Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: kevät 2008
Ensi-ilta Suomessa: 7.10.1988 (leikattuna versiona)
Budjetti: vähäinen
Kieli: italia, espanja, englanti
Johdanto
Italialaisen jännitysviihteen suuriin nimiin kuuluu tietenkin Dario Argento. Idean Tenebrae-elokuvaan Argento sai omien sanojensa mukaan suoraan omasta kokemusmaailmastaan jouduttuaan itse häiriintyneen fanin uhkaamaksi työmatkalla Los Angelesissa. Argento halusi suodattaa silloisen Los Angelesin sairaan ja mielettömän väkivallan ilmapiirin elokuvaan ja asiaa vielä edesauttoi japanilaisen turistin murha hänen käyttämänsä Hilton-hotellin aulassa; ilman mitään syytä kolme miestä avasi tulen hotellin aulassa ja japanilainen sattui onnettomasti tulilinjalle. Kun murhatekojen taustalta löytyy motiivi – olkoon se sitten miten alhainen tahansa – murha muuttaa luontoaan. Mutta täysin sattumanvaraiset ja motiivittomat murhat ovat pelottava ja käsittämätön ilmiö, jota Argento halusi tutkia tarkemmin. Tenebraen tekeminen oli Argentolle samalla myös vapauttava ja helpottava elokuva, sillä hänen Three Mothers-trilogiansa edellinen elokuva, Inferno (1980), maksoi ohjaajalle kalliisti henkisellä tasolla ja oli myös romuttaa hänen fyysisen terveytensä. Tosin lopputulema Tenebraen osalta ei henkilökohtaisilta ongelmilta vältytty nyttenkään; myrskyinen ja skandaalilehdistön riepottelema suhde Darion ja hänen kumppanisa Daria Nicolodin välillä päättyi kutakuinkin niihin huutoihin, jotka Daria elokuvan loppukohtauksessa ilmoille päästää. Daria kertoi myöhemmin heidän yhteisen lapsensa Asia Argenton olleen niin vaikuttunut loppukohtauksen huudosta, että itsekin halusi pyrkiä noin taitavaksi näyttelijäksi. Äiti ei silloin tohtinut tyttärelleen kertoa, että kohtaus ei ollut ensinkään näyttelemistä vaan henkisesti myrskyisän elokuvan ja parisuhteen päättymisen aiheuttaman turhautumisen esiintulo.
Juonitiivistelmä
Peter Neal (Anthony Franciosa), yhdysvaltalainen väkivaltaisten kauhukirjojen kirjoittaja, on mainostamassa uusinta kirjaansa nimeltä Tenebrae Roomassa, Italiassa, yhdessä agenttinsa Bullmerin (John Saxon) ja avustajansa Annen (Daria Nicolodi) kanssa. Peterin tietämättä kaupunkiin on saapunut ex-miestään seuraten hänen katkeroitunut entinen vaimonsa Jane (Veronica Lario). Juuri ennen Peterin saapumista kaupunkiin nuori naispuolinen taskuvaras murhataan julmasti partaveitsellä. Murhaaja lähettää nimenomaan Peter Nealille kohdistetun kirjeen, jonka mukaan kirjailija inspiroi murhaajaa tähän ja tuleviin raakoihin tekoihinsa. Asia kiinnostaa tietenkin poliisiakin, ja sitä selvittämässä ovat etsivät Giermani (Giualiano Gemma) ja Altieri (Carola Stagnaro). Peter ei kuitenkaan ollut vielä saapunut kaupunkiin murhan tapahtuessa, joten häntä kuullaan lähinnä murhaajan motiivia ja identiteettiä selviteltäessä … aluksi.
Kaupungissa murhataan nopeaan tahtiin useita henkilöitä erittäin raa’asti; uhreihin lukeutuu myös Nealin kirjallisuusagentti Bullmer, jolla oli salasuhde tämän avustajan Annen kanssa. Epäilykset kohdistuvat vuoroin useisiin eri henkilöihin ja osa näistä menehtyy itsekin mielipuolen iskuissa. Kuka tämä mielipuoli oikein on ja mikä saa hänet toimimaan niin kuin toimii?
Kommentit
Argenton Tenebrae on juonirakenteeltaan hyvin monimutkainen painajaisjännäri, joka lainaa tarinankerrontaansa elementtejä muun muassa Argenton omasta esikoiselokuvastaan The Bird in a Crystal Plumage (1970). Argento rikkoo Tenebraessä onnistuneesti perinteistä rikosjännärin kaavaa ja pitää katsojan varpaillaan loppumetreille asti. Myös visuaalinen aspekti on aivan toisella tasolla Argenton elokuvassa kuin tavanomaisissa psykologisissa trillereissä, joita rapakon takana suollettiin (ja suolletaan kai vieläkin?) aikanaan lähinnä televisioviihteeksi ilman erityisiä pyrkimyksiä vaikuttavaan taiteellisen ilmaisuun. Häntä on toisinaan verrattu tuon ajan tuotantonsa suhteen mm. ohjaajalegenda Alfred Hitchcockiin ja Tenebrae tarjoileekin vallan oivallisen väläyksen erääseen näiden kahden ohjaajan väliseen yhteiseen tekijään: kumpainenkin näkee tavanomaisen arkielämän taustalla, varjoissa, lepattavan täydellisen kaaoksen, joka tihkuu ohjaajien elokuviin heidän visioidensa kautta. Vaikka aiemmissa elokuvissaan Suspiria (1977) ja Inferno (1980) Argento katkoi kaikki jänteet loogiselta juonenkululta ja siirsi maanisen visionsa suoraan noituuden ja yliluonnollisen vapauttavaan avaruuteen, Tenebrae pitää sisällään kiehtovan maanläheisen tarinan. Argento lähtee kerrontaansa verkkaisesti, mutta nopeasti käy ilmi, että omituiset unenomaiset väliepisodit ovat mielen järkkymisen ruumiillistumia ja Argento muuttaa elokuvansa ohjaustapaa hiljalleen irrationalisoituvaksi ja mutkistuvaksi psykotrilleriksi samaa tahtia kuin murhaajan mieli haurastuu tapahtumien edetessä. Raaistuvien murhien ketju synkkenee ja tiivistyy loppua kohti mentäessä hurmeiseen tappovimmaan, jota Argento tarjoilee tyylilleen uskollisena. Argenton tavamerkit giallo-elokuvissa ovat hyvin vahvasti läsnä Tenebraessä: puhtaan valkoisen ja veren kontrasti, taide-esineiden käyttö tärkeänä osana lavastusta ja jopa tarinaa, kauniit naiset, jotka on aina esitetään kauneimmillaan juuri ennen surmatyötä ja hämmentävät lähikuvat silmistä. Argento käyttää Tenebraessäkin omia käsiään surmakohtauksissa, joissa murhaajalta on näkyvissä vain kädet.
