Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

Johdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)^[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)^[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)^[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)^[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)^[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992)^[x]. Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008)^[x]. Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)^[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.