Mad Max: Fury Road (2015)

Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy
Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015
Kieli: englanti
Budjetti: noin 150 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 120 minuuttia
Arvioitu: toukokuu 2015

madmaxfuryroad_primaryJohdanto

George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.

Juonitiivistelmä

Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät.  Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.

Kommentit

Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.

Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.

Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.

Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.

Yhteenveto

Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.

10/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin

madmaxfuryroad_15madmaxfuryroad_14madmaxfuryroad_13madmaxfuryroad_12madmaxfuryroad_11madmaxfuryroad_10madmaxfuryroad_09madmaxfuryroad_08madmaxfuryroad_07

 

2020 – Texas Gladiators [Anno 2020 -I gladiatori del futuro] (1982)

Ohjaus: Joe D’Amato, George Eastman
Käsikirjoitus: George Eastman, Aldo Florio
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 91 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: italia
Budjetti: kengännauhoja…

 Johdanto2020_primary

Pseudonyymejä ja aliaksia… salanimien maestro Aristide Massaccesi tunnetaan parhaiten aliaksestaan Joe D’Amato, mutta juuri tämän post-apokalyptisen Mad Max -rip-offin ja geneerisen genren ryöstöviljelyn mies ohjasi kuitenkin salanimellä Kevin Mancuso. Post-apokalyptiset teemat nousivat hetkeksi suureen huumaan 70-luvun lopussa, kun George Millerin ohjaamat ja Mel Gibsonin tähdittämät elokuvat Mad Max (1979) ja sen jatko-osa The Road Warrior [Mad Max 2] (1981) osoittautuivat sekä kiintoisiksi elokuviksi että myös yleisöä imeviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Anno 2020 – I gladiatori del futuro:n on kynäillyt pääosin toinen salanimien taakse jättäytynyt ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja Luigi Montefiori, joka nimellä George Eastman on käsikirjoittanut ja näytellyt lukuisissa spagettimaan elokuvissa ja kunnostautunut erityisesti Massaccesin  tuotannoissa – määrällisesti enempi kuin laadullisesti. Massacesi tunnetaan nimenomaan parhaiten eksploitaation ja pornon saralta ja kyllä seikka näkyy myös Anno 2020 – I gladiatori del futuro:ssa. Paljasta pintaa on helpompi, halvempi ja nopeampi toteuttaa kuin kunnollisia efektejä, mutta myös elokuvaan valitut teemat noudattelevat vain futuristiseen miljööseen siirrettyjä eksploitaatioviihteen kaavoja. Mutta sitähän tämä tietenkin totta vieköön onkin – eksploitaatioviihdettä. Post-apokalyptisten elokuvien trendi ehkä käynnistyi muualla mm. John Carpenterin ja George Millerin voimin, mutta Italiassa tähän trendiin tartuttiin oikein niskavilloista kiinni pitäen ja laitettiin hihat heilumaan ja pian markkinoilla tulvehti alan teoksia [leikkisästi näitä kutsutaan nimellä Maxsploitaatio!]. Kauhumaestro Lucio Fulci teki 1984 elokuvan I guerrieri dell’anno 2072 [The New Gladiators], poliisijännäreistä tuttu Enzo G.Castellari polkaisi 1982 ulos elokuvan 1990: I guerrieri del Bronx [1990: The Bronx Warriors] ja heti perään 1983 elokuvan I nuovi barbari [The New Barbarians], salanimellä työskennellyt giallo-elokuvien spesialisti Sergio Martino pamautti 1983 elokuvan 2019 – Dopo la caduta di New York [2019: After the Fall of New York], myös salanimellä ohjannut ja kannibaalielokuvilla kuvotusta aiemmin herättänyt Ruggero Deodato antautui tekemään vuonna 1983 elokuvan I predatori di Atlantide [The Raiders of Atlantis], David Worth ohjasi ilman käsikirjoitusta Italiassa kuvatun, mutta amerikkalaisilla näyttelijöillä kansoitetun Warrior of the Lost World -elokuvan 1983, Bruno Mattei ja Claudio Fragasso tekivät 1984 elokuvan Rats – Notte di terrore [Rats – Night of Terror] ja tuntemattomimpana näistä nimistä Giuliano Carnimeo teki 1983 kuitenkin näistä parhaimpiin kuuluvan elokuvan Il giustiziere della strada [The Exterminators of the Year 3000]. Eikä tässä vielä kaikki, mutta arvatenkin lukijalle muotoutuu kuva asiasta!

Juonitiivistelmä

Pieni joukkio (viisi ukkoa) kovapintaisia ydinsodan jälkeisen maailman selviytyjiä piiskaa oikeutta kelvottomiin renttuihin. Halakron (Peter Hooten) eroaa joukkiosta tavattuaan kuvankauniin Maidan (kuvankaunis Sabrina Siani) ja lähtee rakentamaan uutta huomista Maidan kanssa. Samassa yhteydessä ryhmästä potkitaan pois Catch Dog (Daniel Stephen), joka kuitenkin jää kantamaan kaunaa vanhalle ryhmälleen. Myöhemmin Catch Dog tekee paluun ja tämän kanssa liittoutunut fasistien ryhmä lopulta päästää Halakronin päiviltä. Muu ryhmä kuulee vanhan ystävänsä kohtalon ja lähtee kosto- ja pelastusretkelle vapauttamaan fasistien ikeestä tukun orjuutettuja ihmisiä. Johtajanaan Nisus (Al Cliver) kovanaamat liittoutuvat itse paikallisten intiaanien kanssa ja iskevät kovaa fasistien leiriin.

