viiva saavuttaa viivan aloittamispisteen sen vastakkaisella puolella ja viivaa jatkettaessa se kohtaa lopulta aloituspisteensä. Argentiinalaisten elokuvataiteen opiskelijoiden elokuvassa Moebius Deutschin tarina ja siihen liittyvä Möbiuksen nauha ovat keskeisessä osassa. Tieteiskirjailija Deutschin novelli on argentiinalaisten käsissä suoraviivaisesti käännetty elokuvaksi ja käytännössä novellista on muutettu oikeastaan vain henkilöt ja miljöö. Bostonista Buenos Airesiin siirrettyä tarinaa ei jostain erikoisesta syystä ole kuitenkaan omistettu kirjailja Deutschille, joka seikka aiheuttaa kyllä kulmien kurtistelua.

Juonitiivistelmä

Buenos Airesin metrojärjestelmää pyörittävän viraston ylijohtajalla on ongelma. Metrotunneleiden syövereihin on kadonnut kokonainen metrojuna, UM-86. Junaa ei ole tavattu enää päiviin, mutta silti siitä tehdään jatkuvasti kuulohavaintoja ja metroa hallinnoivat turvajärjestelmät tuntuvat kuvittelevan, että metro noudattelee tuttua reittiään aiheuttaen näin kaaosta muulle reittiliikenteelle. Pääjohtaja (Roberto Carnaghi) ei kykene selvittämään liian monimutkaiseksi paisumaan päästetyn metrojärjestelmän arvoitusta ja avuksi hän ottaa topologian tuntijan ja matemaatikon Daniel Prattin (Guillermo Angelelli). Pratt alkaa selvittää tapausta ja lopulta keksii, että kadonnut metro ei ole enää täysin tässä ulottuvuudessa. Prattin ajatus tyrmätään siltä istumalta ja tilalle vaaditaan jotakin konkreettisempaa. Pratt ei anna kuitenkaan periksi ajatuksineen …

Kommentit

Argentiinaisten professorien ja näiden opiskelijoiden yhdessä luoma elokuva on yllättävän täyteläinen ja kerroksellinen. Se sai kokonaan alkunsa Buenos Airesissa, Argentiinassa ja koko elokuvan tekoon osallistunut ryhmä oli alan opiskelijoita paikallisessa yliopistossa ja kuvauksissa käytetty kalustokin oli professorien ja yliopiston omaa. Iso osa elokuvan efekteistä on kuvattu suoraan kampikäyttöisellä vuoden 1926 Kinamo-filmikameralla ja on siten suoraan sanottuna melkoinen näyte teknisesti virtuositeetistä.

Elokuvan kuvauksen erheettömyys ja visuaalinen silmä kiinnittävät huomiota eikä vähiten siksi, että Argentiina nyt ei ole niitä ihan ensimmäisenä mieleen tulevia maita, joista voisi kuvitella löytyvän uusia lupauksia elokuvataiteelle. Elokuvan kerronta etenee hiljaksiin kiivastuvaan tahtiin, joka tekee oikeutta itse lähdetarinalle ja samalla toimii hienona vertauskuvana niille voimille, joiden kanssa elokuvan hahmot ovat tekemisissä. Elokuvan näyttelijöiden työ on oikein onnistunutta ja hallittua, jos kohta muutamaan kohtaukseen välittyy ehkä tarpeettakin koomisia vivahteita, kun Guillermo Angelellin näyttelemä Pratt yrittää selvittää viranomaisille keksimäänsä hullua teoriaa. Moebius elää vahvasti dialoginsa sujuvuuden kautta, mutta samalla se yllättäen osoittautuu myös elokuvan heikoimmaksi lenkiksi ja sen ainoaksi todelliseksi kompastuskiveksi. Nimittäin Deutschin novellin kerrontaa ja dialogin kulkua on yritetty toisintaa liiankin täsmällisesti, jolloin elokuvaformaattiin siirtymisessä ei ole kyetty käyttämään tarpeeksi hyväksi elokuvallisia keinoja. Dialogipainotteisia kohtauksia vaivaa tästä syystä hienoinen staattisuus ja mielikuvituksettomuus, kun kameralla keskitytään liiaksi vain näyttelijöiden puhumisen toistamiseen. Tästä on oivana esimerkkinä elokuvan loppukohtaus, joka valahtaa tyystin filosofiaa sivuavaksi kerronnaksi lähes kokonaan vailla omintakeista visuaalista identiteettiä. Argentiinalaisten opiskelijoiden elokuvan työstö kesti kuuleman mukaan kaikkiaan jopa neljä vuotta budjettirahojen puutteen vuoksi ja käsikirjoituksen läpikäydessä peräti kahdeksan täyttä uudelleenkirjoitusta, mutta tämä seikka ei lopullisessa elokuvassa kummemmin näy, joka itsessään on kumarruksen arvoinen suoritus periksiantamattomuudessa ja teknisessä luovuudeksi puutteen keskellä. Sujuvassa, hyvin ohjatussa ja huolellisesti ja varmasti leikatussa elokuvassa ei ole jo mainitun lisäksi paljoakaan moitteen sijaa. Dialogiin liittyvien ongelmien lisäksi elokuvaa vaivaa myös sen sieluttomuus ja omaperäisyyden puute. Se tuntuu kuin teknisesti loppuun hiotulta toisen kirjoittaman vision sinikopiolta toiselle medialle.

