Kategoria: elokuvat

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin triller Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

Helmet-elokuvahaaste 2026

Mikä juttu?

Bloginpitäjän vaimo on intohimoinen kirjojen lukija ja bloginpitäjä itse taas keskittyy elokuvien keräilyyn ja katseluun. Vuoden 2025 joululahjan yhteydessä rakas vaimo oli ilkikurisuuttaan sujauttanut lahjapakettiin mukaan elokuvahaasteen vuodelle 2026 (Linkki). Helmet-haasteet ovat Suomen pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen yhteisen verkoston luomuksia, joiden tavoitteena on edistää kirjastojen välistä yhteistyötä ja samalla saada lukemisen ja muunkin kulttuurin pariin uusia ihmisiä avartaen maan matosten kulttuurillista horisonttia.

Elokuvahaasteessa on tavoitteena vuoden aikana katsoa elokuvia, jotka täyttävät kulloisenkin vuoden haasteeseen asetettuja kohtia. Kohtia on puolensataa, mutta toki jokin yksittäinen elokuva voi täyttää useammankin haasteen kohdan samalla kerralla. Pääsääntöisesti bloginpitäjä on kiinnostunut vain tiettyjen lajityyppien edustajista (tieteis-, kauhu-, jännitys- ja toimintaelokuvat). Ylimääräinen ekstrahaaste tuleekin vielä siitä, miten bloginpitäjä onnistuisi ujuttamaan haasteen kohtiin mahdollisimman monta itseä kiinnostaa lajityyppiä. Se on toki täysin vastoin alkuperäistä ideaa eli laajentaa omaa horisonttia elokuvallisen ilmaisun erilaisiin suuntauksiin, mutta tuskinpa kukaan tulee mustalla piipaa-autolla bloginpitäjää hakemaan tällaisesta kerettiläisyydestä.

Haasteessa on kosolti pohdintaa aiheuttavia kohtia, mutta muutaman kohdan kohdalla kohteen täyttävä valittu elokuva juolahtaa hakemattakin esiin. Listaan tähän artikkeliin haasteen kautta kohtaamani elokuvat ja ehkä kustakin riittää jotain tarinoitavaakin. Punaiseilla merkittyihin kohtiin en ajatellut ryhtyväni ollenkaan, koska ei vain kiinnosta. Ajan funktiona voi toki näihinkin kohtiin palata. Sen näkee sitten. Purppuralla merkityt elokuvat ovat ns. jonossa eli niitä ei enää tarvitse metsästää mistään.

  1. Elokuvassa nähdään turhamainen filmitähti 
  2. Elokuvassa kostetaan väärälle henkilölle 
  3. Vuonna 1966 julkaistu elokuva 
  4. Elokuvassa kuvataan kuihtuvaa kylää tai kaupunkia 
  5. Elokuvassa on kultti 
  6. Tammi-kustantamon Keltaisen kirjaston kirjan elokuvafilmatisointi 
  7. Elokuvassa harrastetaan parkouria 
  8. Elokuvassa nahistellaan koneen kanssa 
  9. Elokuva väsyneestä palkkatappajasta 
  10. Elokuvassa tanssilattia sähköistyy 
  11. Elokuvassa pikkupojat seikkailevat 
  12. Gene Hackmanin tähdittämä elokuva 
  13. Mahdottoman huono elokuva 
  14. Prinsessaelokuva 
  15. Whodunnit-tarina 
  16. Elokuvassa on majava 
  17. Ohjaajan versio 
  18. Elokuvassa kritisoidaan patriarkaattia 
  19. Elokuvassa esiintyy Jim Henson’s Creature Shopin luomuksia 
  20. Elokuvassa selvitetään poliisin voimankäyttöä 
  21. Elokuvassa natsi piilottelee 
  22. Elokuvassa nähdään jäyhä engelsmanni 
  23. Wuxia-elokuva 
  24. Queer-palmulla tai Teddyllä palkittu elokuva 
  25. Elokuvassa keikutaan korkeuksissa 
  26. Elokuvassa nähdään mutantteja 
  27. Spagettiwestern 
  28. Elokuva mieslapsesta 
  29. Elokuva kansantaruista 
  30. Elokuvassa vilahtaa Elvis 
  31. Elokuvassa iällä ei ole väliä 
  32. Elokuvasta löytyy piiloviittaus johonkin toiseen elokuvaan 
  33. Klassikkomusikaali 
  34. Folkhorror-elokuva 
  35. Elokuvassa on talismaani tai taikakalu 
  36. Markus Selinin tuottama elokuva 
  37. Rikoskomedia 
  38. Maalauksellinen epookki 
  39. Elokuvassa eletään maailmanlopun tunnelmissa 
  40. Elokuvassa on jousisoittaja 
  41. Hurtti elokuva poliitikosta 
  42. Elokuvassa on myötätuntoinen hoitaja 
  43. Urheiludokumentti 
  44. David Lynchin ohjaama elokuva tai elokuva, josta tulee tunne, että se voisi olla David Lynchin ohjaama 
  45. Elokuvassa mennään ensitreffeille 
  46. Elokuvassa ollaan Ranskan maaseudulla 
  47. Elokuvassa näyttelee Regina Linnanheimo 
  48. Elokuvassa pelastetaan joulu 
  49. Vuonna 2026 julkaistu elokuva 
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuva 

Suunnitelmaa katseltavista elokuvista

1. Elokuvassa nähdään turhamainen filmitähti 

Huhhei! Nyt olisi varaa mistä valita … ottaako se kaikkien diivojen ylikuningatar Jennifer Lopez, epäluotettava bilettäjä Lindsey Lohan, sekopäinen Alec Baldwin, raivotar Asia Argento, tuittupäinen Jennifer Aniston, vaativa Katherine Heighl, väkivaltaiseksikin yltyvä snobbailija Sharon Stone, äärimmäisen egotistinen William Shatner tai ehkäpä nirppanokkainen Julia Roberts. Kaikkien kohdalta voisi löytyä mukavasti katseltavaa. Esimerkiksi Argento elokuvassa The Heart Is Deceitful Above All Things (Petollinen on ihmissydän, Asia Argento, 2004), Lopez elokuvassa The Boy Next Door (Rob Cohen, 2015), Baldwin elokuvassa Malice (Petos mielessä, Harold Becker, 1993), Stone elokuvassa The Burma Conspiracy (Jérôme Salle, 2011) tai miksei vaikka Roberts elokuvassa The Pelican Brief (Pelikaanimuistio, 1993). Tätä pitää vielä hieman pureskella, kun vaihtoehtoja on niin pirusti. J-Lo olisi poskettoman ylimielisessä diivailussaan ihan ässä valinta nykyisistä aktiivisista tähdistä eli ehkä hän sopisi kategoriaan kaikkein parhaiten.

2. Elokuvassa kostetaan väärälle henkilölle

Muutamia houkuttelevia vaihtoehtoja tässäkin kategoriassa. Aivan ilmeinen olisi Christopher Nolanin elokuvan Memento (2000) uudelleenkatselu. Kivoja vaihtoehtoja voisi olla myös Atom Egoyanin Remember (2015), Jeremy Saulnierin Blue Ruin (2013) ja miksei Denis Villeneuven Prisoners (Vangitut, 2013). Jälkimmäisin on todennäköisesti se mihin tässä olisin lopulta kallistumassa, kun Abel Ferraran Ms. 45 (1981), Ingmar Bergmanin Jungfrukällan (Neidonlähde, 1960), Tarantinon Kill Bill (2003), Kim Jee-woonin I Saw the Devil (2010), Gaspar Noén Irréversible (2002) tai vaikka Park Chan-wookin Oldboy (2003) – vaikka kategorian sisälle kelvollisesti mahtuisivatkin – eivät nyt välttämättä kuvasta kategorian otsikon yhden henkilön ideaa ja noita kun on jo aiemminkin nähty (toki uusintakatselu olisi paikoillaan kaikille).

