Avainsana: yhdysvallat

Ice Cube

Ice Cube on yhdysvaltalainen muusikko ja näyttelijä. Elokuvaroolien suhteen ensiesiintyminen tuli 1991 John Singletonin riskodraamaelokuvassa Boyz n the Hood (1991), mutta huomattavasti mielenkiintoisempi roolitus tuli 1992 Walter Hillin mehevässä toimintajännärissä Trespass. Cubella oli sivuosa sittemmin Luis Llosan kauhuelokuvassa Anaconda (1997) ja jaettu päärooli David O.Russellin toimintaseikkailussa Three Kings (1999). Rooli löytyi myös muun muassa John Carpenterin kauhuelokuvasta Ghosts of Mars (2001) sekä Lee Tamahorin toimintaseikkailusta xXx: State of the Union (2005).

Ice Cube tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Trespass (Walter Hill, 1992)

Ice Cube is a musician and actor from the United States. His film debut as an actor came in John Singleton’s crime drama Boyz n the Hood (1991) but regarding the themes and genres of this blog, a much more interesting role followed in Walter Hill’s juicy action thriller film Trespass (1992). Cube has had some interesting supporting roles such as in Luis Llosas’ horror film Anaconda (1997) and John Carpenter’s Ghosts of Mars (2001). He has also appeared in divided lead role in David O.Russell’s action adventure Three Kings (1999) and Lee Tamahori’s action adventure xXx: State of the Union (2005).

Ice Cube in this blog:

  • Posters, lobby cards and photographs: Trespass (Walter Hill, 1992)

Bonnie Bedelia

Bonnie Bedelia on yhdysvaltalainen näyttelijä. Bonnie aloitti uransa television ja elokuvien parissa jo 1950-luvulla, joka saattanee tulla monille yllätyksenä. Isompaa menestystä Bonnie sai kuitenkin vasta 1980-luvulla, kun hän teki pääroolin Jonathan Kaplanin elämäkertadraamassa Heart Like a Wheel (1983) ja naispääosan Bruce Willisin vastanäyttelijänä John McTiernanin toimintaelokuvassa Die Hard (1988) sekä vastaavan roolin sen jatko-osassa, Renny Harlinin elokuvassa Die Hard 2 (1990). Alan J.Pakulan trillerin Presumed Innocent (1990) sivuosaroolin jälkeen Bedelia on näytellyt lähinnä pienissä rooleissa televisioelokuvissa ja televisiosarjoissa. Ura jatkuu kuitenkin edelleen (2024) ja yltää näin jo seitsemännelle vuosikymmenelle!

Bonnie Bedelia tässä blogissa:

Bonnie Bedelia is an actress from the United States. She started working in television and film industry as early as in 1950’s which may come as a bit of a shock to those who know her major work from the 1980’s. She gathered fame from her female lead role in Jonathan Kaplan’s biographical drama film Heart Like a Wheel (1983) and then acting as female lead in both John McTiernan’s action film Die Hard (1988) and it’s sequel, Renny Harlin’s action film Die Hard 2 (1990). She appeared in Alan J.Pakulas’ thriller film Presumed Innocent (1990) doing a supporting role but after that she has appeared in mostly television series, drama films and modest made-for-television productions. Her career is still going forward, however, and at the time of this writing (2024) her career has spanned seven decades! 

Bonnie Bedelia in this blog:

Alison Lohman

Alison Lohman on yhdysvaltalainen näyttelijä. Nuoresta iästä alkaen Lohman oli kiinnostunut esittävistä taiteista ja elokuva-alalle jo viisivuotiaana ääninäyttelijän roolissa. Varsinaisia elokuvarooleja alkoi tulla 1990-luvun lopussa ja Lohman esiintyikin monenlaisissa sivuosissa vuosituhannen alun vuosina, joista hänen läpimurtoelokuvanaan voinee pitää roolitusta elokuvassa Peter Kosminskyn draamaelokuva White Oleander (2002) vastanäyttelijöinään Renée Zellweger, Michelle Pfeiffer ja Robin Wright. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisia rooleja Lohman sai Ridley Scottin rikoskomediassa Matchstick Men (2003), Atom Egoyanin trillerissä Where the Truth Lies (2005) ennen kuin Sam Raimin kauhuhitti Drag Me to Hell (2009) asetti Lohmanin päärooliin. Sitä seurasi sivuosa hänen aviomiehensä Mark Neveldinen ja Brian Taylorin tieteiselokuva Gamer (2009) ja sivuosa Aaron Kaufmanin kauhumysteerissä Urge (2016) sekä sivuosa Shawn Crahanin tieteiskomediassa Officer Downe (2016). Tätä kirjoitettaessa (2024) Lohman on lopettanut elokuvauransa ja keskittyy kolmen lapsensa kasvattamiseen.

