Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Why Don’t You Play In Hell? (2013)

Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Tuotantomaa: Japani
Arvioitu: 2014
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Kieli: japani
Budjetti: ei tiedossa
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantowhydontyouplayinhell_primary

Elokuva elokuvan sisällä on eittämättä kiehtova teema elokuvien tekijöille. Tätä teemaa eri tekijät ovat laajentaneet ja käyttäneet mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla vuosikymmenien kuluessa. Pääosin elementtiä on käytetty komediallisen ja romanttisen draaman välineenä, mutta ei sentään ihan aina. Vilkaistaan tässä johdannossa muutamia kiinnostavia  jännitys- ja kauhuelokuvien lajityypin edustajia, joissa elementtiä käytetään hyödyksi eri tavoin.

Jo niin kaukana historiassa kuin 1933 Edwin L. Marin teki jännityselokuvan The Death Kiss (1932), jossa keskitytään ratkaisemaan elokuvan kuvauksissa kuolevan päätähden murhaa. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street 7: New Nightmare (1994) elokuvassa saamme nähtäväksemme elokuvan, jossa Wes Craven on kirjoittamassa uutta käsikirjoitusta Nightmare on Elm Street -elokuvien sarjaan ja näyttelijä Heather Langenkamp joutuu outoon tilanteeseen, kun elokuvasarjan hirviö Freddy Krueger ”murtautuu” todelliseen maailmaan tekemään kammotuksiaan.  Srdjan Spasojevicin häijyssä ja pahamaineisessa elokuvassa A Serbian Film (2010) ikääntyvä pornonäyttelijä värvätään tekemään taide-elokuvaa, joka paljastuukin elokuvanteon edetessä kaikkea muuta kuin taide-elokuvaksi. Ruggero Deodaton ansaitusti pahamaineisessa elokuvassa Cannibal Holocaust (1980) Amazonille lähetetyn dokumentaristiryhmän kohtaloksi tulevat kohtaamiset kannibaalivillien kanssa. Jim Clarkin elokuvassa Madhouse (1974) kauhuelokuvanäyttelijä palaa vanhaan rooliinsa tekemään uutta elokuvaa, mutta varsin pian elokuvan tekijäjoukko alkaa harventua murhien aallokossa. Daniel Myrickin ja Eduardo Sánchezin The Blair Witch Project (1999) -elokuvassa, joka käytännössä käynnisti found footage-ilmaisun, dokumentaristien touhut saavat karun lopun. Samoilla linjoilla menivät myös Jaume Balagueró ja Paco Plaza elokuvallaan [REC] (2007)[x], jossa palomiesten arkea kuvaamassa oleva dokumentaristien ryhmä joutuu keskelle zombie-infernoa. George A.Romerokin sekaantui found footage -kuvioihin elokuvallaan Diary of the Dead (2007) kertoessaan filmiryhmästä, joka joutuu elokuvaa kuvatessaan keskelle maailmanloppua. Gabriele Albanesin elokuvassa Ubaldo Terzani Horror Show (2010) nuori elokuvaohjaaja lyöttäytyy yhteen kokeneen kauhukirjailijan kanssa tavoitteenaan saada aikaiseksi käsikirjoitus uuteen kauhuelokuvaan. John Watersin elokuvassa Cecil B.DeMented (2000) häiriintynyt indie-elokuvien ohjaaja ryhmineen ajautuu niin pitkällä houreissaan, että he kidnappaavat kuuluisan Hollywood-näyttelijän pakottaakseen tämän näyttelemään omassa elokuvassaan.  John Badhamin elokuvassa The Hard Way (1991) kovapintaisen poliisin uudeksi pariksi pakotetaan näyttelijä, jonka pitäisi näytellä juuri samanlaista hahmoa seuraavassa elokuvassaan. Robert Mandelin elokuvassa F/X (1986) elokuvien efektiguru palkataan tekemään valemurha. Bill Froehlichin elokuvassa Return to Horror High (1987) sarjamurhaajan jäljiltä tyhjäksi jätettyyn kouluun palataan vuosien jälkeen kuvaamaan elokuvaa aiemmista tapahtumista. David Lynchin elokuvassa Inland Empire (2006) ei varsinaisesti tehdä elokuvaa, mutta sen päähenkilö on elokuvanäyttelijä, joka ajautuu näyttelemänsä hahmon psyykeen liian syvälle ja hämärtää oman todellisuutensa. Lucio Fulcin elokuvassa Cat in the Brain (1990) elokuvaohjaaja Lucio Fulcin aiempien elokuvien murhakohtauksia toisintaa häiriintynyt sarjamurhaava psykiatri. Rémy Belvaux’n, André Bonzelin ja Benoît Poelvoorden Man Bites Dog (1992) -elokuvassa filmiryhmä seuraa raakaa ammattitappajaa tämän päivittäisissä askareissa, mutta dokumentaristien jo valmiiksi kyseenalainen projekti saa oudon käänteen, kun he ryhtyvätkin auttamaan tappajaa saadakseen parempaa filmimateriaalia. Alejandro Amenábarin elokuvassa Tesis (1996)[x] elokuvaväkivallasta väitöskirjaa tekevä tutkija penkoo hieman liian syvälle ja joutuu tahtomattaan tekemisiin maanalaisen snuff-elokuvia tekevän ringin kanssa. Snuff-elokuvien tekemistä tutkitaan myös Joel Schumacherin elokuvassa 8MM (1999). Brian de Palman elokuvassa Blow Out (1981) slasher-elokuvaa tekevä ääniteknikko tulee vahingossa äänittäneeksi todisteita murhasta. Ääniteknikko on pulassa myös Peter Stricklandin elokuvassa Berberian Sound Studio (2012), jossa italialaisen kauhuelokuvan ääniteknikoksi palkattu britti ajautuu keskelle surreaalista vyyhteä. Dave Parkerin elokuvassa The Hills Run Red (2009) pieni joukko kauhuelokuvien ystäviä alkaa metsästää käsiinsä harvinaista kauhuelokuvaa … ja löytävätkin sen katastrofaalisin seurauksin.