Tenebraen tappokohtauksien teho on ennallaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen ja ne ovat samalla omituisen kiehtovasti esteettisiä ja tavalleen uskollisena Tenebraessäkin taide rekvisiittana ja murhatyön välikappaleina on vahvasti läsnä. Ennen Tenebrae-elokuvaa Argento oli saanut kotimaassaan kohtuuttoman paljon negatiivista julkisuutta elokuvistaan ja hänen kannanotoistaan naisiin elokuvissaan. Tenebrae vaikuttaa olevan samalla ohjaajan uhmakas puolustuspuhe kriitikoille: Minun ei tarvitse välittää paskaakaan siitä mitä mieltä olette! ja käyttää elokuvassaan jopa kuuluisaa transsukupuolista näyttelijätärtä Eva Robins’ia/Roberto Coattia mieleenpainuvassa roolissa unikohtauksessa tyttönä rannalla. Tenebraessä Argento puhuttelee suoraan katsojiaan kirjailihahmonsa joutuessa saman myllytyksen ja arvostelun kohteeksi.
Tenebraen musiikillinen anti on ajalleen ominaista, mutta Argento sisällyttää Tenebraen äänimaailmaan amerikkalaisesta elokuvasta tyystin kadonneen elementin: luonnolliset äänet. Roomalaisen ostoskeskusen tavaratalon taustamusiikkina soi herkullisesti George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) -elokuvan ääniraidalta tuttu The Goblins-yhtyeen lurittelu ja lukuisissa kohtauksissa ympäröivän maailman äänet on sellaisinaan taltioitu elokuvan ääniraidalle. Musiikin tarjoilee italialaisyhtye The Goblins, mutta Tenebraessä ääniraidan rooli on pidetty melko maltillisella, jopa minimaalisella tasolla.
Yhteenveto
Tenebrae on raju, yllätyksellinen, maaninen ja väkivaltainen rikostarina psykopaattisesta murhaajasta ja tämän kiinnisaamisesta. Elokuva on makaaberin esteettinen ja kiehtova rikostrilleri, joka uskaltautuu rohkeisiin irtiottoihin niin tarinallisesti kuin kuvauksellisestikin. Kuvauksen ja ohjauksen tekninen erheettömyys kulminoituu yhdellä otoksella taltioituun huikeaan ja edelleen vuosikymmeniä elokuvan ensi-illan jälkeen poikkeuksellisen vaikuttavaan kamera-ajoon talosta, johon murhaaja on siirtymässä. Syystäkin italialaisen giallo-lajityypin valioyksilönä usein pidetty elokuva ei kumarra, ei pelkää eikä varsinkaan anna periksi.
8/10.
Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.
Tobe Hooper oli erityislaatuinen yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja. Hooperin tie kertaheitolla kauhuelokuvien ohjaajien ykkösrivistöön tapahtui vuonna 1974, kun miehen palkittu, kauhisteltu, ihailtu ja kammoksuttu ohjaustyö The Texas Chainsaw Massacre pyyhkäisi kauhuelokuvamaailman kuvastot kerralla uusiksi. Hooper muistettaneen aina parhaiten tästä elokuvastaan vaikka seuraavan vuosikymmenen aikana Hooperin käsistä lähti kokonainen joukko hienoja, erityisesti kauhuelokuvan eri lajityyppeihin kuuluvia, teoksia (Eaten Alive (1976), The Funhouse (1981), Poltergeist (1982), Lifeforce (1985) ja Invaders from Mars (1986)). Jatkoa seurasi myöhemmilläkin vuosikymmenillä, mutta 70-luvun elokuvien menestykseen myöhemmät teokset eivät yltäneet. Hooper oli itse kiinnostunut kauhumarginaalista eikä tehnyt koko urallaan yhtään elokuvaa ns. mainstream -yleisöjä ajatellen.
Tobe Hooper was an extraordinary film director from the United States. His place in the front row of the horror film makers was cemented with his 1974 feature film, the adored and abhored modern-day staple of the horror genre, The Texas Chainsaw Massacre. Hooper’s name will almost certainly be always connected to that film even though he made several fine additions to different horror film sub genres during the next ten years (Eaten Alive (1976), The Funhouse (1981), Poltergeist (1982), Lifeforce (1985) and Invaders from Mars (1986)). He did continue to make films after the 1980’s but unfortunately none of them achieved such accolades as his early efforts. Tobe Hooper himself was interested in the horror film margin and never did a single feature film meant for wide, so called, mainstream audiences.