3. Vuonna 1966 julkaistu elokuva

Noinkohan Claude Chabrolin elokuvan La ligne de démarcation (Demarkaatiolinja, Line of Demarcation, 1966) jotain reittiä pääsisi katsomaan? Jos en sitä jostain syystä katsottavaksi löydä, pitää löytää jokin toinen kandidaatti tähän kategoriaan. Toki Demarkaatiolinjan ensi-ilta Suomessa oli vasta 1967. Vastaavasti Chabrolin 1965 julkaistu rikostrilleri Marie Chantal contre Dr. Kha (Punaiset rubiinit) sai Suomen ensi-iltansa 1966. Enpä nyt tiedä mikä oli kategorian alkuperäinen tarkoitus: julkaisu Suomessa vai julkaisu ylipäätänsä. No joo … ehkä hiusten halkomista on tämä ja onko sillä silleensä väliäkään, jos näihin elokuviin en käsiksi edes pääsisi. Alfred Hitchcockin vakoilujännäri Torn Curtain (Revitty esirippu, 1966) sopisi kyllä hyvin sekin tähän kategoriaan yhdeksi vaihtoehdoksi ja varmasti olisi helpommin saatavilla se. Mario Bavan kauhumysteeri Operazione paura (1966) on sekin helppo ottaa listalle. Bavan I coltelli del vendicatore (Koston tikarit, Knives of the Avenger, 1966) kävisi myös muuten, mutta kun olen sen tässä blogissa jo kertaalleen arvioinut eikä se nyt niin erinomainen ollut, että viitsisi tämän haasteen takia uudelleen katsoa. Kivana vaihtoehtona pitää ehkä myös nostaa François Truffaut’n tieteisdystopia Fahrenheit 451, koska sen edellisestä katsomiskerrasta on kulunut jo kovasti kauan.

4. Elokuvassa kuvataan kuihtuvaa kylää tai kaupunkia

Tähän kategoriaan ajattelin ottaa katsottavaksi Debra Granikin rikostrilleriä ja selviytymisseikkailua yhdistelevän elokuvan Winter’s Bone (2010). Silloin vielä nuori näyttelijätär Jennifer Lawrence sai pääroolistaan vain 20-vuotiaana uransa ensimmäisen Oscar-palkintoehdokkuuden parhaan naisnäyttelijän kategoriassa. B-suunnitelmana voisi olla Sam Raimin A Simple Plan (Joka leikkiin ryhtyy, 1998), jos Winter’s Bone sopisikin paremmin ”whodunnit”-kategoriaan. Saapa nähdä.

5. Elokuvassa on kultti

No höh, kun tuli juuri katsottua Nick Cassavetesin God Is a Bullet (2023), jossa yksi nuorista suosikkinäyttelijöistäni, Maika Monroe, synkistelee lapsia kaappaavana hämäräperäisen saatananpalvojakultin entisenä uhrina ja jäsenenä. Jonkun aikaa on ollut sattumalta kiikarissa siipaista silmille Daniel Myrickin Believers (Believers – kauhun kultti, 2007), jossa uskonnollinen kultti kaappaa ja murhaa ihmisiä tavoitteenaan estää maailmanloppu. Erilaisia kultteihin liittyviä elokuvia olisi kyllä aika kivasti tarjolla, mutta Myrickin teos taitaapi olla tämän kerran valinta.

6. Tammi-kustantamon Keltaisen kirjaston kirjan elokuvafilmatisointi 

Ei ihan helppo kategoria, mutta silmiin tarttuu Tammen listoilta oitis Graham Greene. Greenen teoksista voisi lähteä suodattamaan elokuvia, jotka sopisivat omaan makuun. Näihin voisi ajatella sopivaksi esim. The Quiet American (Hiljainen amerikkalainen) ihan kumpana tahansa sovituksena (Joseph L. Mankiewicz, 1958 tai Philip Noyce, 2002) tai Brighton Rock (Kiveä kovempi) ihan kumpana tahansa sovituksena (John Boulting, 1948 tai Rowan Joffe, 2010).

7. Elokuvassa harrastetaan parkouria

Eräs ensimmäisistä, Pierre Morelin Banlieue 13 (District 13, 2004), parkouria sisältävistä elokuvista on jo aikanaan tiirailtu, mutta ehkä elokuva kestäisi uusintakierroksenkin. Uusintakierroksen kestäisi hyvin myös Olivier Megatonin Colombiana (2011)[x]. Sopivana vaihtoehtona voisi vielä olla Camille Delamaren rikostrilleri Brick Mansions (2014).

8. Elokuvassa nahistellaan koneen kanssa

Tekoäly hävittää ihmiskunnan ihan just näillä hetkillä. Ihmiskunnan viimeisiä kuolinkorinoita yskiessä voisi kategorian katsottavaksi elokuvaksi ottaa Gerard Johnstonen M3GAN 2.0 (2025), jossa tekoälyn siivittämä nukenpirulainen laittaa haisemaan. Ydinkatastrofin ja Y2K-pelkojen jälkeen vallalle elokuvamaailmassa on noussut virusten, ilmastonmuutoksen ja tietenkin koneiden kapinan kaltaisilla kollektiivisilla peloilla ratsastaminen. Näistä viime mainittuun ja ah-niin-kuumaan teemaan tämä elokuva sopii hyvin ja kun se ensimmäinenkin tuli katsottua ja jossain määrin siitä tykkäsinkin niin mikä jottei tähän toiseenkin voisi sitten ryhtyä.

10. Elokuvassa tanssilattia sähköistyy

Joo! Wes Cravenin komediallinen slasher-sekoilu Shocker (1989)[x] olisi tähän kategoriaan kuin nakutettua katsomista, vaikka tuo on toki jo jokuseen kertaan vilkuiltukin. Tässä tapauksessa kategorian kuvaus menisi niin kirjaimellisesti nappiin kuin mennä voi. Gaspar Noén psykologinen kauhutragedia Climax (2018) olisi sitten vaihtoehtoinen tapaus; ihan pelkästään Sofia Boutellan takia tuokin elokuva on aiemmin tullut hankittua.

11. Elokuvassa pikkupojat seikkailevat

Fred Dekkerin The Monster Squad (Kauhukopla, 1987), jos sen jostain käsiini vain satun saamaan. Tämä kategoria ei ole itseäni kovin kiinnostava.

15. Whodunnit-tarina

Kategoriaan menisi jos ja vaikka mitä. Ykkösvaihtoehdoksi valitsen tällä kertaa Atom Egoyanin kahteen aikajanaan sijoittuvan eroottisen trillerin Where the Truth Lies (Alaston totuus, 2005). Elokuva on varsin vähän tunnettu tapaus huolimatta sen saavuttamasta suosiosta elokuvafestivaaleilla.

16. Elokuvassa on majava

Hiihaa! Jordan Rubinin Zombeavers (2014) olikin jo valmiiksi katsomislistalla. Tähän kategoriaan se sopii kuin nakutettu.

17. Ohjaajan versio 

Jok’ikinen vuosi katson Ridley Scottin oman suosikkini Alien (Alien – kahdeksas matkustaja, 1979)[x] eikä tämäkään vuosi taida poikkeusta tehdä. Sen sijaan vuoden 2003 ”ohjaajan versio” ei ole mikään autuaaksi tekevä elokuvan variantti. Sen sijaan James Cameronin ohjaaman jatko-osan Aliens (Aliens – paluu, 1986) kohdalla asia on täysin toisin: itse en teatteriversiosta enää paljoa perusta, kun elokuvan nk. Special Edition on niin paljon parempi. Vaikka virallisesti elokuvan pidennettyä versiota ei markkinoinnissa olekaan kutsuttu ohjaajan versioksi, se on kuitenkin de facto juuri sitä. Ja siis nämä kaksi elokuvaa katsotaan useimmiten lähipäivinä toisistaan ja varmaan näin käy tänäkin vuonna. Tosin erilaisia ohjaajan versio -elokuvia on hyllyt pullollaan muutoinkin, mutta olkoon tämä nyt se suunnitelma A (A niin kuin Aliens).

19. Elokuvassa esiintyy Jim Henson’s Creature Shopin luomuksia 

Tämä lienee ns. selvä tapaus: Emma Tammen mysteerikauhu Five Nights at Freddy’s (2023).

