Ohjaus: Dani de la Torre
Käsikirjoitus: Alberto Marini
Tuotantomaa: Espanja
Kieli: espanja
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Arvioitu: kevät 2018
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD

Johdanto

Luis Tosar. Siinä nimi, joka pääosin anglo-amerikkalaiseen elokuvatarjontaan tottuneelle katsojalle ei sanone mitään. Vajaa viisikymppinen Tosar on kuitenkin ehtinyt tehdä jo pitkän ja vaikuttavan uran elokuvanäyttelijänä, tuottajana ja jopa musiikin tekijänä  espanjalaisissa elokuvatuotannoissa 1990-luvulta saakka. Monipuolisena ja ystävällisenä tunnettu näyttelijä ponnahti pinnalle Espanjassa tv-sarjan Mareas Vivas kautta 1990-luvun lopulla ja sai nopeasti otollisia elokuvarooleja, joilla sementoi itsensä Espanjan yhdeksi tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Tosar on ehtinyt voittaa Espanjan Oscareiksikin nimetyn Espanjan Goya-palkinnon jo peräti kolmasti ja on käynyt pokkailemassa pokaaleja elokuvafestivaaleilla aina Yhdysvaltain Seattlesta kotimaansa Màlagaan, jossa Tosarille myönnettiin elämäntyöpalkinto 2011 Màlagan elokuvafestivaaleilla. Tosar on pitäytynyt pitkälti kotimaan tuotannoissa, joista osa on saanut kansainvälisestikin katsottuna kovasti arvostusta. Monipuolisesti erilaisissa rooleissa viihtynyt Tosar on epäilemättä kuitenkin tehnyt parhaat – ainakin kansainvälisesti arvioituna – työnsä jännitysviihteen parissa.

Goya-palkinnon ja monia muitakin alan palkintoja Tosar kumarsi erinomaisen väkevästä roolistaan Malamadrena Daniel Monzónin toiminnallisessa vankiladraamassa Celda 211 (Cell 211, 2009), joka saa useimpien muiden maiden vankilamellakoita käsittelevät toimintaelokuvat näyttämään joutilailta piiperryksiltä niin juonensa, kerrontansa kuin kuvauksensa ansiosta. Huumekauppiasta jahtaavan poliisin roolissa Daniel Monzónin elokuvassa El Niño (2014) Tosar pääsee näyttämään kyntensä myös toimintatähtenä ja vetelee ihan hyvin vertoja kovemmin palkatuilleja tunnetummille tinselitaivaan muskeliukoille rapakon toisella puolella. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin yhteisohjaus ja psykologisen kauhun parhaimpiin suorituksiin itsensä kiilaava Musarañas. Se vei Tosarin inhottavaan, mutta perin vaikuttavasti näyteltyyn rooliin insesti-isänä kammottavassa  skenaariossa 1950-luvun Madridissa tarjoillen perin kovan kattauksen mielisairautta, veriroiskeita, groteskia kuvastoa ja terävän särmikästä väkivaltaa irrationaalisen kauhun ystäville. Jaume Balaguerón kauhujännäri Mientras duermes (Sleep Tight, 2011) lieneekin sitten jo vähänkin kauhu- ja jännitysviihteeseen perehtyneille tuttu tapaus ja jälleen Tosar loistaa tyystin erilaisessa roolissa: tällä kertaa totaalisena kusipäänä, joka ottaa tehtäväkseen tehdä muidenkin elämästä kurjaa ja arvotonta ja siinä samassa elokuva luikertelee peräti taitavasti ihon alle tutkiessaan tavallisten ihmisten tavallisia heikkouksia ja miten niistä saa aikaiseksi psykologisesti ahdistavan tunnelman.

Juonitiivistelmä

Carlos (Luis Tosar) on menestynyt sijoituspankkiiri, joka rakastaa rahakkaiden diilien tekemistä silloinkin, kun tietää tai arvaa asiakkaidensa menettävän kaiken sijoittamansa. Ahneen ja pinnallisen sijoituspankkiirin menneisyys tulee osaksi tätä päivää, kun kaiken menettänyt entinen asiakas ottaa nimettömästi yhteyttä Carlosin ollessa autollaan viemässä lapsiaan arkipäivän koulurientoihin ja kertoo, että autossa on pommi ja että auto räjähtää taivaan tuuliin, jos siitä poistutaan. Soittaja haluaa Carlosin järjestävän varsin mittavan rahamäärän siirrettäväksi hänelle, mutta Carlosin on kyettävä tekemään se autostaan käsin säilyäkseen hengissä.

