Rampage (2018)

Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan Engle
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2018
Arvioitu: kevät 2019
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Kieli: englanti, viittomakieli (englanti)

rampage_primaryJohdanto

Jättiläiskokoisiksi ja asennevammaisiksi mutatoituneet eläimet pistämässä paikkoja paskaksi ja palamaan? Ihan ensimmäistä kertaa ei teemaa sivuta elävien kuvien historiassa todellakaan tässä Brad Peytonin ohjaamassa efektirymistelyssä. Vuosikymmenten saatossa varsin moni eläinlaji on vuorollaan saanut kyseenalaisen kunnian kasvaa normaalia kokoaan reteämmäksi tappokoneeksi, jota vastaan sitten ihmispoloiset yrittävät keksiä sitä sun tätä vippaskonstia maapalloa pelastaessaan. Useimmiten ihmiset itse ovat tavalla tai toisella vastuussa eläinten kasvusta, mutta ei aina. Shoedsackin & Cooperin jättigorillasta kertovaa King Kong (1933) -elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää teeman elokuvallisena esi-isänä, vaikka esimerkiksi esihistoriallisia eläimiä viliseviä seikkailukertomuksia ehdittiin jo sitä ennenkin tehdä.  Kädellisten heimoon kuuluvien gorillojen suosio yhtenä elokuvien jättieläimistä on pysynyt ennallaan näihin päiviin saakka ja vuosien mittaan olemme nähneet tasaisin väliajoin uusia jättigorillaelokuvia. Hyönteisten esiinmarssia jättielukkaelokuvissa rytmitti Gordon Douglasin Them! (1954), jossa radioaktiiviset jättimuurahaiset tekivät tuhojaan. Piakkoin porukkaan liittyi Jack Arnoldin Tarantula! (1955), jossa tavataan tulevinakin vuosikymmeninä kovin tutuksi tuleva hämähäkki. Lajikirjo kasvoi nopeasti. Mustekala – Robert Gordonin It Came From Beneath the Sea (1955). Skorpioni  – Edward Ludwigin The Black Scorpion (1959). Heinäsirkka – Bert I. Gordonin Beginning of the End (1957). Rukoilijasirkka – Nathan Juranin The Deadly Mantis (1959). Ihminen – Nathan Juranin Attack of the 50 Foot Woman (1958). Iilimato – Bernard Kowalskin Attack of the Giant Leeches (1959). Lukija saanee lyhyestä listasta jo hyvän käsityksen elokuvataiteen tekijöiden räjähdysmäisestä innosta esitellä luontokappaleita epäluonnollisessa koossa ilman, että Japanin 1950- ja 1960-lukujen kaiju-elokuvia edes mainitaan. Tieteiselokuvan ja kauhun risteämispisteessä olevat jättiläiseläinelokuvat ovat osoittautuneet suosiolliseksi ja suosituksi maaperäksi tehdä elokuvia – vuosikymmenten saatossa ja lajikirjon karttuessa muuttunut on lähinnä se syy, miksi elokuvassa tavataan epäluonnollisen kokoisia eläimiä. Takavuosina hip ja hop olivat fissioprosessin aikaansaama säteily; uudella vuosituhannella vastaavasti kovaa valuuttaa on geeniteknologia.

Juonitiivistelmä

Geenimanipulaatioteknologian edelläkävijäyhtiö Energynen avaruudessa sijaitsevan tutkimusaseman tuhoutuminen johtaa valitettavasti ongelmiin myös maapallolla, kun tarkoituksella avaruuteen eristetty tutkimus ei pysykään siellä. Ahneen yhtiön asetutkimusosaston kenkkujen temppujen seurausten kantajiksi joutuvat jättiläismäisiksi ja kovin, kovin vihaisiksi muuttuvat eläimet: gorilla, susi ja krokotiili. Nämä elokuvat pistävät sitten paikkoja paskaksi ja palamaan eikä aikaakaan, kun eri tahot yrittävät keksiä toinen toistaan jännempiä keinoja estää totaalinen katastrofi eli tuhoamaan kohteet. Kädellisten tutkija Davis Okoye (Dwayne Johnson) tuntee henkilökohtaisesti hirviöksi muuntautuneen gorillan ja lyöttäytyy mukaan selvittämään tilanteeseen sellaista ratkaisua, joka ei tarkoittaisi hänelle rakkaan gorillaan surmaamista.

