Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Apocalypse Z (2013)

Ohjaus: Luca Boni / Marco Ristori
Käsikirjoitus: Luca Boni / Marco Ristori
Tuotantomaa: Italia/Saksa/Kanada/Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 86,5 min.
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: USD 1 miljoona

apocalypsez_primaryJohdanto

Zombeilla kelpaa ratsastaa ja rahastaa. Näin ajattelee ainakin Uwe Boll, joka tämänkin elokuvan taustalla häärii tuottajana. Alunperin nimeä Zombie Massacre kantanut elokuva vaihdettiin vuoden 2013 julkaisun alla nimeksi Apocalypse Z – epäilemättä siksi, että kesän 2013 kuumana hittileffana pyörivän World War Z -elokuvan nimeä voisi edes jotenkin hyödyntää. Zombie-tekeleitä löytyy maailmasta jo aivan jokaiseen junaan, mutta Z-luokan vaunut (ah miten sopivaa!) ovat näistä aina täyteen buukatut. Italialaisten Bonin ja Ristorin toinen yhteinen zombie-elokuva on vain kalpea kaiku parivaljakon ensimmäisestä elokuvasta Eaters (2011) ja kansainvälinen yhteistyö on tällä kertaa johtanut lähinnä surkuhupaisaan katastrofiin eikä todellakaan askeleeksi eteenpäin uralla. Siinä missä Eaters -elokuvassa on oma karismansa, kieroutunut musta huumorinsa ja genre-elokuvaksi asiallisen synkeä atmosfääri, Apocalypse Z kymmenen kertaa suuremmalla budjetilla kaatuu pahnan pohjimmaisten joukkoon. Rahalla ei saa aina parempaa, jos sitä ei kyetä käyttämään oikein.

Juonitiivistelmä

Jenkkien armeijan salaisessa tutkimuslaitoksessa Romaniassa tohtori Neumannin kokeet johtavat itsessään tappavan ja kuolleista heräämisen mahdollistavaan myrkkyyn. Tohtorin alkuperäinen tarkoitus oli ihmisten pelastaminen, mutta armeijan rahoittaman tutkimuksen kiinnostus on jossakin ihan muualla. Biologiseksi aseeksi soveltuva toksiini altistaa onnettomuuden seurauksena läheisen kaupungin asukkaat taudille tohtori Neumannin yrittäessä estää aineen päätymisen sotilaalliseksi aseeksi. Kun paska on jo tuulettimissa, paikalle kutsutaan palkkasotureista koostuva joukko, jonka tehtäväksi tulee hävittää koko tutkimuslaitos ja lavastaa kaupungin tuhoutuminen ydinreaktorin virhetilanteesta johtuneeksi onnettomuudeksi. Ei mene se suunnitelma ihan kuin Strömsössä.

 

 

