Alison Lohman

Alison Lohman on yhdysvaltalainen näyttelijä. Nuoresta iästä alkaen Lohman oli kiinnostunut esittävistä taiteista ja elokuva-alalle jo viisivuotiaana ääninäyttelijän roolissa. Varsinaisia elokuvarooleja alkoi tulla 1990-luvun lopussa ja Lohman esiintyikin monenlaisissa sivuosissa vuosituhannen alun vuosina, joista hänen läpimurtoelokuvanaan voinee pitää roolitusta elokuvassa Peter Kosminskyn draamaelokuva White Oleander (2002) vastanäyttelijöinään Renée Zellweger, Michelle Pfeiffer ja Robin Wright. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisia rooleja Lohman sai Ridley Scottin rikoskomediassa Matchstick Men (2003), Atom Egoyanin trillerissä Where the Truth Lies (2005) ennen kuin Sam Raimin kauhuhitti Drag Me to Hell (2009) asetti Lohmanin päärooliin. Sitä seurasi sivuosa hänen aviomiehensä Mark Neveldinen ja Brian Taylorin tieteiselokuva Gamer (2009) ja sivuosa Aaron Kaufmanin kauhumysteerissä Urge (2016) sekä sivuosa Shawn Crahanin tieteiskomediassa Officer Downe (2016). Tätä kirjoitettaessa (2024) Lohman on lopettanut elokuvauransa ja keskittyy kolmen lapsensa kasvattamiseen.

Alison Lohman tässä blogissa:

Alison Lohman is an actress from the United States. She wasn’t from a thespian family but was determined to work on acting starting from an early age. Her first movie contact was a voice role at an age of five. Acting roles in movies began to emerge in the late 1990’s and her break through role was in the Peter Kosminsky’s drama White Oleander (2002) where she had a supporting role to such names as Renée Zellweger, Michelle Pfeiffer and Robin Wright. The most interesting roles of her concerning the themes and genre interests of this blog were her supporting role in Ridley Scott’s crime comedy Matchstick Men (2003), Atom Egoyan’s thriller Where the Truth Lies (2005) and finally her home run leading role in Sam Raimi’s horror hit Drag Me to Hell (2009). After that she officially retired from acting although she did some supporting roles for movies such as his husband Mark Neveldine’s and Brian Taylor’s science fiction film Gamer (2009), Aaron Kaufman’s horror mystery Urge (2016) and Shawn Crahan’s science fiction comedy film Officer Downe (2016). As of this writing (2024) she has quit acting in movies and is focusing on raising her three children.  

Alison Lohman in this blog:

Sharon Stone

Sharon Stone on yhdysvaltalainen näyttelijä. Alun pitäen mallina toiminut Stone halusi vaihtaa alaa näyttelijäksi ja saikin sekalaisia rooleja, joista kiintoisimmat lienevät J. Lee Thompsonin toimintakomedia King Solomon’s Mines (1985) ja sen jatko-osa, Gary Nelsonin Allan Quatermain and the Lost City of Gold (1986). Tarvittiin ohjaaja nimeltä Paul Verhoeven nostamaan Stone parempiin roolituksiin ja vuoden 1990 Total Recall oli Stonelle selkeä läpimurtoelokuva. Sen jälkeen Stone saikin pääroolin Frank De Felittan psykologisessa kauhutrillerissä Scissors (1991), naispääosan John Frankenheimerin trillerissä Year of the Gun (1991), jaetun naispääosan Roy Londonin rikosdraamassa Diary of a Hitman (1991) ja naispääosan Charles Finchin rikosdraamassa Where Sleeping Dogs Lie (1991). 1991 oli siis Stonelle kiireinen vuosi! Mikään näistä ei ollut kuitenkaan kovin iso tuotanto, mutta Verhoeven pamautti Stoneen kriittisesti suhtautuneilta kriitikoilta ilmat pihalle vuoden 1992 sensaatiollaan Basic Instinct, jonka jälkeen Stone oli kertaheitolla Hollywoodin A-listalla.