Alison Lohman tässä blogissa:

Alison Lohman is an actress from the United States. She wasn’t from a thespian family but was determined to work on acting starting from an early age. Her first movie contact was a voice role at an age of five. Acting roles in movies began to emerge in the late 1990’s and her break through role was in the Peter Kosminsky’s drama White Oleander (2002) where she had a supporting role to such names as Renée Zellweger, Michelle Pfeiffer and Robin Wright. The most interesting roles of her concerning the themes and genre interests of this blog were her supporting role in Ridley Scott’s crime comedy Matchstick Men (2003), Atom Egoyan’s thriller Where the Truth Lies (2005) and finally her home run leading role in Sam Raimi’s horror hit Drag Me to Hell (2009). After that she officially retired from acting although she did some supporting roles for movies such as his husband Mark Neveldine’s and Brian Taylor’s science fiction film Gamer (2009), Aaron Kaufman’s horror mystery Urge (2016) and Shawn Crahan’s science fiction comedy film Officer Downe (2016). As of this writing (2024) she has quit acting in movies and is focusing on raising her three children.  

Alison Lohman in this blog:

Sharon Stone

Sharon Stone on yhdysvaltalainen näyttelijä. Alun pitäen mallina toiminut Stone halusi vaihtaa alaa näyttelijäksi ja saikin sekalaisia rooleja, joista kiintoisimmat lienevät J. Lee Thompsonin toimintakomedia King Solomon’s Mines (1985) ja sen jatko-osa, Gary Nelsonin Allan Quatermain and the Lost City of Gold (1986). Tarvittiin ohjaaja nimeltä Paul Verhoeven nostamaan Stone parempiin roolituksiin ja vuoden 1990 Total Recall oli Stonelle selkeä läpimurtoelokuva. Sen jälkeen Stone saikin pääroolin Frank De Felittan psykologisessa kauhutrillerissä Scissors (1991), naispääosan John Frankenheimerin trillerissä Year of the Gun (1991), jaetun naispääosan Roy Londonin rikosdraamassa Diary of a Hitman (1991) ja naispääosan Charles Finchin rikosdraamassa Where Sleeping Dogs Lie (1991). 1991 oli siis Stonelle kiireinen vuosi! Mikään näistä ei ollut kuitenkaan kovin iso tuotanto, mutta Verhoeven pamautti Stoneen kriittisesti suhtautuneilta kriitikoilta ilmat pihalle vuoden 1992 sensaatiollaan Basic Instinct, jonka jälkeen Stone oli kertaheitolla Hollywoodin A-listalla.

Sharon Stone tässä blogissa:

Sharon Stone is an actress from the United States. Originally a model she wanted to transform herself to be an actor and found a myriad of odd small roles in the 1980’s; most memorable probably being J. Jee Thompson’s action comedy King Solomon’s Mines (1985) and it’s sequel, Gary Nelson’s Allan Quatermain and the Lost City of Gold (1986). It took a heavy hitter in the form of Paul Verhoeven to lift her up the next level. That happened in Verhoeven’s 1990 hit movie Total Recall which was a clear break through movie for Stone. After that she found herself in a leading role in Frank De Felitta’s psychological horror triller Scissors (1991), female lead in John Frankenheimer’s thriller Year of the Gun (1991), a shared female lead in Roy London’s crime drama Diary of a Hitman (1991) and a female lead in Charles Finch’s crime drama Where Sleeping Dogs Lie (1991). So 1991 was a busy year for her! But none of those were particularly big hits and it was Verhoeven again who changed the world in his 1992 hit Basic Instinct which lifted Stone to immediate stardom.  