Yhteenveto

Moebius toistaa uskollisesti vaikuttavan, tieteiskirjailija A.J.Deutschin jo 1950-luvulla kirjoittaman, tieteistarinan ulottuvuuksien sulautumisesta, kun alunpitäen äärelliseksi kaavaillusta suljetusta järjestelmästä kasvaakin hallitsemattomassa tilassa ääretön. Elokuva nojaa puhtaasti alkulähteensä sisältöön ja voimaan eikä uskalla rakentaa alkuperäisen novellin ympärille riittävää visuaalista voimaa ja omintakeisuutta. Tekijät luottavat liiaksi tarinan paikoin varsin hankalankin dialogin tenhoon eivätkä kykene tekemään tyydyttävästi transformaatiota tekstuaalisesta formaatista audiovisuaaliseen formaattiin. Elokuva rakentuu mysteerinä, jota päähenkilö, matemaatikko Daniel Pratt sitten hiljalleen kasaa kehittäessään pähkähullun teorian selittämään Buenos Airesin metrojärjestelmän omituisia tapahtumia. Tieteistarinana oivallinen kyllä, mutta elokuva kiinnostanee lähinnä vain hieman syvällisemmin ja vakavamminkin tieteiselokuviin suhtautuvia katsojia. Moebiuksessa ei ole juuri lainkaan toiminnallista sisältöä ja sen efektitkin rakentuvat etupäässä vain hyvin tehtyjen kuvausten ja valotusten varaan.

6/10.

 

The Final Cut (2004)

Ohjaus: Omar Naim
Käsikirjoitus: Omar Naim
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 90 min
Arvioitu: tammikuu 2008
Budjetti: ei tiedossa

Johdantofinalcut_primary

Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.

Juonitiivistelmä

Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.

Kommentit

Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.

Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.

Yhteenveto

Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä,  ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.

5/10

Total Recall (2012)

Ohjaus: Len Wiseman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer, Mark Bomback
Ensi-ilta Suomessa: 31.8.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $125 miljoonaa

Johdanto
Tämän Len Wisemanin ohjaaman elokuvan nimi herättää luonnollisesti mielleyhtymän Paul Verhoevenin samannimiseen tieteiselokuvien klassikkoteokseen vuodelta 1990. Kumpainenkin perustuu samaan Philip K.Dickin vuonna 1966 kirjoittamaan kompaktiin dystooppiseen novelliin, mutta molemmat tuottavat lähdemateriaalista omanlaisensa lopputuleman. Siksi Wisemanin elokuvan nimeäminen muistuttamaan Verhoevenin elokuvaa on arveluttavaa kalastusta ja vaikka Wiseman toki siellä täällä kumartaakin Verhoevenille, eihän tämä missään tapauksessa ole Verhoevenin elokuvan uudelleenfilmatisointi kuin nimellisesti. Nyt Wisemanin elokuvan identiteetti joutuu tukeutumaan toiseen elokuvateokseen, mikä ei ole sille todellakaan eduksi.

