indonesia – Verta pakkiin

Iko Uwais on indonesialainen näyttelijä ja kamppailulajitaitaja. Uwais nousi kansainväliseksi tähdeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä hänen pääroolistaan Gareth Evansin rajat rikkoneessa brutaalissa toimintaelokuvassa The Raid (2011). Uwais tähditti kuitenkin jo tätä ennen Gareth Evansin mainiota aiempaa elokuvaa Merentau (2009), joka olisi ansainnut jo silloin tulla paremmin huomioiduksi. Gareth Evans oli huomioinut Uwaisin lähes vahingossa etsiessään rooleihinsa sopivaa näyttelijää Indonesiassa ja kamppailulajeja harrastaneesta sekatyöläisestä tuli nopeasti kansainvälinen tähti. Keanu Reeves otti Uwaisin mukaan omaan elokuvaansa Man of Tai Chi (2013) ja kamppailulajitaitoja pääroolissa Uwais uudelleen esittelemään jälleen Evansin jatko-osassa The Raid: Berandai (2014). Indonesialaisten ohjaajien Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin kanssa Uwais teki yhteistyötä elokuvassa Headshot (2016) ja Tjahjanton kanssa lisäksi pöyristyttävän väkivaltaisesss toimintaelokuvassa The Night Comes for Us (2018). Tässä välissä Uwais kävi Yhdysvalloissa sivuroolittamassa Peter Bergin pätevää toimintapätkää Mile 22 (2018) ja Liam O’Donnellin vähemmän pätevää tieteiskauhuelokuvaa Beyond Skyline (2017). Todellinen kamppailulajitähtien tähtikimara oli sitten saatu kasattua Jesse V.Johnsonin elokuvaan Triple Threat (2019), mutta ohjaajan taidot eivät riittäneet muuttamaan konseptia keskikastin pöllöilyä suuremmaksi elokuvaksi. Pienehkö mahalasku koettiin myös Roel Reinén elokuvassa Fistful of Vengeance (2022). Toivomme todella, että Uwais nähtäisiin vielä joko Evansin tai Tjahjanton kaltaisten visionäärien rajoja rikkovissa elokuvissa eikä Uwais vajoaisi keskikastin tai laarin pohjan tusinatuotantojen myötähäpeää aiheuttavaksi vakionaamaksi kuten vaikkapa Steven Seagal tai Bruce Willis.

Iko Uwais tässä blogissa:

Elokuva-arvio: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
Aulajulisteet ja valokuvat: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
Elokuva-arvio: Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Iko Uwais is an Indonesian Martial Artist and actor. His rise into international fame happened literally overnight as his starring role in Gareth Evans’ boundary-breaking action epic The Raid (2011) sweeped over the world. He had already starred in Evans’ previous Martial Arts film Merentau (2009) which remains criminally underrated even after Uwais’ rise to fame. Evans had accidentally found Uwais while he was looking an actor to his projects and so a Martial Artist supporting himself with low-income odd-jobs was instantly turned into an international sensation. Keanu Reeves quickly took him as part of his own Martial Arts movie The Man of Tai-Chi (2013) and the next year Uwais was again cast as the main actor in Evans’ follow-up movie The Raid: Berandai (2014) further cementing Uwais’ fame. Uwais teamed up with fellow Indonesian directors Kimo Stamboel and Timo Tjahjanto in a violent Martial Arts film Headshot (2016) and again with Tjahjanto in ridiculously over-the-top violent blood bath of a movie The Night Comes for Us (2018). Between these films he popped in the States to appear in supporting roles in Peter Berg’s action movie Mile 22 (2018) and Liam O’Donnell’s science fiction horror movie Beyond Skyline (2017). A true Martial Arts movie fan’s wet dream was demolished in Jesse V.Johnson’s Triple Threat (2019) as the director wasn’t able to make a meaningful film with so many Martial Arts actors jammed up in the same set. Again Roel Reiné managed to disappoint us with his film Fistful of Vengeance (2022) starring Uwais. Any genre fan would surely share my sentiment that I truly hope we would see Uwais again working with visionaries like Evans or Tjahjanto instead of becoming a laughing stock of a former star churning out below-than-mediocre abominations like what happened to Steven Seagal and Bruce WIllis.

