Ohjaus: Steven C. Miller
Käsikirjoitus: Miles Chapman
Tuotantomaa: Kiina / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: joulukuu 2018
Arvioidun version pituus: 96minuuttia
Budjetti: 45 miljoonaa USD
Kieli: englanti, kiina, arabia

Johdanto

Jatko-osaelokuvien tekeminen on yleisesti ottaen alkuperäisiä elokuvia halvempaa, koska osa elokuvan teossa tarvittavasta taustoituksesta on jo valmiiksi tehtynä. Harvakseltaan elokuvien tekijät ja tuottajat kuitenkaan vaivautuvat mihinkään muuhun kuin pikaiseen rahastukseen, joka saavutetaan kaavoitetulla halvalla käsikirjoituksella, kulujen karsimisella tekijäkaartissa säästämällä ja hankkimalla ohjaajaksi jotain aiempaa edukkaampaa. Toisinaan tekijöillä on taiteellista intohimoa ja taloudellisia mahdollisuuksia luoda kokonaisia elokuvasarjoja, jotka nostavat sarjan yksittäisten elokuvien teemat ja hahmot vuosikymmeniä katsojia ihastuttaviksi ikoneiksi. Useimmiten kuitenkaan näin ei todellakaan käy. Vaikka miten rahaa kaataisi projektin päälle saavilla. Tai kahdella.

Aikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin päätähdittämä, Miles Chapmanin ja Jason Kellerin kynäilemä ja Mikael Håfströmin ohjaama teknotrillerin ja toiminnallisen vankilapakoelokuvan Escape Plan (2013) pienemmissäkin rooleissa kuhisi mielenkiintoisia kokeneita kehäkettuja ja Håfströmin varsin taitavassa ohjauksessa elokuva saavutti yleisön suosiota ympäri maailman. Stallonen ja Schwarzeneggerin välinen kemia toimi elokuvassa moitteetta ja käsikirjoituksen ilmeisimmät puutteet oli selvästi oiottu muutamien läpilukujen ja korjausten myötä. Jatko-osan kohdalla puolestaan tukkimiehen kirjanpitoa pitämällä uhkaa jännetupin tulehdus, jos pitäisi laskea kaikki ne kohdat, josta tekijät ovat alittaneet riman.

 

 

Juonitiivistelmä

Omaa turvapalveluyritystään johtava Ray Breslin (Sylvester Stallone) ajautuu keskelle kaoottista tilannetta, kun hänen alaisiaan alkaa kadota ja käy ilmi, että miehet on viety uuteen – tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan – supervankilaan nimeltään Hades. Breslin ryhtyy toimiin palauttaakseen työntekijänsä supervankilasta. Ensimmäisenä hän ottaa yhteyden vanhaan tuttuunsa Trent DeRosaan (Dave Bautista), joka lähtee mukaan palautusoperaatiota miettimään sen kummempia empimättä. Breslinin työntekijöiden (Xiaoming Huang, Jesse Metcalfe, Wes Chatham) olot vankilassa eivät ole häävit eikä pakoreittiä superturvallisesta vankilassa tunnu löytyvän Ray Breslinin opeilla. Tilanne muuttuu, kun myös Breslin itse joutuu vankilaan…

Kommentit

Ohjaaja Steven C. Millerin ei varmaan voi mitenkään kiltistikään sanoa kuuluvan ihan terävimpään kärkikastiin Hollywoodin pienempien tuotantojen tekijäjoukkiossa. The Agression Scale (2012) oli sentään riittävän omaperäinen pienen budjetin toimintatrilleri, mutta mitä isompia entisiä tähtiä ja suurempia tukkoja riihikuivaa hänelle nakataan, sitä surkeampaa jälkeä näyttäisi ulos tulevan. Vai mitä sanoisitte Bruce Willisin tähdittämistä kymppimillin budjeteilla tehdyistä tusinaelokuvista First Kill (2017), Extraction (2015) ja Marauders (2016) tai Nicolas Cagen ja John Cusackin tähdittämästä elokuvasta Arsenal (2017)? Jos noille elokuville jotain yhteistä viivaa pitäisi keksiä niin ainakin se niitä yhdistää, että ovat ihan helvesti kaikin tavoin parempia kuin lähes viisinkertaisella budjetilla tehty Escape Plan 2.

