Avainsana: käsikirjoittaja

Paco Plaza

Paco Plaza on espanjalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja. Plaza on tullut tunnetuksi erityisesti jännitys-, ja kauhuelokuvien ohjauksistaan, joista ilahduttavan moni on saanut kansainvälistä huomiota ja päätynyt kansainväliseen levitykseen. Plazan yhteistyö espanjalaisen ohjaajakollegan Jaume Balagueron kanssa tuotti yhteisohjauksen [REC] (2007)[x], jonka vimmainen intensiteetti ravisteli jo silloin elähtämään päässyttä found footage -tyyppistä kauhukerrontaa. Elokuva oli siinä määrin rajoja rikkova, että se sai peräti kolme jatko-osaa, joista Plaza ohjasi Balagueron kanssa yhden [REC] 2 (2009)[x] ja yksinään toisen [REC] 3: Genesis (2012). Kauhukerronta ei toki ollut miehelle vierasta, sillä jo ennen REC-elokuvien kansainvälistä huomiota Plazan elokuvat olivat herättäneet kiinnostusta kauhuelokuvista kiinnostuneiden keskuudessa (ihmissusielokuva Romasanta (2004) päärooleissan Elsa Pataky ja Julian Sands, Ramsey Campbellin kauhutarinaan pohjautuva kauhujännäri El segundo nombre (2002) sekä kauhukomedia Cuento de navidad (2005), joka oli yksi osa espanjalaisten modernien kauhuelokuvataitajien kuuden itsenäisen elokuvan elokuvasarjasta (Películas para no dormir). Plaza on jatkanut pääosin uraansa Espanjasta käsin ja onnistunutkin tekemään suoranaisia genrehittejä (kuten hyytävän onnistunut kauhumysteeri Verónica (2017), pätevä rikosjännäri Quien a hierro mata [Eye for an eye] (2019), kauhumysteeri La abuela (2021) sekä Netflixin tuottama kauhumysteeri Hermana muerte (2023)). Näistä varsin monessa Plaza on ollut mukana myös käsikirjoittajana.

Paco Plaza tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Elokuvajulisteet ja valokuvat: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Paco Plaza is a director and screen writer from Spain. Plaza is especially known for his work inside the horror film genre and hasn’t made many forays outside of it excluding a few jabs into the thriller genre. Quite many of his directorial efforts have also seen international distribution and success even. His collaboration with fellow Spanish director Jaume Balaguero resulted in probably his best known work they kindled new fire into the stale found footage horror genre with their intense zombie film [REC][x](2007). That proved such a success that it spawned three sequels. Of those sequels Plaza directed [REC] 2 [x] with Balaguero and [REC] 3: Genesis by himself. These horror movies weren’t, though, his first jabs within the genre and seasoned horror film veterans probably remember such films as his werewolf horror Romasanta (2004) starring Elsa Pataky and Julian Sands, Ramsey Campbell -inspired horror thriller El segundo nomber (2002) and his horror comedy film Cuento de navidad (2005) which was part of a six-film collaboration between six different modern Spanish horror film directors (Películas para no dormir). Plaza has continued his career mainly in Spain and has succeeded in creating riveting and intense films that have enjoyed international distribution (such as quite intense horror mystery Verónica (2017), decent crime thriller Quien a hierro mata [Eye for an eye](2019) starring Luis Tosar, horror mystery La abuela (2021) and Netflix funded horror mystery Hermana muerte (2023)). In may of these, Plaza has also been the screen writer.