Sharon Stone tässä blogissa:

Sharon Stone is an actress from the United States. Originally a model she wanted to transform herself to be an actor and found a myriad of odd small roles in the 1980’s; most memorable probably being J. Jee Thompson’s action comedy King Solomon’s Mines (1985) and it’s sequel, Gary Nelson’s Allan Quatermain and the Lost City of Gold (1986). It took a heavy hitter in the form of Paul Verhoeven to lift her up the next level. That happened in Verhoeven’s 1990 hit movie Total Recall which was a clear break through movie for Stone. After that she found herself in a leading role in Frank De Felitta’s psychological horror triller Scissors (1991), female lead in John Frankenheimer’s thriller Year of the Gun (1991), a shared female lead in Roy London’s crime drama Diary of a Hitman (1991) and a female lead in Charles Finch’s crime drama Where Sleeping Dogs Lie (1991). So 1991 was a busy year for her! But none of those were particularly big hits and it was Verhoeven again who changed the world in his 1992 hit Basic Instinct which lifted Stone to immediate stardom.  

Sharon Stone in this blog:

  • Lobby cards, posters and photographs: Sliver (Philip Noyce, 1993)
  • Lobby cards, posters and photographs: Sphere (Barry Levinson, 1998)
  • Lobby cards, posters and photographs: Diary of a Hitman (Roy London, 1991)
  • Lobby cards, posters and photographs: Scissors (Frank De Felitta, 1991)
  • Lobby cards, posters and photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Lobby cards, posters and photographs: Above the Law (Andrew Davis, 1988)

Jessica Biel

Jessica Biel on yhdysvaltalainen näyttelijä. Bielin läpimurto tapahtui kriitikoiden halveksuman kauhuelokuvan, Marcus Nispelin ohjaaman elokuvan The Texas Chainsaw Massacre (2003), pääroolissa. Elokuva oli kassamenestys, joka toi Bielille tarjolle tilaisuuksia päärooleihin ja sivuosiin suuremmissa tuotannoissa isompien tähtien vierelle (kuten David R. Ellisin Cellular (2004), jossa päärooleissa Jason Statham, Kim Basinger ja Chris Evans sekä David S Goyerin Blade: Trinity (2004) Wesley Snipesin ja Kris Kristoffersonin vierellä). Rob Cohenin elokuvassa Stealth (2005) Biel oli jo naispääosassa Josh Lucasin ja Jamie Foxxin rinnalla ja nostetta on siitä asti ollut. Draamaelokuvaroolien lisäksi tämän blogin teemojen kannalta mielenkiintoisiksi tapauksiksi nousevat esimerkiksi pääroolit vuoden 2012 Pascal Laugierin kauhuelokuvassa The Tall Man, naispääosat Len Wisemanin tieteiselokuvassa Total Recall (2012), jaettu naispääosa Francesca Gregorinin trillerissä The Truth About Emanuel (2013) ja naispääosa Andy Goddardin rikoselokuvassa A Kind of Murder (2016). 2010-luvun loppu ja 2020-luvun alku on pitänyt Bielin kuitenkin kiinni lähinnä televisiosarjoissa, mutta toivomme elää, että näemme häntä vielä joskus kauhun, tieteiselokuvan ja trillerien merkeissä.

Jessica Biel tässä blogissa:

Jessica Biel is an actress from the United States. She experienced her break through in a leading role in a box-office hit movie smashed by critics. That movie was Marcus Nispel’s resurrection of The Texas Chainsaw Massacre (2003). She soon found herself in supporting roles for bigger Hollywood players such as Jason Statham, Kim Basinger and Chris Evans in David R. Ellis’ movie Cellular (2004) and Wesley Snipes and Kris Kristofferson in David S. Goyer’s movie Blade: Trinity (2004). In Rob Cohen’s movie Stealth (2005) she was already cast as a female lead side by side with Josh Lucas and Jamie Foxx. Beside her appearing in a multitude of dramas, there are some interesting movies more in touch with the themes and genres of this blog. Namely a leading role in Pascal Laugier’s horror film The Tall Man (2012), a divided female lead in Francesca Gregorin’s thriller The Truth About Emanuel (2013) and a female lead in Andy Goddard’s crime film A Kind of Murder (2016). The end of the 2010’s and the beginning of the 2020’s, however, has been dotted with roles in television series, but we should keep our fingers crossed that some day we will again see in horror, science fiction and thriller films.  

