Kategoria: elokuvat

Sydney Sweeney

Sydney Sweeney on yhdysvaltalainen näyttelijätär. Nuorena hyperaktiivisuuttaan monilla eri urheilu- kamppailulajeilla hoitanut nuori nainen päätyi lopulta näyttelijäksi vanhempiensa vastuksesta huolimatta. Pienillä rooleilla ja televisiosarjatuotannoissa aloittanut Sweeney nousi kuuluisuuteen televisiosarjojen Sharp Objects, Handmaid’s Tale ja Euphoria kautta, mutta isommat elokuvaroolit avautuivat vasta Euphoria-sarjan menestyksen myötä. Nopeaan tahtiin 2019 alkaen Sweeney olikin sitten jo mukana tämän blogin teemojen kannalta kiinnostavissa elokuvissa, kuten Quentin Tarantinon Once upon a Time in … Hollywood (2019), Zu Quirken Nocturne (2020), Michael Mohanin The Voyeurs (2021) ja Adam Randallin Night Teeth (2021). Vaikka Sweeney on sittemmin roolitettu monipuolisesti erilaisten lajityyppien elokuviin, mainittakoon tässä yhteydessä Sweeneyn kovasti onnistuneet roolit tuoreemmissa elokuvissa kuten Michael Mohanin Immaculate (2024) ja Ron Howardin Eden (2024). Toivomme Sweeneyn tarttuvan jatkossakin jännitys- ja kauhuelokuvien rooleihin!

Sydney Sweeney tässä blogissa:

Sydney Sweeney is an American actress. As a youngster she was into many martial arts and sports mainly yo treat her hyper-activity until at about the age 13 she switched into acting. She had many minor and insignifant roles in within the movie industry but finally rose to fame due to her acting abilities in television series Sharp Objects, Handmaid’s Tale and Euphoria. Starting in 2019 she was quickly snatched into roles (of interest to this blog only) by Quentin Tarantino (Once Upon a Time in … Hollywood, 2019), Zu Quirke (Nocturne, 2020), Michael Mohan (The Voyeurs, 2021) and Adam Randall (Night Teeth, 2021). Although Sweeney has had a myriad of different castings in a wide variety of genres since then, the horror and thriller movies are of special interest to this blog and luckily Sweeney has taken parts in such movies as Michael Mohan’s Immaculate (2024) and Ron Howard’s Eden (2024). We hope we see her in many more genre movies in the future!

Sydney Sweeney in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): The Voyeurs (Michael Mohan, 2021)

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Kansikuvahassuttelut

Tässä artikkelissa hihitellään sitä, mitä kaikkea potaskaa meille katsojille yritetään elokuvien sisällöstä syöttää fyysisen elokuvatallenteen kansipaperien kautta. Kaikki elokuvia edes sivusilmällä seuraavat tietävät tasan tarkkaan, että aika usein kansien avulla yritetään myydä jotain, mitä itse elokuvassa ei konsanaan ole tarjolla.

Split Second (Tony Maylam, 1992)

Rutger Hauerin nimellä myyväksi tarkoitettu elokuva sai ensi-iltansa melko vaikeiden tuotannollisten vaiheiden jälkeen joulun aikaan 1992, mutta kyykkäsi pahasti lippuluukuilla epäilemättä siksi, että se on sekainen, epäkoherentti sotku, joka naamioituu kyttäkamu-teemaiseksi tieteisdystopiaksi. Pohjoismaisen DVD-version kannessa komeilee elokuvan päätähti Rutger Hauer niin nimenä kuin kuvanakin. Hiustyyli ja pärstäkuvan vaatetus ovat toki jonkin matkan päässä siitä, miltä Hauer pääosan elokuvan kulkua näyttää, mutta kyllä siitä Rutger Hauerin tunnistaa.