Kommentit

Dani de la Torren ohjaaman elokuvan premissi on monasti osoitettu toimivaksi: ahdistavaan loukkuun ajettu mies joutuu perheenjäsentensä ja itsensä suojelemiseksi tekemään asioita, jotka normaalisti jättäisi tekemättä. J.Lee Thompsonin elokuva Cape Fear (1962) uusintafilmatisointeineen päivineen on varmastikin sellainen kyseisen skenaarion kirjaesimerkki; suorastaan arkkityyppi. De la Torren teoksessa on kosolti samoja elementtejä, mutta samalla elokuva mukavasti yhdistelee tarinointiinsa klaustrofobisten trillerien aineksia pitäessään lähes koko elokuvan ajan tapahtumien keskiössä Tosarin ajamaa pommein varustettua katumaasturia, josta ei voi poiskaan lähteä, mutta ei oikein sinnekään tohtisi jäädä. Olivier Megatonin Transporter 3 ei silti ole kysymyksessä, vaikka Tosarin voisikin sekoittaa Stathamiin sopivan heikossa valaistuksessa ja vaikka molemmissa autoa ei sovi jättää pommiuhkan takia. Enemmänkin klaustrofobisen ahdistavuuden kulma tuo mieleen Stig Svendsenin vuoden 2011 merkkitapauksen Elevator tahi David Fincherin erinomaisen elokuvan Panic Room (2002), joissa kaikissa kameraa kierrätetään taitavasti ja innovatiivisesti ahtaissa paikoissa luomassa katsojalle paitsi selkeän kuvan vaihtoehtojen niukkuudesta niin myös epämukavan ahdistavan olon asettamalla katsojalle sen ilkikurisen kysymyksen: mitä itse tekisit? De la Torre kuitenkin kierrätyttää sitä kameraa muuallakin avaten varsin isojakin ylhäältä kuvattuja kuvakulmia ja ehkä päästää irti klaustrofobisen ahdistavuuden tavoittelusta liian köykäisesti. Ehkä trilleriä ei ole tarkoitettukaan niin tiiviiksi kuin Mario ja Lamberto Bavan taiturimainen esitys vuoden 1974 elokuvassa Cani arrabbiati (Rabid Dogs) tai niin ahtaaksi kuin Rodrigo Cortésin elokuvassa Buried (2010), mutta toisaalta sitä jää väkisinkin miettimään, että mitäköhän ohjaaja on tavoitellut lähtiessään rikkomaan rajatun paikan tiiviyttä ja laventamaan kuvakulmia ja henkilökaartia? Erityisesti parikin erillistä, juonen keskiöstä irrallaan olevaa, henkilöhahmoa esitellään ja ihmetellään aivan turhaan, koska heidän tarinoihinsa ei mitenkään voida tässä kontekstissa päästä syvemmälle. Pienet säröt kerronnan tiiviydessä saattavat olla vain huolimattomia jäänteitä käsikirjoituksen uusintakierroksilta, mutta ne siltikin totta vieköön kyllä vaikuttavat vähentävästi elokuvan tehoon.

Luis Tosar. Niin. Luis Tosar pääosassa kovapintaisena ketkuna ja kylmänä sijoituspankkiirina, joka saa kerrankin omaan käteensä sen lyhyemmän korren. Hän ehkä on vain jatkeena tällaisten Wall Street-stereotyyppisten hahmojen pitkällä liukuhihnalla, mutta ainakin hoitaa hommansa tehokkaasti ja uskottavasti. Tosar kannattelee vaivatta pääroolin ja kokeneen oloisesti hallitsee läsnäolon kameralle ahtaissa paikoissa läheltä kuvatuissa kohtauksissa. Itse hahmoon istuvaksi Tosar saattaa olla ehkä aavistuksen turhan machomainen, mutta toisaalta miehen monipuoliset roolitukset ja taidot tietäen hän kykenisi kyllä ruuvaamaan omaa esiintymistään löysemmäksikin, jos sellaista ohjaaja olisi häneltä halunnut. Vaikka toimintaelokuvaksi elokuvaa ei oikeastaan kutsua voikaan, kieltämättä takaa-ajokohtaukset ja muukin toiminnallisempi osuus elokuvasta ovat selvästi keskimääräistä taitavammin toteutettuja ja vetävät vertoja kymmenen kertaa suuremmilla budjeteilla vedetyille amerikkalaisille vastineille. Ohjaaja juoksuttaa tarinaa vaivattomasti ja onnistuu nivomaan kohtaukset hienosti toisiinsa; välillä hienoilla verkkaisilla kamerasiirtymillä ja välillä terävillä tapahtumien kontekstit toisiinsa sitovilla leikkauksilla. Erityisesti pitää mainittaman, että tässä on kuitenkin kyseessä ohjaaja Dani de la Torren esikoisohjaus kokopitkän ruorissa ja siinä valossa jälki on kyllä harvinaisen kypsän ja hallitun näköistä. Siltikin … esitetty skenaario nyt ei ole millään muotoa kovin omaperäinen ja varsin monissa kohtauksissa käänteissä on valitettavasti tiettyä tuttua turvallisuutta.

Yhteenveto

Taitavasti kudottu trilleri häikäilemättömän sijoituspankkiirin aiemman hyväuskoisen uhrin rakentamasta kostosta, joka koskettaa sekä pankkiiria itseään että tämän lapsia. Kypsä ja monipuolinen esikoisohjaus ohjaaja Dani de la Torrelta rönsyilee hieman tarpeetta keskeisen ytimensä ulkopuolelle, mutta onnistuu silti pysymään jännitteisenä ja sopivasti hektisyyttä ja tunnelmaa jakavana. Trillerin ehdottomana kulmakivenä ja kannattimena toimii espanjalainen luottonäyttelijä Luis Tosar, joka heittää lastensa ja itsensä puolesta taistelevana kierona sijoituspankkiirina oivallisen pätevän roolin.

6/10.