Käsikirjoituksessa ei ole aineksia edes lyhytelokuvaan. Siitä voisi saada ihan hyvän aihion CGI-efektejä tuottavan tietotekniikkatalon mainokselle, jos ne efektit päivitettäisiin tälle vuosituhannelle. Missään elokuvan kohtauksissa ei ole jatkuvuutta, leikkaukset ovat tympeitä ja kuvauksen ohjaus järkyttävää sillisalaattia. Se kaikki raha mikä esim. kamppailukoreografioihin on käytetty, hukataan armottoman täydellisesti holtittomasti heiluvalla kameralla, täysin epäsopivilla kuvauskulmilla ja typerillä rajauksilla. Parempaa jälkeä epäilemättä syntyisi jos kameran vain kiinnittäisi koiran pantaan ja antaisi mennä rauhassa kuvaussessiossa. Varsin monet elokuvan tapahtumista vain tulevat jostain: niille ei ole mitään yhteistä tekijää, mitään selitystä, jälkiseurausta tai edes syytä olla juuri tässä elokuvassa. Jättimäinen kysymysmerkki katsojan pään päällä punertaa myös silloin, kun selviää, että elokuvan kohtausten tapahtumat, keskeiset hahmot ja dialogi  ovat ristiriidassa toistensa kanssa tuon tuostakin ja silloin, kun tajuaa, että jostain itsekseen pulpahtelevat uudet toinen toistaan kampittavat juonikuviot ovat tässä käsikirjoituksessa normi eivätkä anomalia. Päällimmäinen osa ”juonta” on keksiä syitä laittaa vangit tappelemaan toistensa kanssa vailla sen kummempaa syytä tai tarkoitusta ja luonnollisesti lopussa seitsemänkymppinen Stallone hakkaa ilmat pihalle kaikista vastaan tulevista.

Elokuva yrittää naamioitua teknotrillerin maskin taakse, mutta sen teknologinen ilmiasu ja teknojargon ovat sydäntäriipivän naurettavia. Oudosti ja kiivaasti vilkkuvat serverit, kymmenissä näytöissä päivittyvät kaaviot ja ”ohjelmakoodinpätkät”, kahdessa sekunnissa murtautumisalttiit järjestelmät, häiriötilanteessa särisevät ja sirisevät näytöt ja valot sekä joka puolelle upotetut eriväriset ledputket ovat ainoita asioita, joihin tekijöiden teknologinen näkemys tuntuu riittävän. Mitään jännittävyyttä tekijöiden taidot eivät pysty rakentamaan. Ääniraita on surkea. Pikkuhalpisten toimintatrillerien täysin tunteetonta syntikkamössöä tarjotaan katsojalle laajalla pensselillä koko elokuvan keston. Mitään koherenttia teemaa, ajatusta tai tarkoitusta ääniraidalle ei ole: sen geneerinen pauke on täysin yksi-yhteen vaihtokelpoinen lukuisien muiden 2010-luvun halpistrillerien kanssa ja ainoa käyttötarkoitus on tekijöiden harhainen kuvitelma siitä, että tällaisella ääniraidalla esitettävästä kohtauksesta saataisiin enemmän irti.

Mitä sitten tulee näyttelijöihin … Syltty on esillä elokuvan kestosta ehkä kymmenisen minuuttia kaiken kaikkiaan ja osapuilleen samaan yltää Bautista. Kumpainenkin näyttää väsähtäneeltä palkkashekin kuittaajalta. Ilmeisesti kiinalaisella rahalla kiinalaiselle markkinalle suunnattua elokuvaa tähdittääkin suurimman osan elokuvan kestosta kiinalainen näyttelijä, malli ja pop-laulaja Xiaoming Huang, mutta edes hänen hahmoaan ei ole osattu kirjoittaa kunnolla ja tokkopa sillä nyt väliä olisikaan, sillä ei hänelle elokuvassa anneta tilaa eikä mahdollisuutta viedä ykköstähden roolia elokuvaan näyttäytymään vaivautuneelta Syltyltä.

Yhteenveto

Typerryttävän surkea viritelmä hihityttää katseltaessa kaikenkattavalla huonoudellaan, mutta suupielet kaartuvat myötähäpeää ilmentävään surumielisyyteen, kun selviää, että tämän ”elokuvan” tekeminen oli lähes yhtä kallista kuin ensimmäisenkin. 45 miljoonaa Yhdysvaltain taalaa. Sillä rahalla tuottajat ovat näemmä saaneet auttamattoman kammottavan ohjauksen, poikkeuksellisen surkeat lavasteet ja efektit, typerryttävän olemattoman kliseepaketin, jota tekijät varmaan nimittävät juoneksi, väsyneitä näyttelijöitä ja miljoonan taalan halpisjännäreistä tarpeettomana käyttämättä ylijääneen ääniraidan. Avokätinen arvioni 2/10 jättää pelivaraa sille, että tämän elokuvasarjan kolmas osa ei yllä edes tämän kakkosen tasalle…

2/10.