Kommentit

Elokuvan tekninen toteutus aiheuttaa kylmiä väreitä ja myötähäpeää häävideo-tasoisena suorituksena. Ääniteknikko vaikuttaa puuttuneen elokuvan teosta tyystin, kuvaajien staattiset otokset eivät millään muotoa osoita häävejä taitoja alasta, editointi on jätetty suosiolla kesäharjoittelijan puuhasteluksi, tympeän surkeat CGI-efektit paljastavat tekijöiden kunnianhimon ja budjetääristen realiteettien epäsuhdan, näytteleminen on Perä-Hikiän kylätoimikunnan kesäteatteritasoa ja kerrassaan mitään positiivista sanottavaa ei löydy käsikirjoituksesta. Näyttelijäparat joutuvat palloilemaan kohtauksesta toiseen leuka rinnassa piinallisen selvinä siitä, että tässä tehdään näyttelijöiden uran pohjakosketusta tai peräti päätöstä. Suurimman osan kohtauksista näyttelijöiden ohjaus on täysin hukassa eikä näyttelijöillä tunnu olevaan juurikaan käryä, mitä seuraavaksi tehdään. Kohtauksia katsellessa on surullista ajatella, että näillä veikkosilla (ja naikkosilla) on kullakin takanaan jo ihan oikea ura elokuvien ja tv-tuotantojan parissa. Tara ”minä en näyttele kuin sellaisissa elokuvissa, joissa on tärkeä sanoma!” Cardinal Sin Cityn Miho-hahmoa jäljittelevänä katanahirmuna epäonnistuu jopa näyttämään hyvältä. Ainoan pienen tuulahduksen ammattimaisesta suorituksesta antaaa Jon Campling, joka ainoana näyttelijänä pystyy hahmonsa kautta rakentamaan jännitteitä kohtauksiinsa. Toimintakohtaukset ovat … kauheita ja koreografiatkin on vedetty niin surkeasti, että elokuvaa seuratessa kykenee näkemään, miten lyönnit jäävät 10 sentin päähän kohteista ja miten miekat viistävät kainalokarvoja rintalihasten asemesta. Parempia toimintakohtauksia löytyy koulujen kevätnäytelmistä, joten tähänkään puoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota tahi lantteja. Omituista sikäli, että tekijöiden aiemman elokuvan Eaters (2011) toimintakohtaukset olivat täysin vertailukelpoisia sata kertaa itseään isompien tuotantojen kanssa, joten kyllä näillä kaveruksilla nyt jotain tuntumaa asiasta pitäisi olla.

Zombiemaskit ja maskeeraus ovat ainoat positiiviset poikkeukset elokuvassa. Pääosa budjetista lienee palanut maskeerausosaston tarpeisiin ja kaiken kaikkiaan jopa lähikuvissa zombiet näyttävät peräti onnistuneilta. Uwe Bollin vaikutus näkyy epäilemättä tässä, sillä tunnetusti miehen tuottamien ja ohjaamien elokuvien puitteet ovat yleensä kohdillaan jos kohta sisältö ei aina sitten olisi niinkään. Ja valitettavasti sitä näkyy myös muutamassa kohtauksessa, jotka on tarkoituksella tehty muistuttamaan first person shooter -tietokonepelejä! Mitään erityistä tolkkua valinnassa ei ole eivätkä nämä(kään) kohtaukset millään muotoa kykene istumaan sujuvaksi osaksi kokonaisuutta ja vieläpä elokuvaan on sitten pitänyt väkisin änkeä se Level Boss eli tietokonepeleistä tuttu ärjympi versio niistä samoista mörmöistä, joita nirhaillaan. Puutteellista käsikirjoitusta paikkaamassa ja minuuttien täytteeksi elokuvassa on päähahmojen historiasta takaumia. Osa näistä takaumista on täydellisen turhaa sekuntien kalastelua, osa ei sovi tarinaan ollenkaan ja pari kohtausta avartavat sentään kokonaisuutta piirun verran tolkulliseen suuntaan. Juonen käänteet noudattavat linjaa: 1) juostaan jonnekin, 2) turistaan joutavia, 3) arvuutellaan mitä seuraavaksi, 4) tapetaan zombeja ja manaillaan luotien loppumista, 5) palaa kohtaan 1. Ja kaikki tämä täydellisen mitäänsanomattoman muka-hurjan ääniraidan säestämänä. Paitsi, että elokuvan viimeinen kohtaus lennähtää yht’äkkiä päistikkaa tukevasti seksploitaatioksi tissejä pyörittävine neitokaisineen! Mikä lienee ollut se huume, jonka vaikutuksesta tämä viimeinen kohtaus on pitänyt elokuvaan mukaan ottaa, jäänee arvoitukseksi. Niin tai näin, mutta täydellisen järjetön ja elokuvan yleiseen ilmeeseen sopimaton lopetus on tavallaaan juuri tietysti odotetun mahalaskun se ”oho, leukakin osui asfalttiin” -kohta ennen kuolinsyytutkijoiden tuloa paikalle. Raporttiin kirjattaneen ykskantaan: death by incompetence.

