Avainsana: joe lynch

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Mayhem (2017)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Matias Caruso
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: marraskuu 2018
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Budjetti: noin 2,5 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdantomayhem_primary

Ihmisten liikkumisen estäminen – eli eristäminen – on tärkeä elementti lukuisissa jännitys- ja kauhuelokuvissa hulvattomista komedioista totisiin kidutuselokuviin. Ilman eristämisen elementtiä varsin iso osa skenaarioista ei edes voisi toimia. Yhteiskuntien viimeisten vuosikymmenien kiivas kaupungistuminen on tuonut mukanaan myös isot kauppakeskukset, korkeat tornitalot ja pilvenpiirtäjät ja näiden elementtien käyttäminen eristämisen välikappaleina alkoi haparoiden elokuvien rakenteen keskeisenä osana 1960-luvulla ja toden teolla 1970-luvulla. Sittemmin niiden vertauskuvallinen käyttö on monipuolistunut ja tehostunutkin. Eristämisen tehokeinona kaupunkirakenteiden sisälle tarkoituksella eristetyiksi rakennetut kompleksit toimivat erityisen hyvin: sekä estämällä ulkomaailman tuloa sisälle että estämällä sisältä ulos pääsyä.

Catherine Deneuve teki hienon roolin kerrostaloasuntoonsa sulkeutuvana nuorena naisena Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965) ja on yksi varhaisia esimerkkejä siitä, miten ison kaupungin kerrostaloa käytetään eristäytymiseen. Hieman vastaavissa merkeissä mennään tuoreemmassa Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin hyytävän tehokkaassa elokuvassa Musarañas (Shrews Nest, 2014), jossa seurataan sairaalloisen torikammoisen naisen painimista oman eristäytymisensä kanssa suljettujen ovien takana 1950-luvun Madridissa. George A. Romeron  zombie-elokuvan klassikossa Dawn of the Dead (1978) eristäytyminen ostoskeskukseen ulkomaailman kauhuilta on tunnetusti tarinan keskiössä. Vähän pienempi ostoskeskus on tärkeä myös Frank Darabontin elokuvassa The Mist (2007)[x]. Vastaavan kokoluokan pienempiä kauppoja tavataan myös esimerkiksi Scott Spiegelin pienemmän piirin tuntemassa slasher-elokuvassa Intruder (1989) sekä vielä pienemmän piirin arvostamassa, mutta varsin toimivaksi kiristyvässä Ben Rockin elokuvassa Alien Raiders (2008). John Guillerminin elokuvassa The Towering Inferno (1974) taas eristäydytään yhä pienempiin ja pirstaloisempiin tiloihin liekehtivässä pilvenpiirtäjässä, josta ulospääsyä ei oikein tahdo löytyä. John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988) Bruce Willisin John McClane-hahmo on eristyksissä pilvenpiirtäjässä talon kaapanneiden terroriterojen jahdatessa häntä hampaisiin asti aseissa.  Gary Shermanin elokuvassa Poltergeist 3 (1988) eristäytymistä pilvenpiirtäjään aiheuttaa henkimaailma. Dennis Donnellyn elokuvassa The Toolbox Murders (1978) asukkaat ovat lirissä heitä jahtaavan murhaavan mielipuolen terrorisoidessa koko kerrostaloa. Joe Cornishin elokuvassa Attack the Block (2011) asuinkerrostaloon eristäytynyt porukka pelkää ulkoavaruuden mörökölliäisiä. Gareth Evansin toimintaelokuvassa The Raid: Redemption (2011) poliisijoukon on tarkoitus siivota kertarysäyksellä kokonainen kerrostalo rikollisista aineksista … ei mene ihan Strömsön mallin mukaan se. Täsmälleen sama on meininki Pete Travisin vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Dredd (2012). Zombie-olentojen invaasioista pääsemme nauttimaan Martin Krenin elokuvassa Rammbock (2010), Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa Horde (2009)[x] sekä Pazo Plazan ja Jaume Balagueron elokuvassa [REC] (2007)[x], joissa kussakin asukkaat ovat eristyksissä asuinkerrostalon uumenissa, mutta joissa kussakin kerronnan keinot hahmoineen poikkeavat tyystin toisistaan. Toimistorakennuksiakaan ei ole kokonaan unohdettu: siitä varsin tuore esimerkki Greg McLeanin elokuva The Belko Experiment (2016).

Monet moninaiset ovat tämän simppelin listan elokuvien keinot käyttää kaupunkiviidakoiden valtasuonien kupeessa sykkiviä rakennuskomplekseja jännitysviihteen välikappaleina. Mielenkiintoisesti ohjaaja Joe Lynchin aiempikin elokuva Everly (2014)[x] on myös saman teeman variaatio: siinä Salma Hayekin näyttelemä kaupunkikerrostalon asuntoon eristetty nainen suojautuu kaikin konstein ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuvilta epeleiltä.