Paco Plaza in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): [REC]3: Genesis (Pazo Plaza, 2012)
  • Posters and still photographs: [REC] (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2007)
  • Posters and still photographs: [REC] 2 (Jaume Balaguero, Paco Plaza, 2009)

Alex Garland

Alex Garland on brittiläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Garland nousi elokuvamaailman tietoisuuteen ensin kirjoittamansa kirjan elokuvasovituksesta (Danny Boylen The Beach (1996), jota tähdittivät monet eturivin tähdet) ja piakkoin sen jälkeen käsikirjoituksistaan ohjaaja Danny Boylen elokuviin 28 Days Later (2002)[x] ja Sunshine (2007). Käsikirjoitusten lisäksi Garland pääsi sittemmin myös ohjaajan pallille ja hänen esikoisteoksensa ohjaajana oli hänen itse käsikirjoittamansa erinomaisen kiehtova ja monipuolinen tieteiselokuva Ex Machina (2014)[x] päänäyttelijöinään Alicia Vikander, Domhnall Gleeson ja Oscar Isaac. Sitä seurasi pian niin ikään kiehtova ja monipuolinen tieteiselokuva Annihilation (2018), jossa päärooleissa jo varsin isoja nimiä: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson. Pienemmän mittakaavan kauhudraaman Men (2022) jälkeen Garland oli puikoissa isossa, yli 50 miljoonan dollarin tuotannossa, ohjatessaan dystopiatrillerielokuvan Civil War (2024). Garland on osoittanut kykynsä sekä kynän että kameran takana ja odottaa sopii, että tieteiselokuvan ystävät kuulevat hänestä vielä paljon!

Alex Garland tässä blogissa:

Alex Garland is an author, screenwriter and director from the United Kingdom. He first rose into the radar of international film audiences after being the author behind director Danny Boyle’s hit movie The Beach (1996) and remained on that aforementioned radar after being the screenwriter behind Boyle’s subsequent hit films 28 Days Later (2002)[x] and Sunshine (2007). Soon enough Garland made his directorial debut (which he also wrote) with an exquisite science fiction thriller Ex Machina (2014)[x] with leading roles cast to Alicia Vikander, Domhnall Gleeson and Oscar Isaac. In 2018 he directed another science fiction thriller after his own screenwriting in Annihilation – this time the main cast was composed of quite big industry names with Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh and Tessa Thompson. A smaller scale horror drama was next with Men (2022), but then he was assigned as the director in a whopping 50 million dollar budget dystopian thriller Civil War (2024). So far Garland has shown his talents behind both the pen and the camera and every science fiction film fan is bound to hear from him again!

Alex Garland in this blog:

  • Movie posters and photographs: Ex Machina (Alex Garland, 2014)
  • Movie posters and photographs: 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)
  • Film reviews (in Finnish only): 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)

Ti West

Ti West

Ti West on yhdysvaltalainen ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja ja tuottaja. West aloitti kauhuelokuvien parissa elokuvallaan The Roost (2005), mutta varsinaisena läpimurtona voitaneen pitää vuotta 2009, jolloin west sai valmiiksi elokuvat The House of the Devil ja Cabin Fever 2: Spring Fever. Sen jälkeen West on osoittanut olevansa todellinen monitoimimies, sillä vuoden 2011 elokuvastaan The Innkeepers alkaen (tätä kirjoitettaessa on vuosi 2024) West on paitsi ohjannut myös kirjoittanut, tuottanut ja leikannut omat elokuvansa! West on saanut lähivuosina suurta huomiota yhteistyöstään näyttelijä Mia Gothin kanssa kauhuelokuvillaan X (2022) ja Pearl (2022) ja jatkoa on luvassa.

Ti West tässä blogissa:

Ti West is a director, screenwriter, editor and producer from the United States. He made his first feature film in 2005 (The Roost) but he finally broke out in 2009 when he released two feature films: House of the Devil and Cabin Fever 2: Spring Fever. After that West has shown he is truly a man of many talents as he has – starting from his movie The Innkeepers (2011) and continuing on (at the time of this writing it is 2024) – not only directed but also edited, written and produced all of his feature films! West has made quite the splash in the horror movie genre collaborating with actress Mia Goth in two connected films, X (2022) and Pearl (2022), and more is yet to come out of this collaboration.

