Asylum (2007)

Ohjaus: David R.Ellis
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ethan Lawrence
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $11 miljoonaa

JUONISYNOPSIS

Mielisairaalaa aikanaan pyörittänyt tohtori Burke meni teineillä tehdyissä kokeissaan aikanaan liian pitkälle ja kapinaan nousseet potilaat hoitelivat arvon tohtorin pois päiväjärjestyksestä. Paitsi, että osapuilleen 70 vuotta oletetun kuolemansa jälkeen sälli palaa takaisin kummituksena, kun yliopisto ottaa vanhan mielisairaalarakennuksen osaksi kampusta ja rakentaa sinne asuintiloja opiskelijoille. Alkaa kauhistuttava kuhina, kun collegessa kummittelee.

KOMMENTIT

David R.Ellisin Asylum edustaa osapuilleen kaikkea sitä, mitä Yhdysvaltalaisten studioiden uuden vuosituhannen ”kauhu” on kaikkein karmeimmillaan. Loputonta kliseiden toistamista, surkeasti kirjoitettua, mielikuvituksettomasti ohjattua, ulkokultauksella kuorrutettua, stereotypioihin rakentuvaa ja täysin todellisuudesta vieraantunutta kuvitelmaa siitä, mitä genren katsojien ajatellaan haluavan. Elokuvan jännityselementit rakentuvat etupäässä muutamiin kuluneisiin säikyttelyihin, jotka nekin vedetään alavireisellä rutiinilla. Minkäänlaiseen kauhutunnelmaan tekijöiden taidot eivät kertakaikkiaan riitä. Järkyttävän surkeasti käsikirjoitettu tarina kaatuu paitsi erityisen huonosti kynäiltyyn dialogiin niin myös poikkeukselliseen tylsyyteen: paikoin elokuva junnaa täysin yhdentekevän teinidraaman koukeroissa. Ärsyttävyyteen saakka stereotyyppiset college-nuoret voisivat yhtä hyvin kantaa teurastajan vuoronumeroa ja jännäksihän se menee, kun pitää arvuutella mikä surkuhupaisan pelleilyn hahmoista klaarataan seuraavaksi. Katsoja tosin nostaa arvon tohtorille sitä kuuluisaa hattua, sillä näiden ärsyttävien teinien liiskaaminen tuntuu lähinnä maailman parantamiselta.

Odotetuin kääntein etenevä pörhöily on lähinnä William Castlen ohjaamasta klassikkotarinasta William Malonen ohjaaman yksitotisen uudelleenfilmatisoinnin House on Haunted Hill (1999) kömpelö variaatio ja mausteeksi sekaan on heitetty kaikenlaista sekalaista Nightmare on Elm Street -elokuvista, Hellraiser -elokuvista ja Friday the 13th -elokuvista. Kerrassaan mitään originaalia tai edes kiehtovasti varioitua ei löydy itkemälläkään ja kaikki on valitettavan tuttua, kopioitua ja kliseistä. Surullisen heikkoa kokonaisuutta sävyttävät sentään keskimääräisen CSI-jakson tasolle kompuroivat veriefektit ja sinällään toimivat tuokiokuvat ränsistyneen mielisairaalan miljööstä. Puitteiden puolesta voisi siis jotakin jo odottaakin, jos kohta äänimaailma on tavanomaista tv-jännäritasoista tauhkaa vailla elokuvaa vahvistavaa identiteettiä tai intensiteettiä. Teininäyttelijät vetävät roolinsa odotetun surkeasti ja ainoa ilonpilkahdus on Mark Rolstonin näyttelemä tappajalääkäri. Elokuvan juoni on omituisen rikki ja käsikirjoitus hiihtää ammottavien juoniaukkojen kautta tökeröstä kohtauksesta toiseen ilman rahtuvaakaan itsekritiikkiä. Karmivaa.