Iko Uwais in this blog:

Posters, lobby cards and still photos: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
Movie review (in Finnish only): Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
Movie review (in Finnish only): Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Ohjaus: Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto
Käsikirjoitus: Timo Tjahjanto
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: indonesia, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2017

Johdanto

Indonesialaisten Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin nimien pitäisi pikku hiljaa olla jo tunnistettuja myös länsimaisten kauhu- ja toimintaelokuvien fanikunnassa. Parivaljakko teki itsensä tiettäväksi aluksi kauhuelokuvan saralla hulluutta sykkivällä mestarillisella slasher-elokuvallaan Macabre (2009), jossa verihanat eivät tyrehdy vielä nilkkakorkeudellakaan ja jossa esiintyvän Shareefa Daanishin kylmäävä roolityö on slasher-elokuvien pitkässä historiassakin erinomaisen tehokas. Macabre perustui parivaljakon aiempaan lyhyelokuvateokseen Dara. Tjahjanto teki sittemmin episodit varsin onnistuneisiin kauhuantologiaelokuviin ABC’s of Death (2012) ja V/H/S 2 (2013). Siinä välissä Gareth Evans käytännössä käynnisti Indonesian kansainvälisyyden tunnettuuden toimintaelokuvien maailmassa teoksellaan The Raid (2011), johon hän oli onnistunut värväämään päätähdeksi valtavan karismaattisen ja erinomaisen taitavan Pentjak Silat-harrastajan Iko Uwaisin. Uwaisin kanssa Evans oli jo ehtinyt lähteä nousukiitoon aiemmalla elokuvallaan Merantau (2009), joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Uwaisin harjoittaman tyylin hän on perinyt suvultaan – isoisä oli tyylin mestari ja oman kamppailukoulunsa aikanaan perustanut – ja tyylin keskeisiin opetuksiin kuuluu joko paljain käsin tai asein suoritettava mahdollisimman tehokas ja nopea vastustajan tappaminen. Yht’äkkiä tyylin brutaali tylyys pääsi esille vahvoissa elokuvissa ja Iko Uwaisista tuli kysytty mies maailmalla ja myös Indonesiassa. Niin kovin kaukana Uwaisin Pentjak Silatia esittelevien elokuvien maailmasta on vaikkapa Jackie Chanin Kung-Fu:n valjastaminen komedian apukappaleeksi, Sylvester Stallonen Rocky-elokuvien nyyhkyily hyvien ja pahojen mustavalkoisten moraliteettien väsyttävässä korostamisessa, Jean-Claude van Dammen useimmiten toiminnan kohtalokkaita seurauksia tahallaan karttava päähänpotkinta tai Tony Jaan Muay Thain hypnoottiset, nopeat liikeradat, jotka kuvastavat enemmän elokuvallista estetiikkaa kuin tekniikan brutaalia tehokkuutta.

Tjahjanto ja Stamboel jatkoivat tehokkaalla verisellä toimintatrillerillä Killers (2014) maansa elokuvaosaamisen esilletuomista ja parivaljakon yhteistyö jatkuu tässä elokuvassa Headshot (2016), johon pääosaan he saivat maanmiehensä Uwaisin. Järisyttävän väkivallan estetiikan ihailu ei suinkaan Tjahjantolta ole päättynyt tähän, sillä Netflix-suoratoistopalvelua varten siistityn kauhuelokuvan May the Devil Take You (2018) jälkeen vuoro koitti elokuvalle The Night Comes for Us (2018), jossa elokuvassa väkivaltainen hyperaktiivinen toiminta lähtee TÄYSIN pitelemättömästi kahva pohjassa irti kohti uusia järisyttäviä tekemisen merkkipaaluja. Kaikessa järkyttävän väkivaltaisessa verisyydessään Headhshot tuntuu lopulta melkeinpä vaatimattomalta harjoittelukappaleelta matkalla kohti The Night Comes for Us -elokuvaa.

Juonitiivistelmä

Ishmael (Iko Uwais) herää tajuihinsa ja huomaa, että on maannut pitkään koomassa päähän ammutun luodin vuoksi. Ishmael ajautui mereltä rantaan ja hänen pelastajakseen ilmaantui Ailin (Chelsea Islan), joka hoivasi miehen takaisin elävien kirjoihin. Ishmael on kuitenkin menettänyt muistinsa eikä tiedä mikä hänen taustansa on ollut ja miksi häntä on ammuttu. Pikku hiljaa muisti alkaa palautua ja Ishmael ymmärtää, että hän ei ole ollut mikään erityisem mukava mies entisessä elämässään. Kun hänen entisen pomonsa, häikäilemätön rikollissyndikaatin johtaja Lee (Sunny Pang), saa tietoonsa Ishmaelin olevan elossa, lähettää tämä ammattitappajia Ishmaelin perään. Nämä yrittävät iskeä myös hänen pelastajaansa Ailiniin, johon Ishmael on muodostanut syvän ja merkityksellisen välittämisen suhteen. Ishmaelille Ailinin suojelu riittää syyksi palata entisiin veren ja väkivallan kyllästämiin kuvioihin ja lopettaa koko rikollissyndikaatin toiminta kertaheitolla.