Yhteenveto

Puistattavaa kyvyttömyyttä kaikilla elokuvan teon (muilla paitsi zombie-maskeerauksen) osa-alueilla osoittava teos on silkkaa 2010-luvun zombie-huumalla ratsastamista kuin pahimpina Joe D’Amaton 80-luvun päivinä konsanaan. Teoksen surkeus yllättää ja surettaa yht’aikaisesti, kun ottaa huomioon ohjaajaparivaljakon sadantonnin budjetilla aikaansaaman debyytin Eaters (2011). Pahimmiksi kompastuskiviksi osoittautuvat kuvauksen, valaistuksen ja ääniraidan tekninen surkeus sekä käsikirjoitus, jonka taso on samalla viivalla Bruno Mattein Zombi: La Creazione (2007) -elokuvahirvityksen kanssa. Yhden pisteen antavat taidokkaat zombie-maskeeraukset, mutta muutoin tämä teos on kyllä tasan tarkkaan niin huono kuin elokuva nyt vain huono voi olla. Suositellaan vain zombie-genren kaikki elokuvat silmät punertavina läpi kahlaaville tosifaneille.

2/10

 

 

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

helldriver_primaryTodellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen.  Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti  ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen  kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi  ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005),  George A.Romeron Day of the Dead (1985)[x],  John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla.  Kauan eläköön body horror!

4/10.

Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTOdeathfromadistance-primary

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois LaneaTeräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10

The Living Dead Girl (1982) [La morte vivante]

OhjausJean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Jacques Ralf
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 86 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: ranska
Budjetti: olematon

Johdantolivingdeadgirl_primary

Kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka zompyyriksi. Nimittäin kulttiohjaaja Jean Rollinin epäkuollutta, jonka ympärille rakentuu tämä yksi harvoista Rollinin zombie-teemaa sivuavista elokuvista. Rollin profiloitui underground-eksploitaatio -ohjaajaksi jo heti ensimmäisellä kokopitkällään, kokeilullisella ja surrealistisella elokuvalla The Rape of the vampire [Le viol du vampire] (1967), joka ilmestyessään aiheutti pienimuotoisen mediahässäkän Ranskassa. Rollinin erityisalana ovat vampyyrielokuvat – eritoten eroottissävytteiset (alastomat lesbovampyyrit ovat Rollinin kestokamaa) – ja vieläpä varsin runollisen melankoliset sellaiset. Rollin ei kuitenkaan karta rajuakaan gorea elokuvissaan, kun tarvetta ilmenee eikä ole epäröinyt tarttua myöskään zombie-teemoihin tilaisuuden tarjoutuessa. Tosin Rollinin zombie-elokuvien kohdalla laatu vaihtelee melkoisesti 80-luvun huonoimman zombie-elokuvan tittelistä kisailevan Zombie Lake:n (1981) ja 70-luvun zombie-elokuvien ehdottomaan aateliin kuuluvan elokuvan The Grapes of Death (1978) [Les raisins de la mort] välillä. Zombie Lake puolestaan oli alunperin espanjalaisen eksploitaatio-ohjaajan Jesus Francon käsissä, mutta mies katosi jonnekin juuri ennen kuvauksia ja tuottajat hinasivat Rollinin paikalle seuraavaksi aamuksi, joten ihan täysin Rollinin syyksi ei abysmaalisen tuotannon lopputulosta voi väittää. Rollinilla ei ollut hajuakaan käsikirjoituksesta tai yhtään mistään muustakaan kuin että leffassa on tuhoa aiheuttavia natsi-zombeja! Ihan hyvät lähtökohdat kuvaamiselle.

Juonitiivistelmä

The Living Dead Girl keskittyy lesboeroottiseen tarinaan naisesta, joka kahden vuoden jälkeen palaa takaisin eloon kemiallisen vuodon takia. Catherine Valmont (Françoise Blanchard) nousee kuolleista ja keskittyy yllättäen vallan saavan verenhimonsa tyydyttämiseen. Tilanne muuttuu, kun Catherine alkaa hiljalleen ymmärtää olotilaansa rakastettunsa Hélènen (Marina Pierro) myötävaikutuksella. Hélène oivaltaa rakastettunsa vaativan tuoretta ihmislihaa ja verta ja alkaa toimittaa Catherinelle … ruokaa. Siinä sivussa hän yrittää opettaa Catherinea mm. puhumaan uudelleen. Eihän se näin voi pitkään jatkua… vai voiko?