Tony Jaa in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Total Recall (Len Wiseman, 2012)

Tony Jaa

Tony Jaa on thaimaalainen kamppailulajitaitaja, näyttelijä, ohjaaja, koreografi ja stuntti. Ennen läpimurtoelokuvaansa Ong bak (Prachya Pinkaew, 2003) Jaa ehti tehdä toistakymmentä vuotta elokuvien parissa työtä lähinnä hänen oppi-isänsä Panna Rittikrain kanssa yhteistyössä. Jaa teki elokuvia etupäässä Thaimaassa aina vuoteen 2013, jolloin hän lähti tavoittelemaan Universal Studios -yhtiön kanssa kansainvälisiä tuotantoja. Kansainvälisillä areenoilla kuitenkin on toistaiseksi ollut tyytyminen sivurooleihin esimerkiksi Milla Jojovichin, Nicolas Cagen, Vin Dieselin, Sylvester Stallonen ja Dolph Lundgrenin kaltaisten toimintaelokuvien raskassarjalaisten tähdittämissä elokuvissa.

Tony Jaa tässä blogissa:

Tony Jaa is a Thai Martial Artist, actor, director, stuntman and choreographer. Before his break through film Ong bak (Prachya Pinkaew, 2003), Jaa worked in the film industry under his mentor Panna Rittikrai’s projects for over a decade. After his break through he remained in Thai film business making hard-nosed Martial Arts films (including the sequels to the afore mentioned Ong bak) until 2013 when he signed up with Universal Studios in order to land roles in big international hits. But so far he has been given supporting roles in films starred by genre heavy weight stars such as Milla Jojovich, Nicolas Cage, Vin Diesel, Sylvester Stallone and Dolph Lundgren.

Tony Jaa in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Jiu Jitsu (Dimitri Logothetis, 2020)
  • Movie review (in Finnish only): Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

The Raid (2011)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: Indonesia
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Arvioitu: kesäkuu 2012
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Aina välillä jokin elokuva nousee omassa lajityypissään ns. virstanpylvääksi. Tällaiseen statukseen voi päätyä joko pidemmän ajan päästä tai koht’sillään julkaisun jälkeenkin. Miten sellaiseen elokuvaan lopulta päädytään, onkin sitten jo ihan oma tarinansa ja siihen liittyvää tieteellistä tutkimustakin lienee maailmalla tehdyn. Toimintaelokuvien kohdalla selkeitä merkkipaaluelokuvia on jälkikäteen tarkasteltuna kokonainen joukkio. Tarkastellaan tässä muutamaa lähinnä sillä tulokulmalla, että voisiko The Raid elokuvana olla edes olemassa ilman tätä sitä edeltänyttä elokuvien kavalkadia.

Shoedsack&Cooper olivat vastuussa elokuvasta King Kong (1933), joka paitsi oli esikuvana kirjaimellisesti sadoille tulevien vuosikymmenien Kaiju-elokuville, myös toimi uranuurtajana toimintaa tukeville efekteille ja toiminnallisten kohtausten rakentamiselle ylipäänsä. John Hustonin The Treasure of Sierra Madre (1948) yhdisteli toiminnan oheen henkilöhahmojen kehittämistä draaman keinoin rakentaen arkkityyppiä tulevien vuosikymmenien moraalisista ja eettisistä sisäisistä konflikteista kärsivien toimintasankarihahmojen pohjaksi. Akira Kurosawan Shichinin no samurai (Seven Samurai, 7 samuraita, 1954) laati vankan ja monipolvisen pohjarakenteen sankariryhmäelokuville; vaikutus elokuvien historiaan on nähtävissä melkeinpä missä tahansa ryhmiä käsittelevässä toimintaelokuvassa aivan tähän päivään saakka. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969) oli olemassaolonsa velkaa edellä mainitulle, mutta samalla se raotti toimintaelokuvien kuvaston aivan uudenlaisiin, väkivaltaisen hurmion sfääreihin. Robert Clousen Enter the Dragon (1973) käytännössä loi kokonaan uuden lajityypin, kamppailulajielokuvan, toimintaelokuvien laajempaan joukkoon. John McTiernam elokuvallaan Die Hard (1988) rakensi koko lajityypille uudenlaisen sankarityypin vanhojen stereotypioiden kuluneista raunioista ja on kyennyt pysymään relevanttina siitä asti. Wachowskien Matrix (1999)[x] osasi juuri oikeaan ajanhetkeen esitellä tieteisdystopian, tietokoneavusteisen efektisuunnittelun ja toiminnallisen koreografian amalgaamin muodostaen sen elokuvan, johon muita edelleen verrataan. Aika näyttää, kuinka tulevaisuudessa arvotetaan ohjaaja Gareth Evansin The Raid (2011) ja onko sillä asiaa nousta sellaisten elokuvien joukkoon, jotka ovat lajityyppiään määrittämässä tulevina vuosikymmeninä.