21. Elokuvassa natsi piilottelee

TODO

22. Elokuvassa nähdään jäyhä engelsmanni 

Hammer! Tähän mäjähtää Hammer-studioiden elokuvista jokin Peter Cushingin tai Christopher Leen tähdittämä täräys. Terence Fisherin elokuvassa The Devil Rides Out (Paholaisen morsian, 1968) olisi peräti montakin jäyhää engelsmannia ja kukapa unohtaa Charles Grayn sieluun pureutuvaa pahuutta kulttijohtajana. Tämä menisi toki kultti-kategoriaankin B-suunnitelmana. Ehkä kuitenkin kallistun toiseen Terence Fisherin elokuvaan: Frankenstein Created Woman (1967), ihan vain siksi koska sehän oli raaistavana ja mielenterveyttä vahingoittavana kokonaan kielletty elokuva Suomessa julkaisustaan aina vuoden 1987 uudelleentarkastukseen, jossa noin 5 minuutin leikkauksien jälkeenkin elokuvalle heltyi kova K18 -leima. Videolain varjolla sitä ei siten saanut edes VHS-tallenteina Suomessa julkaista eikä esittää.

23. Wuxia-elokuva

Hmm… tähän kategoriaan löytyisi omista kokoelmista jo kosolti teoksia. Ehkä nyt kuitenkin houkuttaisi ilmeisten modernien elokuvien asemesta katsastaa jokin iäkkäämpi teos. Yuen Woo-Pingin Wing Chun (1994) ehkä? Toisaalta tekisi mieleni näytättää Ang Leen Wo hu cang long (”Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme”, 2000) pojalleni, koska hän ei tätä modernia wuxia-klassikkoa ole tietääkseni vielä nähnyt.

24. Queer-palmulla tai Teddyllä palkittu elokuva

Skip. Ei ole itseäni kiinnostava kategoria. Voi olla, että Park Chan-wookin Ah-ga-ssi (The Handmaiden, 2016) voisi sopia tähän, jos sen jostain kätevästi käsiini saan.

25. Elokuvassa keikutaan korkeuksissa 

Tähänkin osuisi isompikin nippu kaikenlaista jännää, mutta tulin jo aiemmin hankkineeksi Asger Lethin rikoskomedian Man on a Ledge (Reunalla, 2012) ja ainakin tämä elokuva kuittaa kategorian varsin osuvasti. Siinäpä nimittäin entinen rikollinen on aikeissa hypätä korkeasta tornitalosta Manhattanilla ja häntä koetetaan puhua aikeestaan ympäri.

27. Spagettiwestern

Tonino Cervin spagettiwestern Oggi a me… domani a te! (Kostajat, ”Today We Kill, Tomorrow We Die!”, 1968) olisi sopivasti jo muutenkin katsomislistalla. Käsikirjoittajanahan siinä on italialaisen kauhun mestariohjaajan Dario Argenton ensimmäisiä käsikirjoituksia ajalta, jolloin Italian filmiteollisuus alkoi sylkeä ulos spagettiwesternejä suorastaan liukuhihnalta.

28. Elokuva mieslapsesta 

Ohjaaja Ari Aster astui omaan tietoisuuteeni ensiohjauksellaan Hereditary (Hereditary – pahan perintö, 2018)[x], jota pidän itse toistaiseksi kuluvan vuosituhannen parhaimpiin kuuluvana kauhuelokuvana. Sitä seurasi omituinen ja tarpeeksi erilainen Midsommar (Midsommar – loputon yö, 2019). Seuraavana vuoroon tuli vuonna 2023 Beau Is Afraid. Sitä en ole vielä nähnyt ja luulemma, että se sopisi tähän kategoriaan kivasti. Koetetaan sitä.

29. Elokuva kansantaruista

Tjaa tämä kategoria taitaa olla suorastaan suunniteltu Antti J.Jokisen alkuvuodesta 2026 ensi-iltansa saavalle fantasiadraamalle Kalevala: Kullervon tarina (2026).

30. Elokuvassa vilahtaa Elvis

Haasteen tekijät ovat mahdollisesti tarkoituksella jättäneet tarkentamatta, että kenestä Elviksestä kyse oikein olisikaan. Tähän on siis hyvä tarttua ja tuoda suunnitelmaksi katsoa legendaarisen Hong Kong -elokuvan yhden suuren nimen, Wong Kar-Wain elokuva Yi dai zong shi (The Grandmaster, 2013), joka kertoo Bruce Leen oppi-isän Ip Manin tarinaa. Elokuvaahan tehtiin peräti kymmenen vuoden ajan, koska ohjaaja ei voi sietää omasta mielestään epätäydellisiä kohtauksia. Ja se ”Elvis” on tässä elokuvassa sivuosassa näyttelevä Elvis Tsui. Elvis on pitkän linjan Hong Kong -elokuvien näyttelijä, joka on näytellyt kymmenissä ja kymmenissä kamppailulaji- ja toimintaelokuvissa ja varsin usein ns. pahisten rooleissa, koska miehen karski ulkonäkö sellaisiin rooleihin sattuu helposti sopivan. The Grandmaster on saanut Suomessakin Rakkautta&Anarkiaa -festivaalien kautta fyysisen tallenteen julkaisunkin – tämä on hyvä lisä omaan kokoelmaan Kung Fu/HK -elokuvia.

32. Elokuvasta löytyy piiloviittaus johonkin toiseen elokuvaan 

Onpa kyllä kategoriana hieman eksentrinen (en viitsinyt sanoa typerä), koska viittauksen yleensä tietää vain elokuva näkemällä. Mikäli ei ennalta suunnittele katsottavien elokuvien kokonaisuutta ollenkaan ja arpoo aina minkä tahansa elokuvan näkemisen jälkeen että osuuko nähty jonkin haasteen kohtaan niin silloin kategoria olisi siedettävämpi. Puolen sadan elokuvan läpikäynti haasteessa kyllä minusta edellyttää hieman pohjustusta – ainakin tällaiselta tavalliselta työsskäyvältä kuolevaiselta – koska määrättömästi aikaa kahlata elokuvia sattumanvaraisesti ei vain ole. Sattumoisin toki omasta kokoelmasta löytyy läjäpäin elokuvia, jotka tähän kategoriaan jo valmiiksi sopisivat ja seuraavaa katselukierrosta odottavat. Jonkun kasariajan kauhuklassikon voisi laittaa tähän siltä varalta, että mitään sopivaa muuta vittausta ei vastaan tule lähimpien kuukausien aikana. Esimerkiksi Wes Cravenin Nightmare on Elm Street (1984), jossa viittaus Sam Raimin elokuvaan Evil Dead (1981).

34. Folkhorror-elokuva

Jos vain jostakin saan käsiini Valdimar Johanssonin elokuvan Dýrið (Lamb, 2022), niin se olisi minulle selkeä valinta tähän kategoriaan eikä suinkaan vähiten siksi, että omassa sydämessäni on ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapacelle raivattu tilaa keskimääräistä isommin. Kategoriassa olisi paljon hyvin viimeaikaisiakin elokuvia, mutta yhtä lailla klassikkopätkiä 70-luvultakin. Jos Johanssonin elokuvaan en pääse käsiksi, voisin aivan hyvin ottaa koppia yhdestä alan klassikosta, Piers Haggarding elokuvasta Blood on Satan’s Claw (Paholaisen nahka, 1971).

35. Elokuvassa on talismaani tai taikakalu 

Olisiko aika palata (jälleen) Clive Barkerin sekopäiseen maailmaan elokuvan Hellraiser (1987) merkeissä? Hellraiserin Puzzle Box on kauhuelokuvien maailmassa yksi niistä aivan keskeisimmistä taikakaluista. Muita klassikkotapauksia olisi Robin Hardyn Wicker Man (Uhrijuhla, 1973), Alan Parkerin Angel Heart (Noiduttu sydän, 1987) ja miksei vaikka Roman Polanskin Ninth Gate (Yhdeksäs portti, 1999). Kaikki aivan erinomaisia tapauksia. Hong Kong -elokuvista voisi kanssa löytyä yhtä sun toista kiintoisaa tämän kategorian alle. Ja mahtaisko Don Coscarellin Phantasm (Phantasm – yön kauhut, 1979) sopia tähän tai jopa Richard Kellyn The Box (2009)?