Hauer pitelee käsissään jotain nykypäivän ysimilliseltä vaikuttavaa paukkurautaa, mutta elokuvassa Hauerin hahmolla oli erityisenä aseistuksenaan huomattavasti järeämpi tieteismaailmaa varten kehitetty pyssykkä, jonka tuhovoima oli jotain aivan muuta kuin mitä tuollaisella tavis-pyssykällä saavuttaa voisi. Tokihan hänen käpäliinsä osui pari pikkupyssyäkin (nekin revolvereita eikä kansikuvan kaltaisia puoliautomaatteja) elokuvan kuluessa, mutta pääosan ajasta vedeltiin joko isolla scifi-pyssykällä tai sitten sellaisella kahden käden sarjatulta ampuvalla rynnäkköhaulikolla. Kumpikin olisi ollut kovasti paljon sopivampi ja vetävämpi ase kansikuvaan. Hieman jopa vaikuttaa siltä, että ase on kuvamanipulaatiolla kansikuvaan riipaistu jostain ihan muualta.

Hauer ja iso pyssykkä, jota elokuvassa kutsutaan nimellä ”.450 Magnum” tai vain leikkisästi ”Cannon”. Ase oli kuvauksia varten rakennettu Crossman 3357 -merkkisestä .50 kaliiperin värikuula-aseesta.

Kansikuvassa on massiivisen räjähdyksen edustalla jännä valkoinen auto, joka antaisi olettaa, että autolla olisi jokin kiva merkitys tai syy olla kansikuvassa. Itse elokuvassahan ei ole – siis ollenkaan, edes missään kohtauksen taustalla – mainittua autoa eli se on aivan keksitty kapistus tähän! Ei ole muuten mitään räjähdystäkään; elokuvan rämistely keskittyy pyssyjen kanssa puuhailuun eikä isompaan kalustotuhoon eli tuollaisia kuvan mukaisia räjähdyksiä ei elokuvassa kertakaikkiaan ole ollenkaan. Hauerin vaatetukseen on leikkisästi upotettu sekuntitarkkaa kellonajan digitaalista tulostusta veikeästi scifillä kirjasinlajilla. Elokuvan nimihän on ”Split Second” eli ”varmaan tässä sekunneilla on jokin isompi merkitys”, lienee arvellut kansikuvan tehtaillut ”taiteilija”. No ei ole – itse elokuvassa ei ole mitään sekuntipeliä, ei mitään laskentaa kohti nollaa tai ylipäätänsä yhtään ainutta kohtausta, jossa sekuntitarkka ajanmittaus olisi missään roolissa. Hauerin hahmo kyllä kertaalleen vilkaisee analogista rannekelloaan ihan alkumetreillä, mutta siinäpä nuo kellotouhut sitten ovatkin. Itse asiassa elokuvan nimikin piti olla jotain aivan muuta, mutta tämä siihen vaikean tuotannon jälkeen sitten rykäistiin. Aina on toki mahdollista, että kuvan värkännyt ”taitelija” on ollut krapulassa ja miettinyt sekunteja rustatessaan kellovalmistaja Tag Heueria, joka on helppo sekoittaa Rutger Hauerin nimeen.

Pieni juoksukuva Hauerista lienee lainattu pohjoismaisen VHS-julkaisun takakannesta ja siitä on näppärästi editoitu pois elokuvan toinen päätähti Alastair Duncan, koska miksipä kyttäkamu-teemaisen elokuvan kannessa nyt pitäisi erikseen korostaa, että elokuva soljuu eteenpäin nimenomaan kahden keskenään erilaisen kytän vuorovaikutuksen ansiosta.

Siis oikein iloisesti pieleen menee DVD:n kansikuvitus. On siinä sentään Hauer; sekin naamakuva on ehkä jostain muualta ongittu kuin itse elokuvasta, mutta sama mies nyt sentään kuitenkin!

Split Second (1992)

Ohjaus: Tony Maylam / Ian Sharp
Käsikirjoitus: Gary Scott Thompson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ~5 miljoonaa puntaa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.12.1992

Johdanto

Ei tullut näytteljä Harrison Fordista sitten tämän elokuvan tähteä vaan rooli ujutettiin Rutger Hauerille, jonka tähtistatus oli vielä 90-luvun alussa tarpeeksi suuri ollakseen hyvä vetonaula miljoonien puntien brittiläiselle tieteiselokuvalle. Epäilemättä Hauerin palkkakuitti olikin paljon vähäisempi kuin mitä Fordille olisi jouduttu pulittamaan.