Juonitiivistelmä

Uraansa aloitteleva Rama (Iko Uwais) liitty rynnäkköpoliisin erikoisryhmän 20-henkiseen taktiseen joukkioon, jolle on annettu tehtäväksi siivota jakartalaisesta lähiöstä kokonaan pois sinne pilvenpiirtäjämäiseen kerrostalokompleksiin pesiytyneen pahamaineisen rikollisjengin. Jengin johtaja Tama (Ray Sahetapy) on käytännössä valloittanut koko kompleksin ja luottaa kompleksin alempien kerrosten asukkaiden tukeen pysytellessään itse turvassa ylempänä. Rikollisilla on käytössään valta arsenaali vahvasti aseistautuneita ja taistelutaitoisia apureita, jotka eivät epäröi asettaa omaa henkeäänkään alttiiksi julman johtajansa edestä. Ryhmä joutuu nopean alun jälkeen pahasti alakynteen ja operaatio on vaarassa kuivua epäonnistuneena kasaan kun Taman kätyrit onnistuvat piirittämään poliisien hajautuneet ryhmät. Nopeasti vähenevien poliisien perääntyminenkin muuttuu mahdottomaksi, joten ainoaksi keinoksi selvitä jää epätoivoinen eteneminen kuoleman uhatessa jokaisen oven, nurkan ja esteen takana…

Kommentit

Ensinnäkin The Raid on elokuva, joka olisi voinut tulla tehdyksi vain kehittyvän elokuvateollisuuden maassa. Toiseksi The Raid on elokuva, jonka tekijät tietävät jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää aivan tarkalleen mitä ja miten ovat tekemässä, joten he kykenevät keskittämään kaiken tekemisen vain ja ainoastaan olennaiseen. Ohjaaja Evans ei todellakaan edes teeskentele tekevänsä yhtään mitään muuta kuin kamppailuun keskittyvää toimintaelokuvaa ja jättää suosiolla pois yhtälöstä draamalliset sivujuonteet, joilla usein toimintaelokuvien hahmokaartin toimintaa yritetään heikolla menestyksellä avata, vahvistaa tai perustella. Draamallisten osioiden tarkoitus esimerkiksi amerikkalaisissa toimintaelokuvissa on myös osaltaan rytmittää elokuvaa; tarjota toiminnallisten episodien väleihin rauhoittumisen sallivia suvantokohtia. Siltikin … vaikka Evans keskittyy pitkälti vain niihin toiminnallisiin episodeihin, hän on silti onnistunut rytmittämään elokuvansa tarjoamalla kiihkeiden kamppailutilanteiden välissä jännitystä ylläpitäviä rauhallisempia kohtauksia, joissa esimerkiksi hahmot joutuvat tekemään taktisia valintoja puntaroidessaan tulevia vaihtoehtojaan päämäärien saavuttamiseksi tai elossa pysymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Samalla näissä kohtauksissa Evans erittäin herkullisesti tarjoilee katsojalle niitä kuuluisia makupaloja antamalla katsojalle hengähdystilaa pohtia, että ”mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa”. Tällaisen psykologisen annin lisäksi tekijät eivät suorasukaisesti tarjoile elokuvaansa sellaisenaan vaan antavat myös katsojalle mietiskeltävää elokuvan hahmojen moraalisista ja eettisistä valinnoista. Suoraviivaiseksi turpasaunaelokuvaksi nimittäin tekijät eivät suinkaan tyydy vain esittelemään sitä kuuluisaa mätkintää; he myös kaiken tohinan keskellä selvästi antavat pähkinöitä katsojalle purtavaksi. Miten pitkälle tilanteen eskaloituminen on vielä perusteltavissa? Kuinka paljon tuhoa tavoitteen saavuttamiseksi on hyväksyttävissä? Nuori tähti Iko Uwais loistaa pääroolissa juuri sopivan uskottavana henkilönä, jolla on lisäksi tehtävän motiivina muutakin kuin seuraava palkkapäivä. Uwaisin rooli on toki lähtökohtaisesti fyysisyyteen nojaava eikä hänelle kirjoitettuun rooliin ole annettu liikkumavaraa draaman suuntaan. Tulevaisuus näyttää, päätyykö Uwais joskus myöhemmin myös laaja-alaisempiin roolituksiin vai jääkö hän vangiksi pelkkien kovaotteisten toimintaelokuvien rooleihin (vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa sinällään olisikaan).

