Avainsana: jännitys

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin triller Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Revenge (2017)

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

revenge_primary

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender  (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)

Ohjaus: Georges Franju
Käsikirjoitus: Pierre Boileau, Thomas Narcejac, Jean Redon, Claude Sautet, Pierre Gascar 
Tuotantomaa: Ranska, Italia
Kieli: ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: heinäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: Elokuvatarkastamon pakottamana kokonaan kielletty Suomessa, esitetty suljetusti Ranskan suurlähetystössä 1970-luvun lopulla

eyeswithoutaface_primaryJohdanto

Suomessa Valtion elokuvatarkastamo iski armottomat kouransa Georges Franjunin teokseen. Euroopasta oli jo kantautunut kommentointia kauhistuneiden katsojien pyörtymisistä. Elokuvaa yritettiin saada Suomessa ensi-iltaan 1962, mutta tammikuussa 1962 tarkastamon ennakkotarkastuksessa elokuvalle lätkäistiin ikärajaksi Kokonaan kielletty, joten elokuvaa ei siten saanut Suomessa laillisesti esittää eikä levittää. Siihen oli sitten tyydyttävä, leikkauksillakaan ei elokuvasta olisi tarkastamon näkemyksen mukaan saanut suomalaisille katsojille sopivaa. Tarkastamolle elokuva tuotiin uudelleenharkittavaksi huhtikuussa 1978. Tällä kertaa tarkastamo hyväksyi elokuvan ikärajalla K18, mutta asetti sen esittämiselle tiukat ja ehdottomat reunaehdot: poikkeuksellisesti elokuvaa sai esittää anottavalla ennakkoluvalla vain Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön järjestämissä suljetuissa näytöksissä. Outo ratkaisu johti siten siihen, että elokuva ei ole saanut Suomessa lainkaan virallista ensi-iltaa valkokankaalla, vaikka sitä pidetään 2000-luvulla kauhuelokuvan lajityypin yhtenä keskeisistä mestariteoksista.

Juonitiivistelmä

Dr. Génessier (Pierre Brasseur) on maailmankuulu siirrekirurgi. Hänen synkkä salaisuutensa on miehen itsensä aiheuttama auto-onnettomuus, jossa hänen tyttärensä Christianen (Edith Scob) kasvot tuhoutuivat täysin. Kirurgi kaappaa apurinsa kanssa (nainen, jolle hän on jo aiemmin onnistuneesti suorittanut kasvojenvaihtoleikkauksen) nuoria naisia tarkoituksenaan leikata näiden kasvot irti ja istuttaa ne Christianelle. Hän pakottaa Christianen käyttämään maskia peittääkseen naisen rujot kasvot, kunnes onnistuu kasvojensiirrossa.

 

 

Kommentit

Ranskalaisen elokuva-alan yhden keskeisen vaikuttajan Georges Franjun kauhuelokuva Les yeux sans visage tyrmättiin aikanaan tylysti ympäri maailman, sillä se rikkoi murhaavan tehokkaasti kauhun totuttuja goottilaisten teemojen ja estetiikan konventioita ja esitteli selkäpiihin kouraisevat efektinsä ajallisesti liian lähellä toisen maailmansodan oikeita kauhuja ja ihmiskokeita. Goottilaisen kauhun kulta-ajan loppumetreillä Franju esitteli tyystin toisenlaisen näkemyksen siitä, mitä tulevilta vuosilta voitaisiin odottaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Franjun visio on edelleen vertaansa vailla olevan häiriintynyt ja tehokas – todellinen kulttiklassikon merkki.

Tunnelmaltaan ohjaaja Franjunin elokuva palaa hakemaan vaikutteita 1900-luvun alun saksalaisesta ekspressionismista saadakseen rakennettua emotionaalista vastakkainasettelua kirurgin, tämän tyttären ja kirurgin uhrien välille. Syvät, vahvat varjot ja eleetön äänimaailma ohjaavat katsojan fokuksen juuri sinne, minne ohjaaja haluaakin tehokkaasti, taitavasti ja näennäisen vaivattomasti. Tarinan rakenne on klassisen trillerin ja mysteerielokuvan uomissa liikuskeleva, mutta ohjaaja pitää koko ajan selvästi visionsa kasassa ja lopullisesta tuotoksesta ei löydy yhtään turhaa tai merkityksetöntä rönsyä, joihin niin helposti ohjaajat vielä nykyäänkin sortuvat. Jokainen yksityiskohta, kohtaus ja kuvakulma on loppuun asti mietitty ja terästetty merkityksellä. Verrattoman taitavalla leikkauksella kohtaukset nivoutuvat yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka vetää mukaan tarinan syövereihin.

Elokuvan valmistumisen jälkeen on vierähtänyt jo viisi vuosikymmentä rajusti muuttunutta ja kehittynyttä kauhuelokuvan estetiikkaa ja siitä huolimatta Les yeux sans visage:n häiriintyneellä tarkkuudella ja lapsenomaisella kiinnostuksella kuvattu kasvojenpoistoleikkaus nostattaa kylmät väreet iholle tuntuen edelleen aidosti makaaberin hurjalta. Muita efektejä ei elokuvassa juurikaan ole ja selvästi Franju on tajunnut, että joskus vähän on enemmän. Karmivan tunnelman luomisessa ohjaaja pelaa mestarillisesti – kuin ilkikurisesti kiusaten – näkyvän ja näkymättömän rajapinnassa ja paljastaa katsojassa alkukantaisen halun nähdä vähän enemmän, vähän syvemmälle. Kuin varkain Franju nostaa elokuvan tematiikan varsin syvälliselle tasolle ja jättää pelkät halvat pelottelut muille. Christianen maskin peittämä olemus on häiritsevän karmiva ja pelkkä nuoren naisen levoton liikuskelu kirurgi-isän kartanon kolkoissa sopukoissa paljastaa katsojalle, että vaihtuvien kasvojen maailmassa Christiane on menettämässä todellisen minuutensa ja jäänyt vangiksi isänsä sairaiden pakkomielteiden houreiseen vankilaan. Christianen kirurgi-isä ei ole klassinen menneiden aikojen goottilaisesta elokuvaperinteestä ammentava hullu tohtori, vaan hänen sairaalloisen pakkomielteensä taakse kätkeytyy inhimillinen ja ymmärrettävä motiivi, joka on muuttanut muotoaan ja kasvanut groteskiksi perversioksi absurdin täydellisen naisen tavoittelusta. Elokuvan teho rakentuu pienten ja lähes näkymättömien yksityiskohtien luomaan psykologiseen verkkoon, jonka keskellä – pimeässä, katseen ulottumattomissa – lymyää pakkomielteiden, kadonneen identiteetin, sairaalloisuuden ja hulluudeksi muuttuneen inhimillisyyden hämähäkki.

Yhteenveto

Runollinen, eteerinen, kaihoisa ja rajoja rikkova kauhuelokuvan kuvastoa omalta osaltaan uudistanut elokuva on pakollista katsottavaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kauhuelokuvien maailmaan, kerrontatapoihin, historiaan ja alan muutoksen hieman pintaa syvemmälle.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

 

 

Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

l_252fa55b12a94e79a537aef7f29045d6.jpgJohdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

 

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

 

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.