Ohjaus: Alexander Witt
Käsikirjoitus: Patricio Lynch, Julio Rojas, Carla Stagno
Tuotantomaa: Chile
Kieli: mapudungun, espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: tammikuu 2024
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Luonto on uhattuna ja riistokapitalistit tulouttavat riihikuivat veroparatiisien kirstuihin pölyttymään. Jättiyhtiöiden häikäilemätön köyhien maiden riistäminen ja rehottavan korruption aulis ruokinta ovat tuiki tavallisia aiheita nykyjännäreissä ja miksei osassa toimintaelokuviakin. Ekologisesti herkkien alueiden tuhoaminen mammonan alttarilla tarjoaa teemana mukavan selkeän ja mustavalkoisen näkökulman riiston mekanismeihin. Näitä mekanismeja on sitten kiva paheksua oman olohuoneen rauhassa vaikka televisiosta, jonka valmistaminen on osaltaan ollut kuivattamassa maankuorta harvinaisista maametalleista ja siten juurikin tämän mainitun riiston mekanismin osanen. Erityisen tyypillistä ekotrillerien lajityypille on se, että niissä usein yksi puuhastelija aloittaa pahasti alakynnessä totaalisen ylivoimaista vihollista vastaan ja päätyy jollakin epätyydyttävällä tavalla sankarin viittaa marttyyrimaisesti kantaen Pyrrhoksen voittoa mukailevaan lopputulemaan. Näin tälläkin kertaa.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Sayen ottaa kovin yksipuolisen asennoitumisen sinällään vakavaan luonnon riistoa ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevään tematiikkaan. Elokuvan tekijät maalaavat, ihan tietoisesti ja tahallaan, mapuche-alkuperäisväestön edustajat jonkinlaisiksi rauhaa rakastaviksi luonnon kanssa täydellisessä symbioottisessa ja hengellisessä harmoniassa eläviksi heterogeenisiksi ihannehipeiksi, joiden ihanteellisen elämänmuodon ainoana haitallisena esteenä ovat valkoiset miehet. Huomaamatta jää, että mapuche-alkuperäisväestön pitkään jatkunut väkivaltainenkin – ja kyllä, ihan oikeutettukin – vastarinta Chilen hallintoa ja erityisesti kotimaisia metsäyhtiöitä vastaan on synnyttänyt Chilen Araucanian alueelle myös kokonaisia huumekartelleja ja vaikutusvaltaisia rikollisliigoja, joiden johdossa on nimenomaan mapuche-alkuperäisväestön edustajia. Siitäkin porukasta, kuten kaikista porukoista kautta maailman, löytyy se myrkyllinen osanen, joka ottaa itselleen mieluummin kuin laittaa yhteiseen nuotioon. Tekijät myös jättävät kokonaan avaamatta sen, miksi perinteistäkin elämää vaaliville intiaaneille tuntuvat kelpaavan moottoripyörät, tietokoneet, tuliluikut ja kännykät. Pääasia on, että niiden valmistamiseen käytettävät materiaalit tulevat sieltä mystisestä jostakin muualta eikä omalta takapihalta.

Juonitiivistelmä

Mapuche-vähemmistöön kuuluva nuori nainen Sayen (Rallen Montenegro) palaa kotiseudulleen opiskeltuaan urbaanissa ympäristössä. Sattumoisin samoihin aikoihin Sayenin isoäitiä (Teresa Ramos) lähestytään aikeissa ostaa naisen omistamat maa-alueet. Alkuperäisväestön ikiaikaiset asuinseudut ovat uhattuna, kun eurooppalaisen jättikonsernin GreenCorp:n tytäryhtiö Araucorp on aikeissa aloittaa koboltin louhimiseen tähtäävän kaivostoiminnan vielä luonnontilaisella alueella. Yhtiö haluaa saada alueet hallintaansa keinoja kaihtamatta ja pian Sayen löytää itsensä sissisotilaana taistelemassa yhtiön raakoja keinoja vastaan tavoitteenaan kosto ja korruptoituneen mädän järjestelmän paljastaminen salaliittoineen päivineen.