Elokuvasta on aistittavissa tiettyjä kyynisyyden ja nihilismin loiskeita, joista olemme aiemmin voineet nauttia esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Assault on Precinct 13 (1976) tai Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Siinä on epätoivoisen taktisen tilanteen ratkaisumallien hakemista, kuten Walter Hillin elokuvassa Tresspass (1992) ja jääräpäistä, hulluuden rajoille saakka menevää periksiantamattomuutta kuten John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988). Siinä on epätoivoisen tehtävän värinää, kuten John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) ja kylmää laskelmoitua julmuutta, joka tuo mieleen Andrew Laun ja Alan Makin elokuvan Infernal Affairs (2002). Yksittäisten kohtausten koreografioiden tai yksinkertaisesti kamppailun tai koko elokuvan sykkivan intensiteetin tasolla ei voi olla miettimättä yhtymäkohtia Neveldinen ja Taylorin elokuvaan Crank (2008), Chan-wook Parkin elokuvaan Oldboy (2003), John Woon elokuvaan Hard Boiled (1992)[x], Lexi Alexanderin elokuvaan Punisher: War Zone (2000) tai jopa Jeong-beom Leen elokuvaan Ajeossi [The Man from Nowhere] (2010). Intensiteetti on Evansin elokuvassa kaikki kaikessa. Evansille on ilmeisen tärkeää, että hektinen toiminta on kaiken touhun ytimessä koko elokuvan ajan. Hän on kuitenkin onnistunut liki mahdottomassa tehtävässä. Nimittäin rakentamaan toimintakohtausten jatkumon, jossa koreografioiden ja tuhonnan melske ajautuu yhdentekeväksi toiston sopaksi. Pitkälti tästä on kiittäminen poikkeuksellisen innovatiivisia tapoja koreografioissa, musiikin ja ääniefektien käyttämisessä kohtausten tukemisessa ja erityisen taitavaa efektien realisointia. Evans ei häpeile tarjota elokuvaansa pelkästään ja vain brutaalin väkivallan airueena. Tarjolla olevan väkivallan tason intensiteetti on kuitenkin niin ylitsevuotavan valtaisaa, että kaikki yllämainitut teokset voi laittaa nurkkaan häpeämään. Evans on ymmärtänyt elokuvansa teossa, että tällaiselle elokuvakerronnalle on kysyntää ja että menestyäkseen kansainvälisesti piinkovan toimintaelokuvan ytimessä ei ole enää tarpeen olla lihaksikasta dinosaurusta kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Dolph Lundgren, Vin Diesel, Dwayne Johnson tai Dave Bautista.

Yhteenveto

Periaatteessa juonellisesti äärimmäisen yksioikoisen elokuvan perusidea mahtuu vaivatta pariin virkkeeseen. Siksi on ihmeellistä ja kummallista, että ohjaaja onnistuu rakentamaan juonellisesta minimalismista polveutuvan tarinansa vetovoimaisen eloisaksi. Ohjaaja Evansin otteessa on jotain pelottavan maagista. Paljolti asiaan vaikuttaa se, että Evansilla on ohjaajana elokuvassaan selkeä näkemys eikä hän salli itselleen poikkeamia sivu-urille, vaan keskittyy koko elokuvansa keston täsmälleen siihen, minkä katsoo olevan olennaista. Evans tietää koko ajan, mitä on tekemässä, eikä ole sitä keneltäkään pyytämässä anteeksi.