Split Second on kantavalta teemaltaan selkeästi ns. kyttäkamu -leffa, jossa kovaotteisen, sääntöjä tottelemattoman yksinäisen suden työpariksi laitetaan toinen jepari toiselta äärilaidalta ideana saada railakkaampi jamppa vähän tasoittumaan ja tästä ristiriitaisen parin dissonanssista saadaan elokuvaan virkistävää kipinöintiä. Teeman kantaisäksi ilmoittautuu käsi pystyssä itse Akira Kurosawan rikosjännäri Nora inu (Kulkukoira, Stray Dog) vuodelta 1949, mutta lähempänä Split Second -elokuvan geeniperimää vaikuttaisivat kuitenkin olevan Split Second -elokuvaa edeltävän kymmenen vuoden aikana julkaistut kansainvälisen jättisuosion saaneet teeman elokuvat, kuten 48 Hrs. (Walter Hill, 1982) ja jatko-osansa Another 48 Hrs. (Walter Hill, 1990), Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984) jatko-osineen, Running Scared (Peter Hyams, 1986), Lethal Weapon (Richard Donner, 1987) jatko-osineen, Tango & Cash (Andrei Konchalovsky, 1989) sekä The Last Boy Scout (Tony Scott, 1991), joissa kaikissa tätä tematiikkaa pyöriteltiin enemmän tai vähemmän samankaltaisten kuvioiden kautta ja lipputuloja kauhottiin ympäri maailman isoilla saaveilla. Noissa kyttärooleissa nähtiin niin ikään kovia kasaritähtiä vetonauloina: Bruce Willis, Nick Nolte, Sylvester Stallone, Kurt Russell, Eddie Murphy, Mel Gibson, Danny Glover etc. Teema on niin toimiva, että se ei ole sittemminkään mennyt pois muodista, mutta siinä määrin kovasti sen ympärillä 1980-luvulla kohkattiin, että John McTiernam töräytti 1993 ilmoille satiirisen parodian koko teemasta elokuvallaan Last Action Hero tähtenään itse Arnold Schwarzenegger.

Kuten odottaa saattaa, kyttäkamut teemana villitsi myös pienempien budjettien tekijöitä ympäri maailman saaden näitä oikeastaan kopioimaan suoraan ideoita ja jopa maneereita noista ylläolevan listan jättisuosion saaneista elokuvista. Myös Split Second -elokuvan käsikirjoitus ei kaihda eikä kavahda ryöstöviljellä teemaa, mutta tuo sentään rahtusen omaperäisyyttä, kun isojen johtajien kuvitelma omapäisen sekopääkytän rauhoittamiseen tarkoitetusta partnerista johtaakin kokolailla päinvastaiseen lopputulemaan.

Juonitiivistelmä

Nopeasti etenevä ilmastonmuutos on muuttanut vuoden 2008 Lontoon tulvivaksi kaatopaikaksi, jossa sateisessa harmaassa dystopiassa lainehtivilla kaduilla paarustavat ihmiset yrittävät keksiä keinoja ratkaista normaalien elämiseen liittyvien ongelmien lisäksi hurjaksi äitynyttä rottaongelmaa. Näitä ongelmia ratkotaan mm. hämyisillä klubeilla vähäisissä nahkavaatteissa bilettämällä kuin viimeistä päivää (joka ei toki välttämättä ole niin kovin kaukana elokuvan premissi huomioiden). Lontoon poliisilla riittää työsarkaa muutenkin, mutta sitä lisää äärimmäisen kenkku sarjamurhastelija, jonka brutaalit murhat järkyttävät poliisikuntaa. Erityisesti tikun nokassa on sarjamurhaajaa väsymättä jahtaava – suklaalla ja kahvilla hengissä pysyttelevä – etsivä Harley Stone (Rutger Hauer), jonka työparin samainen sarjamurhaaja murhasi vuosia aiemmin ja jonka vaimo Michelle (Kim Cattrall) siirtyikin Stonen naisystäväksi ilmeisesti jo ennen työparin murhaa. Stone on vakuuttunut siitä, että hänellä on henkilökohtainen psyykkinen yhteys murhaajaan ja että murhaaja ei ole enää ihminen, jos on koskaan ollutkaan. Stonen henkinen epävakaus, röyhkeä suoruus, asenne ja pakkomielle saavat poliisijohdon työntämään tämän pariksi etsivä Dick Durkinin (Alastair Duncan), joka sinnikkäästi pysyttelee hankalasti käsiteltävän ja kaikelle vastahankaisen Stonen parina läpi vaikeidenkin hetkien, kunnes itsekin joutuu allekirjoittamaan ainakin osan Stonen näkemyksistä muuksikin kuin mielikuvituksen tuotteiksi. Siitä onkin sitten aika rientää hankkimaan järeämpää aseistusta, kun pari jäljittää hirviöksi paljastuvan sarjamurhaajan pesäänsä Lontoon hylättyihin ja tulvien täyttämiin metrokäytäviin.