Sion Sonon elokuvassa teeman varianttina anarkistinen nuorten filmihullujen filmiryhmä hakee aggressiivisesti tilaisuutta päästä tekemään kaikkein eeppisintä ja väkivaltaisinta gangsterielokuvaa ikinä … ja ajautuvat kuvaamaan yakuza-jengien hurmeista välienselvittelyä.

Juonitiivistelmä

Yakuza-klaanien välinen erittäin verinen yhteenotto sai alkunsa, kun yakuza-johtaja Ikegami (Shin’ichi Tsutsumi) johti hyökkäystä kilpailevaa yakuza-johtajaa Mutoa vastaan (Jun Kunimura) kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin myös Muton tytär ja vaimo joutuivat traagisten tapahtumien keskipisteeseen. Muto ei ole unohtanut. Hänen vaimonsa vankilasta vapautumisen kunniaksi Muto haluaa kostonsa ja muiston siitä: tapahtumat kuvattuna. Välikappaleeksi tulee sekalainen joukko nuoria, joita yhdistää palava halu tehdä kovin ja verisin elokuva mitä maa päällään kantaa. Ryhmä kutsuu itseään nimellä The Fuck Bombers ja sijoittaa itsensä omituiseen ja erittäin vaaralliseen asemaan: tekemään rankkaa toimintaelokuvaa yakuza-jengien yhteenotosta.

 

Kommentit

Sekopäistä splatteria Sion Sonon tyyliin tarjoileva Why Don’t You Play In Hell? harmillisesti kiemurtelee hieman epätasaisesti läpi kestonsa. Kahdelle aikajanalle sijoittuva tarina nuorista elokuvanteon kipinän saaneista japanilaisista säntäilee arvailematta aikajanalta toiselle ja hyppääpä vieläpä epälineaarisesti näilläkin aikajanoilla kuin heinäsirkka. Sekaisinhan siinä tuppaa menemään, ellei ole tarkkana. Elokuva vilkuttelee ilkikurisesti maansa menneiden vuosikymmenien nuorisoelokuvakulttuurille ja solmii samalla yhteyden uuden vuosituhannen surreaaliseen splatter -irroitteluun. Omituinen vastakkainasettelu ytimeltään kiltin nuorisoelokuvan ja koomisen, verisen yakuzasploitaation välillä antaa elokuvalle jännitettä, mutta sen sisäänrakennettu outous vieroittanee, ellei elokuvaan osaa suhtautua lähinnä omituisena farssina. Elokuva on kuin ohjaaja Sion Sonon itseironinen vilkaisu peiliin: hänen oman nuoruutensa minän fantasiaan tehdä massiivisen mittaluokan rajat rikkovan eeppinen ja hurmeisen väkivaltainen gangsterielokuva.