YHTEENVETO

Poikkeuksellisen kliseinen ja tylsä teinikauhistelu, joka kaivaa itsensä jok’ikiseen kliseekuoppaan, mitä genreen muodostui 70- ja 80-luvuilla. Jankkaava dialogi on harvinaisen elotonta ja muuntaa elokuvan paikka paikoin surkeasta sysipaskaksi. David R.Ellisin ohjaama stereotyyppinen teinikauhistelu yrittää imeskellä loppuun kalutun luun ytimestä vielä jotain makuja, mutta jäljelle jää kaikin puolin turhauttavan heikko esitys vailla mitään erityistä pelastavaa. Sujuvahko kuvaus, verevät värit ja muutamat toimivat efektit pelastavat tuotoksen laskiämpäristä.

2/10

 

Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10

 

Chicago Massacre (2007)

Ohjaus: Michael Feifer
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Michael Feifer
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $1 miljoona

JOHDANTO

Elokuvan kertoma tapaus on pitkälti autenttinen rekonstruktio vuonna 1966 Yhdysvaltoja kuohuttaneesta massamurhasta, jonka tekijä Richard Speck kuoli myöhemmin vuonna 1991 vankilassa kärsiessään 1200 vuoden pituista tuomiotaan. Oikean elämän kauheudet penetroituvat tavan takaa elokuvailmaisuun. Toisinaan (ja hienoimmillaan) tämä näkyy allegorioina ja metaforeina, toisinaan viiteyhteyksien kautta ja toisinaan – eritoten sarjamurhaajia käsittelevissä elokuvissa – dramatisoituina mukaelmina. Oikeista sarjamurhaajista on tehty satoja kirjoja, elokuvia, esseitä, tutkielmia, lauluja, dokumentteja, veistoksia ja maalauksiakin. Osalle näistä hirviöistä on perustettu omia faniklubeja ja jopa näiden persoonaa tai tekoja ihannoivia tuotteitakin löytyy markkinoilta. Ja siltikin fiktiivisen kauhuelokuvan harrastajakuntaa katsotaan helposti kieroon!

JUONISYNOPSIS

Lapsuudentraumoista kärsivä hyvää vauhtia nuorisorikolliseksi kasvava Richard Speck muuttaa maalta kaupunkiin, jossa avautuu tuutin täydeltä uusia tilaisuuksia sosiopaattiselle mielelle. Eriävien tilanteiden kautta Speck tutustuu viehättävään sairaanhoitajaan, tunkeutuu tämän asuntolaan ja terrorisoi siellä asuvia yhdeksää sairaanhoitajaa murha mielessään.

KOMMENTIT

Tekojen ihannointia löytyy elokuvaviihteen puoleltakin, mutta tässä Michael Feiferin dramatisoinnissa ihannoinnin kaikuja on vaikea nähdä vaikkakin Speckin lapsuuden epämiellyttävyyksiä kuvaavissa takaumissa on ripauksen huolestuttavan ymmärtäväinen sävy. Tyylikseen Feifer on valinnut toteavan, lakonisen ja tarkkailevan dokumentaarisen otteen, jota vielä korostaa niukka ääniraita. Feifer maalaa pintapuolisesti Speckin elämän lapsuusajat korostamaan mieleltään poikkeavan nuoren miehen erikoislaatuisuutta, joka Speckin kuoleman jälkeen todennettiin myös ruumiinavauksessa, jossa hänen aivoistaan löytyi ainutlaatuisia neurologialle ennestään tuntemattomia fyysisiä muutoksia. Feifer tekee pohjustustyön hakien syitä Speckin myöhemmälle väkivallalle ja massamurhalle, mutta ajautuu selvästi vikaraiteille katkoessaan elokuvan kulkua takaumilla lapsuuteen. Elokuvien suhteen sarjamurhaajien teoista pystyisi saamaan hyvinkin paljon irti, mutta liian usein toteutuksissa ei osata tai uskalleta rakentaa riittävää puskuria faktan ja fiktion rajamaastoon. Kyllä onnistuneita toteutuksiakin löytyy, mutta harvemmin tästä joukosta mitään mestariteoksia haaviin jää. Elämäkertaelokuvien taiteellinen rajoittavuus on tietenkin ohjaustyölle vaativa haaste ja varsin usein dramatisointeihin jää soinniton ja jännitteetön jälkimaku, joka johtuu siitä, että tekijät poteroituvat vain tapahtumat toteaviksi tahoiksi. Jännitystä on pääasiassa turha hakea, jos kohta poikkeuksiakin löytyy, kuten nyt vaikka John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), korealaisen kannibaalimurhaajan tarina Hong-jin Nan elokuvassa Chugyeogja (”The Chaser”,2008), kauhuelokuvaksi virittäytyvä Greg McLeanin Wolf Creek (2005) ja herkkusokerina pohjalla tietenkin Alfred Hitchcockin Frenzy (1972). Faktuaalisten tapahtumien sitovuus ja rajoittavuus tuntuu kuitenkin suurinta osaa tekijöistä haittaavan suuresti eikä materiaalista siksi osata muovata jännittävää tavalla, joka saisi katsojankin pauloihinsa.

