The Wax Mask (1997)

Ohjaaja: Sergio Stivaletti
Käsikirjoittaja: Dario Argento, Lucio Fulci, Daniella Stroppa
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Arvioidun version pituus: 98 min
Arvioitu: kesäkuu 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Budjetti: noin 1-2 miljoonaa USD Kieli: italia

waxmask_primaryJohdanto

Kyllähän se aikanaan nosti kiihkosta sydämen pumppaustahtia, kun kuulimme, että vihdoinkin italialaisen kauhuelokuvan kaksi keskeistä tekijää Dario Argento ja Lucio Fulci lyövät hynttyynsä yhteen yhteisen elokuvan merkeissä. Ja kun vielä tarkoitus oli toisintaa muunnelma goottikauhun yhdestä merkittävästä merkkipaalusta eli Vincent Pricen mestarillisesti tähdittämästä Andre de Tothin vuoden 1953 elokuvasta House of Wax, odotukset vielä kipusivat entisestään, että jospa saapasmaan 1990-luvulla pahasti näivettynyt kauhuelokuvien rintama saataisiin uuteen nousuun. Pientä skismaa syntyi heti kärkeen, kun Argento halusi ohjata elokuvaa huomattavasti verisempään suuntaan kuin goottihenkistä tunnelmapalaa ajatteleva Fulci. Pitkäksi venähtäneen esituotantovaiheen aikana Lucio Fulci kuitenkin menehtyi ja Dario Argentolla piti kiirettä muiden projektien kanssa. Argento hankki ohjaajaksi lopulta pitkäaikaisen tuttunsa, monissa liemissä ja lukuisien italialaisten ohjaajien alaisena keitetyn efektispesialistin Sergio Stivalettin esikoiskokopitkäänsä ohjaamaan. The Wax Mask -elokuva noudattelee alkuperäisen teemaa kohtuullisen tarkasti, mutta esikoisohjaustaan tekevä Sergio Stivaletti muokkasi lopulta elokuvasta erikoisen hybridin – yhtäältä tunnelmallisen, jopa romanttissävytteisen goottikauhuelokuvan, ja toisaalta tyylin etusijalle asettavan tuhdin verimässäilyn. Oudosti käsikirjoitukseen on hiipinyt myös suoraan steampunk-lajityypin kuvastoa, joka ehkä käy yhteen elokuvan sarjakuvamaisen ilmiasun kanssa, mutta joka tuntuu aavistuksen päälle liimatulta.

Juonitiivistelmä

1900-luvun alun Pariisissa murhataan nuoripari julmasti. Murhaajana on mystinen maskiin pukeutunut mies, joka repii keinotekoisella kädellä uhrien sydämet suoraan rinnasta. Raakuuksien silminnäkijänä eloon jää vain nuori tyttö. 12 vuotta tapahtumien jälkeen Roomaan avataan uusi vahakabinetti, joka houkuttelee kävijöitä toisintamalla kuuluisia kohtauksia julmista murhista. Kokemuksia hakeva nuori mies jää vedonlyönnin vuoksi vahakabinettiin yöksi, mutta hänen kohtalonsa on tulla murhatuksi yön aikana. Pian kuolema alkaa kylvää satoa Roomassa ja samaan aikaan vahakabinetin vahanukkien määrä alkaa epäilyttävästi kasvaa…