Kommentit

Tiettyjä tuttuuden elementtien kaikuja kajahtaa varsin nopeasti elokuvan käynnistyttyä kumisemaan katsojan takaraivoon. Vaikka jo elokuvan aloituksessa tehdään tyylilaji harvinaisen selväksi, on vaikea olla yhdistämättä elokuvan alun kohtauksia etelä-korealaisen Chan Wook-parkin vengeance-kostotrilogian keskeiseen teokseen eli elokuvaan Old Boy (2003). Kun tarina alun verihurmeisesta sarjakuvalliseen ilmaisuunkin kumartavasta roisketehtailusta ajelehtii hetkeksi väljemmille vesille, väkisinkin tulee mieleen, että tässähän ollaan tarinallisesti itse asiassa ihan samoilla apajilla, mitä Louis Leterrier kertoili elokuvassaan Danny the Dog (2005) tai Doug Liman meille esitteli elokuvassaan The Bourne Identity (2002) tai vaikka Renny Harlin elokuvallaan The Long Kiss Goodnight (1995). Muistinsa menettänyt tappaja huuhtoutuu rannalle ja hoivataan takaisin fyysisesti terveeksi? Jep … been there, done that. Doug Limanin varhaisempi versio kuitenkin katsoi parhaaksi pitää väkivallan siinä määrin aisoissa, että elokuvasta voitaisiin rakentaa kansainvälinen menestys viehättämään laajempiakin väkijoukkoja kuin vain väkivaltaviihteen ystäviä. Stamboel ja Tjahjanto sen sijaan keskittävät tarmonsa tekemään tarinastaan niin veren kyllästämän ja väkivaltaisen kuin mitä nyt vain heidän käytössään olevilla resursseilla suinkin ikinä mahdollista on. Seurauksena punaista kultaa roiskitaan roisisti ämpäri- tai oikeastaan tynnyrikaupalla, mutta vähemmälle huomiolle jääkin sitten juonen tarinallinen jouhevuus ja kohtausten nivoutuminen koherentiksi kokonaisuudeksi. Päähenkilön takaumat aiempaan elämäänsä ennen muistinmenetystä ovat sitä tuttua huttua lukuisista vastaavista aiemmista elokuvista ja niissä pala palalta rakennetaan yht’aikaa katsojalle ja päähenkilölle identiteettiä ja listaa aiemman elämän synneistä. Iko Uwais on parhaimmillaan, kun pääsee esittelemään huikeaa kamppailuakrobatiaansa eikä hän ihan kuivin jaloin selviä roolin vaatimista emotionaalisen tason nyansseista. Yritystä kuitenkin löytyy, mistä seikasta monia muita samoilla toimintamätkeiden kalavesillä kalastelevia toimintatähtiä kuten esimerkiksi Tony Jaa, Scott Adkins, Dolph Lundgren tai vaikka Jean-Claude van Damme ei pahemmin voi kehuskella.

Toimintakohtausten sujuvuus on kaikean alfa ja omega toimintaelokuvissa ja siinä kategoriassa ohjaajakaksikko näyttää kyllä osaamisensa kynnet. Koreografiat on tarkoin mietitty näyttelijöiden akrobaattisen potentiaalin maksimaaliseksi venyttämiseksi katsojain ihasteltavaksi. Harmittavasti kuitenkin ohjaajat ovat päättäneet muutoin huippuhienossa kuvauksessa käyttää toisinaan ah-niin-modernia poukkoilevaa heiluvaa kameraa kuvaamaan monia toimintakohtauksia, joten ihan kaikista taidokkaista tempuista ei nyt sitten kuitenkaan saa mainittavaa tolkkua. He tulevat siten onnistuneesti sabotoineeksi osan suurella vaivalla miettimistään koreografioista, mutta toki onneksi aika kaukana tässä sentään ollaan jostain Paul Greengrassin ohjaamasta Jason Bourne (2016) -elokuvasta tai – GASP! – Ilya Naishullerin ohjaamasta Hardcore Henry (2015) -elokuvasta. Kehystarinan tuttuus ja tietty kömpelyys viipaloivat osan elokuvan lopullisesta tehosta, mutta toiminnallisena viihdepakettina indonesialainen verimätkintä pieksee ilmat pihalle monista kertaluokkaa suuremmista saman vuosikymmenen länsimaisista tuotannoista. Gareth Evansin The Raid (2011) -elokuvan sykkeeseen ei päätähti Iko Uwais kuitenkaan tällä kertaa pysty pinnistämään.

Yhteenveto

Erittäin väkivaltainen indonesialainen toimintaelokuva on suoraa jatkumoa sille tekemisen tyylille, jolla uusi indonesialainen toimintaelokuva on pyyhkäissyt kohisten yli toiminnallisten elokuvien maailman. Muutoin vetreä Iko Uwais koikkelehtii kuitenkin hieman epäuskottavasti roolissaan muistinsa menettäneenä ammattirikollisena ja eritoten se juonipuoli elokuvassa jättää toivomisen varaa. Viihdyttävää toimintaa ja päheitä kamppailukoreografioita tarjoillaan parituntisessa mätkespektaakkelissa sitten senkin edestä. Ehdottomasti vain verisen väkivaltaviihteen ystäville!