Kommentit

Ohjaaja Witt ymmärtää kyllä, että elokuvallisessa kerronnassa filosofisesti mustavalkoisen materiaalin kanssa on paljon helpompi tehdä työtä kuin harmaan eri sävyjen kanssa. Siispä välttääkseen ajamasta elokuvan protagonistia Sayenia liiaksi ekoterroristin muottiin istuvaksi, Sayenille annetaan primääriseksi motivaattoriksi vanha kunnon verikosto. Koston ja vähemmistön oikeuksien puolustamisen yhdistäminen yhdeksi motivaattoriksi tekee Sayenin matkasta niin paljon helpommin samastuttavan, ymmärrettävän ja hyväksyttävämmän. Koston keskiössä ovat hämärän jättiyhtiön häikäilemättömät kätyrit ja käskyttäjät kuin parhaimmassakin John Wick -tarinassa konsanaan, mutta elokuvallinen lopputulos on toki merkittävästi vaatimattomampi kuin tuossa mainitussa elokuvasarjassa. Koston matkaan lähtevä Sayen ei juuri saa apuja omalta heimoyhteisöltään, joka seikka herättää katsojassa oitis kummeksuntaa. Eikö Sayenin vastarinta edustakaan koko yhteisön yhteistä hyvää, kuten tekijät yrittävät melodraamankin keinoin osoittaa? Ristiriitojen ja kummeksuntaa aiheuttavien tapahtumien aallokkoon kasautuu hyvinkin nopeasti elokuvan edetessä jos jotain hämmästeltävää sekä Sayenin tarinan avautuessa että pahisten kuorolaisten määrän vähentyessä Sayenin käsittelyssä. Tekijät avaavat kaikenlaisia sivupolkuja (esimerkiksi kohtaukset Sayenin perinneaseiden valmistus- ja käyttötaidoista tai apurina toimivan veljen mediayhteyksistä), mutta sitten nämä esitellyt asiat oudosti vain putoavat pois jälkiäkään jättämättä. Sayenin toiminnalliset episodit ja tappelukoreografiat herättävät hieman jopa myötähäpeää jenkkielokuvien vastaavia kohtauksia epäonnistuneesti kopioimalla. Selvää on se, että tekijät ovat erilaisissa takaa-ajokohtauksissa nieleskelemässä aivan liian suuria kakun palasia. Kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja teknisesti elokuva näyttää muutoinkin hyvin köyhältä. Juonen juoksutus on töksähtää useampaankin kertaan metsähippailun tuoksinassa ja ns. viime hetken pelastuksia nähdään niitäkin lopulta enemmän kuin lääkäri on määrännyt yhteen puoltoistatuntiseen. Toisaalta sitten taas Sayenin hahmo toimii yllättävän hyvin Rallen Montenegron käskytyksessä. Yltiöfeministinen hentoinen misu vetää turpaan kaikkea ilman hikikarpaloita -asenne ei tee itseään tykö joka kohtauksessa ja selvästi mukana on ripaus kovasti genressä kaivattua realismia, kun kaksimetrinen venäläinen ammattitappajakatujyrä ei suostukaan kuukahtamaan ensimmäisestä henkäyksestä. Vaikka toimintaroolin pääosassa on nainen, eivät tekijät ole halunneet viedä sankaritartaan sarjakuvalliseen ilmaisuun. Kaukana on se maailma, jossa hentoinen spagettiranteinen nainen pikkaisen pyörähtää ja johan jok’ikinen vastaan asteleva äijyli on oitis kanveesissa (kuten esimerkiksi Sasha Luss Luc Bessonin elokuvassa Anna (2019), Kim Ok-Bin Jung Byung-gilin elokuvassa The Villainess^[x] (2017), Kate Beckinsale Tanya Wexlerin elokuvassa Jolt (2021), Karen Gillan Navut Papushadon elokuvassa Gunpowder Milkshake (2021) tai vaikka Mary Elizabeth Winstead Cedric Nicolas-Troyanin elokuvassa Kate (2021)). Näyttelijäpuolella vanhempi nainen, Sayenin isoäitiä esittävä, Teresa Ramos vie aivan pystyyn kaikki ne vähäiset kohtaukset, joissa hän on mukana, mutta muutoin elokuvan näyttelijöiden roolitukset ja suoritukset pysyvät kautta linjan varsin staattisina ja televisiotuotantomaisina. Elokuvan ääniraitaa erityisesti toimintakohtauksissa sävytetään harvinaisen ärsyttävillä ja huonosti kohtauksien tunnelmaan sopivilla mapuche hip-hop -tyylisuuntaa edustavilla antifa-ideologioita ylistävillä räppäysralleilla. Ylituotettu sähköisyyttä ja tietokoneilla automaattikorjattua laulantaa korostava valinta on erityisen outo, koska tekijät kuitenkin lähtökohtaisesti lähtivät liikkeelle alkuperäisväestön perinnekulttuurin säilytys mielessään.

Yhteenveto

Ekotrilleriksi naamioituva poliittisesti latautunut kostojännäri Sayen ottaa tieten varsin yksipuolisen katsantokannan sinällään vakavaan aiheeseen poliittisesta korruptiosta sekä jättiyhtiöiden moraalisista, eettisistä ja ekologisista selkänojista tai niiden täydestä puuttumisesta. Elokuva ottaa hyvin tyypillisen, vihaisen nationalistisen introvertin asenteen: oman maan epäluotettaviin poliiseihin, poliitikkoihin ja virkamiehiin on helppo vaikuttaa rahalla ja taustalla häärivät aina ulkomailta käsin operoivat mistään piittaamattomat hämäräperäiset korruptiolla juhlivat tahot. Jännäri polkee osan ajastaan paikoillaan ilman suuntaa metsähippailun merkeissä ja antautuu tämän tästä kliseisten hahmojen paraatimarssiksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tasapaksu perusjännäri, mutta sentään tällä kertaa ihan kiehtovassa ympäristössä näin pohjoismaalaisittain pällisteltynä.

4/10.