Kommentit

Sitä sun tätä sivuhahmoa elokuvassa vilahtelee enempi tai vähempi odotettujen stereotyyppisten rajausten määrittämissä ankeissa rooleissa, mutta eipä siitä nyt yli eikä ympäri pääse, että tämä elokuva rakentuu vain ja ainoastaan mallikkaiden tuho- ja eläinefektien ja Dwayne Johnsonin näyttelemän ”tutkijan” ympärille. Tietokonepelisarjaan löyhästi pohjautuvassa elokuvassa mitään varsinaista näyttelemistä nyt ei erityisemmin ole muutoinkaan tiedossa: The Rock etupäässä pullistelee lihaksiaan ja tokaisee välillä jotain pseudotieteellisestä ja tämä tuntuu riittävän ohjaaja Brad Peytonille pääroolin läpiviemiseksi. Eipä silti, viihdyttäväksi efektipauke-elokuvaksi tämä nyt tietenkin on alusta pitäen suunniteltukin ja budjetti huomioiden efektit ovat toki koko lailla alansa kärkikastissa, jos kohta etenkin jättiläissuden liikeradat tietokoneen muistista katsojan verkkokalvolle jättävät hyvinkin paljon vielä toivomisen varaa. Sivuosahahmojen näyttelijöille ei juurikaan varata eikä anneta tilaa rakentaa hahmoistaan yhtään mitään muuta kuin hektisen toiminnan mahdollistavia kerronnan työkaluja. Kenestäkään ei edes kuulu kiinnostua eikä yhdenkään ole tarkoitus nousta uhkaamaan Dwayne Johnsonin jättämää muistijälkeä. Elokuvan efektit noudattavat hyvin paljon tuttuja ja turvallisia kaavoja, joita esitellään tuutin täydeltä lähes jok’ikisessä kuluvan vuosituhannen ison budjetin hirviömätkinnässä. Autojen paiskontaa, kerrostalojen kaatamista, siltojen pilkontaa, sotilasajoneuvojen (niin lentävien, seilaavien kuin ajavienkin) niputtamista ja pienten ihmisten ahdingon tuokiokuvia. Mitään uutta tai ihmeellistä ei Peyton tässä elokuvassa lajityyppiin tuo: tyytyypä vain toistelemaan tuttuja kuvioita ison rahan efektien tuomalla selkänojalla. Tympeä juonirakennelma on rakennettu lähinnä pönkittämään Dwayne Johnsonin roolihahmon kaikkivoipaa erinomaisuutta kaikessa mahdollisessa hyökkäyshelikopterin lentämisestä gorillojen psykologiaan. Juoni toistelee monasti nähtyjä ja helposti ennakoitavia kliseisiä käänteitä kuin suoraan jostakin Aivottomien kesäleffojen käsikirja studio-ohjaajille –teoksesta. Kuvakulmat ja leikkaus pyrkivät maksimoimaan efektien vaikuttavuuskerrointa 3D-tulokulma edellä ja osa rymistelykohtauksista kinastelee jopa lajityypin kuluvan vuosituhannen valiopaikoista. Sen sijaan äänisuunnittelu ja ääniraita yleisesti ottaen eivät todellakaan. Täysin tunnoton ja geneerinen syntikkamössö ei istu ollenkaan jättibudjetin visuaalisiin puitteisiin ja suorastaan häiritsee tympeällä mitäänsanomattomuudellaan. Aivan kuin tekijät olisivat viime hetkillä elokuvan valmistuttua ajoissa paiskanneet ylävitoset: Se ois siinä valmista kauraa!, mutta tajunneet seuraavassa hengenvedossa, että perskules kukaan ei sitten ottanutkaan vastuuta ääniraidasta. Koska budjettihan mennä heilahti jo efektinikkarien kukkaroon, pitää sitten käydä hattu kourassa lypsämässä heltiäisikö studiopomoilta joku Trio Erektus -tason syntikkamaestro muutamaksi tunniksi säveltämään, että saadaan raina teatterikierrokselle sovitusti. Kyllä, se ääniraita on juurikin niin sysipaska kuin mitä tästä lukemalla välittyykin.

