Avainsana: 2010-luku

Orbita 9 (2017)

Espanjalainen  aulaohjelma. Tukevaa kartonkia. Skannattuna ohjelmalehdykän molemmat puolet. Koko on aavistuksen suurempi kuin A4. A movie pressbook (guia pelicula) from Spain. Sturdy cardboard. Scanned both sides of the pressbook. Size is ever so slightly larger than A4.

Linkki elokuvan arvosteluun. A link to my review of the film (in Finnish only).

Big Driver (2014)

Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bigdriver_primaryJohdanto

Kostoelokuvien valtavirrasta usein pimennossa uiskentelee oman käden oikeutta käsittelevien raiskaus-kosto -elokuvien joukko, jonka maltillisempi kärki vasta nyt uudella vuosituhannella alkaa saavuttaa perinteisempiä murhatarinoita sekä uskottavuutensa että tuotantoarvojensa puolesta. Mikael Salomonin Big Driver -elokuvan kaltainen, väkivaltaista raiskausta koston näkökulmasta käsittelevä teos ei olisi 1980-luvulla nähnyt päivänvaloa ollenkaan ja 1970-luvulla siitä olisi väkisin tehty (s)eksploitaatiota, jos sitäkään.

Tärkeitä tekijöitä näitä elokuvia mietittäessä on ymmärtää miten tekijät haluavat lähestyä kostoa; mikä on katsojan reaktio koston suorittajan ja kostettavalle taholle tehtävän koston mittasuhteista. Toteutuuko kohtuus? Miten kaiken kattavaksi koston voi viedä, mikä on kenenkin mielestä liikaa tai liian vähän ja onko kosto vapauttava kokemus? Abel Ferraran elokuvan Ms .45 (1981)[x] kostajan Thanan mieli kokemuksistaan menee niin rikki, että koston kohteiksi riittää pelkästään miessukupuoli. Gaspar Noén elokuvassa Irréversible (2002)[x] koston mittasuhteita tutkitaan kääntämällä tarinarakenne kronologisesti väärin päin. Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) päähenkilö kasvaa ja kehittyy kostonsa mukana löytäen samalla oman paikkansa maailmassa. Fouad Mikatin elokuvassa Return to Sender (2015) kostajaan on helppo samastua aluksi, mutta koston edetessä käy selväksi, että kostajan maailmankuva on pahasti hajalla. Mitchell Lichtensteinin elokuvassa Teeth (2007) päähenkilö huomaa olevansa uniikissa asemassa kostajana ja käyttää sitä jopa hyväkseen. Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thi:n paljon paheksuttu ja parjattu elokuva Baise-moi (2000)[x] laajentaa kostajien kohteiksi koko vallitsevan yhteiskunnan kaikkine rakenteineen. Coralie Fargeatin elokuvassa Revenge (2017)[x] joudutaan miettimään koston laajentamisen mittasuhteita, kun raiskaajan ystävät asettuvat tukemaan tekijää ja kostajan vaihtoehdot kapenevat siten varsin yksioikoisiksi. Clint Eastwoodin Dirty Harry -elokuvassa Sudden Impact (1983)[x] sarjamurhaamiseksi äityvä kosto katsotaan yksipuolisesti oikeutetuksi. Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007) puolestaan koston mittasuhteet alkavat hirvittää jo itse tekijääkin. Takashi Ishiin elokuvassa Freeze Me (2000) Chihiron (Harumi Inoeu) koston mittasuhteet joukkoraiskaajiaan kohtaan ovat epäilemättä oikeat, mutta silti kostolla on aina seuraamuksensa.

Juonitiivistelmä

Tess Thorne (Maria Bello) on kuuluisa jännitysromaanien kirjoittaja, joka kutsutaan puhumaan pitämään puhetta fanikuulijoille pikkupaikkakunnan kirjastoon Massachusettsissa. Lentopelosta kärsivä Tess lähtee yksin liikkeelle autolla ja kun paluun hetki koittaa, Tess saa oikoreittivinkin tapahtuman järjestäjältä Ramonalta (Ann Dowd). Oikoreitti kulkee varsin syrjäisiä reittejä ja huonoksi onneksi Tess joutuu kokemaan rengasrikon syrjäisen, hylätyn ja aution bensa-aseman kohdalla. Lava-autollaan ajava Lester (Will Harris) sattuu paikalle kuin pyynnöstä ja ryhtyy auttamaan Tessiä renkaan vaihdossa. Tilanne kärjistyy kuitenkin nopeasti, Lester pahoinpitelee ja raiskaa Tessin huoltoasemalla väkivaltaisesti ja jättää lopulta kuolleeksi luulemansa Tessin läheiseen tulvaviemäriin. Tess kuitenkin herää myöhemmin ja onnistuu palaamaan shokissa kotiinsa. Tess päätyy ratkaisuun, ettei aio kertoa asiasta kellekään, mutta ei aio jättää tekijää rankaisematta ja alkaa etsiä vihjeitä tekijänsä tavoittamiseksi. Niitä löytyykin pian …