Sharon Stone in this blog:

  • Lobby cards, posters and photographs: Sliver (Philip Noyce, 1993)
  • Lobby cards, posters and photographs: Sphere (Barry Levinson, 1998)
  • Lobby cards, posters and photographs: Diary of a Hitman (Roy London, 1991)
  • Lobby cards, posters and photographs: Scissors (Frank De Felitta, 1991)
  • Lobby cards, posters and photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Lobby cards, posters and photographs: Above the Law (Andrew Davis, 1988)

Jessica Biel

Jessica Biel on yhdysvaltalainen näyttelijä. Bielin läpimurto tapahtui kriitikoiden halveksuman kauhuelokuvan, Marcus Nispelin ohjaaman elokuvan The Texas Chainsaw Massacre (2003), pääroolissa. Elokuva oli kassamenestys, joka toi Bielille tarjolle tilaisuuksia päärooleihin ja sivuosiin suuremmissa tuotannoissa isompien tähtien vierelle (kuten David R. Ellisin Cellular (2004), jossa päärooleissa Jason Statham, Kim Basinger ja Chris Evans sekä David S Goyerin Blade: Trinity (2004) Wesley Snipesin ja Kris Kristoffersonin vierellä). Rob Cohenin elokuvassa Stealth (2005) Biel oli jo naispääosassa Josh Lucasin ja Jamie Foxxin rinnalla ja nostetta on siitä asti ollut. Draamaelokuvaroolien lisäksi tämän blogin teemojen kannalta mielenkiintoisiksi tapauksiksi nousevat esimerkiksi pääroolit vuoden 2012 Pascal Laugierin kauhuelokuvassa The Tall Man, naispääosat Len Wisemanin tieteiselokuvassa Total Recall (2012), jaettu naispääosa Francesca Gregorinin trillerissä The Truth About Emanuel (2013) ja naispääosa Andy Goddardin rikoselokuvassa A Kind of Murder (2016). 2010-luvun loppu ja 2020-luvun alku on pitänyt Bielin kuitenkin kiinni lähinnä televisiosarjoissa, mutta toivomme elää, että näemme häntä vielä joskus kauhun, tieteiselokuvan ja trillerien merkeissä.

Jessica Biel tässä blogissa:

Jessica Biel is an actress from the United States. She experienced her break through in a leading role in a box-office hit movie smashed by critics. That movie was Marcus Nispel’s resurrection of The Texas Chainsaw Massacre (2003). She soon found herself in supporting roles for bigger Hollywood players such as Jason Statham, Kim Basinger and Chris Evans in David R. Ellis’ movie Cellular (2004) and Wesley Snipes and Kris Kristofferson in David S. Goyer’s movie Blade: Trinity (2004). In Rob Cohen’s movie Stealth (2005) she was already cast as a female lead side by side with Josh Lucas and Jamie Foxx. Beside her appearing in a multitude of dramas, there are some interesting movies more in touch with the themes and genres of this blog. Namely a leading role in Pascal Laugier’s horror film The Tall Man (2012), a divided female lead in Francesca Gregorin’s thriller The Truth About Emanuel (2013) and a female lead in Andy Goddard’s crime film A Kind of Murder (2016). The end of the 2010’s and the beginning of the 2020’s, however, has been dotted with roles in television series, but we should keep our fingers crossed that some day we will again see in horror, science fiction and thriller films.  

Tony Jaa in this blog:

  • Movie review (in Finnish only): Total Recall (Len Wiseman, 2012)

Amber Heard

Amber Heard on yhdysvaltalainen näyttelijätär, jonka ura ajoittuu nykyiselle vuosituhannelle. Pienempien tuotantojen sivuroolien kautta Heard päätyi tämän blogin teemojen ja lajityyppien kannalta ”läpimurtorooliin” Jonathan Levinen herkullisessa slashertrillerissä All the Boys Love Mandy Lane (2006). Myöhemmin Heard nähtiin pienessä, mutta mukavassa roolissa Ruben Fleischerin muikeassa zombie-elokuvassa Zombieland (2009) ja samana vuonna niin ikään pienessä roolissa Nelson McCormickin mysteerijännärissä The Stepfather (2009). Todellisen mahdollisuuden nousta kauhugenren ikoniksi Heard sai saadessaan pääroolin John Carpenterin kauhutrillerissä The Ward (2010), mutta vaikka Heard siinä loistikin, ei elokuva kuitenkaan ollut lajityypissään kovinkaan suuria loiskeita synnyttävä. Parempi tulos tuli Marcos Efronin kauhumysteerissä And Soon the Darkness (2010) ja Nicolas Cagen vastaparina Patrick Lussierin toimintakomediaelokuvassa Drive Angry (2011). Sittemmin Heard on nähty sivurooleissa monien A-listalaisten jännäreissä, komedioissa ja supersankarielokuvissakin.