Kommentit

Ekologista sormienheiluttelua, kyttäkamu -teemaa, hirviön metsästystä, tieteisdystopiaa, raakaa väkivaltaa, telepatiaa, eksploitaatiota, antisankaritematiikkaa … Tony Maylamin ohjaaman elokuvan käsikirjoitukseen on upotettu jos kohta kaikenmoista piratoitua materiaalia vaikka ja mistä muualta. Kaikki on sullottu isoon iloiseen tehosekoittimeen ja pieraistu filmille vailla rahtuakaan järkeä juonenkuljetuksessa, ilman selkeitä loogisia jatkumoita tahi mitään tolkkua esitetyissä tapahtumissa. Aivan täydellistä B-luokan kulttikamaa pitäisi siis olla tämä! Vaan ei ole tämä sitä nyt sitten kuitenkaan. Lieneekö kukaan akateemisesti edes tutkinut, miksi jotkut elokuvat saavuttavat tietynlaisen kulttistatuksen ja toiset eivät. Miksi ohjaaja Richard Stanleyn kyberpunkelokuva Hardware (1990) on kulttimaineessa, mutta Split Second on vajoamassa unholaan sivulauseena Rutger Hauerin uralla? Tämän pohtimiseen ei tässä nyt sen enempää kuitenkaan lähdetä, mutta eiköhän tarkkaavainen lukija jotain osviittaa saa omaan pohtimiseensa jatkamalla lukemista.

Elokuvan käsikirjoitus meni uusiksi moneen otteeseen ja sitä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen jo kuvausten alettuakin ja myös itse Hauer halusi käsikirjoitukseen sitä sun tätä lisäystä. Suunta ja päämäärä ei ollut selvillä juuri kenelläkään osallistuneista ja siksi monissa elokuvan kohtauksissa on vallan kummallisia käänteitä ja ideoita, joita ei sitten enää käsitellä mitenkään tai avata ollenkaan. Asioita vain ilmaantuu ja katsojaparka kummastelee, että mitäköhän tässä nyt oikeastaan tapahtuu! Jopa elokuvan nimi muuttui muutamaankin kertaan eikä yhteisymmärrystä tekijöiden kesken syntynyt edes siitä, minkälainen mörkö on elokuvan sarjamurhaajahirviö tavoiltaan, luonteeltaan, psykologialtaan tai edes ulkonäöltä. Olennon suunnittelijalle, taitavalle erikoistehostevelho Stephen Norringtonille, jäi lopulta vain päiviä aikaa kehittää kaikki tarvittava ja sehän menikin sitten aivan katastrofaalisesti pieleen. Kokonaan avoimeksi jäi miksi mörköön kerääntyy sen uhrien DNA:ta ja mitä sillä on edes merkitystä tarinan kannalta. Tai miksi ja miten mörkö telepaattisesti sydämen tykytystään jakelee muiden tietoisuuteen tai miksi mörkö on kiinnostunut juuri siitä uhriensa ruumiinosasta, jota elokuvassa se nauttii. Sekoilu juonen, hirviön suunnittelun ja kuvausten kanssa meni lopulta niin pitkälle, että Tony Maylam pisti hanskat naulaan ja vetäytyi koko projektista kesken kuvausten. Tuotanto ajettiin kuitenkin loppuun ja elokuvan viimeiset kohtaukset ohjasi Ian Sharp. Maylamilla kesti liki vuosikymmenen palata takaisin elokuvien pariin.