Juonitiivistelmä

Derek Cho (Steven Yeun) aloitti lakiasiantoimistossa nuorempana täynnä intoa ja korkeaotsaista kuvitelmaa maailman muuttamiseksi paremmaksi. Elämä osui kiveksiin ja Derek huomaa olevansa osana tympeää koneistoa, jossa selkäänpuukotus, kieroilu ja mustamaalaaminen kuuluvat tavalliseen työpäivään työntekijöiden taistellessa tietään ylemmäs toimiston hierarkiassa. Lainanlyhennysten takia pulassa oleva ja asuntonsa menettämässä oleva Melanie Cross (Samara Weaving) sattuu olemaan toimistossa pettymässä jälleen yhteen palaveriin, kun koko toimistorakennus suljetaan. Käy ilmi, että rakennuksessa riehuu ID-7; ympäri maailmaa kaaosta aiheuttava virustauti, joka hyökkää uhrinsa aivoihin vaikuttaen impulssihallintaan, moraalia sääteleviin keskuksiin ja heikentäen aivojen normaaleja estorakenteita. Uhrit alkavat käyttäytyä äkkiarvaamattomasti ja jopa estottoman väkivaltaisesti. Eristettyyn toimistorakennukseen ruiskutetaan virusta neutraloivaa ainetta, mutta sisällä olijoiden pitää kestää kahdeksan tuntia ennen kuin saarto voidaan purkaa. Derek ja Melanie sattumalta lyöttäytyvät yhteen yhteisen päämäärän edessä: heidän kokemiensa nöyryytysten ja vääryyksien kostaminen yhtiön ylimmälle johdolle, jonka toimistot majailevat toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa ja ovat tarkoituksella vaikeasti saavutettavia. Derek ja Melanie lähtevät kirjaimellisesti kellarista nousunsa kerros kerrallaan kohdaten täydellisessä kaaoksessa olevan toimiston viruksen tartuttaessa kaikki rakennuksessa työskennelleet.

Kommentit

Sujuvaksi viihteeksi varsin suoraviivaisen juonirakennelman kakaiseva ohjaaja Joe Lynch lumoaa elokuvansa ilmapiirillä. Värimaailma, kuvakulmat, tekniset ratkaisut kohtauksien rakentamisessa sekä hahmot ovat kaikki juuri ilkikurisesti irrallaan todellisuudesta matkalla sarjakuvamaiseen ilmaisuun. Valinnat tuntuvat harkituilta ja ne luovat elokuvalle tehokkaan ja toimivan identiteetin, jonka varaan on helppo sijoittaa mustan verikomedian kultahippuja. Hahmot ovat juuri sopivasti karrikoituja ja niiden näyttelijät on ohjeistettu juuri oikein pitämään hahmonsa juuri ja juuri mielenterveyden täällä puolen, mutta silti sopivasti arvaamattomia ja vaaksan vinksallaan hoitolaitoksen suuntaan. Tämä hahmoihin sisään upotettu arvaamattomuus saa herkullisesti jatkoa elokuvan tarinasta, sillä vaikka sen lopputuleman ennakointi ei ehkä edellytä kilautusta sille kaikki tietävälle kaverille, sen kohtausten sisään on saatu mahtumaan varsin oivasti jänniä ja odottamattomia yksityiskohtia.

Elokuvan kohtausten jatkumo virtaa hyvin johdonmukaisesti koko elokuvan maltillisen keston. Tekijät sitovat taitavasti katsojan mukaan tapahtumiin eivätkä riko kokonaisuutta liian mutkikkailla sivuhahmoilla tai sivujuonteilla, jotka molemmat seikat ovat yleensä vastaavien elokuvien murheellisia helmasyntejä. Kaiken tämän takana on pääparin Steven Yeunin ja Samara Weavingin saumaton yhteispeli ja toisiaan täydentävä läsnäolo. Erityisesti Weavingin suoritus on lumoavan tenhoava ja antautuva; aivan kuin näyttelijä nauttisi juuri tämän elokuvan tekemisestä eniten koko urallaan. Weaving osaa ilmehtiä ja eleillä huomattavasti Steven Yeunia monipuolisemmin, mutta silti näyttelijöiden yhteisissä kohtauksissa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja veriefektit ovat keskeinen osa sen identiteettiä. Siltikin se osaa pitää sisällään sosiaalista satiiria ja ahneuden logiikan arvostelua ihan yhtä lailla kuin tarjota tyydytystä verisen toiminnan nälkäänkin. Pitkään kypsyneen toimistoihmisen nyt riittää!-päivää ja sen seurauksia tutki jo aikanaan Joel Schumacher pitkähköksi venahtavalla elokuvallaan Falling Down (1993)[x], mutta Lynchin Mayhem pitää sisällään vähintäinkin yhtä paljon asiaa maailman tilasta kuin Schumacherinkin pienimuotoinen maailmanmenestys silloin aikanaan. Mutta ilman jonninjoutavaa melodraamaa: eihän kukaan Schumacherin elokuvasta muista pojan synttärivideoiden katselua tippa linssissä, mutta liian tuttavalliseksi käyvien jengiläisten kurmottaminen pesäpallomailalla on vaikeampi unohtaa. Siltikin Mayhem on aivan liian verinen, sarjakuvamaisuuteen kumartava ja äkkiarvaamaton saavuttaakseen suurten yleisöjen huomiota ja jäänee siten pienten piirien tuntemaksi. Eipä siinä mitään pahaa ole sinällänsä asemoida itsensä olemaan sinut tiettyjen rajoitettujen katsojaryhmien kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitse miellyttää kaikkia ja tarjota jokaiselle jotakin mutusteltavaa. Onneksi.

Yhteenveto

Yllättävän tuore ja railakas kauhukomedia elää ja hengittää sen kahden päänäyttelijänsä varassa. Menevä ja riehakas ote sävyttää elokuvaa sen alkuhetkistä lopputööttäilyihin asti ohjaajansa Joe Lynchin hallitessa tyylin ja rakenteen yhdistelyn varsin oivasti. Erinomaisen koukuttava ja verinen skenaario ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mitä maa päällään kantaa, mutta elokuvan rentous, tempo ja anarkistinen tunnelma ovat ihastuttavan käsinkosketeltavia. Ei sovi totisille eikä verikekkereitä vieroksuville.

8/10.