Feiferin elokuva jakaa kerrontansa suurin piirtein kahtia. Käsittelyn alla on paitsi kohtalokas yö, jonka aikana Speck surmasi kahdeksan sairaanhoitajaa, myös Speckin taustatarina ja kohtalokasta yötä edeltävät tapahtumat. Jälkimmäinen on hoidettu lähinnä sinne tänne ripotettujen takaumien kautta ja ratkaisu on elokuvan kokonaisuuden kannalta murskaavan surkuhupaisa, sillä nekin pienet jännityksen pilkahdukset, joita tiiviillä kerronnalla voisi saada aikaan, rikkoutuvat armottoman tehokkaasti takaumien ajaksi. Kiusallisesti takaumat rikkovat liian pitkiksi jaksotettuina myös elokuvan rakenteen, sillä ne kukin pitävät sisällään oman pienen fokuksensa eivätkä näin lainkaan tue pääasiallisen tarinankerronnan linjoja. Kymmenet pienet ”lyhytelokuvat” pitäisi siis pystyä sisäistämään takaumina sen sijaan, että nämä olisivat vain temaattisia tuokiokuvia tai visuaalisia vihjeitä Speckin murhayön yksittäisten valintojen ja tekojen taustalla. Lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, kuin ”Chicago Massacre” olisikin pieleen mennyt dokumentti, joka sittemmin on yritetty leikkaamalla pelastaa ”jännityselokuvaksi” murhayön tapahtumista. Niin tai näin, mutta hybridi ei toimi. On melkomoinen saavutus kyllä saada aikaiseksi teos, joka sisällöltään kertoo kahdeksan murhan, pahoinpitelyjen, nöyryytysten ja seksuaalisen väkivallan kyllästämän yön tapahtumat, mutta joka ei ole jännittävä, kauhea eikä edes pelästyksiin tähtääviä elementtejä pysty kannattelemaan.

YHTEENVETO

Chicago Massacre on teemansa huomioiden hämmästyttävän lakoninen ja säyseä. Se jättää uhreille tehdyn seksuaalisen väkivallan mielikuvituksen tasolle ja pitäytyy murhaamisen meiningeissäkin likipitäen turhauttavan verettömänä. On vaikea keksiä syytä miksi näin on, sillä jos tällaisesta aiheesta elokuvan tekee, luulisi näiden väkivallantekojen olevan elokuvan keskiössä tavalla tai toisella. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Richard Speck ollut täysin tunteeton psykopaatti, joka ei edes katunut tekojaan. Harmi vain, että Speckin massamurhan toteuttamista kuvaava elokuva ajelee samoilla tunteettomuuden raiteilla – se ei jaksa herättää juuri mitään muita tunteita kuin kyllästymistä ja pitkästymistä. Yksi piste heruu kuitenkin Richard Speckiä näyttelevälle Corin Nemecille, jonka heiluminen tunteettomana paskiaisena on hyvinkin kohdallaan.