Kommentit

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaaniin pohjautuva televisioesityksiin tuotettu elokuva ottaa ensimmäisen vartin jälkeen katsojansa haltuunsa helposti; olettaen, että juonen kantavana voimana olevan väkivaltaisen raiskauksen graafinen kuvaus ei ole katsojalle liiaksi. Voimallisten kohtausten tarkoituksellisen intensiivinen kuvaus nostaa elokuvan päähenkilön jatkotoimet tapetille ja antaa niille uskottavuutta ja samalla välineitä myös katsojalle syy-seuraussuhteiden puntaroimisessa ja koston mittasuhteen arvioinnissa.

Tarina etenee ohjaaja Mikael Salomonin hyppysissä reippaasti ja vailla nuupahduksia. Elokuva kulkee selkeän juonivetoisesti, suoraviivaisesti ja sopivasti rytmitettynä, mutta selkeänä haittana on päähenkilön psykologista mielentilaa luotaavat epäluonnolliset monologit. Kirjoitetussa muodossa tuntuu luontevalta lukea, mitä päähenkilö ajattelee, mutta elokuvassa itsekseen puhuva päähenkilö tuntuu vain kömpelöltä. Tekijät eivät ole löytäneet keinoja pukea näitä monologeja sanojen ulkopuolisiin muotoihin, joka lienee aika tyypillinen ongelma psykologisten jännitysromaanien suoraviivaisissa elokuvakäsikirjoituksissa.  Psykologisessa jännityselokuvassa päähenkilön mielentila on toki merkityksellinen ja erityisesti tässä teoksessa jätetään ihan tieten asioita pöyhimättä, jolloin katsoja saa aseita tulkita tapahtumia myös osin päähenkilön pään sisällä tapahtuneiksi eikä objektiivisen todellisuuden osina. Oli sitten tarinasta mikä tahansa osa päähenkilön kuvitelmaa ja mikä tahansa osa hänen subjektiivista todellisuuttaan, pääroolia näyttelevä Maria Bello kanavoi varsin oivallisesti kuvitteellista Tess Thornea. Tarinan edetessä se mukavasti myös monipuolistuu ja saa varsin synkkiäkin virtauksia, mikä nyt ei ole mitenkään epätavallista Stephen King -filmatisoinneissa tietenkään. Mitenkään erityisesti kauhun suuntaan tarinaa ei viedä. Toki psykologisen trillerin, kostotarinan ja selviytymistaistelun sulautuminen yhteen sisältää jo luontaisesti varsin kammottavia elementtejä, joten ihan herkille katsojille elokuva ei kyllä sovellu. Elokuvan asennemaailma herätti myös ilmestymishetkenään ankaraa kritiikkiä kotimaassaan lähinnä elokuvan antaessa ymmärtää, että seksuaalirikoksen uhrin ei edes kannata yrittää hakea oikeutta itselleen ns. virallisia kanavia pitkin: ainoa oikea kanava on oman käden oikeus.

Yhteenveto

Ilmeisen vaatimattomin resurssein toteutettu televisiotuotanto yllättää tiiviillä kerronnalla ja onnistuneella psykologisella otteella. Tekninen toteutus jää tosin hieman staattiseksi, mutta ohjaaja Mikael Salomon kykenee silti kiristämään elokuvan keskeiset kohtaukset hyvin jännittäviksi – jopa raastaviksi. Televisiotuotannoksi epätavallisen raju ja synkkäilmeinen kostotrilleri ei päästä missään kostojuonen katveissa katsojaansa helpolla – ja hyvä näin. Laadukas ja tehokas jännäri.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

Bleeding Steel (2017)

Ohjaus: Leo Zhang
Käsikirjoitus: Erica Xia-Hou, Siwei Cui
Tuotantomaa: Kiina/Hong Kong
Kieli: mandariinikiina, englanti
Budjetti: yli 60 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2019
Arvioidun version pituus: 109 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bleedingsteel_primaryJohdanto

Biologisesti ja/tai teknologian avulla augmentoidut supersotilaat ovat yhä vain useammin toiminta- ja tieteiselokuvien aihepiirinä arvatenkin heijastellen oikean elämän ihmisten tekemiä todellisia (ja perustellusti pelottavia) edistysaskeleita kohti supersotilaita sekä myös heijastellen tämän nimenomaisen kehityksen aiheuttamia tuntoja ja pelkoja ihmisissä yleensä.