Mielenkiintoisesti elokuvan näyttelijäkaarti hoitaa omat tehtävänsä varsin mallikkaasti. Hauer on tässä se yksinoikeutettu kohtausten varastaja, mutta sivurooleissa tapahtuu silti mukavasti. Pete Postlethwaite, Alastair Duncan ja Kim Cattrall esiintyvät edukseen ja näistä yhtä aivan tarkoituksellisesti esitellään yläosattomissa sopivan pitkässä suihkukohtauksessa – eikä tämä ole Pete saatikka Alastair. No riippumatta siitä mistä syystä Kim Cattrall on tuotantoon palkattu, hän hoitaa sivuroolinsa hyvin ja ontumatta kuten myös Postlethwaite ja Duncan. Elokuvan keskeiseksi pinnalla pysymisen moottoriksi muodostuu lopulta Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin välinen kemia, joka kunnioittaa kivasti kaikkia kyttäkamu-leffojen stereotypioita, mutta samalla siinä on tarvittavaa kipinöintiä ja taitavien näyttelijöiden ajastukset yhteisissä kohtauksissa onnistuvat vallan mainiosti. Ehkä yksi askel todelliseksi kulttielokuvaksi olisikin tietty onneton kömpelyys tai tahaton pörhistely näyttelijöiden toiminnassa?

Elokuvan kohtaukset ovat yhtä sekaista sillisalaattia, sen värimaailma on sentään yhteneväisen harmaa läpi elokuvan kulun ja epäuskottava dialogi saa kuitenkin välillä hyvästikin kierroksia ja erityisesti Alastair Duncanin hahmon täyskäännös – niin epäuskottava kuin se onkin – Rutger Hauerin hahmon puolelle on kyttäkamu-leffoissa sentään suht uniikkia. Harmillisesti elokuvan hirviö on lopulta vain erittäin kömpelösti realisoituva Alien-variantti eikä lunasta lainkaan niitä lupauksia, joita sekä elokuvan premississä että elokuvan keskivaiheen kohtauksissa olennolle asetetaan. Mahalaskun täydentää joutava okkultistinen symboliikka horoskooppeineen ja kiinalaisine viittauksineen, jotka eivät millään muotoa tarkennu hirviön paljastuessa pelkäksi kynsiviilakammoiseksi mieheksi kumipuvussansa.

Yhteenveto

Split Second on dystooppista tieteiselokuvaa, ekoheristelyä, kyttäkamuilua, hirviönmetsästyshippaa ja sikarinsavuista hörhöilyä isolla rahalla (brittiläisittäin siis) tuotetussa B-tuotannossa. Elokuvalle ostettiin isosti näkyvyyttä globaalisti, mutta se sakkasi lopulta pahasti lippuluukuilla eikä syynä varmasti ollut jouluun sijoittuva aikataulutus vaan kyllä elokuvan suosion ongelmien lähteet tuottajat ja rahoittajat voivat löytää katsomalla peiliin. Pääasiassa muualta ongituista kierrätysosista koottu käsikirjoitus on pahasti levällään ja ohjaajan pallilla paininut Tony Maylan toki ei varmaan mitään ole sille voinut, että tuotannon ongelmat tekivät koherentin kokonaisuuden kuvaamisesta täysin mahdotonta. Elokuva pysyy snorkkelin avulla hengissä vain Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin pääroolien dynamiikan ansiosta, mutta se ei lopulta riitä muuhun kuin nostamaan elokuva ulos kaikkein syvimmästä epäonnistumisen kuopasta.

4/10.