2/10

 

The Living and the Dead (2006)

Ohjaus: Simon Rumley
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Käsikirjoitus: Simon Rumley
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: £650.000

Johdanto
Pitkälti kolmella näyttelijällä muutamassa huoneessa näytelty tragedia on vaikuttava. Elokuvan kahta aikajanaa lomittava kerronta toimii poikkeuksellisen nerokkaasti ohjaajan onnistuessa käyttämään varsin vaikeita ns. ”match cut” -leikkauksia aikajanojen yhdistämisessä luontevasti. Elokuvan poikkeavat leikkaukset, objektien ja värien merkityksen korostaminen ja kerronnan temmon äkilliset muutokset kielivät tekijöiden halusta kiinnittää huomiota myös elokuvan muotokieleen ja muotokielen kautta muodostuvaan painajaismaiseen tunnelmaan. Darren Aronofskyn räväkät leikkaukset, Alfred Hitchcockin avartavat kuvakulmat, Gaspar Noen vimmainen viuhdonta ja David Lynchin surrealismiin pakeneva visuaalisuus tuntuvat nivoutuvan ohjaaja Simon Rumleyn käsittelyssä uniikiksi paketiksi, jonka päämääränä on kuvata kolmen henkilön perhettä kohtaavan lohduttoman tragedian synty, ydin ja seuraamukset.

Juonitiivistelmä
Lordi Donald Brocklebankin (Roger Lloyd Pack) ahdinko syvenee entisestään. Donaldin poika James (Leo Bill) on vaikeasti mielisairas ja hänen vaimonsa Nancy (Kate Fahy) on puolestaan fyysisen sairauden uuvuttama ja matkalla kohti kuolemaa. Donaldin on yritettävä pitää huolta molemmista. Ison, kolkon ja ränsistyneen kartanon myynnin aika alkaa olla läsnä ja eräänä päivänä Donaldin on käytävä pikimmiten Lontoossa hoitamassa finanssiasioita. Tutun hoitajan Maryn pitäisi saapua hoitamaan Jamesia ja Nancy siksi aikaa, mutta …

Kommentit

Psykologisen jännitysdraaman puitteet tukevat varsin verevästi tarinan kulkua: kartanon rappion kuvaukset yltyvät elokuvan edetessä metaforeina fyysiselle ja henkiselle rappiolle, kolkon rakennuksen synkeät käytävät kuvataan alati kapeampina, pidempinä ja tylympinä Jamesin mielen vajotessa yhä syvemmälle sairauden syödessä ahnaasti pois tilaa todellisuudelta. Äänimaailma elokuvan visuaalisen sykkeen ympärillä vahvistaa vimmaisten maanisten kohtausten intensiteettiä hurjalla ja alkukantaisella voimalla. Elokuvan teemat ovat kipeääkin kipeämpiä ja jokainen itse mielisairautta lähipiirissään tai muutoin kohdannut tuntee varmasti syviä tunteita elokuvan keskeisten hahmojen ahdistuksen keskellä. Lordi Donald Brocklebank (näyttelijä Roger Lloyd Pack:n mestarillisesti tulkitsemana) itse on maanläheisen uskottava hahmo ja kun epäreilu elämä ahdistaa terveen miehen nurkkaan ilman poispääsyä, ei ole vaikea uskoa Donaldin kohtaloa miehenä, joka löytää ratkaisun ahdistukseensa vain itsekin pakenemalla todellisuutta. Kaikki keskeiset näyttelijät operoivat verrattoman vahvasti ja antaumuksella. Jopa minimalistisella otteella realisoidut kohtaukset antavat kaikuja näytelmämäisyydestä ja Rumley ei pelkää syöstä katsojia hulluuden keskelle. Usein ohjaajat haluavat pitää analyyttistä etäisyyttä kiivaista tunteista peläten katsojien reaktioita silloin, kun pelkkä elokuvan ääressä ”viihtyminen” muuttuu epämukavien tunteiden pakotetuksi käsittelyksi. Rumley sen sijaan vie katsojan mukanaan perheen ahdinkoon hengittämään näiden kanssa hulluuden höyryjä, epäonnistuneen terveydenhuoltojärjestelmän kitkeriä huuruja ja valheellisten toivojen kaasuja, kun lupaavat lääkehoidot osoittautuvatkin ahnaiksi ja valheellisiksi kapitalismin käsikassaroiksi.