Juonitiivistelmä
Douglas Quaidin, matalapalkkaisen liukuhihnatyöläisen, elämää häiritsevät painajaisunet. Kuvitteellisia muistoja suoraan aivoihin tarjoava elämysfirma Rekall tuntuu sekin vetävän Quaidia puoleensa kuin liekki yöperhosta. Lopulta Quaid uskaltautuu Rekall-yhtiön toimistoon, mutta reissusta jääkin käteen armoton hässäkkä ja runsaanpuoleisesti ruumiita. Äkisti Quaid huomaakin olevansa keskeinen peluri kansainvälisessä salajuonessa ja kaikki tuntuvat olevan hänestä kovin kiinnostuneita…

 

Kommentit

Tätä kirjoitettaessa melkoisella tuuliajolla vuosia ollut näyttelijä Colin Farrell on oiva ratkaisu elokuvan pääosaan Douglas Quaidin rooliin ja Farrellin olemuksessa on kuin onkin riittävästi mysteerimpää särmää selvitäkseen roolistaan itseään etsivänä miehenä, jonka menneisyys on epäselvä. Sen sijaan Melinan roolin tekevä Jessica Biel on melkoinen rimanalitus ja likipitäen tuhoaa osan yhteisistä kohtauksista, sillä katsojalle ei välity Farrellin ja Bielin hahmojen välinen mukamas lämmin suhde mitenkään. Kemia puuttuu täysin ja Biel vaikuttaa olevan lähinnä staasissa pääosan kohtauksistaan. Onneksi ohjaaja Wisemanin puoliso Kate Beckinsale pelastaa paljon toisena naispääosan esittäjänä ja vaikka Beckinsale tässä lähinnä toisintaakin vain Underworld -elokuvien sex appealia tihkuvaa femme fatalea, ainakin se sentään toimii. Muutoin elokuvan sivuosat jäävät hieman alavireisiksi ja kliseisiksikin.

Varsinaisena tieteiselokuvana Total Recall toimii vain vaisusti ja ontosti. Perimmäiseltä olemukseltaan elokuvan luonne on ihan perinteinen kolmetoista tusinassa aivot narikkaan -rytinämättö ja sellaisena suurimmaksi osaksi elokuvan kohtauksetkin valitettavasti avautuvat. Hieman Philip K.Dickin dystooppisista visioista on sentään onneksi tihkunut lopulliseen elokuvaversioon, mutta aivan liian vähän pystyäkseen nostamaan elokuvan miksikään muuksi kuin suuren budjetin typeräksi rytinäksi; aivottomaksi kesämätöksi, joka siitäkin junasta parahultaisesti myöhästyi. Harmi, sillä käsikirjoittajakaartista olisi kyllä pitänyt löytyä osaamista tuottaa todellinen tieteiselokuvaklassikkokin. Hienoimmillaan elokuva on kuvatessaan henkeäsalpaavan upeasti tulevaisuuden maailman puitteita: ylikansoitettua ja kurjuudessa rypevää siirtokuntaa ja vastinpuolella fasistisen tyrannian pyörittämää ylemmän ihmisluokan yltäkylläisyyttä. Kuvaus on mykistävän upeaa ja selkeästi tämän elokuvan parasta antia. Pelkät puitteet eivät kuitenkaan useimmille katsojille riitä.

Yhteenveto

Len Wisemanin ohjaama sci-fi -toiminta rytisee ja ryttää hikisellä hulinalla, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vähän liiankin runsaalla kauhalla annosteltu. Nimittäin kyllähän tämä nyt totta vieköön on lähinnä yhtä suurta kaksi tuntia kestävää takaa-ajoa, jossa pärisee ja paukkuu jatkuvalla syötöllä. Kelpo toimintaviihdettä ja poikkeuksellisen komeaa katseltavaa on se kyllä. Harmi vain, että tunnelma taantuu toinen toistaan vauhdikkaampien toimintaepisodien alla ja erityisesti monet niistä toimintakohtauksista ajetaan vielä liian pitkiksi – jopa puuduttavuuteen saakka. Douglas Quaidin oman itsensä etsiskelystä ei vauhtia puutu, mutta paranoidisen ”Kuka minä olen ja miksi kaikki yrittävät tappaa minut?” -tunnelman ja teeman ympärille nivoutuvan juonen kehittäminen on jäänyt kesken ja vajavaiseksi kaiken ruttaamisen viedessä huomion. Valitettavasti.

5/10.