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Gemma Arterton

Gemma Arterton on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti elokuvauransa 2000-luvulla aluksi pienimuotoisissa elokuvatuotannoissa. Nousua avittivat roolitukset sekä Guy Ritchien rikoskomediassa (mm. Idris Elban, Tom Hardyn ja Gerard Butlerin tähdittämässä) Rock’n’Rolla (2008) ja pian sen jälkeen ns. ”Bond-tyttönä” Marc Fosterin elokuvassa (mm. Judi Denchin, Daniel Craigin ja Olga Kurylenkon tähdittäessä) Quantum of Solace (2008). Pian oli vuorossa naispääosa J Blakesonin erinomaisen virkeässä neo-noir rikostrillerissä The Disappearance of Alice Creed (2009). Gemman nousun tähdeksi varmaankin sementoi päärooli Stephen Frearsin romanttisessa komediassa Tamara Drewe (2010) ja sittemmin rooleja on riittänyt sekä isoissa että pienemmissä tuotannoissa.

Gemma Arterton tässä blogissa:

Gemma Arterton is a British actress. She started her career in films in the 2000’s first in smaller productions. Her rise to stardom was helped with minor roles in both Guy Ritchie’s Rock’n’Rolla (2008) alongside stars Gerard Butler, Idris Elba and Tom Hardy and as a ”Bond-girl” in Marc Foster’s Quantum of Solace alongside stars Daniel Craig, Judi Dench and Olga Kurylenko. Soon a leading female role followed in J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009). Her road to stardom was surely cemented by a leading role in Stephen Frears’ international hit, romance comedy Tamara Drewer (2019). Since then she has been in high demand both internationally and in her home country, the UK.

Gemma Arterton in this blog:

Melody Anderson

Melody Anderson on kanadalainen 1990-luvulla media-alalta toisiin töihin vaihtanut näyttelijä, joka aloitti uransa 1970-luvun televisiotuotannoissa ja oli vierailevana näyttelijänä lukuisissa erittäin suosituissa sarjoissa aina Dallasista Battlestar Galacticaan. Läpimurto valkokankaille näispääosassa tuli Mike Hodgesin tieteisseikkailuelokuvassa Flash Gordon (1980), joka sattumoisin oli tämän tekstin kirjoittajan ensimmäisiä valkokangaskokemuksia nuorukaisena. Pian Anderson oli jo naispääosassa Gary Shermanin erinomaisen mainiossa kauhuelokuvassa Dead & Buried (1981)[x], josta roolista Anderson varmastikin tunnetaan parhaiten jännitys- ja kauhuviihteen ystävien keskuudessa. Harmillisesti sittemmin Andersonia ei juurikaan elokuvien puolella nähty; toki naispääosa J.Lee Thompsonin toimintakomediassa Firewalker (1986) Chuck Norrisin vierellä voitaisiin nostaa tähän. Anderson vaihtoi pois elokuva- ja televisiomaailman valokeilasta 1990-luvun puolivälissä ja ryhtyi addiktiohin erikoistuneeseen sosiaalityöhön.

Melody Anderson tässä blogissa:

Melody Anderson is a Canadian actress retired from the lime lights in the mid-1990’s. She started her acting career in numerous television shows in the 1970’s and made her splash within the movie world in Mike Hodges’ science fiction action film Flash Gordon (1980). That movie also just happened to be one of my first exposures to the silver screen back in the day as a kid. Success continued in Gary Sherman’s truly magnificent horror film Dead & Buried (1981)[x] from which she is probably best known among the fans of thriller and horror films. Unfortunately then her star waned as fast as it had risen and her subsequent work were mostly for television series. I suppose we could squeeze in her involvement in a female lead role in J.Lee Thompson’s action comedy film Firewalker (1986) opposite to Chuck Norris. Anderson retired from television- and film work in the mid-90’s and switched careers specializing in addiction-related social work.