Yhteenveto

Hyvin vähistä aineksista ohjaaja Simon Rumley rakentaa varsin nerokkaan keitoksen heikkouden, hulluuden ja huolenpidon ympärille. Syvälle mielisairauden herkkään ja vaikeasti saavutettavaan ytimeen avoimin mielin sukeltava Rumley kykenee välittämään katsojalle aitoutta harvinaislaatuisella intensiteetillä. Vaikka elokuva on luonteeltaan draamallinen ja koskettava tragedia, se onnistuu silti myös herättämään hyytävää kauhua tunnelman rakentumisen ja elokuvan yksittäisten kohtausten yllä leijuvan pahaenteisyyden varjon kautta. Perinteinen kauhuelokuva Rumleyn elokuva ei mitenkään ole, mutta kauhutunnelman väkevyys on niin voimallinen, että se jättää varjoonsa ison osan kauhugenren tämän vuosituhannen tuotoksista. Liki veretön elokuva ei tarvitse suurellisia efektejä tuekseen, mutta sen aihepiiri ja verkkainen aloitus pitänevät toimintatohinan ystävät tästä elokuvasta loitolla.

7/10.

2001 Maniacs (2005)

Ohjaaja: Tim Sullivan
Käsikirjoitus: Chris Kobin, Tim Sullivan
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 84 minuuttia
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: englanti

Johdanto

2001 Maniacs! (2005)
2001 Maniacs! (2005)

Splatter-elokuvien aikakauden katsotaan usein alkaneen Herschell Gordon Lewisin elokuvasta Blood Feast (1963). Lewisin verinen tuhojuhla jatkui pitkin 60-lukua ja kahden komedian jälkeen vuonna 1964 ilmestyi Blood Feastia seuraavat verikekkerit: 2000 Maniacs!. Ohjaajan tuottelian kausi ajoittui 60-luvulle, jona aikana Lewis tehtaili komedioita, musikaaleja, perhedraamaa ja tietenkin ultraveristä splatter-kauhua. Lewisin Blood Feast on eksploitaatiota sanan oikeassa merkityksessä eikä sen taiteellinen anti ole kovinkaan kummoista. 2000 Maniacs sisältää kuitenkin jo ihan oikean tarinan, tyylin, parempia äyttelijänsuorituksia ja toimivia efektejä. Lewisin jäljiltä splatter-elokuvan tulvaportit avautuivat eikä niitä sen koommin ole kukaan kiinni saanutkaan. 2000 Maniacs on omalla sarallaan vieläkin verisempi kuin edeltäjänsä Blood Feast eikä mitään vastaavaa oltu aiemmin elokuvissa nähty. Toki nykyisin perussplattereissakin veri roiskuu jo ihan samalla lailla kuin noina splatter-elokuvien alkuaikoina, mutta 60-luvulla Lewisin eksploitaatiot olivat aivan oma lukunsa. 2005 sitten nuori ohjaaja Tim Sullivan tarttui aiheeseen ja työsti esikoispitkänään herkullisesta – alunperin musikaalista lainatusta ideasta – uuden version nimeltään 2001 Maniacs.