10/10.

Takashi Miike

Takashi Miike on japanilainen yhden miehen elokuva-alan tehosekoitin. Miike aloitti alan opinnot nuorukaisena arvostetun ohjaajan Shôhei Imamura opetuksessa, mutta oli kärsimätön ja huolimaton opiskelija. Veri teki tekemisen puoleen ja sen jälkeen kun ensimmäiset askeleet television puolelle oli otettu ja Miike pääsi aloittamaan elokuvien kanssa, ei häntä voitu enää pidätellä. Miiken elokuvat ovat äärimmäisen väkivaltaisia, provokatiivisia, lajityyppien rajoja tahallaan särkeviä ja roisisti tabuja hajottavia. Miike on ollut tuottajana, kuvaajana, käsikirjoittajana, leikkaajana, ohjaajana, näyttelijänä ja varmaan yövartijanakin omissa tuotannoissaan eikä alalla oikein näyttäisi olevan mitään hommeleita, mitä Miike ei tee. Tajuttoman kiireinen ohjaaja on ilahduttanut erityisesti kauhuelokuvien ystäviä niin suurella määrällä elokuvia, että tänne niistä edes keskeisimpien kymmenien listaaminen ei olisi järkevää. Kolmessa vuosikymmenessä toistasataa elokuvaa eikä mitään loppua ole näkyvissä. Parhaimmillaan Miike on taikonut jopa puolen tusinaa elokuvaa vuodessa (kuten 1999, jolloin muuten tuli ulos Miiken yksi arvostetuimmista elokuvista Ôdishon [Audition] (1999)). Todella huimaa toimintaa!

Yoshihiro Nishimura tässä blogissa:

Takashi Miike is a Japanese movie business’ gold-plated assault rifle with never ending bullets. He started studying film at the age of 18 under the respected Japanese film director Shôhei Imamura but he was restless and disruptive in his studies as he could not wait to actually do stuff. After his meager odd-jobs for television landed him opportunities to work in the movies, he started a seemingly endless barrage of movie-fireworks that continue to this day (2024). Miike’s films are extremely violent, provocative and decidedly grossly genre- and taboo breaking. He has worked in pretty much all areas of film making one can think of (although I’m not sure if he has ever been a night-time guard at a set!) and while it is easy to just browse through his list of films he has directed, one should also take a peek at everything else he was involved in of those productions. There’s seemingly nothing in the industry he hasn’t been doing! A never stopping Duracell-bunny comes to mind when once realizes the sheer number of films he mas made in the past 30 years. It’s not uncommon for Miike to push out even half a dozen films in a year (such as in 1999 when also one his most acclaimed directorial work Ôdishon [Audition] (1999) was made). It’s pointless even trying to list his horror genre works as I might run out of memory in this blog. Truly amazing!

Takashi Miike in this blog:

