Ohjaus: Stuart Gordon
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, Stuart Gordon
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 95 min (unrated edition)
Arvioitu: lokakuu 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

 Johdanto

David Fincherin Fight Club (1999)-elokuvassa tukahdutetun alitajuisen mielen pulpahtaminen pintaan esittelee katsojalle esteettömän väkivallan ja rajoista vapautetun seksuaalisuuden liittoa päähenkilöiden edustaessa yhden ja saman miehen mielen eri aspekteja. Freudilaisen psykoanalyysin mukaisen tietoisen yliminän (superego) pyrkimys tukahduttaa alitajuisen viettipohjan (id) villi ja esteetön pääsy hallitsemaan ihmistä puolestaan on keskiössä Stanley Kubrickin kuulussa elokuvassa A Clockwork Orange (1971), jossa nämä mielen konstruktiot eivät ole keskenään tasapainossa. Suorittamisen ja hyväksynnän paineen stressi syöksee jo valmiiksi vioittuneen mielen pahaenteiseen baletin pyörteeseen Aronofskyn elokuvassa Black Swan (2010), jossa valkoisen ja mustan ääripäiden sekoittuminen yhden ja saman persoonan sisällä sekoittaa myös persoonan identifioitumisen reaalitodellisuuteen. Brian de Palman klassikkotrilleri Sisters (1973) puolestaan tutkailee erotusleikkauksessa kuolleen siamilaisen kaksosen aiheuttamaa ja hoitamatta jäänyttä jäytävää mielen traumaa ja syyllisyyttä eloonjääneessä sisaruksessa, jonka mieli ei pysty käsittelemään identiteettiään kunnolla ja joka näkee miehisen seksuaalisuuden hävittämisen osana ratkaisua. David Lynchin elokuvassa Blue Velvet (1986) taas ristiriita surrealistisen unimaiseman ja ankean tavallisen välillä heijastuu myös päähenkilöiden mielten tiedostamattomien ja tavoittamattomien halujen ja niitä toteuttamaan pyrkivien fantasioiden sekoittaessa päähenkilöt vaaralliseen kuoleman leikkiin. Alfred Hitchcockin Psycho (1960) -elokuvan suhteesta psykoanalyysiin on kirjoitettu jo niin monta hyllymetriä, ettei tässä yhteydessä asiasta enää tarvitse tätä enempää mainita. Yllä mainittujen muutaman mestariteoksen yksinoikeudeksi ei tietenkään jää ihmisen mielen tutkiminen elokuvailmaisun keinovalikoimaa käyttäen. Kauhukirjailija H.P.Lovecraftin 1920-luvulla julkaistuun teokseen ”The Outsider” puolestaan pohjautuu ohjaaja Stuart Gordonin elokuva Castle Freak, jossa päällisin puolin tavanomainen halvalla tuotettu kauhuskenaario ja verinen splatter saavat metatasolla partnerikseen oman tulkintansa freudilaisesta tajunnan ja alitajunnan leikistä henkisesti kastroidun päähenkilön (Jeffrey Combsin taidokkaasti näyttelemä John Reilly, joka on juoppouteen taipuvainen tukahdutettu hyssykkä) tietoisen minän tavoitellessa epätoivoisesti oman ydinperheensä hyväksyntää, anteeksiantoa ja lämpöä. Sitä ei kuitenkaan ole tulossa ja tämän tiedostava alitajuinen mieli (elokuvan ilmaisussa rinnastuu linnan syövereihin kahlehdittuun ja ihmisyytensä lähes kokonaan jättäneeseen hirviöön) etsii jatkuvasti ulospääsyteitä pakahduttavaan ja sisäistä minää jäytävään syyllisyyteen ja tarpeeseen kokea ihmisarvoista läheisyyttä ja kunnioitusta.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen Reillyn perhe (Jeffrey Combs, Barbara Crampton ja Jessica Dollarhide) saa yllättäen perinnön Italiasta ja lähtee paikalle tutustumaan herttuatar D’Orsinon jälkeensä jättämään linnaan tiluksineen. Ongelmainen ja pahasti traumatisoitunut perhe ei kuitenkaan pääse pakoon menneisyytensä kummituksia pelkällä mantereen vaihdolla. Perheen tarkoituksena on kartoittaa linnan irtaimisto ja myydä koko roska pois, mutta jo ensimmäinen yö linnassa paljastaa, että he eivät ole linnan ainoat asukit. Koko perhe ajautuu mukaan linnan synkän salaisuuden penkomisessa ja tietojen karttuessa paljastuu, että herttuatar D’Orsinon kuolleeksi luultu lapsi onkin itse asiassa elossa ja vieläpä turhankin läheinen Reillyn perheen isälle.