Juonitiivistelmä
Pieni poppoo nuorukaisia ajautuu autoillaan ja moottoripyörillään Yhdysvaltain Georgiassa olevaan syrjäiseen tuppukylään, jonka asukaslukukin on vain 2001 henkeä. Sattumoisin juuri tuona päivänä kylässä vietetään Yhdysvaltain sisällissodan muistopäivää ja jenkkinuorukaiset pääsevät ”kunniavieraiksi” juhlallisuuksiin. Aikanaan sisällisodan aikana jenkit surmasivat kyläläiset viimeiseen henkeen ja nyt kyläläiset muistavat tapahtumia … eikä sinitakkien vanhoja surmatöitä ole suinkaan unohdettu!

Kommentit

Jo heti alussa lajityyppi tekee itsensä tiettäväksi, kun Eli Rothin Cabin Fever (2002)-elokuvan hahmot Justin ja tämän koira professori Mambo tekevät pikavisiitin elokuvassa. Nuorukaisten auto on jo valmiiksi verinen eikä toiminta ole vielä edes päässyt alkamaankaan! Sullivanin versio Lewisin elokuvasta on paikoin hykerryttävän hauskaa mustan komedian verijuhlaa, mutta luottaa liiaksi kirkkaiden värien, kontrastien ja kylähullujen voimaan, sillä elokuvan nuoret  jenkit eivät toimi uskottavasti tai rationaalisesti ennen kuin on aivan liian myöhäistä ja teurastus on päässyt alkamaan. Eipä silti, ei Sullivanin versio elokuvasta haluakaan noudattaa etukäteisiä konventioita aukottomasta juonesta tai loogisesta kestävyydestä vaan etupäässä 2001 Maniacs on ilkikurinen ja itsensä lekkeriksi lyövä irroittelu niin kovin totisten muka-säikyttelyjen valtaamalla 2000-luvulla.

Sullivanin komiikka ammentaa paljon pääosassa heiluvan kylän pormestarin (Robert Englund) ja tämän monenmoisten apureiden touhuiluista, mutta toki asetelmallista ja yllättävän veristä komiikkaa piiskataan irti myös jenkkien teurastamisesta. Tämä komiikka on tosin sysimustaakin mustempaa eikä välttämättä aukene genreä tuntemattomalle katsojalle lainkaan, vaan voi tuntua jopa luotaantyötävän etovalta. Lewisin alkuperäinen musiikki on käännetty oivallisen osuvasti mukaan uuteen elokuvaan ja paikka paikoin kylän pelimannit tupsahtavat sitä esittämään hanurilla ja viululla. Pelimannit peilaavat upeasti elokuvan yleistä ”ihan sama, kunhan on hauskaa!” -ilmapiiriä ja Sullivanin kerronnan eteneminen tähtää muutoinkin lähinnä siihen, että elokuva on itsessäänkin vain yhtä juhlaa, kuten sen kyläläisten suuressa juhlapäivässäkin on kysymys.

YHTEENVETO

2001 Maniacs on gore- ja splatter-elokuvan veteraanin H.G.Lewisin legendaarisen elokuvan uudelleenlämmitys. Koko tekijäporukalla tuntuu olevan hauskaa touhussa ja ohjaaja Sullivan kykenee välittämään näitä värinöitä katsojallekin. Mitenkään erityisen pelottava tai raastava ei uusi versio ole eikä se peruspeloitteluihin tähtääkään. Sen sijaan splatter-touhu on tapahtumien keskipisteessä ja Sullivan on hionut mukaan varsin onnistuneita roolituksia sekä nuorilta että veteraani-ikäisiltäkin näyttelijöiltä. Tapahtumien ja miljöön näytelmämäisyys korostavaat näyttelijöiden onnistumista rooleissaan eikä elokuvassa ole muutoinkaan suuremmin moitittavaa. Mustan komedinen ja raisu splatter, joka on kuin kumarrus genren lähtökuoppiin.

6/10