36. Markus Selinin tuottama elokuva

Tässä kategoriassa ei ole tilaa kilpailulle, koska Selinin tuottamien elokuvien listassa on vain ja ainoastaan yksi teos, joka kelpaa itselle osaksi tätä haastetta ja se on Renny Harlinin Born American (Jäätävä polte, 1986).

39. Elokuvassa eletään maailmanlopun tunnelmissa 

Näitähän riittää. Uskaltaisikohan laittaa pyörimään Xavier Gensin elokuvan The Divide (2011) reippaasti pidennetty versio, kun se originaalikin oli aika hurjaa tiirattavaa? Aika tarkkaan joka vuosi tulen katsoneeksi muutamia vakioklassikkoja ja näistä tähän kategoriaan uppoaisi luonnollisesti ainakin George A.Romeron Day of the Dead (1985)[x]. Kategorian tematiikka itsessään on minua kiinnostavaa aihepiiriä ja pyrin joka tapauksessa tähän liittyviä elokuvia katsastamaan aina mahdollisuuksien salliessa. Eli ehkä tähän valikoituu jokin uusi tuttavuus. Saapa nähdä.

40. Elokuvassa on jousisoittaja 

Legendaarisen italokauhuohjaajan Luigi Cozzin musiikkikauhuelokuva Paganini Horror (1988) tulee kyllä oitis mieleen ja olisi oivallinen valinta tähän kategoriaan. Tuoreempaa materiaalia edustaisi Richard Shephardin The Perfection (2018). Toisessa viulu vinkuu, toisessa sellot soivat. Pangin veljesten kummituskauhistelu Gin gwai (The Eye, 2002) sokeasta viulunsoittajasta saattaa ehkä sekin löytää tiensä levylautaselle eikä sen jenkkiversio (Moreau/Palud, The Eye, 2008) sekään ole hullumpi tapaus.

42. Elokuvassa on myötätuntoinen hoitaja 

Hmm… myötätuntoinen hoitaja? Mahtaisikohan se kelvata, että hoitaja on aluksi myötätuntoinen, mutta myöhemmin ei sitten niinkään? Sellainen, joka kanavoisi Kathy Batesin hahmon Rob Reinerin klassikkotrillerissä The Misery (Piina, 1990) tai sellainen, joka muistuttaisi Rosamund Piken hahmoa Fouad Mikatin kostotarinassa Return to Sender (2015). No joo … hoitajia on niin moneen lähtöön. Voi olla, että katson (jälleen, tämä on yksi salaisista paheistani…) Zack Snyderin zombiekauhistelun Dawn of the Dead (2004)[x], koska tykkään niin paljon Sarah Polleystä tai ehkä John Landisin An American Werewolf in London (Ihmissusi Lontoossa, 1981), koska se on vaan yksi parhaista ihmissusielokuvista ikinä. Toisaalta minulta on vielä(kin) näkemättä Doug Aarniokosken Nurse 3-D (2013), joka olisi aika sopiva sekä kategoriaan että itseä kiinnostaviin lajityyppeihin. Toki hetken mielijohteesta saatan yht’äkkiä pyöräyttää jonkun klassisen film noir -pätkänkin, kuten vaikka Curtis Bernhardtin Possessed (Mieletön rakkaus, 1947) tai Jacques Tourneurin I Walked with a Zombie (Yö voodoo-saarella, 1943).

44. David Lynchin ohjaama elokuva tai elokuva, josta tulee tunne, että se voisi olla David Lynchin ohjaama 

Kun kerran kategorian nimessä on tuollainen houkutteleva ehtorakenne, niin voisin kernaasti miettiä lynchmäisiä vaihtoehtoja Lynchille. Voisiko sinne kiilata epäluotettavaa narratiivia ajava Tarsem Singh jollakin sopivalla teoksella, surreaalista mielikuvitusta subjektiiviseen kokemukseen yhdistelevää Darren Aronofskyä, outoutta ja kaksoisolentoja proponoiva David Cronenberg (miksei poikansakin) tai surreaalisen kokemuksen ja reaalimaailman kahleet aikanaan kokonaan katkonut Dario Argento?

45. Elokuvassa mennään ensitreffeille

No tätä ei tarvinnut kauan miettiä: William Webbin Party Line (1988). Harvinaisempi eroottissävyinen, sopivan niljakas psykologinen trilleri Brian De Palman jalanjäljissä. Ja niitä ensitreffejä mahtuu tähän tapaukseen useampiakin vieläpä!

46. Elokuvassa ollaan Ranskan maaseudulla 

Siitä on jo liian monta vuotta aikaa, kun viimeksi näin Jean Rollinin zombieklassikkon Les raisins de la mort (Grapes of Death, 1978), joten se olisi hyvä kiekko laittaa pyörimään. Robert Fuestin rikostrilleri And Soon the Darkness (1970) olisi sekin hyvä vaihtoehto, kuten myös hieman vastaavista lähtökohdista ponnistava George Sluizerin Spoorloos (The Vanishing, 1988). Claude Chabrolin sarjamurhaatrilleri Le Boucher (1970) istahtaisi sekin vallan mainiosti tähän kategoriaan. Uudemmista elokuvista matkaan voisi tarttua uusintakierrokselle Alexandre Ajan Haute Tension (Haute Tension – kiihtyvää kauhua, 2003), Fabrice du Welzin Calvaire (2004), Xavier Gensin Frontière(s) (Frontier(s), 2007), Kim Chapironin Sheitan (2006) tai David Morleyn Mutants (2009). Enpä nyt ihan tarkkaan osaa sanoa, miten vahvasti tuon ”maaseutu” -termin haluaisin tässä näkyvän. Kaikki nämä toki tapahtuvat syrjäisissä maaseutulokaaleilla, mutta ensimmäiset kolme jossakin määrin eniten ehkä korostavat juuri sitä maaseutua versus muuten vain eristyksissä.

48. Elokuvassa pelastetaan joulu 

No tiedä nyt sitten pelastetaanko koko joulu käsiteenä, mutta pelastetaan siinä nyt ainakin itse joulupukki. Nimittäin Tommy Wirkolan räväkkä joulujännäri Violent Night (2022). Tämäkin tuli aikanaan teatterissa jo koettua, mutta tänä vuonna on aika kokea se uudelleen osana tätä haastetta.

Toteutumaa katselluista elokuvista

En vaivaudu kirjaamaan kategorioista kuin vain sen, joka ensimmäisenä elokuvana sattuu kategorian täyttämään. Tämä siksi, että keskimäärin kulutan elokuvia hyvinkin sen 150 kappaletta vuosittain, joten tietenkin monikin elokuva osuisi joihinkin kategorioihin.

Tammikuu 2026

1.1.2026 kategoria 4, elokuva Winter’s Bone (Debra Granik, 2010). Oma arvioni tälle ränsistyvän hökkelikyläyhteisön arkea kuvaavalle draama- ja jännityselokuvaa yhdistävälle elokuvalle on 6/10.

3.1.2026 kategoria 15, elokuva Komisario Palmun erehdys (Matti Kassila, 1960). Mika Waltarin alkuteokseen pohjautuva suljetun huoneen -mysteeritarina hakee pohjansa suoraan Gaston Leroux’n alkulähteiltä, mutta elokuvasovituksessa tämä premissi on lopulta aika pienessä roolissa. Oma arvioni Suomen elokuvateollisuuden yhdelle kruunuista on 7/10.

4.1.2026 kategoria 22, elokuva Frankenstein Created Woman (Frankenstein vangitsi sielun, Terence Fisher, 1967). Teknisesti ottaen paroni Frankenstein huseeraa Weimarin tasavallassa, mutta minäpä nyt ykskantaan kelpuutan brittien tekemän, Briteissä kuvatun ja brittien tähdittämän elokuvan tähän kategoriaan. Peter Cushing on siis se jäyhä engelsmanni, juu. Arvioni tälle Hammer-studion klassikolle on 7/10.