Kommentit

Stivaletti on toiminut useampienkin italoelokuvantekijöiden talleissa (Bava, Argento, Fulci, Soavi…) efektimiehenä. Varsinkin Argenton vaikutus näkyy kuvaustyylissä ehkä jopa hiukan kiusallisestikin imitoimisena. Vaikka sinällään The Wax Mask elokuvana toimiikin ihan kelvosti, ei Stivaletti kuitenkaan kykene tuomaan elokuvaan sellaista latausta ja hurmosta, jotka nostaisivat hänet oppi-isiensä tasalle. Stivalettin itse puuhaamat efektit ovat sen sijaan taattua italohäröilyä limaisimmillaan ja romanttisen goottilaisuuden unohtaa nopeasti, kun veri alkaa virrata vuolaina virtoina. Juonenkuljettajana Stivaletti ei oikein tiedä mihin suuntaan matkaisi ja päätyy lopulta hieman turhankin kärkkäästi käyttämään välähdyksenomaisia takaumia selventääkseen muutoin varsin hämäräksi jäävää tarinaa. Italialaisittain Stivaletti panostaa suurimmat paukkunsa tyyliinsä ja onnistuukin taikomaan tyylillään tenhoa teokseen. Tunnelma tiivistyy paikoin onnistuneesti ja keinoina Stivaletti käyttää jopa tribuutinomaisesti kauhuelokuvan alkuaikojen keinoja ylinäytellyistä kasvokuvista seinille piirtyviin varjoihin. Tyyliltään The Wax Mask muistuttaakin teoksena vahvasti 1900-luvun alun kauhuelokuvia, mikä lienee ainakin osittain tarkoituskin ottaen huomioon itse tarinan epookin. Näyttelijät puskevat rooliensa läpi joten kuten auttavasti eikä kukaan nyt sinällään erotu joukosta edukseen tai haitakseen. Argenton tavoin Stivalettikin on näemmä naisrooliensa valinnoissa keskittynyt keskimääräistä kauniimpiin sukupuolensa edustajiin. Alastomuuttakaan ei elokuvassa toki kaihdeta – jos kohta ei nyt mitenkään erityisesti korostetakaan. Vaikkakin vahakäsittelytuoliin sidottu yläosaton nuori nainen ajaakin aavistuksen elokuvaa eksploitaatiokauhun suuntaan, pääosa elokuvan tunnelmasta ja hengestä tulee kuitenkin muista lähteistä.

Musiikillisesti Stivaletti on elokuvassa sitoutunut vahvasti vanhahtavaan goottilaiseen henkeen ja tukee sinfonisilla äänivalinnoilla elokuvan yleisilmettä oikein hienosti. Jopa mykkäelokuvien aikakausi avautuu elokuvasta välähdyksittäin, mutta toisaalta paikka paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että Stivaletti ei ole aivan kyennyt pitämään sormiaan tarpeeksi kurissa. Nimittäin melankolinen ja melodinen sinfonia ei ole mitenkään hienosti harmoniassa elokuvan ankaramman verisen sisällön kanssa. Niin tai näin niin elokuvan ääniraita tekee elokuvasta huomattavasti kiintoisamman katsottavan. Toki pitää muistaa, että ei tuollaisilla musiikillisilla valinnoilla jännityselementtejä tueta ja siksi katsojalta vaaditaan hieman avarakatseisuutta tai goottihenkisyyttä elokuvaa lähestyttäessä. Varsin kehnosti se siis onnistuu jännitystä luomaan.

Yhteenveto

Sergio Stivalettin The Wax Mask on vanhanaikaisuutta huokuva goottihenkinen kauhuelokuva, joka ylpeilee tyylillisellä lähestymistavallaan eikä anna periksi modernin elokuvantekemisen tarpeelle painottaa tuotantoarvoja tyyliä tai tarinaa merkityksellisimmiksi. Stivaletti ei kuitenkaan osaa tuoda elokuvassa esille muuta kuin ihan ok osaamista ja siksi The Wax Mask harmillisesti jättäytyy hieman vaisuksi, paikoin teennäiseksi ja vain ihan jees-leffaksi. Eikä Stivaletti selvästikään ole vahvimmillaan näyttelijöiden ohjauksessa – vaikka näyttelijöiden työ ei nyt alan huonoimmistoa olekaan, ei se kyllä ole parhaimmistoakaan. Varsin monissa kohtauksissa tuntuu siltä, että ohjaaja keskittyy mieluummin veristen efektien kanssa läträämiseen kuin näyttelijöiden ohjaamiseen. Liekö sitten syy siinä tai muualla, mutta varsin harvakseltaan Stivalettiä on sittemminkään nähty ohjaajan pallilla.

5/10

 

Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

 

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi  sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminataCity of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.