Ti West in this blog:

Takashi Miike

Takashi Miike on japanilainen yhden miehen elokuva-alan tehosekoitin. Miike aloitti alan opinnot nuorukaisena arvostetun ohjaajan Shôhei Imamura opetuksessa, mutta oli kärsimätön ja huolimaton opiskelija. Veri teki tekemisen puoleen ja sen jälkeen kun ensimmäiset askeleet television puolelle oli otettu ja Miike pääsi aloittamaan elokuvien kanssa, ei häntä voitu enää pidätellä. Miiken elokuvat ovat äärimmäisen väkivaltaisia, provokatiivisia, lajityyppien rajoja tahallaan särkeviä ja roisisti tabuja hajottavia. Miike on ollut tuottajana, kuvaajana, käsikirjoittajana, leikkaajana, ohjaajana, näyttelijänä ja varmaan yövartijanakin omissa tuotannoissaan eikä alalla oikein näyttäisi olevan mitään hommeleita, mitä Miike ei tee. Tajuttoman kiireinen ohjaaja on ilahduttanut erityisesti kauhuelokuvien ystäviä niin suurella määrällä elokuvia, että tänne niistä edes keskeisimpien kymmenien listaaminen ei olisi järkevää. Kolmessa vuosikymmenessä toistasataa elokuvaa eikä mitään loppua ole näkyvissä. Parhaimmillaan Miike on taikonut jopa puolen tusinaa elokuvaa vuodessa (kuten 1999, jolloin muuten tuli ulos Miiken yksi arvostetuimmista elokuvista Ôdishon [Audition] (1999)). Todella huimaa toimintaa!

Yoshihiro Nishimura tässä blogissa:

Takashi Miike is a Japanese movie business’ gold-plated assault rifle with never ending bullets. He started studying film at the age of 18 under the respected Japanese film director Shôhei Imamura but he was restless and disruptive in his studies as he could not wait to actually do stuff. After his meager odd-jobs for television landed him opportunities to work in the movies, he started a seemingly endless barrage of movie-fireworks that continue to this day (2024). Miike’s films are extremely violent, provocative and decidedly grossly genre- and taboo breaking. He has worked in pretty much all areas of film making one can think of (although I’m not sure if he has ever been a night-time guard at a set!) and while it is easy to just browse through his list of films he has directed, one should also take a peek at everything else he was involved in of those productions. There’s seemingly nothing in the industry he hasn’t been doing! A never stopping Duracell-bunny comes to mind when once realizes the sheer number of films he mas made in the past 30 years. It’s not uncommon for Miike to push out even half a dozen films in a year (such as in 1999 when also one his most acclaimed directorial work Ôdishon [Audition] (1999) was made). It’s pointless even trying to list his horror genre works as I might run out of memory in this blog. Truly amazing!

Takashi Miike in this blog:

Yoshihiro Nishimura

Yoshihiro Nishimura on japanilainen ohjaaja, tehoste- ja maskeerausvelho ja käsikirjoittajan, jonka tuotanto on lähes poikkeuksetta kauhulajityypin sisällä. Nishimura aloitti elokuvien parissa lukiolaisena itseoppien kuvausta, valaistusta, efektien tekoa ja lavastusta. Vuosien ajan Nishimura teki tehosteita muille ohjaajille (mm. Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi , Jun’ichi Yamamoto…). Ohjaajana ensimmäinen kunnari tuli vuoden 2008 hurmeisella väkivaltaeepoksella Tokyo Gore Police. Sen jälkeen Nishimura jatkoi samojen veristen ylilyöntien ja kehokauhuteemojen äärellä mm. elokuvilla Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura tässä blogissa:

Yoshihiro Nishimura is a Japanese director, screenwriter, special effects and makeup wizard. He started his career at high school learning by himself the arts of lightning, modeling, directing, screenwriting and cinematography. Most of his works are within the horror genre and in the more strictly definable sub-genre of body horror (with a Japanese twist, of course!). For years he made special effects for other directors such as Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi and Jun’ichi Yamamoto. His directorial debut (apart from his student work) was the gore-drenched body horror spectacle of Tokyo Gore Police (2008). After that he has continued in the same path with such delights as Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) and Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tokyo Gore Police (Yoshihiro Nishimura, 2008)
  • Movie review (in Finnish only): Helldriver (Yoshihiro Nishimura, 2010)