Sydney Sweeney

Sydney Sweeney on yhdysvaltalainen näyttelijätär. Nuorena hyperaktiivisuuttaan monilla eri urheilu- kamppailulajeilla hoitanut nuori nainen päätyi lopulta näyttelijäksi vanhempiensa vastuksesta huolimatta. Pienillä rooleilla ja televisiosarjatuotannoissa aloittanut Sweeney nousi kuuluisuuteen televisiosarjojen Sharp Objects, Handmaid’s Tale ja Euphoria kautta, mutta isommat elokuvaroolit avautuivat vasta Euphoria-sarjan menestyksen myötä. Nopeaan tahtiin 2019 alkaen Sweeney olikin sitten jo mukana tämän blogin teemojen kannalta kiinnostavissa elokuvissa, kuten Quentin Tarantinon Once upon a Time in … Hollywood (2019), Zu Quirken Nocturne (2020), Michael Mohanin The Voyeurs (2021) ja Adam Randallin Night Teeth (2021). Vaikka Sweeney on sittemmin roolitettu monipuolisesti erilaisten lajityyppien elokuviin, mainittakoon tässä yhteydessä Sweeneyn kovasti onnistuneet roolit tuoreemmissa elokuvissa kuten Michael Mohanin Immaculate (2024) ja Ron Howardin Eden (2024). Toivomme Sweeneyn tarttuvan jatkossakin jännitys- ja kauhuelokuvien rooleihin!

Sydney Sweeney tässä blogissa:

Sydney Sweeney is an American actress. As a youngster she was into many martial arts and sports mainly yo treat her hyper-activity until at about the age 13 she switched into acting. She had many minor and insignifant roles in within the movie industry but finally rose to fame due to her acting abilities in television series Sharp Objects, Handmaid’s Tale and Euphoria. Starting in 2019 she was quickly snatched into roles (of interest to this blog only) by Quentin Tarantino (Once Upon a Time in … Hollywood, 2019), Zu Quirke (Nocturne, 2020), Michael Mohan (The Voyeurs, 2021) and Adam Randall (Night Teeth, 2021). Although Sweeney has had a myriad of different castings in a wide variety of genres since then, the horror and thriller movies are of special interest to this blog and luckily Sweeney has taken parts in such movies as Michael Mohan’s Immaculate (2024) and Ron Howard’s Eden (2024). We hope we see her in many more genre movies in the future!

Sydney Sweeney in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): The Voyeurs (Michael Mohan, 2021)

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Juliste- ja kansikuvahassuttelut

Tässä artikkelissa hihitellään sitä, mitä kaikkea potaskaa meille katsojille yritetään elokuvien sisällöstä syöttää elokuvien julisteiden tai fyysisen elokuvatallenteen kansipaperien kautta. Kaikki elokuvia edes sivusilmällä seuraavat tietävät tasan tarkkaan, että aika usein julisteiden ja kansien avulla yritetään myydä jotain, mitä itse elokuvassa ei konsanaan ole tarjolla.

Split Second (Tony Maylam, 1992)

Rutger Hauerin nimellä myyväksi tarkoitettu elokuva sai ensi-iltansa melko vaikeiden tuotannollisten vaiheiden jälkeen joulun aikaan 1992, mutta kyykkäsi pahasti lippuluukuilla epäilemättä siksi, että se on sekainen, epäkoherentti sotku, joka naamioituu kyttäkamu-teemaiseksi tieteisdystopiaksi. Pohjoismaisen DVD-version kannessa komeilee elokuvan päätähti Rutger Hauer niin nimenä kuin kuvanakin. Hiustyyli ja pärstäkuvan vaatetus ovat toki jonkin matkan päässä siitä, miltä Hauer pääosan elokuvan kulkua näyttää, mutta kyllä siitä Rutger Hauerin tunnistaa.

Hauer pitelee käsissään jotain nykypäivän ysimilliseltä vaikuttavaa paukkurautaa, mutta elokuvassa Hauerin hahmolla oli erityisenä aseistuksenaan huomattavasti järeämpi tieteismaailmaa varten kehitetty pyssykkä, jonka tuhovoima oli jotain aivan muuta kuin mitä tuollaisella tavis-pyssykällä saavuttaa voisi. Tokihan hänen käpäliinsä osui pari pikkupyssyäkin (nekin revolvereita eikä kansikuvan kaltaisia puoliautomaatteja) elokuvan kuluessa, mutta pääosan ajasta vedeltiin joko isolla scifi-pyssykällä tai sitten sellaisella kahden käden sarjatulta ampuvalla rynnäkköhaulikolla. Kumpikin olisi ollut kovasti paljon sopivampi ja vetävämpi ase kansikuvaan. Hieman jopa vaikuttaa siltä, että ase on kuvamanipulaatiolla kansikuvaan riipaistu jostain ihan muualta.

Hauer ja iso pyssykkä, jota elokuvassa kutsutaan nimellä ”.450 Magnum” tai vain leikkisästi ”Cannon”. Ase oli kuvauksia varten rakennettu Crossman 3357 -merkkisestä .50 kaliiperin värikuula-aseesta.

Kansikuvassa on massiivisen räjähdyksen edustalla jännä valkoinen auto, joka antaisi olettaa, että autolla olisi jokin kiva merkitys tai syy olla kansikuvassa. Itse elokuvassahan ei ole – siis ollenkaan, edes missään kohtauksen taustalla – mainittua autoa eli se on aivan keksitty kapistus tähän! Ei ole muuten mitään räjähdystäkään; elokuvan rämistely keskittyy pyssyjen kanssa puuhailuun eikä isompaan kalustotuhoon eli tuollaisia kuvan mukaisia räjähdyksiä ei elokuvassa kertakaikkiaan ole ollenkaan. Hauerin vaatetukseen on leikkisästi upotettu sekuntitarkkaa kellonajan digitaalista tulostusta veikeästi scifillä kirjasinlajilla. Elokuvan nimihän on ”Split Second” eli ”varmaan tässä sekunneilla on jokin isompi merkitys”, lienee arvellut kansikuvan tehtaillut ”taiteilija”. No ei ole – itse elokuvassa ei ole mitään sekuntipeliä, ei mitään laskentaa kohti nollaa tai ylipäätänsä yhtään ainutta kohtausta, jossa sekuntitarkka ajanmittaus olisi missään roolissa. Hauerin hahmo kyllä kertaalleen vilkaisee analogista rannekelloaan ihan alkumetreillä, mutta siinäpä nuo kellotouhut sitten ovatkin. Itse asiassa elokuvan nimikin piti olla jotain aivan muuta, mutta tämä siihen vaikean tuotannon jälkeen sitten rykäistiin. Aina on toki mahdollista, että kuvan värkännyt ”taitelija” on ollut krapulassa ja miettinyt sekunteja rustatessaan kellovalmistaja Tag Heueria, joka on helppo sekoittaa Rutger Hauerin nimeen.

Pieni juoksukuva Hauerista lienee lainattu pohjoismaisen VHS-julkaisun takakannesta ja siitä on näppärästi editoitu pois elokuvan toinen päätähti Alastair Duncan, koska miksipä kyttäkamu-teemaisen elokuvan kannessa nyt pitäisi erikseen korostaa, että elokuva soljuu eteenpäin nimenomaan kahden keskenään erilaisen kytän vuorovaikutuksen ansiosta.

Siis oikein iloisesti pieleen menee DVD:n kansikuvitus. On siinä sentään Hauer; sekin naamakuva on ehkä jostain muualta ongittu kuin itse elokuvasta, mutta sama mies nyt sentään kuitenkin!

Ava [Final Target] (Tate Taylor, 2020)

Tate Taylorin kova muija pieksee kaikki -elokuvassa julisteessa on kuitenkin vielä pitänyt vähän suurennella elokuvan sisältöä – yllättäen!

Julisteessa taustalla pörrää joku helikopteri ja alaoikealla pyörii jotain ihme sotilaita räjähdysten keskellä taistelutantereella panssaroituine ajoneuvoine päivineen. Ei ole mitään sotilastason operaatioita elokuvassa ollenkaan eikä räjähdyksiä, kopteriherkuttelua eikä panssariajoneuvoja. Alkutekstien yhteydessä on lyhyt, nopeasti leikattu kuvien kokoelma, jossa kerrotaan päärooli Avan elämäntarinaa ennen elokuvan tapahtumia. Tästä yksittäisten still-kuvien joukosta löytyy muutama kuva, joissa Avan entistä elämää sotilaana hieman avataan, mutta millään muotoa julisteen kopteri, sotilaat kiipelissä ja panssariajoneuvo eivät siinäkään osaa elokuvaa muodosta kuin puolen sekunnin sivulauseen Avan menneisyyteen.