Iko Uwais

Iko Uwais on indonesialainen näyttelijä ja kamppailulajitaitaja. Uwais nousi kansainväliseksi tähdeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä hänen pääroolistaan Gareth Evansin rajat rikkoneessa brutaalissa toimintaelokuvassa The Raid (2011). Uwais tähditti kuitenkin jo tätä ennen Gareth Evansin mainiota aiempaa elokuvaa Merentau (2009), joka olisi ansainnut jo silloin tulla paremmin huomioiduksi. Gareth Evans oli huomioinut Uwaisin lähes vahingossa etsiessään rooleihinsa sopivaa näyttelijää Indonesiassa ja kamppailulajeja harrastaneesta sekatyöläisestä tuli nopeasti kansainvälinen tähti. Keanu Reeves otti Uwaisin mukaan omaan elokuvaansa Man of Tai Chi (2013) ja kamppailulajitaitoja pääroolissa Uwais uudelleen esittelemään jälleen Evansin jatko-osassa The Raid: Berandai (2014). Indonesialaisten ohjaajien Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin kanssa Uwais teki yhteistyötä elokuvassa Headshot (2016) ja Tjahjanton kanssa lisäksi pöyristyttävän väkivaltaisesss toimintaelokuvassa The Night Comes for Us (2018). Tässä välissä Uwais kävi Yhdysvalloissa sivuroolittamassa Peter Bergin pätevää toimintapätkää Mile 22 (2018) ja Liam O’Donnellin vähemmän pätevää tieteiskauhuelokuvaa Beyond Skyline (2017). Todellinen kamppailulajitähtien tähtikimara oli sitten saatu kasattua Jesse V.Johnsonin elokuvaan Triple Threat (2019), mutta ohjaajan taidot eivät riittäneet muuttamaan konseptia keskikastin pöllöilyä suuremmaksi elokuvaksi. Pienehkö mahalasku koettiin myös Roel Reinén elokuvassa Fistful of Vengeance (2022). Toivomme todella, että Uwais nähtäisiin vielä joko Evansin tai Tjahjanton kaltaisten visionäärien rajoja rikkovissa elokuvissa eikä Uwais vajoaisi keskikastin tai laarin pohjan tusinatuotantojen myötähäpeää aiheuttavaksi vakionaamaksi kuten vaikkapa Steven Seagal tai Bruce Willis.

Iko Uwais tässä blogissa:

  • Elokuva-arvio: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Elokuva-arvio: Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Iko Uwais is an Indonesian Martial Artist and actor. His rise into international fame happened literally overnight as his starring role in Gareth Evans’ boundary-breaking action epic The Raid (2011) sweeped over the world. He had already starred in Evans’ previous Martial Arts film Merentau (2009) which remains criminally underrated even after Uwais’ rise to fame. Evans had accidentally found Uwais while he was looking an actor to his projects and so a Martial Artist supporting himself with low-income odd-jobs was instantly turned into an international sensation. Keanu Reeves quickly took him as part of his own Martial Arts movie The Man of Tai-Chi (2013) and the next year Uwais was again cast as the main actor in Evans’ follow-up movie The Raid: Berandai (2014) further cementing Uwais’ fame. Uwais teamed up with fellow Indonesian directors Kimo Stamboel and Timo Tjahjanto in a violent Martial Arts film Headshot (2016) and again with Tjahjanto in ridiculously over-the-top violent blood bath of a movie The Night Comes for Us (2018). Between these films he popped in the States to appear in supporting roles in Peter Berg’s action movie Mile 22 (2018) and Liam O’Donnell’s science fiction horror movie Beyond Skyline (2017). A true Martial Arts movie fan’s wet dream was demolished in Jesse V.Johnson’s Triple Threat (2019) as the director wasn’t able to make a meaningful film with so many Martial Arts actors jammed up in the same set. Again Roel Reiné managed to disappoint us with his film Fistful of Vengeance (2022) starring Uwais. Any genre fan would surely share my sentiment that I truly hope we would see Uwais again working with visionaries like Evans or Tjahjanto instead of becoming a laughing stock of a former star churning out below-than-mediocre abominations like what happened to Steven Seagal and Bruce WIllis.

Iko Uwais in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Movie review (in Finnish only): Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Movie review (in Finnish only): Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Amber Heard

Amber Heard on yhdysvaltalainen näyttelijätär, jonka ura ajoittuu nykyiselle vuosituhannelle. Pienempien tuotantojen sivuroolien kautta Heard päätyi tämän blogin teemojen ja lajityyppien kannalta ”läpimurtorooliin” Jonathan Levinen herkullisessa slashertrillerissä All the Boys Love Mandy Lane (2006). Myöhemmin Heard nähtiin pienessä, mutta mukavassa roolissa Ruben Fleischerin muikeassa zombie-elokuvassa Zombieland (2009) ja samana vuonna niin ikään pienessä roolissa Nelson McCormickin mysteerijännärissä The Stepfather (2009). Todellisen mahdollisuuden nousta kauhugenren ikoniksi Heard sai saadessaan pääroolin John Carpenterin kauhutrillerissä The Ward (2010), mutta vaikka Heard siinä loistikin, ei elokuva kuitenkaan ollut lajityypissään kovinkaan suuria loiskeita synnyttävä. Parempi tulos tuli Marcos Efronin kauhumysteerissä And Soon the Darkness (2010) ja Nicolas Cagen vastaparina Patrick Lussierin toimintakomediaelokuvassa Drive Angry (2011). Sittemmin Heard on nähty sivurooleissa monien A-listalaisten jännäreissä, komedioissa ja supersankarielokuvissakin.