Mateo Gil

Mateo Gil on espanjalainen ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, leikkaaja ja tuottaja. Hän on työskennellyt tiiviissä yhteistyössä toisen espanjalaisen ohjaajan, Alejandro Amenábarin, kanssa käsikirjoittaen tämän kanssa melkein kaikkia tuotantoja. Ohjaajana Mateo Gilin esikoisohjaus oli vuoden 1999 trilleri Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody], mutta sittemmin Gil on etupäässä toiminut käsikirjoittajana. Hänen kynänjäljistään kauhu-, ja tieteiselokuvan rintamilla olemmekin saaneet nautiskella muun muassa erinomaisissa elokuvissa Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) ja sen jenkkiversio Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) ja Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)

Mateo Gil is a Spanish director, screenwriter, cinematographer, editor and producer. Throughout his career he has been working closely with fellow Spanish director Alejandro Amenábar. As a director his debut film was the 1999 thriller Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody] but since then he has been known foremost by his screenwriting. With the horror, thriller and science fiction films we have been treated with such films as Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) and it’s U.S. version Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) and Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)

Lucio Fulci

Lucio Fulci oli italialainen käsikirjoittaja, näyttelijä ja ohjaaja, jonka mittava ura televisio- ja elokuva-alalla kesti lähes viisi vuosikymmentä. Fulci teki monenmoisia hommia, kunnes vakiinnutti kiinnostuksensa kohteiksi aluksi länkkärit ja giallo-jännärit ja lopulta myös jännäreitä väkevämmät kauhuelokuvat. Fulcin ohjaustöistä verevämmän materiaalin fanikunta muistanee parhaiten giallo-jännärit A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) ja Don’t Torture a Duckling (1972), länkkärit Four of the Apocalypse (1975) ja Silver Saddle (1978) sekä kauhuelokuvista varsinkin ns. Gates of Hell -trilogia eli City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) ja House by the Cemetery (1981). Näitä kaikkia elokuvia yhdistää ylenpalttinen väkivalta ja verisen kuvaston monipuolisuus sekä Fulcin innovatiivisuus käytännön efektien rakentamisessa pienillä budjeteilla.

Lucio Fulci tässä blogissa:

Lucio Fulci was a screenwriter, actor and director whose career in television and cinema spanned almost five decades. He worked on all sorts of productions until in the late 60’s he chose Giallo–thrillers, westerns and later on pure horror films as his genres of choice. The fans of these genres probably remember him best from his Giallo films A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) and Don’t Torture a Duckling (1972), westerns Four of the Apocalypse (1975) and Silver Saddle (1978) and his horror films; specifically his so called Gates of Hell –trilogy consisting of movies City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) and House by the Cemetery (1981). All of the above films are connected by excessive, almost ridiculous level of bloody violence and his passionate love and innovation regarding how to make spectacular practical effects in as cheap as possible.

Lucio Fulci in this blog:

Paul Verhoeven

Paul Verhoeven on alkujaan Alankomaista. Ohjaajana Verhoeven on tullut tunnetuksi seksuaalisen sisällön ja graafisen väkivallan yhdistämisestä satiiriin. Verhoeven aloitti ohjaajan uransa kotimaassaan draamoilla, mutta siirtyi Yhdysvaltoihin tekemään ensimmäisen Hollywood-filminsä Flesh and Blood (1985), jota seurasivat suuret menestykset RoboCop (1987), Total Recall (1990), Basic Instinct (1992), Starship Troopers (1997) ja Hollow Man (2000). Väliin mahtui myös Showgirls (1995), joka floppasi pahasti ilmestyessään, mutta on saanut myöhemmin arvostusta osakseen. Sittemmin Verhoeven palasi Eurooppaan jatkamaan uraansa muun muassa elokuvilla Black Book (2006), Elle (2016) ja Benedetta (2021).