Elokuvassa on ihan hurttiakin toimintaa vallan kivasti, mutta julisteeseen on keksitty ympätä myös reipasta vauhtia kaahaava sporttimobiili. Itse elokuvassa kiinniotot tapahtuvat jalkaisin. Siinä ei ole yhtään ainukaista ajoneuvoilla tehtävää takaa-ajoa eikä edes muista syistä moottori kuumana kiihdyttelevää sporttiautomobiilia. Tai yhtään mitään kiihdyttelymobiilia. Retein digitaalisin vauhtiraidoin koristeltu päheä vehje on aivan ilmeisesti tahallisen harhaanjohtavassa tarkoituksessa lisätty eikä kuvasta elokuvan sisällön tapahtumia eikä esineistöä.

Aivan turpean turhassa sivuosassa elokuvassa unissakävelee näyttelijä Common. Roolihahmo on pahoissa peliveloissa oleva mitättömyys, jota kaivertaa menneisyys Avan kanssa. Common on julisteeseen kuvattu rynnäkkötuliase hyppysissä, mutta itse elokuvassa herra ei käsittele mitään asetta yhdessäkään kohtauksessa. Hän ei liiemmälti osallistu turpaanvetokarkeloihinkaan edes paljan käsin silloinkaan, kun häntä itseään puolustetaan. Ase julisteessa on täyttä liioittelua; mainittua vekotinta ei muuten elokuvassa kukaan muukaan pidä käsissään eli se on täysin tuulesta temmattua tahallista harhaanjohtamista. Itse asiassa jopa julisteessa Commonin päällä oleva asustus ei ole tästä elokuvasta. Missään kohtauksessa ei herralla ole sarkatakkia ja valkoista paitaa (sairaalakohtauksessa kauhtunut flanellihuppari, ravintolakohtauksessa tumma farkkupaita, pelivelkakohtauksessa kirjava ruudullinen flanellipaita, hetkellisessä hempeilykohtauksessa tumma t-paita ja heippa! -kohtauksessa tumma rintataskullinen flanellipaita). Julisteen osuus on siis otettu aivan jostain muualta tai sitten johonkin sopivaan varastokuvaan on vain ympätty Commonin pää.

Huulet punaiset, tukka pähkinänruskea.

Vielä on käsiteltävänä pieni vekki Jessica Chastainin vasemmassa poskipäässä. Julisteessa on kuvattu Ava-hahmo asusteessa, jossa hän kävi pieksemässä saksalaisia pataan Lähi-idässä. Korvakorut, rakennekynnet ja vaatetus sopivat siihen, mutta ko. kohtauksessa Ava ei saanut kolhuja vasempaan poskipäähänsä – tai oikeastaan minnekään muuallekaan, koska tietenkään ei joukko saksalaisia sotilaspoliiseja voi mitenkään olla niin taitavia, että pystyisivät punamekkomimmin ryminää haittaamaan isollakaan joukolla. Myöhemmissä kohtauksissa sitten osumaa tuleekin, mutta julisteeseen päätyneen otoksen kohdalla moista ei ilmene. Ei muuten ilmene peruukin punaista väriäkään: se on elokuvassa aivan selvästi tummanruskea. Julisteeseen on keksitty tehokeinona täydentää väriä sopivasti punaisen suuntaan. Onpa julisteen alalaitaan tungettu vielä kipinöitäkin; ja juuri sellaisia, joita kokematonkin (kuten minä) Photoshopin käyttäjä kykenee laatimaan lisätäkseen dynaamisuuden ja vaarallisuuden vaikutelmaa käyttämättä siihen varttia pidempää tuokiota. Kipinöille ei tässä ole kyllä mitään perustetta, koska paikkoja ei räjäytetä eikä ketään/mitään panna palamaankaan.

Kun sitä kerran päättää lähteä harhauttamaan katsojapoloa niin harhautetaanpa sitten koko rahalla!

Frankenstein Created Woman (Frankenstein vangitsi sielun, Terence Fisher, 1967)

Alaston iho on aina hyvää bisnestä! Ainakin elokuvajulisteissa. Terence Fisherin Hammer-elokuvassa Peter Cushingin esittämä tohtori Frankenstein yhdessä avustajansa tohtori Hertzin (Thorley Walters) kanssa tuunaavat vekottimen, jolla ihmisen sielu saadaan jäämään talteen kuoleman jälkeen ja siirrettyä uuteen ruumiiseen. Ja koska se on mahdollista, luonnollisesti tohtori hyvä näin tekeekin.

Suomessahan tämä(kin) elokuva päätyi Valtion elokuvatarkastamon suuressa viisaudessa kokonaan kielletyksi raaistavana ja mielenterveydelle vahingollisena peräti kahdeksi vuosikymmeneksi, joten olettaa sopii, että julisteissakin rohkeasti esitettäsiin sopivaa shokkihoitoa katsojien houkuttamiseksi. Ja näin totta vieköön tapahtuikin … toki tyypillisesti julisteissa on menty vähän todellisuudesta irtautuneille poluille … tietenkin!

Ohessa on belgialainen, ranskalainen, brittiläinen ja italialainen elokuvajuliste. Hauskasti kaikissa annetaan ymmärttää, että Frankenstein puuhastelisi salaisia labratouhujaan karun kukkulan päälle rakennetussa keskiaikaisessa linnassa. Itse elokuvassahan herran laboratorio oli tavanomaista vain aavistuksen jykevämmässä parikerroksisessa kivitalossa kylän keskellä muiden rakennusten ympäröimänä. Olihan sen perusta rakennettu sentään kivestä, joten ei se siten ihan kovin kaukana ole keskiaikaisesta linnasta, vai mitä! Mitään torneja tai jylhää porttikonkia ei rakennuksessa ole; ihan tavallisesta, rahvaankin käyttämästä, ovesta porukka sinne sisälle saapastelee.

Julisteissa on jännityksen tuntua tuomassa dramaattinen salamointi ehkä kanavoiden Universalin vanhojen Frankenstein-elokuvien juontikuviota, jossa ukonilmalla salamoinnista talteen napatulla energialla elämän virtaa saatiin takaisin kuolonkankeisiin kalmoihin. No tässä elokuvassa ei ole kenkkua ukonilmaa eikä taivaallista salamointia. Frankensteinin labrassa on kyllä sähkötoimisia kapineita ja on sinne saatu pieni valokaarikin efekteillä aikaiseksi, mutta siitä on aika pitkä matka taivaan täyttävään salamointiin.

Susan Denbergin näyttelemä Christina-hahmo kuvataan julisteissa peräti vähäisissä rievuissa (paitsi jostain syystä ranskalaiset ovat piirtäneet hahmolle jonkun kumman 1960-luvulle paremminkin sopivan mekon, joka ei ollenkaan sovi elokuvan kuvaamaan ajankohtaan!) joko riehumassa, kahleissa tai jossakin kummassa koekammiossa. Mitään koekammioita ei ole elokuvassa ollenkaan; itsemurhan tehneen Christina-hahmon henkiinpalautusta ei näytetä millään lailla – ainoastaan lopputulos, kun tohtorit ovat saaneet työnsä valmiiksi ja poistavat siteen Christinan kasvoilta aivan tavallisessa vuoteessa. Kammio on ihan tuulesta temmattua huijausta vain. Eikä ole hän muuten missään kohtaan elokuvaa kahlehdittuna millään tavoin. Häntä kyllä käsketään olemaan poistumatta Frankensteinin luota, mutta muutoin olemisen ja liikkumisen rajoitteita ei ole. Myös vähäpukeisuus on täysin keksittyä kamaa: Susan Denbergillä yhdessä kohtauksessa näkyy yksi paljas sääri, parissa kohtauksessa paljas olkapää, parissa kaula ja kaula-aukko ja yhdessä kohtauksessa yöpuvun kankaan läpi paistaa nänni. Siinä se vähäpukeisuudesta. Kaunis neitokainen kahleissa ja vähissä vaatteissa on takuuvarma myyntivaltti, vaikka se on tässä(kin) tapauksessa ihan kusetusta. Jostain perseilysyystä ranskalaiset ovat myös poistaneet riehuvalta Christinalta julisteesta kädestä lihaveitsen … sillä tämä olisi nimenomaan ollut elokuvan yhden kohtauksen mukaisesti totuutta mukaileva. Christina on toki tässäkin kohtauksessa ihan täysin vaatetettu.