Amber Heard tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Amber Heard is a U.S. actress whose career dates to the current millennium. Having been cast at many supporting roles she was finally landed (in regards with this blog’s interests to a limited range of genres and themes) a big nice breakthrough role as Mandy Lane in Jonathan Levine’s delicious slasher All the Boys Love Mandy Lane (2006). Later on she had a small but delightful role in Ruben Fleischer’s excellent zombie-comedy Zombieland (2009) and in Nelson McCormick’s mystery thriller The Stepfather (2009). She experienced a true chance to rise as an icon in the horror genre as John Carpenter himself cast her to a leading role in his movie The Ward (2010) but alas while Heard did the best she could, the movie just didn’t make any splashes in the pond. Better results were seen in Marcos Efron’s horror mystery And Soon the Darkness (2010) and as the supporting lead to Nicolas Cage in Patrick Lussier’s action comedy Drive Angry (2011). Since then Heard has been seen in many minor supporting roles alongside many A-listers in thrillers, comedies and even in superhero movies.

Amber Heard in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Yoshihiro Nishimura

Yoshihiro Nishimura on japanilainen ohjaaja, tehoste- ja maskeerausvelho ja käsikirjoittajan, jonka tuotanto on lähes poikkeuksetta kauhulajityypin sisällä. Nishimura aloitti elokuvien parissa lukiolaisena itseoppien kuvausta, valaistusta, efektien tekoa ja lavastusta. Vuosien ajan Nishimura teki tehosteita muille ohjaajille (mm. Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi , Jun’ichi Yamamoto…). Ohjaajana ensimmäinen kunnari tuli vuoden 2008 hurmeisella väkivaltaeepoksella Tokyo Gore Police. Sen jälkeen Nishimura jatkoi samojen veristen ylilyöntien ja kehokauhuteemojen äärellä mm. elokuvilla Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura tässä blogissa:

Yoshihiro Nishimura is a Japanese director, screenwriter, special effects and makeup wizard. He started his career at high school learning by himself the arts of lightning, modeling, directing, screenwriting and cinematography. Most of his works are within the horror genre and in the more strictly definable sub-genre of body horror (with a Japanese twist, of course!). For years he made special effects for other directors such as Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi and Jun’ichi Yamamoto. His directorial debut (apart from his student work) was the gore-drenched body horror spectacle of Tokyo Gore Police (2008). After that he has continued in the same path with such delights as Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) and Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tokyo Gore Police (Yoshihiro Nishimura, 2008)
  • Movie review (in Finnish only): Helldriver (Yoshihiro Nishimura, 2010)

Mateo Gil

Mateo Gil on espanjalainen ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, leikkaaja ja tuottaja. Hän on työskennellyt tiiviissä yhteistyössä toisen espanjalaisen ohjaajan, Alejandro Amenábarin, kanssa käsikirjoittaen tämän kanssa melkein kaikkia tuotantoja. Ohjaajana Mateo Gilin esikoisohjaus oli vuoden 1999 trilleri Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody], mutta sittemmin Gil on etupäässä toiminut käsikirjoittajana. Hänen kynänjäljistään kauhu-, ja tieteiselokuvan rintamilla olemmekin saaneet nautiskella muun muassa erinomaisissa elokuvissa Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) ja sen jenkkiversio Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) ja Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)

Mateo Gil is a Spanish director, screenwriter, cinematographer, editor and producer. Throughout his career he has been working closely with fellow Spanish director Alejandro Amenábar. As a director his debut film was the 1999 thriller Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody] but since then he has been known foremost by his screenwriting. With the horror, thriller and science fiction films we have been treated with such films as Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) and it’s U.S. version Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) and Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)