Sion Sono ei ole ensimmäistä kertaa veriämpäreillä läträämässä, mutta nyt useammasskin kohtauksessa ämpärit on suosiolla vaihdettu tynnyreihin ja punaista kultaa roiskuu kun rapataan. Ovelasti osittain Sono kyllä piirtää veren määrälle vertauskuvallisia merkityksiä, mutta mitä edemmäs elokuvassa mennään, sitä selkeämmin koherentti ote lipsuu kaikenkattavan splatter-sekoilun tieltä ja mitä ilmeisimmin aivan tarkoituksella; kuin kerronnassa haluttaisiin näin korostaa nuorten elokuvantekijöiden hiljaksiin hahmottuvaa ymmärrystä siitä, että nyt tuli haukattua vähän turhan iso pala kakkua. Yakuza-ryhmien välistä selkkausta pohjustetaan ja pedataan kuin kylpytakista pesää itselleen tekevä kissa eikä valmista oikein tahdo tulla säällisessä ajassa. Siksipä elokuva ajautuu peräti kaksituntiseksi, mikä hieman pääsee laimentamaan tehoja elokuvasta pois. Myös rytmitys ontuu paikoin, kun puheripulikohtaukset puuduttavasti seuraavat toisiaan ja (tarkoituksella?) karrikoidun ylinäytellyt hahmot pohtivat vertauskuvallisen dialogin kautta suhdettaan sekä yhteiskuntaan, vanhempaan sukupolveen että toisiinsa. Jupinaa ja mutinaa saa aikaiseksi myös se, että toisinaan osa elokuvan keskeisistäkin hahmoista tuntuu tarpeettomilta ja päälleliimatuilta ja näihin on vaikea suhtautua tärkeinä elokuvan hahmoina.

Sion Sonon elokuva kertoo elokuvaveteraanin oman näkemyksen nuorista ihmisistä ja heidän suhteestaan elokuviin, elokuvien tekemisen tärkeyteen, elokuvien ilmaisukeinojen välittämiin ideoihin ja mielipiteisiin sekä elokuvien tekemisen teknologiaan. Onko Sonon elokuvassa esittämä nuorien joukko naiivisti irtautunut todellisuudesta, kun he ovat valmiita uhraamaan kaiken väkivaltaisen elokuvajumalan alttarille? Vai onko joukkio vain projektio aikaisempien vuosikymmenien vastaavista nuorista, jotka ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja näkevät maailman eri silmin? Sion Sono tuntuu kuitenkin ilkkuvan ja hirnuvan vanhempien ikäluokkien yleistä näkemystä elokuvataiteen kuolemasta kunnioittaessaan omassa elokuvassaan nuorten ylitsevuotavaa itsevarmuutta ja intoa tehdä elokuvaa – olkoonkin, että näiden nuorten tekijöiden elokuva ei edes tavoittele laatua vaan äärimmäisyyksiä. Katsojan näkökulmasta elokuvaa voi katsoa joko elokuvia syvästi palvovan ja intohimoisen Sion Sonon henkilökohtaisena itseironisena tutkielmana tai ihan vain hurmeisen verisenä ja hurjana monipolvisena gangsterielokuvana: se toimii molempina aivan hyvin.

Yhteenveto

Kieroutunutta huumoria, täysin sekopäistä splatter-toimintaa, totaalisen absurdia sekoilua ja puolivakavaa hihittelyä vähän kaikelle mitä vastaan tulee. Japanilaisittain ei toki hurmeisine ylilyönteineen millään muotoa uniikki (esim. vaikka Yoshihiro Nishimuran Helldriver (2010), Jun’ichi Yamamoton Meatball Machine (2005), Noboru Iguchin ja Yoshihiro Nishimuran Mutant Girl Squad (2010), Noburu Iguchin The Machine Girl (2008), Kengo Kajin Samurai Princess (2009) ja Yoshihiro Nishimuran Tokyo Gore Police (2008)[x] tulevat uuden vuosituhannen alkuhetkiltä sen kummemmin hakematta mieleen), mutta siltikin edustaa varsin pitkälti uutta japanilaista täysin estotonta ja kuvia kumartelematonta elokuvien tekemisen suuntausta. Harmillisesti rytmitykseltään epätasainen, leikkaukseltaan kiirehdityn tuntuinen ja kestoltaan selvästi liian pitkä elokuva karahtaa näistä syistä pari pykälää modernista gore-klassikosta, vaikka viimeisen vartin hurmeinen loppumatsi on niin sekopäisen hurttia mättöä, että väkisinkin tänne asti sinnitellyt katsoja nauraa ihan silkkaa perverssiyttään (tiukkapipot ovat nimittäin jättäneet katsomisen suosiolla kesken jo alkuvaiheen pikkutyttöveriluistelukohtauksen aikana).

6/10.

Linkki elokuvan julistemateriaaleihin.

 

Organ (1996)

Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen

Johdantoorgan_primary

Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä  edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995), Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)),  Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.

Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.

Juonitiivistelmä

Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.

Kommentit

Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.

Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän  ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin  shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee  havainnoimaan.

Yhteenveto

Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.

4/10