Julisteissa kovasti korostetaan myös raivostunutta yöllistä väkijoukkoa matkalla arvatenkin tohtori Frankensteinin touhujen lopettamiseen polttamalla linna tai jotain. Itse elokuvassakin kyllä kyläläisten muodostama tarkalleen kahdeksasta miehestä muodostuva joukko tulee kiukkuisena haastamaan tohtoreita näiden touhuista, mutta tämäkin tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa ilman sen kummempaa nahinointia, kun tohtori Frankensteinin puhe riittää kipakampien äänien rauhoittamiseksi. Julisteen väkijoukko arvatenkin sekin kanavoi takavuosien Universalin tuottamia vampyyrielokuvia, jossa goottilaiseen kuvastoon suorastaan kuului taikauskoisena riehuva väkijoukko, joka oli saanut tarpeekseen esimerkiksi kreivi Draculasta.

Summa summarum … ihan kovin moni asia ei siis mene näissä julisteissa elokuvan tapahtumia noudattaen vaan niissä haetaan vaaran, alastomuuden ja jännityksen tunteita valheellisella kuvastolla. Kyllä siinä elokuvassa nyt totta vieköön esiintyy Peter Cushing, joka on täyttä totisinta totta se eli ainakin se osa on totta eikä tarua. Itse julisteista italialaisten juliste on kyllä bloginpitäjän mielestä näistä ylivoimaisesti parhain: julisteen mukaisen elokuvan voisi ilomielin katsoa (jos sellainen olisi olemassa)!

Split Second (1992)

Ohjaus: Tony Maylam / Ian Sharp
Käsikirjoitus: Gary Scott Thompson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ~5 miljoonaa puntaa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.12.1992

Johdanto

Ei tullut näytteljä Harrison Fordista sitten tämän elokuvan tähteä vaan rooli ujutettiin Rutger Hauerille, jonka tähtistatus oli vielä 90-luvun alussa tarpeeksi suuri ollakseen hyvä vetonaula miljoonien puntien brittiläiselle tieteiselokuvalle. Epäilemättä Hauerin palkkakuitti olikin paljon vähäisempi kuin mitä Fordille olisi jouduttu pulittamaan.

Split Second on kantavalta teemaltaan selkeästi ns. kyttäkamu -leffa, jossa kovaotteisen, sääntöjä tottelemattoman yksinäisen suden työpariksi laitetaan toinen jepari toiselta äärilaidalta ideana saada railakkaampi jamppa vähän tasoittumaan ja tästä ristiriitaisen parin dissonanssista saadaan elokuvaan virkistävää kipinöintiä. Teeman kantaisäksi ilmoittautuu käsi pystyssä itse Akira Kurosawan rikosjännäri Nora inu (Kulkukoira, Stray Dog) vuodelta 1949, mutta lähempänä Split Second -elokuvan geeniperimää vaikuttaisivat kuitenkin olevan Split Second -elokuvaa edeltävän kymmenen vuoden aikana julkaistut kansainvälisen jättisuosion saaneet teeman elokuvat, kuten 48 Hrs. (Walter Hill, 1982) ja jatko-osansa Another 48 Hrs. (Walter Hill, 1990), Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984) jatko-osineen, Running Scared (Peter Hyams, 1986), Lethal Weapon (Richard Donner, 1987) jatko-osineen, Tango & Cash (Andrei Konchalovsky, 1989) sekä The Last Boy Scout (Tony Scott, 1991), joissa kaikissa tätä tematiikkaa pyöriteltiin enemmän tai vähemmän samankaltaisten kuvioiden kautta ja lipputuloja kauhottiin ympäri maailman isoilla saaveilla. Noissa kyttärooleissa nähtiin niin ikään kovia kasaritähtiä vetonauloina: Bruce Willis, Nick Nolte, Sylvester Stallone, Kurt Russell, Eddie Murphy, Mel Gibson, Danny Glover etc. Teema on niin toimiva, että se ei ole sittemminkään mennyt pois muodista, mutta siinä määrin kovasti sen ympärillä 1980-luvulla kohkattiin, että John McTiernam töräytti 1993 ilmoille satiirisen parodian koko teemasta elokuvallaan Last Action Hero tähtenään itse Arnold Schwarzenegger.

Kuten odottaa saattaa, kyttäkamut teemana villitsi myös pienempien budjettien tekijöitä ympäri maailman saaden näitä oikeastaan kopioimaan suoraan ideoita ja jopa maneereita noista ylläolevan listan jättisuosion saaneista elokuvista. Myös Split Second -elokuvan käsikirjoitus ei kaihda eikä kavahda ryöstöviljellä teemaa, mutta tuo sentään rahtusen omaperäisyyttä, kun isojen johtajien kuvitelma omapäisen sekopääkytän rauhoittamiseen tarkoitetusta partnerista johtaakin kokolailla päinvastaiseen lopputulemaan.

Juonitiivistelmä

Nopeasti etenevä ilmastonmuutos on muuttanut vuoden 2008 Lontoon tulvivaksi kaatopaikaksi, jossa sateisessa harmaassa dystopiassa lainehtivilla kaduilla paarustavat ihmiset yrittävät keksiä keinoja ratkaista normaalien elämiseen liittyvien ongelmien lisäksi hurjaksi äitynyttä rottaongelmaa. Näitä ongelmia ratkotaan mm. hämyisillä klubeilla vähäisissä nahkavaatteissa bilettämällä kuin viimeistä päivää (joka ei toki välttämättä ole niin kovin kaukana elokuvan premissi huomioiden). Lontoon poliisilla riittää työsarkaa muutenkin, mutta sitä lisää äärimmäisen kenkku sarjamurhastelija, jonka brutaalit murhat järkyttävät poliisikuntaa. Erityisesti tikun nokassa on sarjamurhaajaa väsymättä jahtaava – suklaalla ja kahvilla hengissä pysyttelevä – etsivä Harley Stone (Rutger Hauer), jonka työparin samainen sarjamurhaaja murhasi vuosia aiemmin ja jonka vaimo Michelle (Kim Cattrall) siirtyikin Stonen naisystäväksi ilmeisesti jo ennen työparin murhaa. Stone on vakuuttunut siitä, että hänellä on henkilökohtainen psyykkinen yhteys murhaajaan ja että murhaaja ei ole enää ihminen, jos on koskaan ollutkaan. Stonen henkinen epävakaus, röyhkeä suoruus, asenne ja pakkomielle saavat poliisijohdon työntämään tämän pariksi etsivä Dick Durkinin (Alastair Duncan), joka sinnikkäästi pysyttelee hankalasti käsiteltävän ja kaikelle vastahankaisen Stonen parina läpi vaikeidenkin hetkien, kunnes itsekin joutuu allekirjoittamaan ainakin osan Stonen näkemyksistä muuksikin kuin mielikuvituksen tuotteiksi. Siitä onkin sitten aika rientää hankkimaan järeämpää aseistusta, kun pari jäljittää hirviöksi paljastuvan sarjamurhaajan pesäänsä Lontoon hylättyihin ja tulvien täyttämiin metrokäytäviin.