 

Kommentit

Rollinin valtti muihin Euroopan trash/eksploitaation tekijöihin verrattuna on Rollinin omituisen tenhoava lyyrinen melankolia ja vahva gotiikan tematiikan ymmärrys. Tämäkin tarina on kuin kahden vahvan naisroolin ympärille kietoutuva romantisoitu runo kuoleman rajatkin ylittävästä rakkaudesta. Elokuva on hyvin traaginen ja erittäin runollinen kokonaisuutena – kuin karmea satu, jota pittoreski Ranskan maaseutu saa taustoittaa veriroiskeiden kankaana. Elokuva on varsin kunnianhimoinen ja pieneksi B-elokuvaksi hyvinkin voimakkaalla visiolla ja antaumuksella rakennettu. Blanchardin työ hiljalleen itsensä epäkuolleeksi olennoksi tiedostavana kuolleena naisena on vaikuttavaa ja voimakasta seurattavaa. Elokuvan epäkuolleen ahdinkoon on helppo antautua ja Rollin kertoo väkevällä tavalla lähes juonettomaksi ajautuvan kerrontansa kautta traagisen tarinan kuolemasta, rakkaudesta ja ne toisiinsa liittävästä tuskasta. Goottilainen verevyys on tiukasti läsnä, mutta kiusallisesti Rollin hajottaa tieten luomansa tunnelman aika ajoin kuin härnäten katsojaa. Epäonneksi rikkunut tunnelma palailee vain pätkissä ja vaikka juonenpätkiä näin saadaankin kasattua, kärsii elokuva lopulta varsin turhista ajankuvista ja merkityksettömistä tuokiokuvista – tyypillistä Rollinia kuitenkin on se. Zompyyrin verenhimo tyydyttyy gore-kekkereillä kiljuvien uhrien joutuessa vuorollaan syödyiksi ja The Living Dead Girlin graafinen goottilainen angsti saa paikoin vastapainokseen tiukkaa goreilua, jonka yksittäiset rankat kuvat painuvat mukavan pysyvästi lajityypin fanien kauhumuistiin. Tarinan eteneminen on yllättävän sujuvaa eikä elokuvan leikkauksessakaan ole pahasti moitittavaa. Tosin elokuvan alun tapahtumat ovat ehta oikeaa eurotrashia vaikka nerokas ja kaunis kuvallinen ilmaisu myöhemmin elokuvan pelastaakin arkun pohjalta. Rohkea ja tunnelmallinen huilumusiikki rakentaa osaltaan vaikuttavuutta lisää ja sen avulla Rollin pääsee jopa tulkitsemaan päähahmojensa tunnetiloja, joka on aidosti hienoa ja kunnioitusta herättävää mieheltä, jonka seuraavat pari elokuvaa 80-luvun alussa olivatkin sitten ehtaa hardcore-pornoa.

Yhteenveto

The Living Dead Girl on goottilaisella kauhuromantiikalla höystettyä eksploitaatiokauhua, jossa epäkuollut jonkinnäköinen lesbovampyyrizombie hiljalleen hahmottaa olevansa kuollut! Paikoin kuvastoltaan hyvinkin rajuksi äityvä teos elää kuitenkin loppujen lopuksi puhtaasti emotionaalisella tasolla traagisen tarinansa vuoksi. Ranskalaista euroeksploitaatiota 80-luvulta, mutta Rollinin fokus on epäkuolleen ja elävän ihmisen keskinäisen siteen tarkastelussa. Poikkeuksellinen juonellinen lähtökohta pitää elokuvan mielenkiintoisena tuttavuutena sekä vampyyri- että zombie-genreissä ja rivakkaat roiskeet tyydyttänevät verenmakuisempia katsojia. Zombie-elokuvien kirjossa kiintoisa ja verevä poikkeus.

6/10.

 

 

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10