Lähtökohtaisestikin jo valtaosa teemaa sivuavista elokuvista kuuluu joko tieteiselokuvien tai toimintaelokuvien kastiin ollen usein samalla myös molempia. Sotaelokuvissa teemaa ei ole juurikaan uskallettu sivuta, vaikka robotiikassa tehdyt jättimäiset harppaukset uudella vuosituhannella sallisivatkin jo varsin elokuvauksellisten augmentoitien käytön. Sotatarinoissa kumminkin usein halutaan korostaa joko sotaa inhimillisen kärsimyksen aiheuttajana (joko traumatisoituneiden sotilaiden näkökulmasta tai sodan jalkoihin jääneiden siviilien näkökulmasta) tai korostaa sotia käyvien yksilösuoritusten sankarillisia mittasuhteita. Augmentointi mieltyy helposti epäinhimilliseksi, joten se ei oikein helposti sovellu siviilien kurjuuden tutkimuksen välikappaleeksi eikä liioin anna tilaa tutkia niiden sotilaiden inhimillisiä puolia; heikkouksia, vahvuuksia, pelkoja ja suruja.

Tieteis- ja toimintatarinoiden puolella supersotilaita käsittelevät elokuvat sen sijaan ovat (ainakin lukumääräisesti) räjähtämässä käsiin. Pelkästään 2010-luvulla olemme saaneet seuraamme muiden muassa seuraavia vahvennettuja supersotilaita erilaisista näkökulmista käsitteleviä elokuvia: Leigh Whannellin Upgrade (2018), Pete Travisin Dredd (2012), David Leitchin Hobbs & Shaw (2019), Ruben Fleischerin Venom (2018)[x], Yûji Shimomuran Re: Born (2016), Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014), Luke Scottin Morgan (2016), Nic Mathieun Spectral (2016),  Julius Averyn Overlord (2018), José Padilhan uusintafilmatisointi RoboCop (2014), James Mangoldin Logan (2017), Aleksander Bachin uusintafilmatisointi Hitman: Agent 47 (2015), Steven Soderberghin Haywire (2011), John Hyamsin Universal Soldier: Day of Reckoning (2012), Ilya Naishullerin Hardcore (2015), Kieran Parkerin uusin Outpost-elokuva Outpost: Rise of the Spetsnaz (2013), Steven Kostanskin Manborg (2011) ja vaikka Richard Raaphorstin Frankentein’s Army (2013)[x]. Leo Changin Bleeding Steel yrittää kovasti sopeutua ryhmään, mutta … ei.

Juonitiivistelmä

Hong Kongilainen poliisin superhypererikoismies Lin Dong (Jackie Chan) vuoroin jahtaa ja suojelee muistinsa menettänyttä Nancyä (Nana Ouyang) mukanaan Leeson (Show Lo). Nancy näkee outoja unia kummista tutkimuksista ja hiljaksiin paljastuu, että tyttö onkin Xixi (Elena Cai), Lin Dongin 13 vuotta aiemmin kuolleeksi julistettu tytär. Tohtori James (Kim Gyngell) herätti tytön henkiin osana biologisesti tehostettujen supersotilaiden kehityksen tutkimushanketta. Xixin sisäisiä salaisuuksia jahtaa mysteerinen Woman in Black (Tess Haubrich) omine supersotilaineen ja koko poppoo päätyy ennen pitkää kähisemään taivaalle supersotilas Andren (Callan Mulvey) lentävään laboratorioon…