Melody Anderson in this blog:

Eddie Marsan

Eddie Marsan on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti uransa jo 1980-luvun loppupuolella. Pitkään Marsan esitti rooleja brittiläisissä televisiotuotannoissa, mutta vuosituhannen vaihteen tienoilla hän löysi itsensä yhä useammin sivurooleista elokuvissa. Tämän blogin teemojen kannalta kiintoisia sivurooleja Marsanilla on ollut lukuisissa elokuvissa. Roolit ovat olleet kuitenkin vähäisiä eikä Marsania ole vielä nähty selkeässä pääroolituksessa tämän blogin kannalta mielenkiintoisissa elokuvissa. Lähimmäksi pääsevät J Blakesonin erinomaisen virkeä neo-noir rikostrilleri The Disappearance of Alice Creed (2009) sekä ohjaaja Kristina Buožytėn liettualais-ranskalais-belgialainen tieteiselokuva Vesper (2022).

Eddie Marsan tässä blogissa:

Eddie Marsan is a British actor. He began his acting career in the late 1980’s but was mainly seen in television productions until about the turn of the century from which point on he has had a bunch of interesting roles in films of interest to this blog. His roles have, disappointedly, remained as relatively supporting roles although there are two roles of interest that come close to co-leading roles as opposed to definitively supporting ones. These are J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009) and director Kristina Buožytėn’s Lithuanian-French-Belgian science fiction film Vesper (2022).

Eddie Marsan in this blog:

Uwe Boll

Uwe Boll on saksalainen ohjaaja ja tuottaja. Kirjallisuuden tohtori päätti siirtyä elokuva-alalle 1990-luvun alussa aloittaen kammottavan surkeilla elokuvaviritelmillä. Jostain oudosta syystä Bollille kuitenkin avautui mahdollisuuksia päästä tekemään elokuvia myös kansainvälisille areenoille ihan oikeiden näyttelijöiden kanssa: Sanctimony (2000), Blackwoods (2001), Heart of America (2002), House of the Dead (2003), Alone in the Dark (2005), BloodRayne (2005), jotka kaikki järjestäen osoittautuivat hyvin huonoiksi elokuviksi, mutta joiden räikeä kaupallisuus onnistui kuitenkin pitämään ohjaajan mukana bisneksessä. Hyvin pian Boll oli profiloitunut tekemään surkeita elokuvajäljitelmiä menestyneistä tietokonepeleistä ja vaikka väliin mahtuu joitakin ihan kelvollisiakin elokuvia (Tunnel Rats (2008), Stoic (2009), Rampage (2009), The Age of Greed (2013)), valtaosa Bollin elokuvista on vain erittäin huonoja. Boll kuitenkin on onnistunut pysymään pinnalla elokuvamaailmassa ja edelleen kykenee hankkimaan elokuviinsa jopa nimekkäitäkin tähtiä, joten ainakin elokuvaviritelmien tuotannollisessa puolessa Boll on onnistunut. Kaikista oudointa on, että Boll todella pitää itseään elokuva-alan nerona (hänen omat sanansa hänen haastattelustaan)!

Uwe Boll tässä blogissa:

Uwe Boll is a producer and director from Germany. A doctor of literature who turned his interests towards the world of movies in the early 1990’s and has become known as one of the worst film directors of all time. He started with truly awful German films and for some odd reason he was then given several chances to produce and direct actual films with actual professional actors and with actual budgets: Sanctimony (2000), Blackwoods (2001), Heart of America (2002), House of the Dead (2003), Alone in the Dark (2005) and BloodRayne (2005). All of them were sprayed with adequate glitter to cover up the fact that these were truly God-awful films. But films that nevertheless were commercially viable enterprises keeping Boll afloat in the movie industry. Quite soon Boll was profiled into a film hack making awful garbage out of successful computer game franchises. Even though Boll has managed to churn out some adequate movies (Tunnel Rats (2008), Stoic (2009), Rampage (2009), The Age of Greed (2013)), the bulk of his output fills the bottoms of the barrels of celluloid trash. Nevertheless Boll has managed to stay in the business and even today (2024) has been able to secure pretty important actors to ’act’ in his films so at least he is fairly seasoned as a producer. The really odd thing about Boll is that he actually thinks he is a genius film maker (his words from his own interview)!

Uwe Boll in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Apocalypse Z (Luca Boni, Marco Ristori, 2013)
  • Movie review (in Finnish only): BloodRayne (Uwe Boll, 2005)
  • Movie review (in Finnish only): House of the Dead (Uwe Boll, 2003)