Paul Verhoeven tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Paul Verhoeven is originally from the Netherlands. A lauded director in the Netherlands he is known for his mixing of graphic violence, sexual content and social satire. He started with dramas in the Netherlands but after he made his Hollywood debut (Flesh and Blood, 1985), he made a string of prominent land-mark films (RoboCop in 1987, Total Recall in 1990, Basic Instinct in 1992, Showgirls in 1995, Starship Troopers in 1997 and Hollow Man in 2000), all of which excluding the Showgirls were huge box-office hits. He later returned to Europe and made the war-movie Black Book in 2006, psychological thriller Elle in 2021 and religious period drama Benedetta in 2016.

Paul Verhoeven in this blog:

  • Film posters and still photographs: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Film posters and still photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Film posters and still photographs: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Film posters and still photographs: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Film posters and still photographs: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Vincent D’Onofrio

Vincent D’Onofrio on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka syöpyi kertaheitolla elokuvia seuraavien henkilöiden muistisopukoihin ikimuistoisella sivuosaroolillaan alokas Gomer Pylenä Stanley Kubrickin mestariteoksessa Full Metal Jacket (1987). D’Onofrio on ehtinyt pitkällä urallaan saada paljon huomiota niin herkistä draamarooleista kuin roisista mielipuolista. Tämän blogin aihepiirin ympäriltä seuraava upea pysäkki oli Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997) ja piakkoin sitä seurasivat monet kutkuttavat sivuosat – mm. elokuvissa Tarsem Singhin The Cell (2000), Gary Flederin Impostor (2001), D.J.Caruson The Salton Sea (2002) ja François Vellen The Narrows (2008). Päärolitkaan eivät onneksi ole jääneet vieraiksi: Jennifer Lynchin taitavassa elokuvassa Chained (2012) D’Onofrio teki valtaisan onnistuneen pääroolityön inhassa roolissa mielisairaana kidnappaajana.

Vincent D’Onofrio is an American actor who gained instant recognition and assured his position in the minds of anyone who pays attention to films as Private Gomer Pyle in Stanley Kubrick’s masterful war film Full Metal Jacket (1987) . D’Onofrio then made a string of dramas until the unforgettable role as an alien entity in Barry Sonnenfeld’s Men in Black (1997). Soon a boat-load of delicious supporting roles in films broadly linked to the themes of this blog appeared including the likes of Tarem Singh’s The Cell (2000), Gary Fleder’s Impostor (2001), D.J.Caruso’s The Salton Sea (2002) and François Velle’s The Narrows (2008). He also has leading roles such as the in the marvelously wicked film Chained (2012) by the talented Jennifer Lynch . We eagerly wait for more such shows of acting force!

Steven Soderbergh

Steven Soderbergh on yhdysvaltalainen elokuva-alan moniosaaja, jonka vyön alta löytyy osaamista tuottamisesta, leikkauksesta, kuvaamisesta, käsikirjoittamisesta sekä tietenkin ohjaamisesta. Tuottelias Soderbergh on uransa aikana ehtinyt moneen mukaan ja ennen kansainvälistä läpimurtoaan oli nykyaikaisen indie-elokuvan pioneereja. Vaikka Soderberghilla on ollut näppinsä pelissä vaikka missä lajityypeissä, tämän blogin kiinnostavinta antia ovat Soderberghin ohjaustyöt psykologisten rikostrillerien ja ryöstöelokuvien parissa. Soderberghin yleisiin teemoihin vaikuttaisivat kuuluvan muuttuvat identiteetit, kosto ja moraali.

Steven Soderbergh is an American jack-of-all-trades in the film industry. He has a vast experience in many areas of film-making up to and including editing, cinematography, producing, writing and of course directing. He has been very prolific and has had his paws sunk in quite a variety of film genres but particularly his continued involvement in psychological crime thrillers and heist movies are of most interest to this blog. Common recurring themes in his films seem to revolve around shifting identities, concepts and justifications of revenge and morality.