Amber Heard tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Amber Heard is a U.S. actress whose career dates to the current millennium. Having been cast at many supporting roles she was finally landed (in regards with this blog’s interests to a limited range of genres and themes) a big nice breakthrough role as Mandy Lane in Jonathan Levine’s delicious slasher All the Boys Love Mandy Lane (2006). Later on she had a small but delightful role in Ruben Fleischer’s excellent zombie-comedy Zombieland (2009) and in Nelson McCormick’s mystery thriller The Stepfather (2009). She experienced a true chance to rise as an icon in the horror genre as John Carpenter himself cast her to a leading role in his movie The Ward (2010) but alas while Heard did the best she could, the movie just didn’t make any splashes in the pond. Better results were seen in Marcos Efron’s horror mystery And Soon the Darkness (2010) and as the supporting lead to Nicolas Cage in Patrick Lussier’s action comedy Drive Angry (2011). Since then Heard has been seen in many minor supporting roles alongside many A-listers in thrillers, comedies and even in superhero movies.

Amber Heard in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Triple Frontier (2019)

Ohjaus: J.C.Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor, Mark Boal
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa $USD
Arvioitu: kesäkuu 2021
Arvioidun version pituus: 125 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ei ole tämän elokuvan sotilashahmojen mielestä Setä Samuli antanut lämmintä kättä kummempaa pyyteettömästi eri puolilla palloa sotilashommeleissa hilluneille tappamisen ammattilaisille. Lienevätkö sitten palkkarahat kuluneet kurtisaanien liiveihin tai alkoholin sumentamiin iltarientoihin, mutta aktiiviuriensa jälkeen puilla paljailla olevien katkeroituvien herrojen hinku olisi saada hyppysiinsä kassikaupalla kahisevaa, ettei vain tarvitsisi mennä ns. oikeisiin töihin vielä muutamaksi vuosikymmeneksi ennen lopullista eläkeikää.

Eli se eläketurvakeikka -tyyppinen tapaus on tässä jälleen kyseessä. Elokuvakerronnan vakiokuvastoa, tällä kerralla suunnitelmia vanhuuden päivien varalle pyöritellään pelkästään sotilashenkilöiden näkökulmasta. Samoissa vesissä pyöritään siis kuin esimerkiksi elokuvat: Three Kings (David O.Russell, 1999), Dead Presidents (Hughes’n veljekset, 1995), Kelly’s Heroes (Brian G.Hutton, 1970), The League of Gentlemen (Basil Dearden, 1960) ja Ronin (John Frankenheimer, 1998), joissa kussakin sotilaat tai (Roninin tapauksessa vakoojat) päättävät lähteä hakemaan tiliä. Laajemmassa skaalassa eläketurvakeikka onkin sitten ihan oma mittava alijoukkonsa toimintaelokuvien kirjossa.

Juonitiivistelmä

Viisi omiin vaarallisiin, mutta kovin heikosti rahallisesti tuottaviin sotilasuriinsa, pettynyttä entistä ammattisotilasta yhdistävät voimansa tarkoituksenaan hankkia kerralla tarpeeksi pätäkkää letkeän eläke-elämän mahdollistamiseksi. Keikan kohteeksi valikoituu julma huumepomo, jolla mainittua pätäkkää tuntuu riittävän niin, että ranteet notkuvat. Yllättäen kaikki ei menekään Strömsön mallin mukaisesti ja kaverusten keikkamatka muuttuu kylmäksi selviytymistaisteluksi huumepomon kätyreiden, karujen olosuhteidein ja omien lojaliteettien sekä moraalisten periaatteiden ristipaineessa.