Kommentit

Umpihölmö juoni on melkoista tilkkutäkkiä … elokuva tekeekin varmaan jonkin sortin kyseenalaisen ennätyksen varastaessaan kaiken mahdollisen muista genren elokuvista, mutta ei edes tyydy tähän vaan lähtee ryöstöretkelle myös vähän sivummalle. Esimerkkinä vaikkapa Michael Ciminon The Deer Hunter (1978) muutamaa vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laatimisessa pitäisi kieli pitää tarkasti keskellä suuta, että ryöstetyt palaset loksahtaisivat edes säälittävästi toisiinsa. Tällä kertaa jossain se kieli on käynyt, mutta ei keskellä suuta kylläkään. Pajavasaralla palaset on tässä elokuvassa kiinnitetty toisiinsa.

Sinällään tulevaisuuden katoaminen ydinsodan tuuliin tarjoilisi herkullisia mahdollisuuksia tutkailla paitsi kokonaisia yhteisöjä, mutta myös yksilöitä näiden pyrkiessä päättämään haluavatko he itselleen ja jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden vai antautuvatko apatiaan ja päästävät sisäisen ilkiönsä irti. Massaccesi ei paljoa piittaa tällaisista jutuista vaan keskittyy lukuisiin – lopulta kuitenkin melko maltillisiin – raiskauskohtauksiin, machoiluun lihasten esittelemisestä niiden käyttämiseen ja tahatonta tirskuntaa aikaansaaviin tappelukohtauksiin. Paitsi että merkittävä osa elokuvan kokonaiskestosta kuluu erinäisessä kohkaamisessa paikasta toiseen joko jalan, juosten, hevosilla, motskareilla tai nelipyöräisillä. Siirtyilyssä on onneksi hyvätkin puolensa: karmea dialogi ja umpitönkkö näytteleminen on näissä tilanteissa vähemmän tärkeässä roolissa. Suorastaan hämmentää, että lopulliseen elokuvaan on saatu näinkin paljon vakavailmeisiä otoksia, sillä kyllä näyttelijöidenkin on väkisinkin pitänyt ymmärtää, että tässä projektissa kaavitaan laarin pohjalta viimeisiä kuivakoita siemeniä. Elokuva rohkenee pariin mielenkiintoiseen yllätyskäänteeseen, mutta mitään varsinaisesti omaperäistä siitä on turha hakea.

Elokuva kulkee kaikesta huolimatta ihan kelvolla tempolla. Kuvakulmissa on letkeyttä ja rohkeutta eikä elokuvan leikkauksessakaan pahasti haukuttavaa ole. Ajalliset siirtymät jäävät tosin epäselviksi ja ajankulku muutoinkin on jätetty vähemmälle huomiolle lopullisessa tarinassa. Massaccesi ei juurikaan ole elokuvassa näyttelijöitä sen ihmeemmin ohjannut ja varsinkin pienempien sivuosien parissa seisoskelevat näyttelijät laittavat väkisinkin tahattoman hymyn huulille. Aivan minimaalisella budjetilla ja hurjalla vauhdilla tempaistu elokuva kärsii paljon surkeista efekteistään ja lavastuksista, mutta machoilukohtaukset ja aivan päättömät päristelytaistelukohtaukset motskareilla ja ilman ovat siitäkin huolimatta kelpo viihdettä ja varsin nautittavaa seurattavaa. Näyttelijöistä ei paljoa hyvää sanottavaa ole. Donald O’Brienin sivurooli fasistien johtajana on kerrassaan loistava kaikessa tahallisessa stereotyyppisyydessään, mutta itse gladiaattoriviisikon ilmeet ja eleet pysyvät oikeastaan koko elokuvan ajan viidessä esiohjelmoidussa machoiluasennossa, mikä on vähän sääli, sillä pienellä panostuksella elokuvan yleisilme olisi selvästi parantunut. Naispääosaa näyttelevä kaunokainen Sabrina Siani ehti näytellä peräti kuudessa vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa eikä nyt aivan huonosti pärjää tässäkään tuotoksessa. Harmillisesti kuitenkin pääjoukkion äijästelyä heikentää suhteellisen tavanomainen ruumiillinen olemus eikä muhkeita lihaksia elokuvassa tarvitse paljoa katsella – eihän tämä mikään miekka ja sandaali -tyylilajin edustaja sentään olekaan!

divider_10

Yhteenveto

Suhteellisen sujuvasti filmille kakaistua rip-off -viihdettä ydintuhon jälkeisestä maailmasta superpienellä budjetilla, joka harmillisesti näkyy kaikessa. ”Leikkaa ja liimaa” -periaatteella muista genren elokuvista (ja vähän muualtakin) varastetut kohtaukset kostautuvat lopulta siinä, että Anno 2020 – I gladiatori del futuro:sta puuttuu ryhtiä, voimaa, uskottavuutta, älyä ja mielikuvitusta ollakseen vakavasti otettava itsenäinen teos. Post-apokalyptisen italosyklin joukkoon kuuluva elokuva on siltikin vähintäänkin huvittavaa viihdettä – vaikka huvitus olisi kuinka tahatonta. Todellinen herkkupala kaikille roskaelokuvien ystäville vaikkei toki olekaan Italian post-apokalyptisen syklin parhaimmistoa.

3/10