Yhteenveto

Täysin aivotonta popkornin mussutuksen ja oluen kulauttelun oheistoiminnaksi kelpaavaa toiminnallista ajanvietettä. Hirviöiden pätkintäpeijaiset esittelee niiden – kieltämättä päheästi realisoitujen – hirviöiden rinnalla tukun mitäänsanomattoman turpeita henkilöhahmoja ja jonkinlaisen kyhäelmän, jota tekijät ilkikurisesti myös juoneksi nimittelevät. Tuttuja kaavoja, tavanomaisia polkuja. Surkealla ääniraidalla.

4/10.

 

 

Belén Rueda

belen_ruedaFinland Belén Rueda on espanjalainen näyttelijätär, joka aloitti elokuvien parissa heti huipulta naispääosassa ohjaaja Alejandro Amenabárin elämäkertadraamassa Mar Adentro (The Sea Inside, 2004) yli 40 vuoden ikäisenä. Espanjalaisten trillerien ja erityisesti kauhutrillerien nousu maailman parhaimmistoon oli tuolloin meneillään ja pian Belén olikin jo kysyttyä vakiokalustoa, vaikka pyrkikin näyttelemään erilaisissa tuotannoissa. Ohjaaja J.A.Bayonan huimaava esikoiselokuva El orfanato (The Orphanage, 2007) sementoi Bayonan lisäksi myös Belén Ruedan tunnetuksi nimeksi kauhuelokuvien ystävien joukossa ja jatkoa oli pian luvassa, kun Belén teki vähintäinkin yhtä vahvan roolin Guillem Moralesin kauhujännärissä Los ojos de Julia (Julia’s Eyes, 2010) sekä samana vuonna myös vähemmän tunnetussa Oskar Santosin tieteisjännärissä El mal ajeno (For the Good of Others, 2010). Jännärien ja tieteiselokuvien saralla Belén ei ole levännyt laakereillaan senkään jälkeen. Hyvä näin!

Belén Rueda tässä blogissa:

  • Elokuva-arvostelu: Órbita 9 (Orbiter 9, Hatem Kraiche, 2018)

 

United-Kingdom Belén Rueda is a Spanish actress who started her film actress career straight from the top acting a female lead role in Alejandro Amenabár’s highly acclaimed biography Mar Adentro (The Sea Inside, 2004). She was already almost 40 at the time. The rise of Spanish thrillers to be among the best in the world happened at around that time as well. Director J.A.Bayona’s breath-taking debut film El orfanato (The Orphanage, 2007) cemented not only the director but Belén as well to be a respected name known by any and all horror aficionados around the world who dared to peek behind the scaring curtain of Anglo-American productions. Soon Belén returned to the horror thriller genre in a wonderfully scary thriller, Guillem Morales -directed, Los ojos de Julia (Julia’s Eyes, 2010) and science-fiction fans were pampered soonish after that with Oskar Santos’ unfortunately lesser known science fiction thriller El mal ajeno (For the Good of Others, 2010). Since those years she hasn’t been still in regards to horror, thriller and science fiction films and we – the fans – are thankful of that!

Belén Rueda in this blog:

  • Movie review: Órbita 9 (Orbiter 9, Hatem Kraiche, 2018)

 

Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdantobirdbox_primary

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa ja biologisilta kerrannaisvaikutuksilta ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia
Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdantoplanetterror_primary

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä.  Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi.  Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.