Kommentit

Huh. Elokuva poukkoilee ja säntäilee puolelta toiselle ilman mitään tolkkua. Täysin piilosta vasemmalta tulevia uskomattomia juonikäänteitä purskahtelee esiin tuon tuostakin, elokuvan tyyli – jopa tyylilaji – tuntuu muuttuvan pahimmillaan ihan vaikka kesken kohtausten ja vieläpä elokuvan tekninen toteutus tuntuu muuttuvan kymmenen kertaa elokuvan kuluessa. Katsojaparkaa retuutetaan puolivillaisilla sivujuonteilla niskaotteella umpikujaan päättyville poluille ja näyttelijätkään eivät tunnu tietävän mitä hittoa oikeastaan ovat tekemässä. Elokuvan eteneminen on kömpelöä ja sen tekijöiden tapa esitellä uudet – ihan kaiken muuttavat – juonikuviot täysin äkkiarvaamatta on poikkeuksellisen turhauttava ja pakottaa varsin aikaisessa vaiheessa elokuvan kulkua katsojan kytkemään ajatteluelimet tauolle, sillä millään aikaisemmin esitellyllä ei tunnu olevan mitään tekemistä niitä seuraavien uusien kohtausten kanssa. Kruununa katossa kimaltelee osapuilleen ihan täysin tyhjistä tuleva massiivinen avaruusalus, jonka uumeniin on upotettu pääpahisten geenilaboratorio(!). Vuosikymmeniä vanhojen James Bond -elokuvien käsikirjoittajat kihisevät varmaan kateudesta, kun eivät aikanaan ole omille maailman valloittamiseen tähtääville superpahiksille moista keksineet värkätä.

Joskus on toki ihan hyvä vain hengähtää syvään, antaa visuaalisen ilotulituksen viedä mennessään ja unohtaa kaikki ammottavat loogiset aukot tahi juonen kuljetuksen idioottimaisuus. Jättimäinen budjetti noin niin kuin normaalisti tuntuisi avaavan sellaiselle toiminnalle ovet sepposen selälleen, mutta tällä kertaa visuaalinen ilotulitus on suutari. Paikoin elokuvan kulkua voisi antautua johonkin hyväksyvän nyökkäyksen kaltaiseen eleeseen, mutta sitten taas vedetään matto alta viime vuosituhannen efektikökkäreillä, joita tekijät ovat tunkeneet elokuvan aivan totaalisen täyteen. 1980-luvulla energia-aseista korkeiden ääniefektien säestäminä kimmahtelevat valoenergiajuovat ilahduttivat vielä yleisöjä, mutta uudella vuosituhannella ne pitäisi edes yrittää tehdä jotenkin hyvin, jotta välttyisi tahattomilta naurunpyrähdyksiltä silmien pyörittelyn lomassa. Äänimaailma muutoinkin on geneeristä syntikkahumppaa, joka lienee peräisin jonkun kaikki halpisbudjettien tieteistoimintaelokuvien ääniraidat läpi käyneen tekoälyn analyysistä. Tuloksena putkautettu maailmaan ns. geneerinen keskivertohumputus tieteistoimintaelokuvalle. Valitettavasti mitään parempaa ei ole luvassa näyttelijäpuolellakaan: Jackie Chanin ympärille rakennettu mökellys istuttaa aasialaisia pop-tähtiä Jackien oikealle ja vasemmalle puolelle, mutta pop-tähteys itsessään ei tee kenestäkään edes menettelevää näyttelijää. Jackie Chan näyttäytyy elokuvassa väsyneeltä palkkashekin kuittaajalta, vaikka veteraaninäyttelijällä olisi vielä vanhoillakin päivillä paljonkin annettavaa, jos sille päälle sattuu (vrt. Martin Campbellin The Foreigner (2017), Daniel Leen Dragon Blade (2015), Tung-Shing Yeen Shinjuku Incident (2009) tai vaikka Sheng Dingin Police Story: Lockdown (2013)).

Yhteenveto

Melko rotevalla budjetilla kokoon laitettu kiinalainen sekamelska hötkyilee ja säntäilee eestaas tolkuttomia polkuja. Verrattain surkeiden efektien sävyttämä toiminnallinen tieteiselokuva pärskii geneeristen syntikkavinguttelujen ja taitamattoman ohjauksen somassa yhteistyössä kohti syviä vesiä. Väsynyt Jackie Chan ei tätä turskaa jaksa yksin pinnalla pitää, mutta ilmeistä päätellen ei hän sitä nyt ihan tosissaan ole yrittämässäkään. Missään nimessä elokuva ei budjettinsa mittaluokkaan asetettuna pääse lähellekään edes keskimääräistä turhuutta. Vuonna 1985 tämä olisi ollut takuuvarmaa kulttikalkkunakamaa.

3/10.

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

americanmary_primaryJohdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.