Kommentit

Kaikesta yrityksestä, rautaisen ammattimaisesta teknisestä tekemisestä ja kokeneista näyttelijöistä huolimatta ohjaaja J.C.Chandorin elokuva jää aavistuksen vaisuksi, ontoksi, epätasaiseksi ja vain ihan päteväksi keikkapätkäksi. Elokuvan kulusta valtaosa kuluu viiden keskeisen henkilön ympärillä ja juuri tämä osuus näyttäytyy elokuvan suurimpana ongelmana, sillä henkilöhahmojen luonteiden syvyys, motivaatiot ja käytös elokuvan kuluessa jättävät hiomattoman ja jopa keskeneräisen teoksen tunteen. Pääpaino ohjaaja Chandorilla on näiden karujen karjujen ulkoisen olemuksen, fyysisen vahvuuden ja näyttävyyden korostamisessa, joka lajityypille ominaista toki onkin. Henkilöhahmojen käsikirjoittaminen tai ohjaus jättävät siis toivomisen varaa ja erityisesti kummeksuttaa eri hahmojen käytöksen ja moraalisen kompassin ihan satunnaisen tuntuinen heittely kohtauksesta toiseen. Vaikuttaa aivan siltä, että käsikirjoituksessa olisi ollut isoja aukkoja hahmojen välisten suhteiden käsittelyssä ja aivan kuin hahmojen välistä interaktiota olisi kohtauksittain jopa improvisoitu välittämättä ristiristaisuuksista elokuvan muihin kohtauksiin. Pitkäjänteinen selkeys puuttuu vaikka hahmojen välien selvittelyyn käytetäänkin jopa kosolti aikaa elokuvan kestosta. Hiotuimmiksi kohtauksiksi muodostuvat toiminnalliset ja erämääselviytymiseen painottuvat kohtaukset, mutta draamalliset kohtaukset ontuvat; eivät pahasti, mutta riittävästi luodakseen kiusallista epäsuhtaa elokuvan eri osa-alueiden välille.

Näyttelijöiden tekeminen on selkeää ja johdonmukaista, mutta isohkon joukkion tekemisissä kukin joutuu taistelemaan ajasta linssin edestä. Elokuva on jaettu selkeästi kolmeen osioon, mutta osioiden erilaisen sisällön nivominen yhdeksi kokonaisuudeksi ei toimi. Osiot ovat toki tunnistettavasti saman juonikaaren osia, mutta kovin soljuviksi siirtymiä osiosta toiseen ei voi sanoa. Toisessa osiossa on varsin meneviä ja onnistuneesti realisoituneita – jopa suorastaan vaikuttaviakin – toimintakohtauksia, jotka selkeästi kertovat tekijöiden kiinnostuksesta toiminnallisempaan seikkailuun kuin mitä elokuva sitten lopulta kuitenkaan kykenee antamaan ulos. Toimintakohtausten jälkimainingeissa alkavat ongelmat, kun adrenaliinin nostattama syke laskee alas ja elokuva etenee kolmanteen osioonsa, jossa hieman jopa yllättäen hahmojen väliset ristiriidat nostetaan jalustalle kiivaan takaa-ajon ja erämaaselviytymisen sivutuotteina. Antisankarien kavalkadiksi nousevan osion harmillisimpana yksittäisenä seikkana tekijät kuitenkin väen väkisin yrittävät maalata ns. keskeisten hahmojen kruunua empatian sädekehäksi luoden vakavaa ristiriitaa hahmojen eettisten ja moraalisten valintojen joukkoon elokuvan ensimmäisten kahden jakson aikana. Tekijät eivät ole ryöstö- ja likvidointiteemastaan huolimatta kuitenkaan sitten halunneet antautua maailmaan, jossa elokuvan ns. pahisten ja hyvisten välillä ei ole kovinkaan paljon harmaata välialuetta. Sellaiseen maailmaan, joka on tehnyt esim. Quentin Tarantinosta (vaikka Reservoir Dogs (1992)), Sergio Leonesta (Il buono, il brutto, il cattivo [The Good, The Bad and The Ugly] (1966))) tai vaikka Brian de Palmasta (Scarface (1983)) suosikkeja rankemman elokuvakuvaston ystäville.

Yhteenveto

Ihan menetteleväksi keikkaelokuvaksi kääntyvä toiminnallinen pätkä pelaa hieman kyseenalaisin moraalisin kortein esitellessään sotilashahmojensa taustoja, tarjotessa julman huumeparonin likvidoinnin ryöstön moraalisena vaimentimena ja lopulta kuitenkin siirtäessä keskeiset hahmonsa vain ja ainoastaan ahneuden ammattilaisiksi. Ristiriitaisista moraalisista lähtökohdista huolimatta joukkion tekosien seuraaminen etenee teknisesti taitavasti, hyvin kuvattuna ja sopivan jouheana. Rouheaa estrogeenitöntä äijäilymusiikkia tarjotaan korostamaan miehistä maailmaa Fleetwood Mac:sta Metallicaan ja CCR:stä Panteraan. Elokuva jää kuitenkin osiensa summaa vaatimattomammaksi, kun sen etenevän kerronnan alla ei ole kokonaisuutta tarpeeksi määrittävää ja sitovaa ns. punaista lankaa.

7/10.