Kommentit

Tuotanto- ja levitysyhtö Full Moon Productionsin johtajan Chris Bandin omistama linna Italiassa pääsee oikeuksiinsa Castle Freakin miljöönä tunnelman nostattamisessa. Palatsimaisen linnan kolkot käytävät ja korkeat huoneet huokuvat pahaenteisyyttä Gordonin käsittelyssä ja rinnastuvat hienosti perheen synkkään alakuloon, jonka edessä kohti valoisampaa tulevaisuutta on vain uusia pimeitä käytäviä. Valitettavasti itse tarinan kulku on hieman tasapainoton mörökölli, paljastaa itsestään liikoja eikä anna tarpeeksi tilaa linnan asukkien persoonien järeämpiin tulkintoihin. Tarina friikistä linnan kellarissa ajautuu myös turhan usein epäuskottavaksi loogisen eheytensä puolesta ja vaikka tuotannon puitteet ovat olleet ilmeisen vaatimattomat, useampikin elokuvan kohtauksista jää siltikin varsin vaisuiksi, jos kohta tekijöiden visio olisikin katsojan kaivettavissa kohtauksista näin haluttaessa. Tosin muutamakin kohtaus sekä alussa että lopussa sitoo elokuvaa hyvinkin hienosti. Gordon on pyrkinyt peittelemään halpaa tuotantoa kuvaamalla paljon varsin himmeissä ja suorastaan pimeissä valaistusolosuhteissa. Ne eivät kuitenkaan kykene tuomaan riittävästi eloa linnan pimeimpiin kolkkiin ja kellareihin ja vaikka toki valon ja varjon leikin voisi valjastaa tietoisen ja alitajuisen mielen sapelinkalisteluun, ei Gordon ole selvästikään halunnut ajaa elokuvaa verisen kauhun suunnasta psykologisen trillerin suuntaan. Ja jep veristä väkivaltaa tarjoillaan juurikin kivasti kauhufaneille. Tuotantoporukalla oli kuulemma kiireiset hetket siivota kuvauspaikkana käytetyn linnan käytäviltä veret veks ennen kuin sinne saapui suuri joukko Chris Bandin isännöimiin sukujuhliin!

Gordonin luottomies Jeffrey Combs selviää miten kuten hyvin roolistaan Reillyn perheen isänä ja arvoitukseen pureutuvana oman sukunsa ja oman itsensäkin tutkijana, mutta samalla tilaa olisi voinut antaa selvästi enemmän Barbara Cramptonille, joka jää harmillisesti ja aivan turhaan lähes statistiksi – onhan hänen hahmonsa kuitenkin selvästi merkittävässä roolissa hänen halveksuntansa ja torjuntansa ajaessa miestään yhä lähemmäs kohti elokuvan hirviötä. Gordon luo kuitenkin perin nätisti perheelle synkän historian ja elokuvasta on helppo ymmärtää, miten perheen historia natisuttaa sitä liitoksissaan. Liimana isän ja äidin yhteiselle elolle toimii enää sokea tytär Rebecca. Perheen taustan käsittely on draamallisena tragediana tarpeen ja vaikka ilman hirviötä se olisikin itsessään toimiva synkkä perhedraama, elokuvan hirviö tuo kokonaisuuteen paljon ylimääräisiä kerroksia. On helppoa tehdä jopa rinnastus elokuvan katsojan ja elokuvassa perhettä tarkkailevan hirviön tirkistelyn välillä. Pelkkää veristä kauhua hakeva katsoja ei varmaankaan pääse tai haluakaan päästä syvemmälle elokuvan pinnan alle. John Reilly ei kestä sisällään olevaa minäänsä ja hänen alitajunsa peilinä toimiva hirviö ei puolestaan voi sietää omaa ulkoista rujouttaan. Niin tai näin, elokuvan hirviön kamppailu säilyttää oman inhimillisyytensä rippeitä tuo elokuvaan alakuloista tragediaa ja odottamatonta syvyyttä, jota yleensä ”inha hirviö tappaa viattomia ihmisiä” -tyyppisissä elokuvissa ei ole totuttu kohtaamaan.  Gordon kietaisee pakettiin lisää draamaa lähtiessään lujittamaan perheen sidettä yhteistä uhkaa vastaan, mutta erittäin väkivaltaisen ja verisen ulosannin kautta. Aivan kuin elokuva itsekin olisi freudilaisen viettipohjan ja yliminä-rakenteen jatkuvassa kamppailussa identiteetistään. Ehkä näin on tarkoitettukin?

Yhteenveto

Kauhukirjailija H.P.Lovecraftiin erikoistuneen ohjaaja-käsikirjoittaja Stuart Gordonin pikkuhalpis verinen ja väkivaltainen hirviöelokuva Castle Freak on taitavaa, mutta rutinoitua kauhutarinointia ja vahvistettu kiehtovalla sekä mietityllä psykologisella ulottuvuudella. Tärkeä elementti elokuvan toimimisessa on siinä, että elokuvan titulaarista hirviötä näyttelee oikea näyttelijä eikä maskiin sonnustettu apuri – näyttelijän työ näkyy hienoina nyansseina, joka pitää hirviön samalla kertaa hirvittävänä ja alakuloisen surullisena. Elokuvan etenemisen suunta ei varmastikaan ketään yllätä, mutta toisaalta kyllä kerronnan jouhevuus pitää sen riittävän kiinnostavana sekä syvempiä vesiä että pelkkää pintaa hakeville katsojille. Gordonin käsikirjoitus paljastuu hieman puutteelliseksi eikä jää suinkaan aukottomaksi, mutta elokuva pystyy kuitenkin kokonaisuutena tarjoamaan onnistuneen katselukokemuksen.

7/10