Kommentit

Ekologista sormienheiluttelua, kyttäkamu -teemaa, hirviön metsästystä, tieteisdystopiaa, raakaa väkivaltaa, telepatiaa, eksploitaatiota, antisankaritematiikkaa … Tony Maylamin ohjaaman elokuvan käsikirjoitukseen on upotettu jos kohta kaikenmoista piratoitua materiaalia vaikka ja mistä muualta. Kaikki on sullottu isoon iloiseen tehosekoittimeen ja pieraistu filmille vailla rahtuakaan järkeä juonenkuljetuksessa, ilman selkeitä loogisia jatkumoita tahi mitään tolkkua esitetyissä tapahtumissa. Aivan täydellistä B-luokan kulttikamaa pitäisi siis olla tämä! Vaan ei ole tämä sitä nyt sitten kuitenkaan. Lieneekö kukaan akateemisesti edes tutkinut, miksi jotkut elokuvat saavuttavat tietynlaisen kulttistatuksen ja toiset eivät. Miksi ohjaaja Richard Stanleyn kyberpunkelokuva Hardware (1990) on kulttimaineessa, mutta Split Second on vajoamassa unholaan sivulauseena Rutger Hauerin uralla? Tämän pohtimiseen ei tässä nyt sen enempää kuitenkaan lähdetä, mutta eiköhän tarkkaavainen lukija jotain osviittaa saa omaan pohtimiseensa jatkamalla lukemista.

Elokuvan käsikirjoitus meni uusiksi moneen otteeseen ja sitä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen jo kuvausten alettuakin ja myös itse Hauer halusi käsikirjoitukseen sitä sun tätä lisäystä. Suunta ja päämäärä ei ollut selvillä juuri kenelläkään osallistuneista ja siksi monissa elokuvan kohtauksissa on vallan kummallisia käänteitä ja ideoita, joita ei sitten enää käsitellä mitenkään tai avata ollenkaan. Asioita vain ilmaantuu ja katsojaparka kummastelee, että mitäköhän tässä nyt oikeastaan tapahtuu! Jopa elokuvan nimi muuttui muutamaankin kertaan eikä yhteisymmärrystä tekijöiden kesken syntynyt edes siitä, minkälainen mörkö on elokuvan sarjamurhaajahirviö tavoiltaan, luonteeltaan, psykologialtaan tai edes ulkonäöltä. Olennon suunnittelijalle, taitavalle erikoistehostevelho Stephen Norringtonille, jäi lopulta vain päiviä aikaa kehittää kaikki tarvittava ja sehän menikin sitten aivan katastrofaalisesti pieleen. Kokonaan avoimeksi jäi miksi mörköön kerääntyy sen uhrien DNA:ta ja mitä sillä on edes merkitystä tarinan kannalta. Tai miksi ja miten mörkö telepaattisesti sydämen tykytystään jakelee muiden tietoisuuteen tai miksi mörkö on kiinnostunut juuri siitä uhriensa ruumiinosasta, jota elokuvassa se nauttii. Sekoilu juonen, hirviön suunnittelun ja kuvausten kanssa meni lopulta niin pitkälle, että Tony Maylam pisti hanskat naulaan ja vetäytyi koko projektista kesken kuvausten. Tuotanto ajettiin kuitenkin loppuun ja elokuvan viimeiset kohtaukset ohjasi Ian Sharp. Maylamilla kesti liki vuosikymmenen palata takaisin elokuvien pariin.

Mielenkiintoisesti elokuvan näyttelijäkaarti hoitaa omat tehtävänsä varsin mallikkaasti. Hauer on tässä se yksinoikeutettu kohtausten varastaja, mutta sivurooleissa tapahtuu silti mukavasti. Pete Postlethwaite, Alastair Duncan ja Kim Cattrall esiintyvät edukseen ja näistä yhtä aivan tarkoituksellisesti esitellään yläosattomissa sopivan pitkässä suihkukohtauksessa – eikä tämä ole Pete saatikka Alastair. No riippumatta siitä mistä syystä Kim Cattrall on tuotantoon palkattu, hän hoitaa sivuroolinsa hyvin ja ontumatta kuten myös Postlethwaite ja Duncan. Elokuvan keskeiseksi pinnalla pysymisen moottoriksi muodostuu lopulta Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin välinen kemia, joka kunnioittaa kivasti kaikkia kyttäkamu-leffojen stereotypioita, mutta samalla siinä on tarvittavaa kipinöintiä ja taitavien näyttelijöiden ajastukset yhteisissä kohtauksissa onnistuvat vallan mainiosti. Ehkä yksi askel todelliseksi kulttielokuvaksi olisikin tietty onneton kömpelyys tai tahaton pörhistely näyttelijöiden toiminnassa?

Elokuvan kohtaukset ovat yhtä sekaista sillisalaattia, sen värimaailma on sentään yhteneväisen harmaa läpi elokuvan kulun ja epäuskottava dialogi saa kuitenkin välillä hyvästikin kierroksia ja erityisesti Alastair Duncanin hahmon täyskäännös – niin epäuskottava kuin se onkin – Rutger Hauerin hahmon puolelle on kyttäkamu-leffoissa sentään suht uniikkia. Harmillisesti elokuvan hirviö on lopulta vain erittäin kömpelösti realisoituva Alien-variantti eikä lunasta lainkaan niitä lupauksia, joita sekä elokuvan premississä että elokuvan keskivaiheen kohtauksissa olennolle asetetaan. Mahalaskun täydentää joutava okkultistinen symboliikka horoskooppeineen ja kiinalaisine viittauksineen, jotka eivät millään muotoa tarkennu hirviön paljastuessa pelkäksi kynsiviilakammoiseksi mieheksi kumipuvussansa.

Yhteenveto

Split Second on dystooppista tieteiselokuvaa, ekoheristelyä, kyttäkamuilua, hirviönmetsästyshippaa ja sikarinsavuista hörhöilyä isolla rahalla (brittiläisittäin siis) tuotetussa B-tuotannossa. Elokuvalle ostettiin isosti näkyvyyttä globaalisti, mutta se sakkasi lopulta pahasti lippuluukuilla eikä syynä varmasti ollut jouluun sijoittuva aikataulutus vaan kyllä elokuvan suosion ongelmien lähteet tuottajat ja rahoittajat voivat löytää katsomalla peiliin. Pääasiassa muualta ongituista kierrätysosista koottu käsikirjoitus on pahasti levällään ja ohjaajan pallilla paininut Tony Maylan toki ei varmaan mitään ole sille voinut, että tuotannon ongelmat tekivät koherentin kokonaisuuden kuvaamisesta täysin mahdotonta. Elokuva pysyy snorkkelin avulla hengissä vain Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin pääroolien dynamiikan ansiosta, mutta se ei lopulta riitä muuhun kuin nostamaan elokuva ulos kaikkein syvimmästä epäonnistumisen kuopasta.

4/10.

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Gemma Arterton

Gemma Arterton on brittiläinen näyttelijä, joka aloitti elokuvauransa 2000-luvulla aluksi pienimuotoisissa elokuvatuotannoissa. Nousua avittivat roolitukset sekä Guy Ritchien rikoskomediassa (mm. Idris Elban, Tom Hardyn ja Gerard Butlerin tähdittämässä) Rock’n’Rolla (2008) ja pian sen jälkeen ns. ”Bond-tyttönä” Marc Fosterin elokuvassa (mm. Judi Denchin, Daniel Craigin ja Olga Kurylenkon tähdittäessä) Quantum of Solace (2008). Pian oli vuorossa naispääosa J Blakesonin erinomaisen virkeässä neo-noir rikostrillerissä The Disappearance of Alice Creed (2009). Gemman nousun tähdeksi varmaankin sementoi päärooli Stephen Frearsin romanttisessa komediassa Tamara Drewe (2010) ja sittemmin rooleja on riittänyt sekä isoissa että pienemmissä tuotannoissa.

Gemma Arterton tässä blogissa:

Gemma Arterton is a British actress. She started her career in films in the 2000’s first in smaller productions. Her rise to stardom was helped with minor roles in both Guy Ritchie’s Rock’n’Rolla (2008) alongside stars Gerard Butler, Idris Elba and Tom Hardy and as a ”Bond-girl” in Marc Foster’s Quantum of Solace alongside stars Daniel Craig, Judi Dench and Olga Kurylenko. Soon a leading female role followed in J Blakeson’s masterful neo-noir crime thriller film The Disappearance of Alice Creed (2009). Her road to stardom was surely cemented by a leading role in Stephen Frears’ international hit, romance comedy Tamara Drewer (2019). Since then she has been in high demand both internationally and in her home country, the UK.

Gemma Arterton in this blog: